Kuinka turvallista on matkustaa väli-Amerikassa?

Yleisin kysymys mitä multa kysytään väli-Amerikkaan liittyen on ehdottomasti turvallisuus. Etsiessäni tietoa turvallisuudesta ennen omaa reissua sain huomata väli-Amerikan turvallisuustilanteen jakavan mielipiteitä. Jonkun mielestä koko väli-Amerikan läpi saattoi matkustaa huoletta, toinen taas varoitteli lähtemästä mihinkään Costa Ricaa pidemmälle runsaan rikollisuuden takia. Aika heikoin eväin lähdettiin siis matkaan, mutta mä voin näin reissun jälkeen todeta että turhaa stressasin etukäteen ja omien kokemusten perusteella en näe mitään ongelmaa väli-Amerikassa matkaamisen kanssa!

Koska turvallisuus on älyttömän suhteellista, lienee syytä näkökulmasta turvallisuuteen tätä tekstiä on kirjoitettu. Mä en lähtökohtaisesti ihan vähästä hätkähdä eikä mulla ei ole koskaan tullut mieleenkään että mun sukupuoli voisi määrittää sitä minne voin matkustaa. Oon reissannut viime vuosien aikana kolmella mantereella turistikohteissa ja niiden ulkopuolella, yksin ja yhdessä - joskin useimmiten yksin - enkä osaa nimetä yhtäkään tilannetta joka olisi oikeasti pelottanut tai häirinnyt mun mielenrauhaa niin paljon että jostain paikasta olisi jäänyt negatiivinen kuva.

Millainen turvallisuustilanne Väli-Amerikassa on?

Väli-amerikka on tilastollisesti turvattomin paikka, jossa olen tähän mennessä elämääni matkannut. Turvattomuus ja rikollisuuen suuri määrä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei väli-Amerikkaan voisi matkustaa tai että koko ajan pitäisi olla varuillaan. Järjenkäyttö on yhtä tärkeitä kuin missä tahansa muuallakin ja loppupeleissä omaan turvallisuuteen voi vaikuttaa hyvin paljon omalla käytöksellään ja matkakohdevalinnoillaan.

Tunnustan että mua pelotti väli-Amerikan reissulla enemmän kuin milläkään muulla matkalla, mutta näin jälkikäteen uskon median ruokkineen pelkojani aikalailla. Sen, että Hondurasista löytyy useampia maailman vaarallisimmiksi nimettyjä kaupunkeja ja sekä huume- että jengiväkivalta ovat vakavia ongelmia sekä Hondurasissa, El Salvadorissa, Guatemalassa ja osassa Meksikoa, ei kuitenkaan loppupeleissä tarvitse vaikuttaa omaan matkaan.

Se että ongelmia esiintyy ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä että turvallisuustilanne koko maassa olisi huono. Kaikki edellä mainitut huume- ja väkivaltarikoksista kärsivät maat on niputettu ulkoministeriön matkustustiedotteen alle nimikkeellä noudatettava erityistä varovaisuutta. Kuitenkaan esimerkiksi pohjois-Meksiko ja Yucatan eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia turvallisuuden suhteen ja sekä El Salvadorista että Hondurasista löytyy useita suosittuja reppureissu- ja loma-kohteita!

Costa Rica ja Nicaragua

Costa Rica on turistikohde isolla T:llä. Se näkyy myös turvallisuudessa enkä koskaan kokenut olevani minkäänlaisessa vaarassa. Nicaragua on vähemmän kehittynyt kuin Costa Rica, mutta suurilta osin myös hyvin turvallinen matkustaa. Muun väli-Amerikan tapaan suurkaupunkeja kannattaa vältellä ja joistain turistikohteista kuten Leonista löytyy hämärämpiä naapurustoja, mutta muutoin en näe Nicaraguassa tai Costa Ricassa mitään turvallisuusriskejä. Sekä Nicaragua että Costa Rica on ulkoministeriön puolesta rankattu kategoriaan "noudatettava tavanomaista varovaisuutta". Samasta kategoriasta löytyvät mm. Saksa ja Ruotsi.

El Salvador ja Honduras

Me ohitettiin Honduras ja El Salvador kokonaan puhtaasti siitä syystä, ettei tavattu Costa Ricassa tai Nicaraguassa ketään joka olisi pysähtynyt kyseisissä maissa ja oletettiin näin ollen automaattisesti, että turvallisuustilanne on niin heikko ettei sinne kannata lähteä pyörimään. Ulkoministeriö on todennut sekä Honduraksen että El Salvadorin kohteeksi jossa tulee noudattaa erityistä varovaisuutta. Sekä Hondurasissa että El Salvadorissa on kuitenkin paljon kohteita joissa vierailu on tehty turisteille turvalliseksi kuten meillekin myöhemmin selvisi. Hondurasin Bay Islandit ovat huikean suosittu turistikohde ja El Salvadorin rannikko on täynnä turisteille rakennettuja surffikyliä jotka on rajattu valtavin aidoin ja aseistetuin miehin turret piilossa ulkomaailmalta.

En ole henkilökohtaisesti koskaan tavannut ketään joka näiden mestojen ulkopuolella olisi maita lähtenyt tutkimaan, mutta aina löytyy joku tutun tuttu joka on matkannut ympäri El Salvadoria paikallisbusseilla ilman mitään ongelmia. On siis aika paha lähteä sanomaan mikä tilanne maissa oikeasti on ja kuinka vaarallista turistien olisi loppupeleissä niitä lähteä vapaammin kiertämään.

