Canyoning, Dalat

"Vesiputous on kaksikymmentäviisi metriä korkea. Lean back more. Niin ne sanoo kun mun kantapäät on kallionkielekkeen ulkopuolella. Mä vilkaisen olkani taa vain nähdäkseni lähes pystysuoran seinämän. Vesi roiskuu ja työntää valtavalla paineella kun alan hiljaa laskeutua vesiputouksen seinämää pitkin. Pidä kiinni köydestä vaikka mitä tapahtuisi. Älä liukastu. Ja sitten viiden metrin korkeudella potkaise vauhtia kalliosta ja päästä irti. Pudotus tuntuu ikuisuudelta. Pitää vaan luottaa. Se tuntuu vielä vaikeammalta tunnin kuluttua kun vesiputous ryöppyy ylleni jäätävällä paineella ja alapuolella on vain kivikkoa. Olen lähes kuuro ja sokea, mutta joku huutaa päästämään irti köydestä. Painun pinnan alle ikuisuuden mittaiseksi ajaksi ennen kuin koski työntää mut takaisin pinnalle. Mä uskalsin." - 7.2.2015

Kuikuilen varovasti alas kallionkielekkeeltä. Meille on puettu valjaat ja ollaan hypitti köysissä alas loivaa alamäkeä saadaksemme tuntumaa varusteisiin. Olo ei tunnu kovin vakuuttavalta. Mihin mä oln taas ryhtynyt? Matkaa alhaalla virtaavan joen pinnalle on kymmenen metriä ja ei kulu kauaakaan kun ensimmäinen jalka lipeää ja siinä missä oli vielä hetki sitten jonkun kypärä sätkii nyt pari jalkoja. Retken vetäjät huutelevat ohjeita ja jono mun edessä lyhenee. Yhtäkkiä mä olen köyden päässä ja mun käsketään hymyillä kameralle ja lähteä liikkeelle. Jump higher! Photo! Mun pääni on täynnä ääniärsykkeitä. En ponnista tarpeeksi lujaa kallionseinämästä ja hypyt jäävät lyhyiksi. Hyppää. Anna varaa köydestä. Hyppää. Päästä lisää köyttä vapaaksi. En tiedä kauan olen hyppinyt kun tömähdän selälleni vesialueelle. Hetken päästä retkiopas kiinnittää itsensä valjaisiin ja tulee koko seinämän alas yhdellä valtaisalla hypyllä.

Luottamus itseensä ja omiin taitoihinsa kasvaa sitä myöten mitä useampia seinämiä tulen alas. Ensimmäiset kaksi ovat kallionseinämiä. Kivi on kuivaa eivätkä jalat lipsu. Kallionseinämien välillä kävelemme joen vierustaa viidakossa, laskemme joessa alas luonnon muodostamia kiviliukumäkiä ja lillumme virran mukana. Sitten alkavat vesiputoukset. Meidän kengät kerätään ja huomaan yhtäkkiä seisovani vesiputousten laella veden pauhutessa ympärilläni. Mitä mä nyt teen? Mä oon aina pelännyt korkeita paikkoja ja vesiputouksen voimakas virtaus on viimeisiä paikkoja jonne voisin kuvitella itseni. Sieltä vesiputouksen keskeltä mä itseni kuitenkin nyt löydän. En tiedä mitä se mulle tekee, sillä hetken päästä löydän itseni hyppäämästä kalliolta seitsemän metrin korkuudesta alla olevaan vesimassaan. Kahdesti. Suoraan vesiputouksen pyörteeseen.

