Angkor Wat ja kuinka eksyin Cambodian maaseudulle

Ihmismassat on suunnattomat. Muutaman päivä sitten hiljaisuudessa vietetty päivä alueen pienemmillä temppeleillä tuntuu kaukaiselta muistolta kun yritän tehdä tietä turistivirtojen keskellä pystyäkseni liikkumaan eteenpäin Baynin temppelillä. On aikainen aamu ja yksi vuoden kuumimmista kuukausista, mutta temppelialueella ei kuule edes omia ajatuksiaan. Turistioppaiden kantamat liput liehuvat päiden yläpuolella, päädyn vahingossa arviolta sataan lomakuvaan ja yhtäkkiä yritäessäni epätoivoisesti tehdä tietä ihmismassassa se iskee. Suurin osa turisteista on aasialaisia. Eikä vain aasialaisia, vaan kiinalaisia. Mandariini kaikuu pitkin temppelit käytäviä, selfie tikut huojuvat ilmassa ja mä tajuan ajoittaneeni reissun Angkor Watille kiinalaisen uudenvuoden aikaan.

Olisi rikollista väittää, että mä en rakastanut niitä temppeleitä. Vaikka olin ollut pyörtyä ihastuksesta jo Grand Tourin pikkutemppeleillä ei ollut epäilystäkään, miksi suurin osa ihmisistä saapuu nimenomaan näille temppeleille. Ne tuhat vuotta vanhat temppelit on yksinkertaisesti kauneimpia ihmisen luomia rakennelmia, joita mä olen elämäni aikana nähnyt. Ne oli yhtä jylhyyden, yksityiskohtien ja kauneuden juhlaa, mutta silti yksi niistä onnistui vielä totaallisesti yllättämään.

Angkor Watin temppeli on täysin oma maailmansa. En millään uskonut että se voisi olla niin kaunis ja ylväs kuin kaikki sen kertovat olevan. Se on. Ja vielä paljon kauniimpi ja ylväämpi, vaikka suuri osa temppelialueesta on kunnostuksen alla ja rakennustelineet estävät mua matkaamasta menneisyyteen. Siellä mä kuitenkin kulutan ensin tunteja ja palaan vielä pari päivänä ihastelemaan temppeliä uudestaan. En osaa sanoa miksi ihastun siihen niin palavasti. En vain jostain syystä saa tarpeekseni temppelin pitkistä käytävistä, joita reunustavat seinämät hukkuivat historiaa ja muinaisia uskomuksia kertoviin kaiverruksiin. En saa tarpeekseni niiden kolmen ikonisen tornin tuijottelusta, temppelin kaukaisimmissa nurkissa piileksivistä lepakoista, munkeista oransseissa kaavuissaan ja temppelin suunnattomista tiluksista. Olen lumoutunut tästä ihmeellisestä maailmasta.

Paluumatkalla temppeleiltä eksyn. En tiedä missä käännyn väärään suuntaan saati sitten kuinka se on mahdollista, mutta jossain vaiheessa loputtoman pitkää maaseudun poikki kulkevaa tienpätkää polkiessani tajuan olevani hukassa. Matkaa temppeli-alueelta Siem Reapiin on kuusi kilometriä, mutta arvelen polkeneeni vähintään kymmenen viimeisen temppelin jälkeen. Missään ei näy ristin sielua ja ohi ajavat autot ovat harvassa, rakennuksista nyt puhumattakaan. Vesipullo on tyhjä, keskipäivän aurinko porottaa kirkkaana taivaalla ja seitsemän tuntia kestänyt retki temppeleille näännyttää. Päätän olla kääntymättä takaisin. Kyllähän tää tie nyt jonnekin vie!

Tai sitten ei. Tienpätkä ei ota loppuakseen. Jokainen kerta tien kaartuessa odotan risteyksen ilmestyvän mutkan takaa, mutta se hetki ei vain ole koitaakseen. Kun lopulta löydän itseni tienhaarasta tajuan, että siellä ei ole ensimmäistäkään opastetta eikä mulla ei ole mitään käsitystä siitä mihin suuntaan mun pitäisi kääntyä. Taskussa olevasta kartasta ei ole paljon iloa, sillä en tiedä mistä suunnasta olen risteykseen saapumassa. Ainoa näköpiirissä oleva paikallinen ei ymmärrä sanaakaan mun puheesta. Tuskin ymmärtäisin minäkään jos ventovieras ihminen tulisi tuntemattomalla kielellä utelemaan suuntaneuvoja Siem Reapiin. Siem Reapissahan tässä ollaan, valitettavasti vain sen laitamilla. Mies pakenee näköpiiristä. Yritän etsiä suuntaa näyttäviä maamerkkejä, mutta turhaan; horisontissa näkyy vain metsää ja peltoja. Nelihaaraisessa risteyksessä konkreettisia suuntavaihtoehtoja on kaksi, joista valitsen suunnan lopulta umpimähkään. Vaihtoehtoisina päätepysäkkeinä ovat Siem Reap tai kymmenien kilometrien ylimääräinen lenkki Cambodian maaseudulla.