Guatemala

Guatemala oli mun lempimaa väli-Amerikassa eikä mulle koskaan käynyt edes mielessä että siellä matkustaminen voisi olla turvallisuusriski. Guatemala on suosittu reppureissu-kohde ja osa maasta, esimerkiksi Antigua ja Flores ovat myös amerikkalaisten perheiden suuressa suosiossa. Suurimmissa turistikohteissa vartijat ja turistipoliisit partioivat yötä päivää ja monessa Guatemalan kohteessa pystyi myös huoletta liikkua pimeän aikaan vaikka yleensä välttelinkin pimeällä liikkumista.

Ulkoministeriö puolesta Guatemala on kuitenkin rankattu kategoriaan "noudatettava erityistä varovaisuutta", mikä rehellisesti sanottuna tuli mulle yllätyksenä. Bussien ryöstöt ovat tottakai yleisiä, ylämailla on oman ymmärrykseni mukaan yhä levottomuuksia ja maan kohdalla puhutaan usein myös vakavasta huume- ja jengirikollisuudesta, mutta mikään edellämainituista ei vaikuttanut omaan matkantekooni millään tasolla ja suosittelisin Guatemalaa lämpimästi ihan kenelle tahansa. Pientä taustatutkimusta tekemällä ja turistireiteillä pysyttelemällä pystyy helposti pitämään itsensä turvassa.

Meksiko (Chiapas, Yucatan, Quintana Roo)

Meksiko on turvallisuuden suhteen todella jakautunut maa. Yucatanin niemimaa on niin turistoitunut etten osaa edes kuvitella miten joku voisi tuntea olonsa siellä uhatuksi. Suurkaupungeissa täytyy tottakai noudattaa samanlaista varovaisuutta kuin missä tahansa muuallakin, mutta väittäisin Quintana Roon ja Yucatanin olevan turvallisia reissata kenelle tahansa.

Chiapas kuuluu ulkoministeriön luokitusten mukaan niihin Meksikon alueisiin, jossa tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta. Mä en kuitenkaan kokenut Chiapasissa matkustamista yhtään sen ongelmallisemmaksi tai vaarallisemmaksi kuin Nicaraguassa ja Costa Ricassa matkaamista. San Christobal oli itse asiassa yksi harvoja väli-Amerikan kaupunkeja jossa käytiin iltaisin ulkona ja missä kaikki alueet joilla käveltiin tuntui turistin näkökulmasta turvallisilta. Pientä San Christobalin läheisessä kylässä sattunutta välikohtausta lukuunottamatta ei tunnettu oloamme koskaan uhatuksi.

Chiapasiin matkatessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä että alueella esiintyy toisinaan vielä vuosikymmeniä vallankumouksen jälkeen poliittista liikehdintää. Esimerkiksi kaksi viikkoa ennen Meksikoon saapumista koko Guatemalan ja Meksikon välinen raja oli suljettu chiapasilais-opettajien järjestämien mielenosoitusten vuoksi. Turvallisuuteen rajojen sulkeminen ei vaikuta, mutta matkantekoa se voi vaikeuttaa suuresti.

Millaisia vaaratilanteita kohtasin matkalla?

Chiapasissa päädyttiin vahingossa täysissä hyökkäys- ja puolustusvalmiuksissa olevien poliisijoukkojen keskelle. Oltiin välttämättä haluttu päästä tutustumaan San Christobalin lähellä oleviin pikkukyliin ja löydettiin lopulta itsemme läheisen kylän pääaukiolta, joka oli saarrettu rynnäkkökilvin ja massiivisten kiväärien aseistetuin poliisein. Aukiolla oli rekkalasteittain poliiseja ja taksikuskin pelästynyt ilme sekä "muchos problemas" -toteamus riitti vakuuttamaan meidät siitä että nyt ei oltu oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siinä vaiheessa kun tajuttiin poliisien olevan Meksikon poliisivoimista venähtivät meidänkin naamat. Kylällä oli nimittäin meidän tietojen mukaan omat poliisinsa eikä valtion poliisilla ollut kylään mitään asiaa. Kuski ajoi meidät takaisin San Christobaliin ja hostellille päästyämme googleteltiin tilannetta ja huumeet näyttivät olleen suuressa osassa kylän vanhimman ja neljän muun ihmisen murhaan kylässä. Ampumatilanne oli tapahtunut edellisenä päivänä ja viiden kuolonuhrin lisäksi viisitoista ihmistä oli loukkaantunut. Oltiin aika hyvillä mielen siitä ettei oltu lähdetty kylään päivää aikaisemmin.

Toinen kuumottavampi tilanne oli pitkälti oman taustatutkimuksen puute. Päädyttiin eräänä päivänä lähtemään Huehuetenangoon katselemaan mitä sieltä löytyy ja todettiin olevamme väärässä paikassa kun ensimmäisenä aamuna herätessämme meidän hotellin eteen oli ilmestynyt muutama aseistettu vartija ja toisena aamuna vartijoiden määrä oli triplaantunut. Ei tiedetä liittyikö vartijat suoranaisesti meihin tai millä asialla ne siellä liikkuivat, mutta katsottiin parhaaksi liueta paikalta seuraavana päivänä.