The last one is called the washing machine! Näin julistaa meidän retkiopas. Näköyhteyttä vesiputoukseen ei kallionkielekkeen takia ole, joten opas käskee meitä kuuntelemaan tarkkaan. Me tullaan olemaan suoraan vesiputouksen alapuolella ja vesimassat tulevat syöksymään suoraan meidän päälle. Meidän pitää laskea irti köydestä parin metrin korkeudessa, jonka jälkeen virta painaa meidät pinnan alle muutaman sekunnin ajaksi. Se kuulosti pahalta jo oppaan sanomana, mutta sitä kauhun tunnetta kun vesiputous paiskoo vimmatusti vettä suoraan niskaan ja kasvoille on mahdoton kuvailla. On vaikea hengittää. Putouksen voima saa mut heittelehtimään köyden päässä. Yhtäkkiä köysi loppuu. Alhaalla odottaa metrin tai kahden pudotus valkoiseen koskeen. Olen vakuuttunut siitä että olen ymmärtänyt jotain väärin. Tuonneko kallioiden sekaan meidän on tarkoitus pudota? Mua huudetaan päästämään irti. En tiedä kumpaa haluan enemmän, jäädä sinne vesiputouksen pieksemäksi vai lähteä virran matkaan. Päästän irti ja painun välittömästi veden alle. Virta nappaa mut mukaansa ja tuntuu siltä kuin olisin upoksissa ikuisuuden. Näinkö mä kuolen? Pulpahdan takaisin joen pinnalle ja retkenvetäjät kiskovat mut kuivalle maalle.

Canyoning Dalatissa oli yksi mun Vietnamin reissun kohokohdista. Oikeastaan se kipusi koko kaakkois-Aasian reissun top5:seen. En voi muuta kuin suositella Highland Sport Travelia. Mun hostellilta lähti päivittäin minibussillinen porukkaa kokeilemaan canyoningia ja jokainen tuli takaisin hymy korvissa. Mustelmia löytyi ja jokaista lihasta särki, mutta nauru oli herkässä.

Kuvat on Highland Sports Travelin ottamia.

// Canyoning in Vietnam is one the best day trips I've ever done on my travels. Abseiling cliffs and waterfalls, floating along the river and doing massive jumps from the cliff... What else could you ask for?

Da Lat, Vietnam

Tie kaartuu korkealle kukkuloiden ylle. Se on juurien, kivien ja kantojen vuoraama ja mun jalat huutaa tuskaa jokaisen polkaisun jälkeen. Tottakai mun piti lähteä vuoripyöräilemään. Tottakai mun oppaaksi päätyi pähkähullu paikallinen, joka kaahaa kapeimmatkin alamäkeen taittuvat kinttupolut viidenkymmenen kilometrin tuntivauhtia vailla mitään suojia. Alamäessä mun pyörä singahtaa lentoon jättimäisen kivenmurikan kautta ja tuntuu lähes uskomattomalta että onnistun laskeutumaan pyörät maata kohti ja selviytymään siitä elossa. Erotan hädintuskin edessä kaahaavien poikien selkämykset. "You can do it miss", kuuluu oppaan huuto jostain kilometrin tai kahden päästä. Toivon että pystyisin, mutta kukaan ei kertonut minulle pyöräretkelle kutsuessaan, että reitti oli yksi alueen haastavimmista eikä sitä missään tapauksessa suositeltu vasta-alkajille. "Its' alright miss, not many girls can do this", toteaa oppaani kun vihellän pelin poikki 15 kilometrin jälkeen. Kiitos kaikesta tästä luottamuksesta.

Mut kannetaan baarin yläkertaan. Mun jalka tiputtaa verta portaille, sitä on kaikkialla lattialla. Jasmin you're gonna be fine. Sitä on vaikea uskoa kun mut istutetaan tuolille ja mun jalan ympärille kiedottu paita värjäytyy punaiseksi. Joku tiputti lasin lattialle ja sirpale viilsi mun jalan auki. Joku sanoo mun olevan shokissa. Se on hyvin todennäköistä, koska mulla ei ole juurikaan ideaa siitä mitä mun ympärillä oikeasti tapahtuu. Oksennan. Kun pahin vuoto lakkaa mut kannetaan takaisin hostellille reppuselässä. Mä oon niin kiitollinen, että juuri nää ihmiset on täällä mun kanssa. En pysty edes katsomaan haavaa. Makaan sängyllä ja puristan henkihieverissä kaverin kättä kun toinen putsaa ja sitoo mun haavaa. Mä en ole kovin hyvä veren kanssa, mutta näiden ihmisten kanssa mun on hyvä olla.