Poljen toiset viisi tai kymmenen kilometriä ja alan vihdoin harkita takaisin kääntymistä, kun yhtäkkiä kuin taikaiskusta tien varrella alkaa näkyä rakennuksia. Ensin pieniä taloja ja kauppoja ja lopulta suuremmaksi ja suuremmaksi kasvavia marketteja ja majataloja. Tekee mieli kiljua riemusta kun bongaan tutun näköiset hotellit: näiden ohi mä ajoin tuktukilla bussiasemalta keskustaan! Saavun suureen risteykseen joka kuhisee elämää. Tietyöt on käynnissä, jossain kadun toisella puolella on jättimäinen marketti-alue ja liikenne on villkaimmillaan. Harmi vaan etten yhä edelleenkään tiedä missä suunnassa keskusta on. Bongaan tien vieressä pari poliisia joiden hihaa menen nykimään. Ne viittovat mut aluksi pois, mutta omatunto taitaa kolkuttaa tai eksynyt turisti säälittää, koska ihmeteltyäni hetken risteyksessä ja yrittäessäni luoda kontaktia paikallisiin yksi niistä tulee näyttämään mulle suunnan.

Siem Reapissa kulutan vielä lähes tunnin polkiessani kaupunkia halkovan joen vartta edestakaisin. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä olenko kaupungin pohjois- vai etelä-osissa ja kumpaan suuntaan mun pitäisi jatkaa päästäkseni keskustaan, joten poljen hetken yhteen suuntaan, sitten toiseen. Juon arviolta kaksi litraa vettä ja unelmoin kohtaavani edes yhden englantia puhuvan ihmisen. En kohtaa, ja kun lopulta päädyn polkemaan joenvartta niin pitkälle kuin pääsen on suunta luonnollisesti väärä ja löydän itseni umpikujasta. Haluan vain hautautua peiton alle hostellille päästyäni, mutta mielenkiinto vie voiton ja googletan alueen kartan. Suunniteltuun 30 kilsan pyörälenkkiin tipahti 20 extra kilometriä. Olen niin väsynyt, etten enää edes säpsähdä suihkukoppiin kerääntyneitä gekkoja eikä hostellin katolle rakennetun dormihuoneen oviaukosta sisälle kaikuva lakkaamaton koiranhaukuta pidä mua hereillä.

Tonle Sap lake ja kylä joka ei kellunut

Sinne kylään vie pitkä kiemurteleva hiekkatie. Hiekka on punaista, tie rikkonainen ja kuhmurainen, eikä meidän minibussimme tunnu kuuluvan katukuvaan laisinkaan. Kymmeniä kilometrejä jatkuvalla hiekkatiellä liikenne on hiljaista. Vankkureita ajava ihmishahmo jää taaksemme, päänsä polttavalta auringolta huiviinsa kietoutunut nainen kaasuttaa ohitsemme. Takana istuu naistensatulassa poika, joka ei voi olla kolmea vuotta vanhempi. Tämä loputtomista pelloista ja satunnaisista paalujen varaan kyhätyistä kodeista koostuva maailmankolkka on hiljainen.

Vene irtoaa joenrannasta ja moottori nytkähtää päälle. Olen hämmentynyt. Luulin lähteneeni katsomaan kelluvaan kylään, mutta kuivana kautena järven pinta on laskenut ja kylän läpi kulkee vain kapea joki. Sen mutkia pitkin meidän tiemme vie läpi kylän, jossa kaikki on rakennettu kymmenen metrien korkuuteen paalujen nokkaan turvaan sadekaudelta. Tähän vuodenaikaan paaluista roikkuu kalaverkkoja ja pyydyksiä. Tähän vuodenaikaan talojen alle jäävä tyhjä tila kuhisee elämää ja joen yli kulkeva silta on vedeltä näkyvissä. Verkkoja viikataan veneissä, taloihin kiivetään tikapuita pitkin ja lapsia tuntuu olevan joka puolella. En tiedä minne katsoa, sillä kaikkialla avautuu karun kaunis näkymä.