Pientä ahdistusta aiheutti myös Huehuessa tapahtunut välikohtaus lähikaupassa. Olin kaivanut kamerani esille pääaukiolla paria valokuvaa varten ja päättänyt että se selviäisi olallani sata metriä takaisin hotellille. Hotellin viereisessä pikkukaupassa pysähtyessämme tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Pienen kaupan tiskin edessä istui poliisin uniformuun pukeutunut mies joku naulitsi katseensa minuun ja olalla roikkuvaan kameraani. Korruptio ei ollut näytellyt suurta osaa kuluneen reissun aikana, mutta hetken aikaa kaupassa seisottuani tuli se kuuluisa fiilis että nyt oltiin väärässä paikassa väärään aikaan. Kun kaupan omistaja otti minuun tiiviin katsekontaktin ja nyökäytti päätään hotellin suuntaan sillä silmällä että nyt olisi parempi liueta paikalta, päätin että kauppareissu loppui siihen ja seuraavana päivänä lähdettäisiin menemään.

Näitä en kuitenkaan lukisi oikeiden vaaratilanteiden joukkoon, koska oma henki ei missään vaiheessa ollut vaarassa eikä otettu minkäänlaista osumaa edes henkisesti. Mitään vakavaa ei siis reissun päällä sattunut!

Väli-Amerikassa matkustaminen naisena

Olin väli-Amerikassa matkassa miespuolisen kaverin kanssa ja tällä kokoonpanolla vältyin suurimmalta osalta siitä negatiivisesta huomiosta joita naismatkaajat toisinaan saavat osakseen. Toisaalta, kuljin monessa paikassa myös yksin enkä kokenut silloinkaan että mun sukupuoli olisi ollut uhka mun turvallisuudelleni.

Suurin osa mun saamasta huomiosta oli lähinnä nuorten jätkien satunnaista huutelua. Joku kehui silmienväriä ja toiset huutelivat guapaa (kaunis) perään, mutta tilanteet ei missää nimessä olleet uhkaavia vaan lähinnä machoilua jolle naurettiin sitten koko jätkäporukan että mun voimin. Huuteluakaan ei tullut vastaan kovin monessa paikassa ja se macho-kulttuuri mikä lattarimaihin liitetään ei ollut mun kokemusten mukaan kovin läsnä väli-Amerikassa.

Liikenne

Väli-Amerikkaan suuntaava voi Pan-American highwayn ulkopuolella varautua mutkaisiin ja usein heikkokuntoisiin teihin. Kaasua ei säästellä ja mä luulin monta kertaa viimeisen päiväni koittaneen kun paikallisbussit kaahasivat ajoneuvojen ohi mitä pienemmissä väleissä eikä ketään kiinnostanut tuleeko mutkan takaa joku mahdollisesti vastaan. Paikallisbussit on usein täpötäysiä eikä sellaisista luksuksista kuin turvavyöt ole kuultukaan - tilanne on tosin sama myös monien turistibussien kohdalla.

Bussiryöstöt ovat ongelma mm. Guatemalassa, mutta siihen ei voi juuri vaikuttaa. Sekä turisti- että paikallisbusseja ryöstetään eli ongelmaa on vaikea välttää. Paljon on kiinni myös huonosta onnesta. Meitä ei ryöstetty kertaakaan vaikka vietettiin busseissa aikaa varmasti yli 100 tuntia.

Luonnonkatastrofit

Väli-Amerikka sijaitsee sekä Karibian meren että Tyynen valtameren rannalla ja on näin olle altis sekä Tyynenmeren mahdollisille maanjäristyksille että Karibian hurrikaaneille. Alueella on lisäksi lukemattomia aktiivisia tulivuoria ja maanvyörymät ovat yleisiä sadekauden aikana. Maantieteellisesti alue ei siis ole turvallisin mahdollinen kohde, mutta riskit ovat loppuen lopuksi melko pienet. Helpoin tapa välttää suurin osa ongelmista on matkustaa sade- ja hurrikaanikauden ulkopuolella. Me oltiin reissussa sadekaudella eikä silti koettu suuria ongelmia. Maanvyörymiä näki huonokuntoisemmilla teillä ja meidän vierraillessamme Guatemalassa hurrikaani Earl pyyhkäisi Belizen ja Honduraksen rannikolla. Seuraamalla uutisia ja säätiloja on kuitenkin helppo pysyä kartalla trooppisista myrskyistä ja kiertää ne kaukaa.

Miten vaaratilanteita voi parhaiten välttää?

Väli-Amerikka ei loppuen lopuksi ole kovin paljon vaarallisempi paikka reissat kuin monet muut maailmankolkat. Väli-Amerikassa pätevät samat säännöt kuin muualla maailmassa ja järkeä käyttämällä, omalla intuitiolla ja pienellä varovaisuudella pärjää pitkälle! Seuraavia vikkejä seuraamalla omaa turvallisuuttaan voi parantaa huomattavasti!

- Vältä suurkaupunkeja. Rikollisuus on keskittynyt erityisesti suurkaupunkeihin suurten työttömyys- ja köyhyyslukemien takia.

- Älä liiku öiseen aikaan. On kaupunkeja joissa on ok liikkua iltaisin tietyillä alueilla, mutta joka paikassa ympäriinsä haahuilu pimeällä ei kannata. Kysy paikallisilta tai hostellilta onko ulkona turvallista liikkua pimeän aikaan. Muista myös varoa koiria mikäli liikut öiseen aikaan. Ne ovat pimeän aikaan hyvin reviiritietoisia eivätkä pelkää purra.