Istun jalkapallokentän laidalla katselemassa kun mun kaverit potkii kilpaa palloa paikallisen joukkueen kanssa. Mun sylissä istuu kaksivuotias vietnamilainen lapsi, joka katselee lumoutuneena peliä ja mun vieressäni jönglooraavaa poikaa joka taiteilee pallojen kanssa kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Pikkupoika hihkuu riemusta kun sille heitetään pallo. Se vilkuilee ovelana sujauttaessaan nappaamansa pallon jalkapalloverkon ali toiselle kentälle ja juoksee sitten innoissaan hakemaan sitä. Mäkin saan juoksuharjoitusta kun poika kirmaa isänsä luokse jalkapallomaalille ja mä kannan sen juoksuaskelin kainaloista roikotaen pois kentältä. Kaikki kutsuu mua nannyksi kun varmistan että pojalla on pipo päässä ja lapaset kädessä kun on kotiinpaluun aika.

Järvenrantaravintolassa myytävä mapo doufu, kukkuloilla kiemurtelevat kadut, viileät illat katuruoan äärellä ja kaupungin rehellisyys vie mut mukanaan. Se kaupunki ei yritä olla yhtään mitään muuta kuin mitä se on. Kurkotellaan sillan yli ja kalastellaan paloja markkinoilla työskentelevien ihmisten elämästä. Myöhemmin illalla yksi niistä naisista myy mulle kolme paria sukkia joissa on Nalle Puhin kuva. Kierrellään ja kaarrellaan ja ostetaan päivittäin kakkuja paikallisesta leipomosta. Syön elämäni viimeisen jauhelihapihvin. Kukaan ei muista kurkata tripadvisorista alueen päänähtävyyksiä, mutta se ei haittaa, sillä jokainen päivä ja keskustelu tuntuu seikkailulta.

Varasin Da Latissa sängyn kahdeksi yöksi. Jäin sinne viikoksi. Yhä edelleen kun multa kysellään hienoimpia paikkoja missä olen vieraillut mun ajatukset harhailee takaisin Da Latiin. Paikallisten lämpö, ystävällisyys, maailman paras hostelli ja kaikki ne matkaajat jotka mä siellä kohtasin saa yhä tunteet pintaan. Hetken mielijohteesta tehty päätös lähteä tuonne pieneen kukkuloiden keskellä sijaitsevaan kaupunkiin muutti mun koko elämän. Da Lat muutti mua ihmisenä, se muokkasi mun arvoja ja ajatusmaailmaa ja sai mut ensimmäistä kertaa aikoihin tuntemaan, että mä kuuluin johonkin. Mä ymmärsin olevani ihan yhtä eksyksissä kuin kaikki muutkin, mutta myös sen, että itseään ja paikkaansa maailmassa ei tarvitse etsiä yksin.

Muinen hiekkadyynit, kalastajakylä ja harmaa polkupyörä

Hiekkadyyneillä kävely on rankkaa. Mun jalat uppoaa kymmenen sentin syvyyteen joka kerta kun otan askeleen eteenpäin. Dyynien reunamat on pahimpia. Hiekkaa valuu alaspäin huipulta, jalka uppoaa puoleen sääreen ja tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi perillä. Hiekka polttaa, mutta vain sillä puolella dyynejä joille aurinko porottaa. Saavun paikalle kaksi tuntia ennen auringonlaskua, joten vuokraan liukurin. Sillä lasken alas dyynejä. Se on pelottavampaa kuin pulkkamäki, sillä sitä ikäänkuin odottaa uppoavansa seinämän sisälle ja jäävänsä sinne. On tuulinen päivä ja siksi mun jokainen ihosentti on vuorattu punaisella hiekalla. Hiekkaa on silmissä, korvissa, suussa ja pahaenteisen rahisevasti myös mun kameran linssin sisällä. Mutta jälleen, on vaikea stressata kaikesta maallisesta kun katselee auringonlaskua hiekkadyynin huipulla. - 4.2.2015

