Somoto Canyon Canyoning, Nicaragua

Jos jatkatte viisi kilometriä yläjuoksuun löydätte itsenne Hondurasista, totesi paikallinen mies osoittaen läheisiä kukkuloita. Oltiin kävelty muutama kilometri Nicaraguan maaseudulla yläjuoksulla sijaitsevaa kanjoni-seikkailun alkupistettä. Meille canyoning tourin myynyt mies oli puhunut sujuvaa englantia, mutta oppaaksi lähtenyt mies puhui luonnollisesti ainoastaan espanjaa. Miestä huvittivat suurestu sekä mun olemattomat espanjantaitoni että kyvyttömyyteni erottaa tulivuoret tavallisista kukkuloista, mutta mä en jaksanut välittää. Oli ehtinyt vierähtää lähes puolitoista vuotta siitä kun olin ensimmäistä kertaa elämässäni törmännyt termiin canyoning ja laskeutunut köysien varassa vesiputouksia Vietnamissa. Mulla oli tarve kokea se kaikki uudestaan.

Kun kahlattiin kylmän virran vietäväksi mulle selvisi kuitenkin pian, että canyoning Somotossa olisi aivan jotain muuta kuin metrien korkuisia valkoisia vesimassoja. Kun heittäydyttiin virran matkaan ja lähdettiin kellumaan kymmenien metrien korkuuteen nousevien kallionseinämien välissä muistin taas miten pieneksi ihminen voi olonsa tuntea. Meidän opas singahteli kallionseinämältä toiselle esitellen nyrkin kokoisia kallionkoloissa pesiviä hämähäkkejä. Tuntui uskomattomalta että turismin määrän kasvusta huolimatta, me saatiin kokea se Somoto canyon jossa luonto on vielä säilynyt vahingoittumattomana ja jossa kallionseinämiä liian tarkasti tutkiva saattoi yhä bongailla seinämiltä hämähäkkien lisäksi myös käärmeitä.

Somoto oli uskomatonta luonnon kauneutta ja meitä hitaasti kuljettavia vesimassoja. Mutta se oli myös kymmenien metrien korkeuteen kohoavia kielekkeitä, joille huimapäisimmät kiipesivät hypätäkseen alla juoksevaan virtaan. Mä olen ihminen joka pelkää kuollakseen korkeita paikkoja, mutta samalla myös ihminen joka tiedostaa pelon turhuuden. Oon hypännyt kallioilta valtamerien kuohuihin ja katsellut maailmaa lintuperspektiivistä laskuvarjon varassa, mutta se pelottaa silti aina yhtä paljon. Ja silti sinne kalliolle on aina kiivettävä. Se hetki kun päästää irti maan- tai lentokoneen pinnasta tuntuu aina samalta vatsassa. Adrenaliini humahtaa kehon läpi aina samalla tavalla. Ja aina tuntuu yhtä hienolta koskettaa maata tai upota veden syleilyyn. Hyppäsin jälleen.

Jotta päivästä ei olisi tullut liian upea osuttiin paikalle tottakai samaan aikaa amerikkalaisten koululuokan kanssa. Reitin viimeisellä kolmanneksella kanjonin taika raukesi kun kurkku suorana kiljuvat teinit pärskivät vettä toistensa päälle ja jouduttiin yhtäkkiä odottamaan vuoroa ihan vain edeteksämme kanjonissa. Hetken päästä vastaan alkoi lipua myös kumirengasletkassa lilluvia turisteja ja alkoi tuntua siltä että olen takaisin Kiinassa. Niinhän sitä sanotaan että kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta jäi vähän kaduttamaan ettei jääty koluamaan kanjonia toiseksikin päiväksi.

Somoto Canyon vinkit 

Liikenneyhteydet: Somotoon pääsee helpoiten Leonista ottamalla bussin Esteliin ja vaihtamalla siellä Somotoon menevään bussiin. Bussimatka Esteliin kestää Leonista kolmisen tuntia ja matka Estelistä Somotoon kaksi. Somoto Canyonille kulkee päivittäin muutama paikallisbussi, mutta helpoiten sinne pääsee joko taksilla tai nappaamalla tourin heti bussiasemalta, jolloin bussi- tai taksimatka sisältyy retken hintaan. 

Majoitus: Jos kanjonilla haluaa viettää siellä useamman päivän kannattaa ehdottomasti yöpyä kanjonin luona järjestettävässä kotimajoituksessa, joka toimii myös retkien tukikohtana. Myös Somoton kaupungissa on tarjolla muutama majoitusvaihtoehto. Me yövyttiin Estelissä ja tehtiin sieltä käsin päiväretki Somotoon. 

Tour: Canyoning retket maksavat noin 20$/henkilö. Retki kestää kolmisen tuntia ja sisältää bussimatkan ja sisäänpääsyn kanjonille, oppaan, varusteet, venekuljetuksen  ja lounaan retken jälkeen. Tavarat voi jättää retken ajaksi lukolliseen tilaan. Kanjonille voi suunnata myös ilman opasta, mutta silloin kallioilta ei suositella hypittävän vaihtelevien vesimäärien vuoksi. Kanjonissa on myös eräässä kohdassa veden alle vetävä virtaus joka voi koitua kohtalokkaaksi jos sen sijainnista ei tiedä.

Kuinka turvallista on matkustaa väli-Amerikassa?