- Älä matkusta bussilla öiseen aikaan. Koska tiet ovat monin paikoin huonokuntoisia kannattaa kaupunkienvälinen matkustus tehdä päiväsaikaan.

- Älä kanna arvoesineitä näkyvillä. Riski tulla ryöstetyksi on huomattavan paljon suurempi silloin kun kaulassa roikkuu arvokoruja ja kädessä on tuhansien eurojen kamera. Toisaalta monissa turistikohteissa kameran esillä kantaminen on ihan okei.

- Selvitä tarkkaan mitä matkavakuutus kattaa. Väli-Amerikassa on tarjolla huikea määrä aktiviteetteja joita ei kannata missata, mutta aktiviteetit tapahtuvat aina omalla riskillä. Varmistamalla että oma vakuutus kattaa aktiviteetit voi säästää tuhansia.

- Selvitä kohteiden turvallisuustilanne etukäteen. Suurin osa perinteisimpien backpacker-routen kohteista on turisteille täysin turvallisia. Jos off the beaten path kohteet kiinnostaa kannattaa kuitenkin etukäteen tutustua turvallisuusriskeihin. Reaaliaikaisen tiedon löytäminen netistä voi olla hankalaa minkä takia parhaita tiedonlähteitä ovat yleensä paikalliset ja muut reissaajat.

- Kysy aina lupa valokuvaamiseen. Osa Guatemalassa ja Meksikon etelä-osissa asuvista alkuperäiskansoista suhtautuu hyvin vakavasti valokuvaamiseen. Olen kuullut useammasta tapauksesta jossa kamera on lähtenyt turistien kädestä ja se on tuhottu heidän edessään kun jonkun on täytynyt välttämättä ikuistaa paikallisia rituaaleja. Urbaanilegendaa tai ei, paikallisia tapoja kannattaa ja pitää kunnioittaa.

En yrityksistä huolimatta onnistunut kirjoittamaan kovin tiivistä pakettia väli-Amerikan turvallisuudesta, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea tekstin loppuun saakka ja toivottavasti tästä on iloa jollekin tähän maailmankolkkaan suuntaavalle.

Millaisia ajatuksia teksti herätti? Onko teillä ollut yhtä negatiivisia kuvia väli-Amerikan turvallisuudesta kuin mulla vai ootteko onnistuneet olemaan vähän mediakriittisempiä asian suhteen? Kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia aiheesta!

Liberia, vankila ja hyvästit Costa Ricalle

Liberiassa sataa kaatamalla. Hostellissa piti olla 24-tunnin vastaanotto, mutta ovessa olevan lapun perusteella on vastaanotossa työskentelevä nainen neljän tunnin lounastauolla. Raahataan litimärät kamat aulaan, istutaan odottamaan ja pian jostain hostellin perukoilta aulaan astelee mies joka kysyy mitä me täällä puuhataan. Yhden puhelun ja viiden minuutin kuluttua aulaan juoksee nainen, joka alkaa huutaa meille kurkku suorana siitä miten meillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan, tiedustellen (yhä raivosta huutaen) ollaanko me sokeita tai muuten vain vajaita. Helppoa on olla kaupungin ainoa hostelli, jossa huoneet maksavat alle 40$, koska palvelu voi olla kuinka alhaista tahansa eikä mahdollisuutta vaihtaa parempaan ole. Likaiset pyyhkeet roikkuu huoneen ovesta ja lattialla on sentin korkuinen kerros pölyä ja muuta kuonaa.

Silmäpari tuijottaa mua valtavan betonisen rakennuksen ikkunaluukusta. Emmin hetken, kunnes kohotan kamerani ja klikkaan nopeasti laukaisinta. Virhe. Mies on ulkona jo siinä vaiheessa kun saan laskettua kamerani. Olin veikannut rakennuksen olleen vankila tai muu valtion virallinen rakennus, mutta en osannut odottaa joutuvani ongelmiin ottaessani siitä valokuvan. Valmistaudun henkisesti poistamaan valokuvan tai jopa luovuttamaan miehelle kameran muistikortin, mutta mies viittoo meitä lähestyessään seuraamaan häntä sisälle. Voi paska. Missähän liemessä sitä taas ollaan? Rakennuksen tarkastelu lähemmällä etäisyydelle paljastaa sen vankilaksi ja kun vahti opastaa meidät sisään ovesta olen suhteellisen vakuuttunut siitä, että tulen viettämään seuraavat päivät kalterien takana.

Aulassa on oranssi kissa, jonka pää on haudattu vahdin työpöydän vieressä olevaan ruokakuppiin. ”El gato!” huudahdan ihan vain kissan näkemisen riemusta ja yhtäkkiä vahti alkaa innoissaan selittää ensin kissastaan, sitten silmät tuikkien rakennuksesta. Kielimuuri on valtava, mutta yksi asia on selvä: me ei olla ongelmissa. Ollaan pikemminkin kaikkien ongelmien tuolla puolella kun vahti opastaa meitä ensin alas vankilan pihamaalle, sitten alas selleihin ja lopulta ylös vankilan muurille. Liberiassa ei pitänyt olla mitään, mutta löydetään yhtäkkiä itsemme suljettujen ovien takaa tutustumassa maan sellaiseen historiaan, joka ei turisteille yleensä ole avoinna.