Vene jättää meidät kadun pääkadun varteen. Siellä kylässä kukaan ei ole ottamassa meitä vastaan. Kukaan ei ole myymässä elefanttihousuja turisteille eikä missään tuoksu katuruoka. Valkoisille kasvoille tavallisesti kohdistetut huudot eivät kaiu tässä kylässä, mutta meidän läsnäolomme tiedostetaan. Lapset pelaavat lentopalloa ja suhahtelevat pyörillään nauraen ohi, mutta suurin osa ei ota meihin mitään kontaksia. Me olemme ilmaa. Ruoan tuoksu leijailee erään talon alta. Kattilaa hämmentävällä vanhalla naisella on terävä katse ja hän tuntuu seuraavan meidän jokaista liikettä. Tunnen oloni tunkeilijaksi.

Siinä kylässä lukematon määrä lapsia hukkuu joka vuosi koulumatkoilla järven tulviessa ja ottaessaan alueen valtaansa. Rahaa pelastusliiveihin ei ole eikä uimataito ei riitä kun veneen kallistuvat tai hajoavat kesken matkan. Siam Reapissa kukoistava kehitys ei ole kantanut tänne asti. Raha valuu kylän ulkopuolisten matkanjärjestäjien taskuihin. Yhteyden ulkomaailmaan ovat pienet: sähköä ei ole ja moni asuu täällä koko elämänsä. Pieni joukko lapsia seuraa meitä kun astellaan kylän poikki joen varteen, jossa vene nappaa meidät jälleen kyytinsä. Lapset vilkuttavat meille virnistellen. Mietin millainen tulevaisuus niillä on ja kuinka moni elää sen näkemään.

Vene kulkee pitkin joenuomaa. Sadekaudella se muuttuu mangrovemetsäksi, mutta nyt se näyttää ihan tavalliselta vihreältä metsältä. Vene kaasuttaa ulapalle. Meidän olisi nähtävä auringonlasku! Mulle on kerrottu että auringonlaskut Cambodiassa on kauneimpia maan päällä, mutta tämänkään päivän jälkeen en sitä vielä usko todeksi. Enemmän mua miellyttää hiuksia pölyttävä tuuli, järven tuoksu ja kauas horisonttiin jatkuva ulappa.

Yöllä odotan näkeväni kuvankauniin tähtitaivaan. Ollaan niin kaukana kaupunkien valosaasteista, että taivaan voisi luulla olevan valkoinen. Silti sinne syttyy vain muutama tähti venematkalla takaisin lähtöpaikalle. Noustaan pois kyydistä taskulamppujen valokeilassa ja aloitetaan kävelymatka minibussille. Kylää ei enää edes erota pimeydessä. Heinäsirkkojen sirityksen lisäksi jostain kaukaa kantautuu eläinten ääniä. Muu matkaseura on alkanut puhua pub streetista ja tequila shoteista, mutta mä en saa kylää mielestäni. Jotkut paikat koskettavat, syöpyvät sisimpään ja niihin tietää vielä jonain päivänä palaavansa. Tänne minä haluan palata.

Angkor Wat, Grand Circuit

Aurinko on hädin tuskin noussut. Nappaan aamuhämärässä hostellin polkupyörän lainaan ja lähden kartta kädessä sotkemaan kohti Angkorin temppeleitä. Aamu on viileä ja hiljainen. Horisontin takana piilotteleva aurinko värjää kadut utuisen värisiksi. Vesipullo kolisee pyörän korissa ja saan harmikseni huomata, ettei kadun reunalla patonkeja myyvä nainen ole vielä jalkeilla. Tänään ei syödä aamiaista. Suora tie vie mut koko matkan Siem Reapista Angkorin temppeli-alueelle. Pääkadulla näkyy enemmän ihmisiä, mutta liikenteen takia henkensä edestä ei tähän kellonaikaan tarvitse pelätä. Musta otetaan kuva joka printataan mun kolmen päivän temppeli-passiin. Se on paras kuva joka musta on koskaan otettu mihinkään viralliseen paperiin.

Ensimmäiset temppelit joille saavun ovat tyhjiä. Ne uivat nousevan auringon valossa ja mä kiertelen niitä ihmeissäni. Kuinka vaikuttavia voivatkaan olla ne kivestä kasatut ja kaiverretut entisaikojen temppelit. Oon yllättynyt siitä miten erilaisia ne ovat toisiinsa verrattuna. Jo kahden ensimmäisen temppelin jälkeen tiedän että ollaan jännän äärellä. Punainen kivi vaihtuu harmaaseen, temppeleiden arkkitehtuuri muuttuu ja koko kasvaa. Kello ei ole edes kymmentä aamulla ja mua naurattaa jo kun mietin Phnom Penhissä kohtaamani poikaa, joka väiti että alueen saa kierrettyä päivässä. Mä luulen että saisin kulutettua päivän ihan vain muutamalla niistä, seinien moninaisiin kaiverruksiin ja temppeleiden pieniin yksityiskohtiin tutustuen.