Yleisin kysymys mitä multa kysytään väli-Amerikkaan liittyen on ehdottomasti turvallisuus. Etsiessäni tietoa turvallisuudesta ennen omaa reissua sain huomata väli-Amerikan turvallisuustilanteen jakavan mielipiteitä. Jonkun mielestä koko väli-Amerikan läpi saattoi matkustaa huoletta, toinen taas varoitteli lähtemästä mihinkään Costa Ricaa pidemmälle runsaan rikollisuuden takia. Aika heikoin eväin lähdettiin siis matkaan, mutta mä voin näin reissun jälkeen todeta että turhaa stressasin etukäteen ja omien kokemusten perusteella en näe mitään ongelmaa väli-Amerikassa matkaamisen kanssa!

Koska turvallisuus on älyttömän suhteellista, lienee syytä näkökulmasta turvallisuuteen tätä tekstiä on kirjoitettu. Mä en lähtökohtaisesti ihan vähästä hätkähdä eikä mulla ei ole koskaan tullut mieleenkään että mun sukupuoli voisi määrittää sitä minne voin matkustaa. Oon reissannut viime vuosien aikana kolmella mantereella turistikohteissa ja niiden ulkopuolella, yksin ja yhdessä - joskin useimmiten yksin - enkä osaa nimetä yhtäkään tilannetta joka olisi oikeasti pelottanut tai häirinnyt mun mielenrauhaa niin paljon että jostain paikasta olisi jäänyt negatiivinen kuva.

Millainen turvallisuustilanne Väli-Amerikassa on?

Väli-amerikka on tilastollisesti turvattomin paikka, jossa olen tähän mennessä elämääni matkannut. Turvattomuus ja rikollisuuen suuri määrä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei väli-Amerikkaan voisi matkustaa tai että koko ajan pitäisi olla varuillaan. Järjenkäyttö on yhtä tärkeitä kuin missä tahansa muuallakin ja loppupeleissä omaan turvallisuuteen voi vaikuttaa hyvin paljon omalla käytöksellään ja matkakohdevalinnoillaan.

Tunnustan että mua pelotti väli-Amerikan reissulla enemmän kuin milläkään muulla matkalla, mutta näin jälkikäteen uskon median ruokkineen pelkojani aikalailla. Sen, että Hondurasista löytyy useampia maailman vaarallisimmiksi nimettyjä kaupunkeja ja sekä huume- että jengiväkivalta ovat vakavia ongelmia sekä Hondurasissa, El Salvadorissa, Guatemalassa ja osassa Meksikoa, ei kuitenkaan loppupeleissä tarvitse vaikuttaa omaan matkaan.

Se että ongelmia esiintyy ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä että turvallisuustilanne koko maassa olisi huono. Kaikki edellä mainitut huume- ja väkivaltarikoksista kärsivät maat on niputettu ulkoministeriön matkustustiedotteen alle nimikkeellä noudatettava erityistä varovaisuutta. Kuitenkaan esimerkiksi pohjois-Meksiko ja Yucatan eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia turvallisuuden suhteen ja sekä El Salvadorista että Hondurasista löytyy useita suosittuja reppureissu- ja loma-kohteita!

Costa Rica ja Nicaragua

Costa Rica on turistikohde isolla T:llä. Se näkyy myös turvallisuudessa enkä koskaan kokenut olevani minkäänlaisessa vaarassa. Nicaragua on vähemmän kehittynyt kuin Costa Rica, mutta suurilta osin myös hyvin turvallinen matkustaa. Muun väli-Amerikan tapaan suurkaupunkeja kannattaa vältellä ja joistain turistikohteista kuten Leonista löytyy hämärämpiä naapurustoja, mutta muutoin en näe Nicaraguassa tai Costa Ricassa mitään turvallisuusriskejä. Sekä Nicaragua että Costa Rica on ulkoministeriön puolesta rankattu kategoriaan "noudatettava tavanomaista varovaisuutta". Samasta kategoriasta löytyvät mm. Saksa ja Ruotsi.

El Salvador ja Honduras

Me ohitettiin Honduras ja El Salvador kokonaan puhtaasti siitä syystä, ettei tavattu Costa Ricassa tai Nicaraguassa ketään joka olisi pysähtynyt kyseisissä maissa ja oletettiin näin ollen automaattisesti, että turvallisuustilanne on niin heikko ettei sinne kannata lähteä pyörimään. Ulkoministeriö on todennut sekä Honduraksen että El Salvadorin kohteeksi jossa tulee noudattaa erityistä varovaisuutta. Sekä Hondurasissa että El Salvadorissa on kuitenkin paljon kohteita joissa vierailu on tehty turisteille turvalliseksi kuten meillekin myöhemmin selvisi. Hondurasin Bay Islandit ovat huikean suosittu turistikohde ja El Salvadorin rannikko on täynnä turisteille rakennettuja surffikyliä jotka on rajattu valtavin aidoin ja aseistetuin miehin turret piilossa ulkomaailmalta.

En ole henkilökohtaisesti koskaan tavannut ketään joka näiden mestojen ulkopuolella olisi maita lähtenyt tutkimaan, mutta aina löytyy joku tutun tuttu joka on matkannut ympäri El Salvadoria paikallisbusseilla ilman mitään ongelmia. On siis aika paha lähteä sanomaan mikä tilanne maissa oikeasti on ja kuinka vaarallista turistien olisi loppupeleissä niitä lähteä vapaammin kiertämään.