Koululuokka viipeltää meidän ohitsemme kun laskeudutaan alas tyrmiin. Se on lohduton näky. Olen vieraillut Auschwitzin keskitysleirillä ja Khrem Rougen kidutuskammioissa Cambodiassa, mutta vankila onnistuu silti pydäyttämään. Osa selleistä on säkkipimeitä. Niin pieniä että sinne mahtuisi hädin tuskin istumaan. Vankila ei näytä olevan ollut käytössä vuosiin, mutta sinne on pinttynyt epätoivon tuoksu. Varon koskemasta seiniin ja kadun kenkävalintaani hyppiessäni yli likaisille lattioille kasautuneiden vesilätäköiden. En pysty edes kuvittelemaan millaisessa kunnossa rakennus on ollut silloin kun se ollut käytössä. Näen silmissäni kuinka sadevesi on muinoin valunut sisälle tyrmiin ja kuinka kylmyys on kasvattanut epätoivoa sen sisällä.

Vankilan muurien päältä näkee koko kaupungin ylle. Kurkistelen ulos pienistä viiden sentin korkuisista ikkunoista ja mietin millaisissa olosuhteissa vankilan torneissa vartioineet ihmiset ovat työskennelleet. En voi lakata miettimästä onko ikkunat rakennettu niin pienen pieniksi ulkoiset uhkien vai vankien pakenemisen pelosta. Haluaisin tietää niin paljon. Kävellessämme ympäri vankilan ensimmäistä kerrosta ohi korkeiden suljettujen huoneiden sätin itseäni siitä etten opiskellut espanjaa ennen tänne tuloa. Tiedän että vastaukset kaikkiin mun kysymyksiin on jossain näiden muurien sisällä, mutta mä en saa niihin vastauksia. 

Päätetään sinä iltana lähteä Costa Ricasta. Meidän piti vierailla vielä pohjoisen kansallispuistoissa, mutta ollaan kyllästytty syömään mac & cheeseä ja tomaattipastaa päivästä toiseen. Ollaan kyllästytty maksamaan itsemme kipeiksi likaisista hostellihuoneista ja karsimaan pois suurimman osan suunnitelluista aktiviteeteista yksinkertaisesti siksi että meillä ei ole niihin varaa. On sadekausi ja vaikka matkustaminen Costa Ricassa on tähän aikaan vuodesta huomattavasti turistikautta edullisempaa, ollaan käytetty rahaa huomattavasti suunniteltua enemmän.

Pettymys kalvaa sisintä. Ollaan kuultu niin paljon Costa Ricasta ennen tänne tuloa, mutta maa ei ole onnistunut lunastamaan odotuksia. Ollaan koettu huimia hetkiä Manuel Antoniossa ja Queposissa, mutta Monteverde ja kaikki vierailemamme kaupungit ovat jättäneet tyhjän tunteen. Costa Rica tuntuu väli-Amerikan Thaimaalta. Turismi on kasvanut niin kiinni maahan, että sitä on mahdotonta ajatella ilman. Vaikka tiedostan turismin tärkeyden maan talouden kannalta, en silti pääse yli siitä ajatuksesta, että tunnen päivästä toiseen olevani vain rahantekoväline. Palaan mielessäni takaisin Aasiaan, missä ihmiset ovat aina tuntuneet olevan vilpittömän kiinnostuneita musta, mutta Costa Ricassa vankilan vahdin kohtaaminen on jäänyt ainoaksi vilpittömän ystävälliseksi muistoksi tästä maasta ja sen ihmisistä. Kaikille muille mä olen ollut vain lompakkoni sisältö.

Päätetään seuraavana päivänä ylittää raja Nicaraguaan ja toivotaan hartaasti, että edessä siintää jotain parempaa.

Liberia vinkit

Kulkuyhteydet: San Juanista kulkee suora bussiyhteys Liberiaan. Mahdollista on myös hypätä kyytiin missä tahansa Pan American Highwayn varrella olevalla pysäkillä tai muualta tullessa kiertää Puntarenasin kautta. Liberiasta Nicaraguaan pääsee joko turistibussilla tai ottamalla bussin Peñas Blancasiin, ylittämällä rajan jalan ja hyppäämällä rajan toisella puolella kanabussin kyytiin. 

Nähtävyydet: Vankila. Rakennusta ollaan ilmeisesti muuttamassa museoksi, mutta se ei vielä meidän vierailun aikaan ollut yleisölle virallisesti avoinna. Sisään on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella mahdollista päästä. Liberia toimii myös hyvänä tukikohtana monille alueen kansallispuistoille. 

Monteverde Cloud Forest – Santa Elena Cloud Forest Reserve

Same same but different, tiskin takana istuva mies toteaa kun kysytään onko Santa Elenan luonnonpuiston ja Monteverden kansallispuiston välillä mitään eroa. Same forest, less tourists. Siellä voi kuulema kuulla lintujen laulun ja näkynä Arenalin tulivuorelle on paljon parempi kuin kansallispuistosta. Se sattui olemaan myös paikallisen yhteisön vapaaehtoisvoimin pyöritettävä projekti ja pääsylipun hinta oli puolet kansallispuiston omasta.

Auto hajosi mäkeen. Oli ehkä odotettavissa ettei autolla, josta puuttui puoli ovea ja ulkonäöstä päätellen muutama muukin osanen, pötkittäisi kovin pitkälle, mutta tuli silti yllätyksenä kuinka nopeasti kuski luovutti, potki meidät pihalle autosta ja soitti uuden kyydin. Siihen loppui moottorin yskintä ja repaleiset penkit vaihtuvat kiiltävään nahkaan. Kyllä kelpasi taas kaahata kapeilla vuoristoteillä.