Päät kääntyvät ja ovensuihin ilmestyvät muutamat kasvot kun mun pyöräni vilahtaa kalastajakylän rantaan. En ole ihan varma mitä odotan sieltä löytyvän. Ehkä pienen pientä satamaa. Ehkä harmaata betonia ja veneitä laiturissa. En löytänyt mitään niiden kaltaistakaan. Löysin kiemuraisia katuja, joiden varsilla nököttävien talojen puutarhoista kasvoi tien ylle kukkien viidakko. Löysin talojen seiniä vasten kasattuja pieniä sinisiä veneitä. Löysin valkoisen hiekkarannan, joka hukkui roskaan, mutta jossa aurinko paistoi niin kirkkaasti etten nähnyt eteeni vaikka kuinka siristin silmiäni. Siellä seisoin muovipullojen, köysien ja meren tuoman roskan keskellä, nostin aurinkolasit silmilleni ja katselin turkoosina hohtavaa merta ja siellä keinuvia värikkäitä veneitä. Rannan toisella laidalla joku heilutti vasaraa veneen runkoa vasten. Meressä kellui verkkoja. Aurinko paahtoi suoraan selkään enkä mä tiennyt oliko se paikka lumoava vai olisiko mun pitänyt vihata sitä roskavuorten takia.

Muinessa hienointa ovat polkupyörät. Ne ovat vanhoja, ruosteisia ja vaihteettomia enkä mä koskaan keksi miten niiden jalan saa ylös tai alas. Seison siis aika montaa kertaa tienposkessa sitä selvittelemässä, mutta muuten liihottelen tukka hulmuten pitkin rantakatua päivästä toiseen! On retkeä rannalle ja retkeä hiekkadyyneille. Välipysähdyksiä kalastajakylissä ja puroilla. Muutaman kerran olen aivan eksyksissä onnistuttuani ajamaan ohi määränpäästäni. Porukka naureskelee mulle mopojen selästä ohi kiihdyttäessään, mutta mä nauran niille takaisin. Kuka olisi uskonut että mä jonain päivänä fiilistelen kipua jaloissa, poltetta selässä ja sitä harmaata ruosteista pyörää, joka kuljettaa mut kaikkialle.

Muinesta muistan pannukakut, hiekkadyynit, punaiseksi joen ja kaatopaikan yhdistelmäksi muotoutuvan Fairy Streamin, merenrantaravintolan ja venäläisen pojan joka väitti että ihmiset menevät naimisiin saadakseen turvaa. Olin ihan eri mieltä enkä mä tiennyt mistä olisin keskustellut ihmisen kanssa, joka oli niin käytännöllinen ja realistinen - mun maailmani koostui pilvilinnoista, unelmista ja kauniista asioista. Silloinkin kun satoi, osasin laskea silmilleni vaalenpunaiset lasit ja romantisoida elämää. Mä osasin löytää kaikesta jotain kaunista. Enkä mä siksi ymmärtänyt yhtään mistä se poika puhui rakentaessaan elämäänsä järjelle. Mun elämä koostui tunteista. Suurista ja pienistä. Jos mun olisi pitänyt olla jollain lailla järkevä, en mä olisi koskaan edes saapunut siihen pisteeseen että olisin ymmärtänyt mitä elämä voi olla.

//I can't really tell which one I liked the most; colorful boats floating in a turquoise sea, the sand dunes that colored all my clothes and skin in red or the sunsets on the coastline. Or maybe it was the small fishing village and my rusty grey bicycle that stole my heart.

Phan Thiet & Muine

Muine on leijasurffareiden kaupunki. Se on jotakuinkin ainoa asia jonka tiedän tuosta hassusta kaupungista ennen sinne saapumistani. Sekin tieto osoittautuu vääräksi, sillä kyseessä ei ole kaupunki laisinkaan. On vain kaksi pientä kylää ja niiden väliin jäävä rantaviiva joka on vuorattu ravintoloilla, kaupoilla ja majapaikoilla. Sitä rantakatua pitkin mun bussinikin kurvaa ja mä yritän tiirailla bussin ikkunasta rakennusten numeroita. En tiedä tarkalleen minne olen matkalla, mutta olipa se missä tahansa bussi tulisi todennäköisesti ajamaan sen ohi. Bussi tiputtaa mut lopulta rantakadun kaukaisimpaan kolkkaan ja mä päädyn kävelemään useamman kerran kadun päästä toiseen majapaikkaa etsiessäni. Kadun kaikki ylihintaiset hostellit on täynnä ja halpoja hotelleja täällä ei tunneta. Päädyn lopulta antamaan mahdollisuuden kadulla vastaan tulevalle jo useamma kerran hihaani nykineelle naiselle. Se vie mut kiemuraista polkua pitkin pois rantakadun hälinästä ja ojentaa mulle avaimen.