Guatemala

Guatemala oli mun lempimaa väli-Amerikassa eikä mulle koskaan käynyt edes mielessä että siellä matkustaminen voisi olla turvallisuusriski. Guatemala on suosittu reppureissu-kohde ja osa maasta, esimerkiksi Antigua ja Flores ovat myös amerikkalaisten perheiden suuressa suosiossa. Suurimmissa turistikohteissa vartijat ja turistipoliisit partioivat yötä päivää ja monessa Guatemalan kohteessa pystyi myös huoletta liikkua pimeän aikaan vaikka yleensä välttelinkin pimeällä liikkumista.

Ulkoministeriö puolesta Guatemala on kuitenkin rankattu kategoriaan "noudatettava erityistä varovaisuutta", mikä rehellisesti sanottuna tuli mulle yllätyksenä. Bussien ryöstöt ovat tottakai yleisiä, ylämailla on oman ymmärrykseni mukaan yhä levottomuuksia ja maan kohdalla puhutaan usein myös vakavasta huume- ja jengirikollisuudesta, mutta mikään edellämainituista ei vaikuttanut omaan matkantekooni millään tasolla ja suosittelisin Guatemalaa lämpimästi ihan kenelle tahansa. Pientä taustatutkimusta tekemällä ja turistireiteillä pysyttelemällä pystyy helposti pitämään itsensä turvassa.

Meksiko (Chiapas, Yucatan, Quintana Roo)

Meksiko on turvallisuuden suhteen todella jakautunut maa. Yucatanin niemimaa on niin turistoitunut etten osaa edes kuvitella miten joku voisi tuntea olonsa siellä uhatuksi. Suurkaupungeissa täytyy tottakai noudattaa samanlaista varovaisuutta kuin missä tahansa muuallakin, mutta väittäisin Quintana Roon ja Yucatanin olevan turvallisia reissata kenelle tahansa.

Chiapas kuuluu ulkoministeriön luokitusten mukaan niihin Meksikon alueisiin, jossa tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta. Mä en kuitenkaan kokenut Chiapasissa matkustamista yhtään sen ongelmallisemmaksi tai vaarallisemmaksi kuin Nicaraguassa ja Costa Ricassa matkaamista. San Christobal oli itse asiassa yksi harvoja väli-Amerikan kaupunkeja jossa käytiin iltaisin ulkona ja missä kaikki alueet joilla käveltiin tuntui turistin näkökulmasta turvallisilta. Pientä San Christobalin läheisessä kylässä sattunutta välikohtausta lukuunottamatta ei tunnettu oloamme koskaan uhatuksi.

Chiapasiin matkatessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä että alueella esiintyy toisinaan vielä vuosikymmeniä vallankumouksen jälkeen poliittista liikehdintää. Esimerkiksi kaksi viikkoa ennen Meksikoon saapumista koko Guatemalan ja Meksikon välinen raja oli suljettu chiapasilais-opettajien järjestämien mielenosoitusten vuoksi. Turvallisuuteen rajojen sulkeminen ei vaikuta, mutta matkantekoa se voi vaikeuttaa suuresti.

Millaisia vaaratilanteita kohtasin matkalla?

Chiapasissa päädyttiin vahingossa täysissä hyökkäys- ja puolustusvalmiuksissa olevien poliisijoukkojen keskelle. Oltiin välttämättä haluttu päästä tutustumaan San Christobalin lähellä oleviin pikkukyliin ja löydettiin lopulta itsemme läheisen kylän pääaukiolta, joka oli saarrettu rynnäkkökilvin ja massiivisten kiväärien aseistetuin poliisein. Aukiolla oli rekkalasteittain poliiseja ja taksikuskin pelästynyt ilme sekä "muchos problemas" -toteamus riitti vakuuttamaan meidät siitä että nyt ei oltu oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siinä vaiheessa kun tajuttiin poliisien olevan Meksikon poliisivoimista venähtivät meidänkin naamat. Kylällä oli nimittäin meidän tietojen mukaan omat poliisinsa eikä valtion poliisilla ollut kylään mitään asiaa. Kuski ajoi meidät takaisin San Christobaliin ja hostellille päästyämme googleteltiin tilannetta ja huumeet näyttivät olleen suuressa osassa kylän vanhimman ja neljän muun ihmisen murhaan kylässä. Ampumatilanne oli tapahtunut edellisenä päivänä ja viiden kuolonuhrin lisäksi viisitoista ihmistä oli loukkaantunut. Oltiin aika hyvillä mielen siitä ettei oltu lähdetty kylään päivää aikaisemmin.

Toinen kuumottavampi tilanne oli pitkälti oman taustatutkimuksen puute. Päädyttiin eräänä päivänä lähtemään Huehuetenangoon katselemaan mitä sieltä löytyy ja todettiin olevamme väärässä paikassa kun ensimmäisenä aamuna herätessämme meidän hotellin eteen oli ilmestynyt muutama aseistettu vartija ja toisena aamuna vartijoiden määrä oli triplaantunut. Ei tiedetä liittyikö vartijat suoranaisesti meihin tai millä asialla ne siellä liikkuivat, mutta katsottiin parhaaksi liueta paikalta seuraavana päivänä.