Koska meillä oli koko päivä aikaa päätettiin kiertää puiston kaikki lenkit. Metsä on valtava ja puut ulottuvat korkealle taivaaseen saakka. Niiden rungot ovat niin paksuja että tarvittaisiin joukko ihmisiä ulottamaan kädet niiden ympärille. Taivaasta sataa liaaneja, puiden runkoja koristavat mitä erikoisemmat kasvit ja maa on täynnä pieniä karvaisia matoja, jotka menevät kippuralle aina niitä lähestyessä. Kiivetään näköalatorniin ja siellä kaukana horisontissa seisoo Arenal. Missään ei näy ristin sielua. Ollaan kävelty kilometrejä, eikä ketään ole tullut vastaan.

Jokin siinä metsässä ei kuitenkaan vastannut mun kutsuun ja parin tunnin kuluttua tuli vähän höynäytetty olo. Ollaan matkustettu kauas ylös vuorille siitä ilosta että saadaan kävellä metsässä. Nähdään koko päivän aikana yksi ruskea lintu ja pari karvaista matoa. Kävellään läpi kaikki puiston lenkit, mutta kaikkialla näyttää samalta. Näköalatorni on yhden umpeen kasvaneen näköalapaikan lisäksi ainoa paikka, jossa näkee metsän ylle. Sky bridgeja ei täällä ole ensimmäistäkään. Ollaan ajettu tunteja kiemuraisilla vuoristoteillä tänne päästäksemme, mutta toivon yhtäkkiä että olisin taas bussissa.

Bussissa kaikki oli kaunista. Kapeilla vuoristoteillä kaahaavan bussin ikkunasta aukeavat näkymät ympäröiville kukkuloille ja aina merelle saakka olivat henkeäsalpaavat. Laskeva aurinko värjäsi maiseman tuhansilla väreillä ja julistin että tänne mä vielä jonain päivänä muutan asumaan. Vuorten rinteille pieneen mökkiin mistä voin iltaisin seurata vuorille nousevaa sumua. Silloin bussin ikkunasta ulos katsellessani uskoin Monteverden olevan jotain todella erityistä. Nyt se tuntui lähinnä turistihöynäytykseltä.

Sumu alkaa nousemaan. Me ei vain olla näkemässä sitä metsän keskellä. Kun kiivetään paluumatkalla toistamiseen näköalatorniin maisemia katsomaan alkaa sataa kaatamalla vettä. Kaikki on vain harmautta ja seuraavan bussin tuloon on aikaa yli tunti. Kökötetään katoksen alla kylmissämme, kunnes auto kaartaa sisäänkäynnille. Se on sama kaara joka aikaisemmin aamulla hyytyi mäkeen. Mitä sitä hyvää pois heittämään. Pian ollaan taas siinä pienessä, sieluttomassa Santa Elenan nimeä kantavassa kylässä joka tuntuu lähinnä sademetsämatkailun hiihtokeskukselta. Sellaiselta pieneltä kylältä johon saavutaan vain yöpymään viidakkoseikkailujen lomassa.

Monteverde ja Santa Elena vinkit 

Nähtävyydet ja aktiviteetit: Monteverde on turistikohde isolla T:llä. Raha haisee ja tarjolla on perinteisen cloud forest hiken lisäksi niin zip lineja, sky bridge walkeja, benji hyppyjä kuin yösafareita ja ratsastusretkiä. Rehellisesti sanottuna mä en haaskaisi aikaa, vaivaa ja rahaa tänne tulemiseen. Väli-Amerikka on täynnä cloud foresteja, joihin pääsee tallustamaan ihan ilmaiseksi ja jokaisen aktiviteetin pääsee tekemään muualla kolmasosalla näiden retkien hinnoista.

Santa Elena Cloud Forest Reserve: Sisäänpääsymaksu 14$, opiskelijoille 7$. Puiston sisäänkäynnille ei omien tietojeni mukaan kulje julkista liikennettä, mutta me saatiin ”retki” tilatessamme mahdollisuus ostaa myös kuljetus. Meillä ei ollut opasta enkä osaa sanoa kuinka paljon oppaan puuttuminen vaikutti meidän eläinbongaus mahdollisuuksiin, mutta kuuleman mukaan alueelta on bongailtu lähinnä lintuja. Matkaan kannattaa lähteä aikaisin aamulla jos Arenalin haluaa nähdä, mutta puistossa kannattaa myös viipyä iltapäivään asti mikäli sumuiset näkymät kiinnostaa. Polut on helppokulkuisia ja kaikki reitit kävelee helposi puoleen päivään. 

Liikenneyhteydet: Monteverdeen pääsee suoraan bussilla ainakin Puntarenasista. Helpointa on napata mikä tahansa Monteverden suuntaan kulkeva Inter American Highwayta pitkin ajava bussi ja hypätä Monteverden risteyksen kohdalla pois ja jäädä odottamaan seuraavaa ylös vuorille ajavaa bussia.