Temppelialueen välimatkat on pitkiä. Siinä missä seuraava temppeli toisinaan siintää jo horisontissa, tulee joskus poljettua kilometrejä suoraa kuivien peltojen reunustamaa tietä vailla mitään käsitystä siitä mitä on edessä. Punainen hiekka pöllyää ja toivon usein että pyörässä vaihteet. Silti on uskomattoman jännittävää ja mieltäkutkuttavaa odottaa mitä seuraavalla temppelillä on tarjottavana. Onko siellä korkealle taivaalle nouseva temppelimuodotelma lukemattomine portaineen, pieni maantasolla oleva temppelien muodostelma vai yksi suuri temppelikokonaisuus, joka tuntuu pikemminkin kaupungilta ja jonne voisi eksyä, ja eksyn, tunneiksi haahuilemaan. Joskus kesken matkanteon päädyn tienlaitaan ihailemaan karua maiseman, tai seuraamaan utelaisuuttani Angkor Watin ympärillä olevassa vesialueessa aamuhämärässä kahlaavia hahmoja. Tuktukit ajavat mun ohi, mutta yritän parhaani antaakseni niille kovan vastuksen.

Temppelialueella kaikista viehättävintä on temppeleiden monimuotoisuus. Ei pelkästään arkkitehtuurin monimuotoisuus vaan historia. Selaan hostellilta lainattua kirjaa ja luen entisaikojen luostareista ja kuningaskunnista, joista on nyt jäljellä vain rauniot. Osa niistä on taidokkaasti kunnostettuja, toiset lähes sortuneista. Moni on luonnon valtaansa ottama. Paksujen puunjuuret työntyvät läpi kivisten aitojen ja seinien. Näkymä ja tunnelma on uskomaton, eivätkä edes suunnattomat turistivirrat tai yli kolmenkymmenen asteen polttava helle, vähennä niiden viehätystä. Eikä se fakta että jokainen matkan varrella oleva koju ja ravintola huutaa kilpaa mun huomiota, fried rice on elämäni kamalinta ja vessana toimii ravintolan takana oleva pusikko. Mä olen silti myyty.

Rakastun luonnon valtaamaan Ta Prohmiin sekä monimuotoiseen ja suunnatoman suureen Preah Khaniin. Pre Rup viehättää erilaisuudellaan, mutta kaikista mykistynein olen kun poikkean päätieltä pienelle hiekkaiselle polulle, joka vie mut pois suurilta temppeleiltä. Siellä kukaan ei tarkista onko mulla temppelipassia ja se ainoa ohi polkenut mies vilkaisee mun perääni hämmästyneenä kolmeen otteeseen. Mä tunnen oloni Indiana Jonesiksi hivuttautuessani hiljaa sisälle temppeliin, joka näyttää silt ettei siellä ole viikkoihin kulkenut ketään. Maa hukkuu kuiviin puidenlehtiin eikä sinne ole edes yritetty rakentaa polkuja turisteja varten. On ihan hiljaista. Kuulen vain luonnon ja lehtien rapinan jalkojeni alla. Siellä on rauhallista ja hyvä olla. "I just feel like everyone tries to do something different, but you always wind up doing the same damn thing", todettiin elokuvassa The Beach. Ehkä niin. Ehkä mä toistin sitä samaa kaavaa, satojentuhansien ihmisten rakentamaa ja kulkemaa reittiä kaakkois-Aasian halki, mutta ne pienet hetket, omat pienet polut siellä kaikkien kaavojen keskellä teki siitä erilaisen.

Jalat on hellät alkuillasta. Harvemmin tulee heitettyä 50 kilometrin pyörälenkkiä tuollaisessa helteessä, mutta vielä harvemmin se tuntuu noin kevyeltä polkea. Koskaan en muista että olisin yhtä innokkaasti kaivanut lähtenyt pyörällä sotkemaan kohti tuntematonta ja palannut yhtä onnellinen hymy kasvoilla.

***

Ihan vain selkeydeksi mainittakoot että Angkorin temppelit on jakautunut useampaan temppelialueeseen ympäri maata. Suurimmalla ja tunnetuimmalla Siem Reapin läheisyydessä olevalla on kaksi yleistä reittivaihtoehtoa, small circuit ja grand tour, joista ensimmäisenä mainittu kattaa ainoastaan suurimmat ja kuuluisimmat temppelit, jälkimmäinen sekä suuret temppelit että joukon pienempiä ja vähemmän tunnettuja. Mä kävin Angkorin temppeleillä kolmena päivänä eli kuvia löytyy ja paljon! Siitä syystä tän postauksen kuvat on pääosin vain ekana päivänä heitetyltä grand circuitilta löytyviltä temppeleiltä. Small circuitista ja itse Angkor Watista kirjoittelen lisää myöhemmin!