Pientä ahdistusta aiheutti myös Huehuessa tapahtunut välikohtaus lähikaupassa. Olin kaivanut kamerani esille pääaukiolla paria valokuvaa varten ja päättänyt että se selviäisi olallani sata metriä takaisin hotellille. Hotellin viereisessä pikkukaupassa pysähtyessämme tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Pienen kaupan tiskin edessä istui poliisin uniformuun pukeutunut mies joku naulitsi katseensa minuun ja olalla roikkuvaan kameraani. Korruptio ei ollut näytellyt suurta osaa kuluneen reissun aikana, mutta hetken aikaa kaupassa seisottuani tuli se kuuluisa fiilis että nyt oltiin väärässä paikassa väärään aikaan. Kun kaupan omistaja otti minuun tiiviin katsekontaktin ja nyökäytti päätään hotellin suuntaan sillä silmällä että nyt olisi parempi liueta paikalta, päätin että kauppareissu loppui siihen ja seuraavana päivänä lähdettäisiin menemään.

Näitä en kuitenkaan lukisi oikeiden vaaratilanteiden joukkoon, koska oma henki ei missään vaiheessa ollut vaarassa eikä otettu minkäänlaista osumaa edes henkisesti. Mitään vakavaa ei siis reissun päällä sattunut!

Väli-Amerikassa matkustaminen naisena

Olin väli-Amerikassa matkassa miespuolisen kaverin kanssa ja tällä kokoonpanolla vältyin suurimmalta osalta siitä negatiivisesta huomiosta joita naismatkaajat toisinaan saavat osakseen. Toisaalta, kuljin monessa paikassa myös yksin enkä kokenut silloinkaan että mun sukupuoli olisi ollut uhka mun turvallisuudelleni.

Suurin osa mun saamasta huomiosta oli lähinnä nuorten jätkien satunnaista huutelua. Joku kehui silmienväriä ja toiset huutelivat guapaa (kaunis) perään, mutta tilanteet ei missää nimessä olleet uhkaavia vaan lähinnä machoilua jolle naurettiin sitten koko jätkäporukan että mun voimin. Huuteluakaan ei tullut vastaan kovin monessa paikassa ja se macho-kulttuuri mikä lattarimaihin liitetään ei ollut mun kokemusten mukaan kovin läsnä väli-Amerikassa.

Liikenne

Väli-Amerikkaan suuntaava voi Pan-American highwayn ulkopuolella varautua mutkaisiin ja usein heikkokuntoisiin teihin. Kaasua ei säästellä ja mä luulin monta kertaa viimeisen päiväni koittaneen kun paikallisbussit kaahasivat ajoneuvojen ohi mitä pienemmissä väleissä eikä ketään kiinnostanut tuleeko mutkan takaa joku mahdollisesti vastaan. Paikallisbussit on usein täpötäysiä eikä sellaisista luksuksista kuin turvavyöt ole kuultukaan - tilanne on tosin sama myös monien turistibussien kohdalla.

Bussiryöstöt ovat ongelma mm. Guatemalassa, mutta siihen ei voi juuri vaikuttaa. Sekä turisti- että paikallisbusseja ryöstetään eli ongelmaa on vaikea välttää. Paljon on kiinni myös huonosta onnesta. Meitä ei ryöstetty kertaakaan vaikka vietettiin busseissa aikaa varmasti yli 100 tuntia.

Luonnonkatastrofit

Väli-Amerikka sijaitsee sekä Karibian meren että Tyynen valtameren rannalla ja on näin olle altis sekä Tyynenmeren mahdollisille maanjäristyksille että Karibian hurrikaaneille. Alueella on lisäksi lukemattomia aktiivisia tulivuoria ja maanvyörymät ovat yleisiä sadekauden aikana. Maantieteellisesti alue ei siis ole turvallisin mahdollinen kohde, mutta riskit ovat loppuen lopuksi melko pienet. Helpoin tapa välttää suurin osa ongelmista on matkustaa sade- ja hurrikaanikauden ulkopuolella. Me oltiin reissussa sadekaudella eikä silti koettu suuria ongelmia. Maanvyörymiä näki huonokuntoisemmilla teillä ja meidän vierraillessamme Guatemalassa hurrikaani Earl pyyhkäisi Belizen ja Honduraksen rannikolla. Seuraamalla uutisia ja säätiloja on kuitenkin helppo pysyä kartalla trooppisista myrskyistä ja kiertää ne kaukaa.

Miten vaaratilanteita voi parhaiten välttää?

Väli-Amerikka ei loppuen lopuksi ole kovin paljon vaarallisempi paikka reissat kuin monet muut maailmankolkat. Väli-Amerikassa pätevät samat säännöt kuin muualla maailmassa ja järkeä käyttämällä, omalla intuitiolla ja pienellä varovaisuudella pärjää pitkälle! Seuraavia vikkejä seuraamalla omaa turvallisuuttaan voi parantaa huomattavasti!

- Vältä suurkaupunkeja. Rikollisuus on keskittynyt erityisesti suurkaupunkeihin suurten työttömyys- ja köyhyyslukemien takia.

- Älä liiku öiseen aikaan. On kaupunkeja joissa on ok liikkua iltaisin tietyillä alueilla, mutta joka paikassa ympäriinsä haahuilu pimeällä ei kannata. Kysy paikallisilta tai hostellilta onko ulkona turvallista liikkua pimeän aikaan. Muista myös varoa koiria mikäli liikut öiseen aikaan. Ne ovat pimeän aikaan hyvin reviiritietoisia eivätkä pelkää purra.

- Älä matkusta bussilla öiseen aikaan. Koska tiet ovat monin paikoin huonokuntoisia kannattaa kaupunkienvälinen matkustus tehdä päiväsaikaan.

- Älä kanna arvoesineitä näkyvillä. Riski tulla ryöstetyksi on huomattavan paljon suurempi silloin kun kaulassa roikkuu arvokoruja ja kädessä on tuhansien eurojen kamera. Toisaalta monissa turistikohteissa kameran esillä kantaminen on ihan okei.