PS. Oon takaisin Aberdeenissa eikä meidän kämpässä ole wifiä. Jee. Asentaja on armollisesti luvattu lähettää paikalle lokakuun alussa eli seuraavan kuukauden ajan blogi päivittynee kirjastosta tai McDonaldsista. Että semmosta. Motivaatio kirjoittamista kohtaan on pikkasen lässähtänyt kun pelkkää whatsappailua varten saa pistää kengät jalkaan ja jolkotella mäkkärin nurkalle, eli saas nähdä mitä tästä taas tulee.

Quepos, Costa Rica

Välillä unohtaa kuinka ennalta-arvaamattoman kaunista elämä voi olla. Uskomattomia yllätyksiä voi kävellä sisään ovesta kun niitä vähiten odottaa ja välillä seikkailun löytää juuri sieltä mistä sitä ei tule etsineeksi. Maailma on täynnä maagisia paikkoja, hetkiä ja kokemuksia, mutta on aina erilaista kokea jotain sattumalta. Kun jotain hetkeä tai kokemusta ei osaa odottaa se tuntuu aina tuhat kertaa maagisemmalta kuin jo kertaallen kuvien ja ajatusten kautta eletty hetki. Sattuman tuomat hetket koskettavat. Niissä on taikaa. Ne tuntuvat ihmeiltä.

Quepos oli pieniä ihmeitä täynnä. Olin valmistautunut pitkään ja puuduttavaan bussimatkaan, mutta istuin koko matkan San Josesta kiinni bussin ikkunassa yrittäessäni painaa mieleeni kaikki ne vihreät vuoret ja kukkulat. Ajantaju katoaa ja olin niin lumoutunut maisemista, että unohdin täysin kärsiväni matkapahoinvoinnista. Heti ensimmäisenä iltana törmättiin hostellilla mun reissutoverin ystävään, joka on sattumalta ollut kiertämässä väli-Amerikkaa kuluneet kuukaudet. Viimeksi ne oli kohdanneet sattumalta Vietnamin kaduilla. Välillä tuntuu utopistiselta ajatella miten pienistä asioista tällaiset kohtaamiset on kiinni ja millaiset todennäköisyydet niiden tapahtumiselle on laisinkaan, mutta elämä se ei vain lakkaa heittämästä vastaan tilanteita ja kohtaamisia, joiden ei minkään tilastollisten todennäköisyyksien perusteella tulisi edes olla mahdollisia.

Viimeinen pieni ihme oli vesiputous sademetsän kätkössä. Sitä ei oltu merkitty karttoihin. Meille oli kerrottu vain summittainen reitti päätieltä metsäpolun alkuun ja käsketty polun kadottua seurata pientä joenuomaa. Kengät märkinä, jalat itikanpuremilla ja toisinaan runsaan kasvuston peittämää polkua ylös tarpoessa tuli välillä mietittyä että kannattiko taas. Mitä syvemmälle sademetsään vaellettiin sitä vakuutteneempi siitä että vesiputous oli todellisuudessa joku metsästä joenuomaan laskevista pienistä puroista ja meitä oli vain vedetty nenästä. Vaan siellä se putous lopulta odotti kaikessa ylhäisyydessään ja yksinäisyydessään meidän jalkojemme juuressa. Kallion laelta alas kurkistaessa sitä ei edes nähnyt. Paikalliset olivat kiinnittäneet jyrkkään seinämään köyden, jota pitkin alhaalla odottavaan vesialtaaseen saattoi laskeutua mikäli rahkeet eivät riittäneet hyppäämään kielekkeeltä suoraan vesiputouksen kuohujen syleilyyn. Alhaalla putousta saattoi ihailla koko komeudessaan. Vesi oli viileää ja viidakon äänet kaikuivat putouksen kohinan taustamusiikkini. Oltiin ainoat vierailijat putouksella sinä päivänä.

Olisin halunnut nähdä Queposissa auringonlaskuja, mutta sadepilvet peittivät taivaan aina iltapäivisin. Juhlittiin sen sijaan meidän hostellissa vapaa-ehtoistyötä tekevän tytön syntymäpäiviä ja pelattiin korttia. Costa Ricalainen mies tarjosi musta eräänä päivänä kaverilleni sata dollaria. Kauppoja ei tehty. Rakastuin kaupungin edustavalla oleviin tummiin hiekkarantoihin ja siihen fiilikseen, joka pienissä merenrantakaupungeissa aina on.

QUEPOS VINKIT

Majoitus: Pura Vida Hostel. Dormeissa on öisin älyttömän kuuma, mutta tunnelma on loistava ja hinnat alueen edullisempia. Hostellilta saa sisäänkirjautuessaan vihkosen, johon on listattu kaikki alueen edullisimmista supermarketeista parhaisiin näköalabaareihin ja off the beaten path -kohteisiin. 

Nähtävyydet: Manuel Antonio National Park ja Secret Waterfall.  

Kulkuyhteydet: San Josesta pääsee Queposiin suoralla bussilla kolmessa tunnissa. Kulkuyhteydet muualle Costa Ricaan Queposista San Josen tai Puntarenasin kautta.

Manuel Antonio National Park, Costa Rica

On niin aikainen aamu ettei edellisyön sade ole vielä lakannut. Sademetsässä on hiostavan kuuma, hiljainen tunnelma. Ollaan tähän aikaan aamusta puiston ensimmäisiä vierailijoita ja ainoat korviin kantautuvat äänet kuuluvat sademetsästä. Sillä on ihan omanlaisensa sävelmä. Polulla meidän jalkojen juuressa askelten töminää karkuun hyppii pienen pieniä sammakoita. Ne on varsin vekkuleita pieniä otuksia. Ja vihernuolimyrkkysammakoina kykeneväisiä pysäyttämään myrkyllään ihmisen sydämen, kuten myöhemmin googlauksen tuloksena selviää. Konnapolun päässä on vesiputous ja paluumatkalla tuijotan silmä kovana puunrungon koloon katoavaa punaista rapua. Ollaan kävelty vasta kymmenen minuuttia.

