Rivasin markkinat, Nicaragua

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Rivasiin kohtasin bussiasemalla kaksi israelilaista tyttöä. Ne olivat matkanneet koko etelä-Amerikan halki ja saapuneet pari päivää sitten Nicaraguaan. Tyttöjen kasvoilla oli ahdistunut ilme. Missään muualla ei ympäröivä maailma ollut koskaan näyttäytynyt yhtä kaoottisena kuin Nicaraguassa ja Rivas tuntui olevan kaiken sen kaaoksen kehto. Olin tyttöjen kanssa samaa mieltä, mutta mua se kaaos ei ahdistanut. Se ihastutti ja päätin, että seuraavan kerran kaupungin ohi matkatessani pysähtyisin katsomaan tarkemmin sitä kaikkea elämää.

Rivasin markkinat olivat puolen kaupungin kokoiset. Bussiasema oli kaiken sen kaaoksen keskellä soivine torvineen, matkaeväs-myyjineen ja bussikuskeineen, joista jokainen huusi kurkku suorana kohteensa nimeä. Kohde tuntui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä olevan Managua ja sulkiessani silmät voin yhä kuulla ne huudot korvissani. Bussiasemalla tuoksui popcorni ja päätään sai aina varoa kun valtavat massat pieniin pussiin ahdettua hattaraa matkasivat ympäri asemaa myyjien olkapäillä. Kun vahingossa erehdyin bussin ikkunasta kysymään olisiko juomamyyjällä kokista sitä lähdettiin hakemaan bussiaseman toiselta laidalta. Sellainen oli Rivas. Kaoottinen ja ystävällinen. 

Rivasin kaduilla kulki pieniä polkupyörätakseja ja hevosvankkureita. Ensimmäisenä päivänä kaduilla mahtui hädin tuskin kulkemaan, niin täynnä ne olivat ihmisiä. Ihmisten ja elämän vilke oli valtava ja sitä oli mahdotonta tallentaa verkkokalvoille. Itsensä saattoi eksyttää kaupungin kaduille tunneiksi löytämättä silti ulos satojen markkinakojujen ja pienien kauppojen keskeltä. Siellä myytiin kaikkea vihanneksista ja katuruoasta polkupyöriin ja kenkiin. Ruoka tuoksui lumoavalta, moottoripyörät kaasuttivat väkijoukon ohi ihmisiä hipoen, naiset istuivat päivän polttavassa kuumuudessa päivänvarjojen alla myymässä kasviksia ja kadut olivat värejä pullollaan. Elämä tuntui loppuvan markkinoiden ulkopuolelle, mutta sillä ei ollut väliä. Tuntui siltä että koko ihmiselämä tiivistyi niihin markkinoihin enkä keksinyt miksi kukaan olisi sieltä halunnut poistua.

Eihän Rivasista ruokaa kasvissyöjille saanut. Antropologiamuseo jonka takia kaupungissa pysähdyttiin oli suljettu ja meidän piikkilanka-aidoilla aidoitetusta hostellista loppui illalla vesi kun olin hieromassa shamppoota hiuksiini. Rivas oli kuitenkin ihastuttava. Ei kohdattu kaupungissa ensimmäistäkään ulkomaalaista koko vierailun aikana ja se sai paikan tuntumaan aidommalta. Siltä ettei sitä oltu muokattu ja rakennettu miellyttämään muita vaan se sai olla ihan rauhassa sitä miksi se oli syntynyt.