- Selvitä tarkkaan mitä matkavakuutus kattaa. Väli-Amerikassa on tarjolla huikea määrä aktiviteetteja joita ei kannata missata, mutta aktiviteetit tapahtuvat aina omalla riskillä. Varmistamalla että oma vakuutus kattaa aktiviteetit voi säästää tuhansia.

- Selvitä kohteiden turvallisuustilanne etukäteen. Suurin osa perinteisimpien backpacker-routen kohteista on turisteille täysin turvallisia. Jos off the beaten path kohteet kiinnostaa kannattaa kuitenkin etukäteen tutustua turvallisuusriskeihin. Reaaliaikaisen tiedon löytäminen netistä voi olla hankalaa minkä takia parhaita tiedonlähteitä ovat yleensä paikalliset ja muut reissaajat.

- Kysy aina lupa valokuvaamiseen. Osa Guatemalassa ja Meksikon etelä-osissa asuvista alkuperäiskansoista suhtautuu hyvin vakavasti valokuvaamiseen. Olen kuullut useammasta tapauksesta jossa kamera on lähtenyt turistien kädestä ja se on tuhottu heidän edessään kun jonkun on täytynyt välttämättä ikuistaa paikallisia rituaaleja. Urbaanilegendaa tai ei, paikallisia tapoja kannattaa ja pitää kunnioittaa.

En yrityksistä huolimatta onnistunut kirjoittamaan kovin tiivistä pakettia väli-Amerikan turvallisuudesta, mutta toivottavasti joku jaksoi lukea tekstin loppuun saakka ja toivottavasti tästä on iloa jollekin tähän maailmankolkkaan suuntaavalle.

Millaisia ajatuksia teksti herätti? Onko teillä ollut yhtä negatiivisia kuvia väli-Amerikan turvallisuudesta kuin mulla vai ootteko onnistuneet olemaan vähän mediakriittisempiä asian suhteen? Kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia aiheesta!

San Jacinton kiehuvat mutakuopat, Nicaragua

Luullaan hetken aikaa olevamme väärässä paikassa. Kylä on hiljainen eikä mikään viittaa siihen että siellä tapahtuisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Seisoskellaan pääkatua muistuttavan polun edustalla kun joukko lapsia singahtaa yhtäkkiä paikalle ja lähtee johdattamaan meitä kohti pientä autiota kojua. Jostain saapuu nainen joka veloittaa meiltä sisäänpääsymaksun ja pyytää meitä kirjoittamaan nimemme ja kansalaisuutemme vieraskirjaan. Edellisestä vierailusta on useita päiviä eikä kymmenien viimeisten vierailijoiden joukosta löydy meidän lisäksemme yhtäkään ulkomaalaista. Minne me ollaan oikein saavuttu?

Mutakuopat ovat yhtä aikaa hurmaavat ja kauhistuttavat. Maan muovaamissa kuopissa kiehuva muta ja niistä nouseva höyry muodostavat utopisen näkymän. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Muta pörisee kuopissa, muodostaa valtavia kuplia ja kuumaa nestettä räiskyy toisinaan ilmaan. Maahan on piirretty polku jota pitkin on turvallista kävellä, mutta paikalliset lapset viittovat meitä tulemaan lähemmäs. Maa näyttää hauraalta, mutta vaikka tiedostan mahdollisuuden siihen että se sortuu meidän altamme päätän silti luottaa lapsiin. Tämä on heidän todellisuutensa. He tietävät mutakentän kuin omat taskunsa.

Joukon vanhin lapsi puhuu häkellyttävän hyvää englantia ja kertoo meille mutakuoppien olevan todennäköisimmin yhteydessä läheiseen tulivuoreen. Kukaan ei tiedä varmasti, mutta tulivuoresta purkautuvien maanalaisten höyryjen uskotaan kuumentavan muta kiehumispisteeseen. Se on hyväksi iholle ja auttaa itikanpuremiin, tyttö toteaa ja samassa pieni poika on kauhaissut mutakuopasta pussillisen kiehuvaa mutaa ja ojentaa sen minulle leveästi hymyillen.

Kun on aika lähteä annetaan lapsille muutama dollari kiitokseksi. Ne menivät kylään pysähtyneen myyntirekan karkkiosastolle. Ostin itselleni jäätelön alkaessani valmistautua henkisesti paluumatkaan. Bussit väli-Amerikassa ovat aina ihan oma maailmansa, mutta Leon-San Jacinto välillä busseissa olevat tv:t toivat matkaan vielä oman ulottuvuutensa. Sanotaan vaikka niin että tv:stä tulevien pehmopornoa muistuttavien musiikkivideoiden katseleminen kahden paikallisen mummon väliin litistyneenä ei ole niitä asioita jotka haluaisin kokea uudestaan.

San Jacinto vinkit:

Hinta: Pääsymaksu 2$, bussit maksavat noin 2$ suunta. 

Liikenneyhteydet: San Jacintoon pääsee Leonista joko vaihtamalla bussia Telicassa tai nappaamalla esimerkiksi Esteliin matkaavan bussin joka kulkee kylän läpi. 