Metsä kohisee. Lauma apinoita lentää polun yli korkealla puunlatvoissa. Katselen miten ne ponnistavat vauhtia ja loikkaavat kevyesti puusta toiseen poikaset kyydissään. Hetken kuluttua polun reunustama metsä täyttyy punaisten rapujen merestä ja pian meitä vastaan löntystelee polkua pitkin pesukarhu. Jähmetytään paikoillemme, mutta otus viis veisaa meistä ja pian se sujahtaa kuivuneeseen joenuomaan ja alkaa kaivamaan maan alta rapuja aamiaiseksi. Ravut raksahtelevat pesukarhun hampaissa ja eläin on tuskin kadonnut mutkan taa kun joku ilmoittaa jo löytäneensä liskon polun toiselta puolelta. Tuntuu että koko maailman eläimet ovat pakkautuneet tähän puistoon.

Valkohäntäpeurat pistävät juoksuksi metsän siimeksessä ennen kuin ollaan edes ehditty huomata niiden olemassaolo. Aguteiksi arvelemani olennot viipeltävät nopeaan tahtiin pienissä laumoissa ympäri puistoa. Pienelle possumaisella olemuksellaan ne varastavat mun sydämen enkä malta koskaan ola pysähtymättä katselemaan niiden touhuja. Jännittävin hetki kaikista on kuitenkin se, kun suuren oksan latvustoihin tuijotteleman turistiryhmän inspiroimana mekin jäädään kuikuilemaan puussa makoilevaa olentoa. Laiskiainen. Siellä se hiljaa laskeutuu liaania pitkin maanpintaa kohti. Niin hiljaa että kun kaksi tuntia myöhemmin kävellään saman aukion poikki on otus laskeutunut vain metrin tai pari.

Tekee mieli huutaa siksi että kaikkialla on vain niin kaunista. Sade on lakannut ja harmaa taivas on alkanut väistyä auringon tieltä. Se värjää meren turkoosin siniseksi. Kierretään kaikki alueen näköalapaikat ja vieraillaan jokaisella karttaan merkityllä rannalla. Ne on utuisia, niiden hiekka on tummaa ja valkoiset aallot pyyhkäisevät koko rantahietikon yli. Juoksen aaltojen rannan päälle kuljettaman tukin päälle karkuun. Rannoilla kuulen vain aaltojen kovaäänistä kohinaa. Kaikilla paitsi sillä yhdellä rannalla. Sillä valkoista hiekkaa hohtavalla, jossa turistilaumat ottavat kiljahdellen kilpaa kuvia toisistaan, joutuvat pesukarhulauman ryöstämäksi ja jossa aallot nappaavat mukaansa liian lähelle rantaviivaa unohtuneita sandaaleja. Mun lenkkarit kastuvat läpimäriksi, mutta Tyynenmeren valtavissa aalloissa lilluessa siitä on vaikea murehtia.

Kun iltapäivällä vaelletaan pois puistosta olo on onnellinen. Ollaan nähty niin paljon enemmän kuin uskalsin edes haaveilla. Niin monia lajeja, joihin useimmat puistossa vierailevat ihmiset eivät edes törmää. Manuel Antonio jäi reissun kohokohdaksi eläinbongauksen osalta. Se jäi muistoihin myös Costa Rican parhaana päivänä ja yhtenä väli-Amerikan kauniimmista kansallispuistoista.

MANUEL ANTONIO VINKIT

Vierailuaika: Suosittelen saapumaan paikan päälle heti kun puisto avautuu. Aamuisin näkee eniten eläimiä, paikalla on vähiten turisteja ja lämpötilat ovat siedettävät. Puistoon päivittäin myytävien lippujen määrä on myös rajoitettu eli high seasonilla mattimyöhäisille voidaan myydä ei-oota. 

Vierailun kesto: Me vietettiin Manuel Antoniossa kuutisen tuntia ja ehdittiin siinä ajassa kiertää kaikki vaelluspolut, syödä lounasta ja viettää aikaa rannalla. 

Kulkuyhteydet: San Josesta pääsee kanabussilla suoraan Queposiin ja matka kestää kolmisen tuntia. Paikallisbussi Queposista Manuel Antonioon kulkee puolen tunnin välein ja kestää parikymmentä minuuttia. 

Hinta: Sisäänpääsymaksu on 16$ ulkomaalaisille. Lisämaksusta voi paikan päällä lunastaa itselleen oppaan, mutta eläimien bongaus on puistossa omien kokemuksien perusteella niin helppoa, etten siitä lähtisi maksamaan. 

Muuta huomioitavaa: Vaelluspolut on todella hyväkuntoisia ja helppokulkuisia ja hyvällä peruskunnolla pääsee pitkälle. Rannan aallokko on voimakas ja kamat kannattaa uimisen ajaksi jättää niin kauas rannasta kuin mahdollista. Eläimet puistossa ovat tottuneita vierailijoihin ja eväät lähtevät helposti apinoiden ja pesukarhujen matkaan.