Se on hassu pieni asuinkompleksi. Vihreä pihamaa ja suuri joukko sille aukeavia ovia ja ikkunoita. Ulkokeittiö, koira ja riippumatossa päivät pitkät makoileva pulska vietnamilainen mies. Mä tunnun olevan paikan ainoa reissaaja - kaikki muut on leijasurffareita ja asettuneet asumaan sinne kuukausiksi. Enkä ihmettele. Mulla on ensimmäistä ja viimeistä kertaa retkeni aikana oma huone. Kylppärissä asuu joukko pieniä öttömönkiäisiä ja mun ovi ei mene lukkoon laisinkaan joten sidon sen aina yöksi kiinni mun sängynjalkaan. Iltaisin pelkään kovasti valtamerta ja kuuntelen ulkoa kantautuvaa venäläistä musiikkia myöhään yöhön. Kerran törmään asunnolle johtavalla polulla rottaan. Mutta kaikenkaikkiaan se on varsinkin hurmaava asuinkompleksi näin pieneksi, nimettömäksi ja rantakadun edullisimmaksi majapaikaksi.

Muine on häiritsevä hyvässä ja pahassa. Palmupuut huojuvat tuulessa kadun varrella ja auringonlaskut saavat koko maailman loistaaan punaisen eri sävyissä. Muine ei ole kuitenkaan perinteinen rantakohde, sillä hiekkaranta on pienen pieni ja hoitamaton ja tuuli puhaltaa voimakkaana päivästä toiseen. Silti koko rantakatu ja valtava turistibisnes tuntuu rakentuneen rantaloma ajatuksen ympärille ja rantakadulla jokainen paikallinen ja ulkomaalainen puhuu venäjää. Turistimassoista huolimatta siellä on jonkinlaista huolettomuutta. Suunnatonta kontrastia. Leijasurffareita joilla ei ole varaa syödä ulkona, mutta jotka elämäntapa toi Vietnamin rannoille ja ökyrikkaita turisteja jotka ovat vallanneet lyhyen rantakaistaleen aurinkotuoleillaan. Siellä on joukko huoliteltuja ravintoloita, joiden takapihalta löytyy kuitenkin sotkuinen kasa pieniä perinteisiä vietnamilaisia veneitä ja kalastusverkkoja, sekä baari, jonne kovin moni lomamatkailija ei ulkomuodon vuoksi eksy, mutta joka rantakadun ainoana tarjoaa pienen avoimen terassin merelle. Siellä pimeässä katselen ja kuuntelen merta livemusiikin kaikuessa baarin sisältä, edessä ruoka-annos jota ei tarjota menuussa, mutta jota pitää osata pyytää.

Mulla on vakkariravintola kaukana rantakadun menosta ja istun siellä aina iltaisin. Siellä ei ole terassia, enkä mä kykene pimeydeltä näkemään aaltoja vaikka ne iskeytyvät rantaan vain parin metrin päässä musta. Tähtitaivas on kuitenkin kaunis, tarjoilijat vilkuttelee mulle aina iloisesti ohi kulkiessani ja antaa toisinaan alennusta. Eräänä aamuna kävelen rannan kauimpaiseen nurkkaan ja hautaan varpaani hiekkaan. Tuuli heittelee mun hiuksia kasvoille eivätkä päiväkirjan sivut meinaa pysyä paikoillaan. On hämmentävän kirkasta ollakseen niin pilvistä. Poltan silti selkäni auringossa. Katselen kuinka ihmiset kiitävät pitkin merenpintaa leijan päässä roikkuen ja näen ensimmäistä kertaa elämässäni surffareita. Päätän että minäkin vielä joskus.

// Muine was such a weird place! It's trying hard to be a beach holiday destination but it's nothing like ones I've visited. The beach is tiny, it's always windy and it's just a bit tacky in there - in a way I like it though! If I would have been as rich as most of the people going there for holiday I would have tried windsurfing instead of wandering around aimlessly and burning myself while watching people riding the waves.