Muuta: Meille tarjottiin mutakuoppien lisäksi mahdollisuutta lähteä kyläläisten opastamana valloittamaan tulivuori Telicaa, mutta jouduttiin valitettavasti sanomaan ei koska ei oltu varustauduttu vaellukselle. Hinnat on kuitenkin huomattavasti edullisemmat kuin Leonista käsin tehtävät tourit ja kaikki rahat menevät suoraan kyläläisten pussiin eli suosittelen lämpimästi harkitsemaan kylää vaelluksen aloituskohteena mikäli Telican mielii valloittaa. 

Laukauksia Leonissa, Nicaragua

Leon oli karhea ja levoton. Luulin ensimmäiset illat kuuntelevani ilotulituksen räjähtelyä, kunnes hostellin omistaja kertoi iltaisin kaupungin täyttävän paukkeen olevan peräisin aseista. Oltiin kaupungissa joka oli aikanaan ollut Sandinista vallankumouksen sydän ja jossa sosialistista vallankumousta muisteltiin yhä lämmöllä.

Olin jo ennen Leoniin pääsyä päättänyt, että mun olisi päästävä kävelemään Leonin katedraalin katolle oli hinta mikä hyvänsä. En katunut päätöstä. En olisi koskaan kuvitellut voivani löytää väli-Amerikasta sellaista näkyä. Tuntui että meidät oli heitetty hetkeksi arabimaailmaan. Koko katto hohti valkoisena ja auringon heijastuessa sen pinnasta olin lähes sokea. Varpaita poltti sukkienkin läpi ja olin varma että jokainen aurinkorasvan pisara suli ensimmäisen katolla vietetyn sekunnin aikana. Se oli silti yksinkertaisesti lumoava näky. Katolta näki aina läheisille tulivuorille saakka ja jaksoin jatkuvasti hämmästellä sitä miten pieneltä Leon näytti ilmata käsin.

Tuntuu että käytän väli-Amerikan kaupungeista jatkuvasti samoja adjektiiveja, mutta en voi kertoa Leonista mainitsematta sen värikkäitä katuja joita koristivat kolonialismin aikaiset rakennukset, sitä valtavaa kuumuutta joka pakotti meidät pysymään sisätiloissa iltapäivisin tai markettien elämää. Marketit tekevät mulle kaupungin. Leonin kadut tuntuivat aina hiljaisilta, mutta astuessani marketeille tunnen saavani aivan uudenlaisen otteen paikallisesta elämästä. Muistelen yhä lämmöllä sitä peintä paikallista mummoa joka myi mulle keskustan marketeilla avokaadoja puolta halvemmin kuin yksikään toinen torikauppias. Muistelen sitä lumoavaa katuruoan tuoksua joka täytti sieraimet ja sai mut toivomaan että kana olisi kasvis. Ja sitä torimyyjää joka oli nauraa itsensä hengiltä kun unohdettiin ottaa mieheltä vaihtorahat ihan vain siksi, ettei millään uskottu kasvisten voivan olla niin edullisia.

Poneloyan rannat oli autiot ja aurinko niin kirkas että valkoinen hiekka sokaisi. Siellä oli vain äärettömyyksiin jatkuva hiekkaranta, muutama satunnainen rakennus ja joukko hiekkarannan kupeessa käyskenteleviä lehmiä. Oltiin matkattu sinne Leonista uidaksemme viimeistä kertaa Tyynessä Valtameressä ennen kuin tie veisi Guatemalaan, mutta aallot oli valtavia ja virtaukset niin voimakkaita, että uskaltauduttiin vaan juoksemaan aaltojen välissä meren syleilyyn ja sieltä pois ennen kuin seuraava iski rantaan. Siellä meressä seistessämme aallot vei matkaansa maan meidän jalkojemme alta ja kivet raapivat varpaita. Pelkään välillä merta ja aina Tyynenmeren kohdatessani muistan miksi. Katselin hymyssä suin kun joukko paikallisia yritti töniä toisiaan mereen ja joku hurjapäinen poika nappasi kehollaan kiinni valtavia aaltoja ja liukui niiden matkassa takaisin rantaan. Tuntui huikealta olla viikkoja kestäneen Nicaragua-kierroksen jälkeen jossain missä ei tarvinnut kohdata yhtäkään turistia.

Katsoin leonilaisessa pesulassa pyörivän espanjankielisen version elokuvasta Spirit - villi ja vapaa, joka on yksi mun kaikkien aikojen suosikki lastenelokuva. Nautin ensimmäistä kertaa Nicaraguassa siitä luksuksesta että saatoin käydä ostamassa ruokatarvikkeita viittä neliömetriä suuremmasta liikkeestä ja söin sen seurauksena kolmen päivän sisään ainakin kymmenen donitsia. Jokin ei kuitenkin mennyt oppikirjan mukaan.

Kaikki Leonista lukemani kertomukset ennen matkaa hehkuttivat kaupunkia päästä varpaisiin. Olin valmis rakastumaan kaupunkiin, mutta en tuntunut saavan siitä kiinni. Se Leon mistä olin lukenut tuntui olevan vain kaukainen muisto siitä avoimen kapinallisesta kaupungista mistä mm. Johanna kirjoitti. Tuntui siltä että Leonista oltiin rakentamassa uutta Granadaa. Granadan mittapuulla se oli toki yhä rosoinen ja karu, mutta turismin vaikutukset näki ja tunsi ja jostain syystä se vaivasi mua paljon enemmän kuin Granadassa, joka tuntui selkeästi pelkältä turistikohteelta.

Ps. Mun Leonin kuvasalso rajoittuu näköjään aika pitkälti Leonin katedraalin kattoon ja keskustan kliinisimpiin huudeihin. Ei kaikkialla näyttänyt tältä!

Leon vinkit:

Majoitus: Hostal Casa Ivana. Super sympaattiset työntekijät ja biljardipöytä. Öisin tosin yhtä tuskaisen kuuma kuin kaikki muutkin Nicaraguan hostellit. 

Nähtävyydet: Leon Cathedralin katto on käymisen arvoinen mesta! Leonista löytyy huikean paljon kauniita kirkkoja ja kolonialismin aikaisia rakennuksia ja niitä ympäri tallatessa saa helposti kulumaan päivän tai pari. 

Päiväretket: San Jacinton mutatulivuoret kannattaa käydä ehdottomasti tsekkaamassa. Leonista pääsee myös paikallisbussilla rannalle puolessa tunnissa. Poneloya on huikean kaunis paikka eikä muista turisteista ole pulaa, joskin uiminenkin on aallokon takia varsin hankalaa. Tarjolla on myös mm. volcano boardingia ja tulivuorivaelluksia.

Liikenneyhteydet: Paikallisbusseilla matkaavat joutuvat vaihtamaan bussia Managuassa matkalla Granadasta Leoniin. Helpointa matka on taittaa minibusseilla, muuten Managuassa joutuu vaihtamaan myös bussiasemaa. Kaikki väli-Amerikan turistibussit pysähtyvät Leonissa ja se on ehdottomasti helpoin paikka napata kyyti El Salvadoriin, Hondurakseen tai Guatemalaan jos ei ole tarpeeksi uskallusta lähteä ylittämään rajoja paikallisbussien kyydissä. Leonista on myös parhaat yhteydet maan pohjois-osien kyliin ja kaupunkeihin!

Masaya Volcano National Park

Luulin etten koskaan kiipeäisi tulivuorelle. Kun ensimmäistä kertaa näin kuvia Masayan punaisesta hehkusta tummaa yötaivasta vasten tiesin kuitenkin, että sinne olisi lähdettävä. Verenpunainen kraaterista nouseva hehku, kuvat laavavirroista ja ihmisten silhuetit sitä vasten saivat mut unohtamaan kaikki pelkoni. Mä halusin seisoa tuon tulivuoren laella ja kokea sen kaiken.

Puiston sisäänkäynnillä meille kerrottiin, että toinen huipuista oli suljettu yleisöltä aktiivisuuden takia. Huipulle ei saanut kiivetä ja siellä sai viipyä vain vartin tulivuoren sisältä nousevien myrkyllisten kaasujen takia. Sehän ei meitä pysäyttänyt. Mulla oli perhosia vatsassa kun auto lähti kiihdyttämään kohti tulivuoren huippua ja huipulta nousevat savupilvet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

Huipulla edessä avautui valtava kraateri. Olin niin innoissani että otin muutaman juoksuaskeleen sitä kohti. Olin niin lumoutunut tulivuoren suuruudesta, kraaterin syvyydestä ja rikin tuoksusta etten edes osannut kaivata laavaa. Luulin itse asiassa, että koko laava oli kraaterista nousevan savupilven peitossa, kunnes joku talutti mut muutaman askeleleen sivulle ja tajusin seisoneeni pienen kielekkeen edessä, joka esti näkymän tulivuoren sisimpään. Siellä sitä laavaa pauhusi. Olin täysin mykistynyt. 

Olin aina kuvitellut laavan olevan kiinteää ja paksua, mutta siellä tulivuoren kraaterin syvyydessä se muistutti vain verenpunaisia vesimassoja, jotka aaltoina loiskivat tulivuoren sisäseinämiä kohti. Toivon että voisin ostaa selittää miltä kuulostaa laavan pauhu. Se oli kuin valtavien vesimassojen pauhua syvällä kallioiden uumenissa, mutta ärhäkämpää, paljon voimakkaampaa.

Vierailu Masayan laella oli kiistatta yksi mun tähän astisen elämän maagisimpia hetkiä. Harvoin sitä pääsee omin silmin näkemään millaisia voimia maankuoren alla piilee. Itsensä tuntee niin pieneksi ja avuttomaksi, mutta samaan aikaan näky on niin vangitseva, ettei edes muista pelätä. Ensi kerralla pimeän aikaan.

Tavattiin muuten Masaylla myös joukko pyöräilijöitä. Porukka oli lähtenyt Yhdysvalloista polkemaan ja tavoitteena oli saavuttaa jonain päivänä Argentiinan etelä-kärki. Pyöräilijät on ihan huippu inspiroivaa porukkaa ja mä todella toivon, että mulle aukeaa jossain vaiheessa elämää tilaisuus lähteä kulkemaan ympäri maailmaa pyörän selässä!

Masaya vinkit

Liikenneyhteydet: Granadasta Managuaan matkaavat bussit ajavat Masayan ohi. Kun lippua ostettaessa mainitaan määränpääksi Masaya tulee joku huutelemaan perään kun on aika hypätä kyydistä. Masayalle matkattaessa bussi jättää väärälle puolelle moottoritietä, mutta ylitys on todettavasti mahdollinen. 

Hinta: Itsenäinen reissu Masayalle kustantaa noin 10$ henkilöä kohden. Se sisältää lipun kansallispuistoon (3,5$), vierailun kansallispuiston museossa, kuljetuksen tulivuoren huipulle (3,5$) sekä paikallisbussit Granadasta tulivuorelle ja takaisin. Turistiretkien hinnat liikkuvat 30$ paikkeilla.   

Turvallisuus: Huipulle pääsy on toisinaan estetty tulivuoren vaihtelevan aktiviisuuden takia. Tulivuoresta nousevat kaasut ovat myrkyllisiä, minkä takia vierailuaika on hyvin rajoitettu eikä huipulle saa kiivetä omin jaloin.  

Sateenkaaren värinen Granada, Nicaragua

Granadan reissu meinasin alkaa huonosti. Oltiin tuttuun tapaan sullottu itsemme täpötäyden paikallisbussin kyytiin ja matka taittui enemmän tai vähemmän mukavasti kohti määränpäätä. Myyntimiesten hattarapussit hakkasivat takaraivoon ja bussi pysähteli parin kilometrin välein pudottamaan porukkaa pois kyydistä. Meidän rinkat kökötti bussin perällä tilanpuutteen vuoksi ja kaveri pyysi kolmatta kertaa matkan aikana tarkistamaan että meidän rinkat on yhä kyydissä. Vastasin myöntävästi ennen kuin olin ehtinyt edes kääntää päätäni - ihan vain huomatakseni että omani loisti poissaolollaan.

En ehtinyt alkaa edes panikoimaan kun katseeni kiinnittyi paluusuunnasta bussia kohti juoksevaan hahmoon, jolla oli jotain punaista ja valtavaa päänsä päällä. Mun rinkka! Tilanne näytti onneksi olevan bussin henkilökunnalle tuttu ja kulkupeli alkoi hidastaa vauhtia ennen kuin ehdin edes alkaa elekielellä selittää että mun rinkkani on bussin väärällä puolella. Bussin takaluukku lävähti auki ja mun rinkka viskattiin kyytiin vauhdissa.

Oltiin matkattu Nicaraguassa vasta reilu viikko, mutta en ihmetellyt enää yhtään sitä, että turistivirrat olivat alkaneet viime vuosina valua maahan. Oltiin eletty paratiisisaarella ja länsimaalaisten valtaamassa turistikaupungissa, surffattu, koettu paikallista elämää markkinoilla ja nyt meidän silmiemme eteen heitettiin kuvankaunis kolonialismin aikainen kaupunki. Ihana ja värikäs Granada! Pieni ja unelias Granada! Kaupunki täynnä karkkipaperien värisiä taloja ja entisaikoina rakennettuja kirkkoja, jotka nekin loistivat sateenkaaren väreissä. Kaupunki jonka jokainen rakennus tuntui olevan valokuvan arvoinen ja jossa ajatus päättömästä vaeltelusta ympäri kaupunkia sai aivan uuden käsityksen joka kadunkulman ollessa niin yksinkertaisen kaunis.

Väli-Amerikassa parasta on kontrastit. Kuvankauniit värikkäät kadut ja tunkkaiset markettikujat. Paistorasvan tuoksu ja tuoreet avokaadot. Turistikadut ja paikallinen elämä. Kaiken sen kohtasin Granadassa. Oli ihanaa istua keskuspuistossa syöden jäätelöä ja katsellen ympäröivää maailmaa. Oli ihanaa vaeltaa pitkin kaupungin katuja ja imeä itseensä sen tunnelmaa. Vielä ihanampaa oli kuitenkin kiivetä erään kirkon kellotorniin katsomaan sitä maailmaa lintuperspektiivistä. Sieltä avautuvaa maisemaa katsellessa oli vaikea kuvitella millaisen vallan alla tämäkin kaupunki oli rakennettu. Miten kolonialismista on voinut syntyä jotain niin kaunista?

En usko että mulla on koskaan ollut yhtä kuuma kuin Nicaraguassa. Lämpötilat oli kaikkialla kolmenkymmenen yläpuolella ja ilmassa ei ollut pienintäkään tuulenvirettä. Granadan alueella ei sen lisäksi ollut satanut viikkoihin. Kävin öisin sotia dormin tuulettimista ja lilluin luvattoman pitkiä aikoja jakutsissa, mutta kerrankos sitä eletään. Samaisen mantran innoittamana aloin myös suunnitella elämäni ensimmäistä tulivuoriretkeä. Ennen reissua olin päättänyt pitää hyvän etäisyyden tulivuoriin, mutta nyt mulle oli syttynyt palo nähdä tulivuoren kraaterissa läiskyvää laavaa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa!

Granada vinkit

Majoitus: Hostal Mochilas. Riippumattoja, jakutsi ja rentoa meininkiä. Suosittelen lämpimästi!

Nähtävyydet: Karkkikaupan väriset kadut ja lukemattomat kolonialismin aikaiset kirkot ja rakennukset. Xalteva parkissa kannattaa käydä ja Iglesia de Mercedin huipulta on mahtavat näkymät kaupungin ylle. Chocomuseo on pieni mutta sympaattinen. Jos hautausmaista tykkää niin Cemeterio de Granadalla kannattaa ehdottomasti pyörähtää. 

Ruoka: Parque centralin eteläisellä laidalla oleva jäätelöbaari on must-kohde kaikille jäätelöstä tykkääville ja laihalla lompakolla matkaaville.

Liikenneyhteydet: Pohjoisesta tullessa Granadaan pääsee paikallisbusseilla Managuan kautta tai turistibusseilla suoraan Leonista. Käytännössä kaikki etelästä tulevat bussit pysähtyvät Granadassa matkalla Managuaan. Turistikuljetukset mahdollisia myös Costa Ricasta ainakin San Josesta ja Liberiasta. Granadasta on myös satunnaisia lauttayhteyksiä Ometepelle.