Edinburgh

Vanhan kaupungin kaduilla soi säkkipilli ja tasainen turistivana kulkee kävelykatua pitkin kohti kaupungin yllä kohoavaa linnaa. On utopistinen olo. Olen alle kolmen tunnin junamatkan päässä kotikaupungistani, mutta voisin yhtä hyvin olla toisessa maassa. Kaikki se Skotlanti minkä mä ennen tunsin oli harmaata graniittia. Rosoista ja vähän uhmakasta. Sitten mä seison yhtäkkiä High Streetilla, missä ihmiset hymyilevät ja nauravat ja missä hiekan ruskeat rakennukset huokuvat lämpöä. Vaikka taivas on harmaa kaupunki henkii positiivista fiilistä ja se tuntuu tarttuvat jokaiseen vastaantulijaan.

Edinburghissa tunsin itseni kiinalaiseksi turistiksi kulkiessani kaupungin kaduilla kamera silmien korkeudella. Glasgow-fanina olisin halunnu olla vähemmän innoissani kaupungista, mutta kaikki tuntui suurelta ja korealta ja se mikä ei ollut suurta ja koreaa tuntui vain äärettömän uniikilta. Siellä oli Frankenstein teemainen pubi ja kahvila jossa Rowling kirjoitti ensimmäiset Harry Potterit. Maailman ensimmäinen kloonattu lammas ja maailman suurin viskipullojen näyttely - näin väitti ainakin matkaseurani.

Kiipesin Calton Hillille katsomaan näkymiä kaupungin ylle. Ne olivat yhdet elämäni kauneimmista kaupunkinäköaloista. Bongailin dinosauruksia Skotlannin kansallismuseossa ja toivoin että pääsymaksu Edinburghin linnaan olisi vähän inhimillisempi. Kävelin ympäri vanhan kaupungin kauniita katuja ja ihmettelin miten kaupallistettu koko Skotlannin konsepti on. Puolet vanhasta kaupungista tuntui nimittäin olevan pelkkää matkamuistomyymälää turisteille suunnattuna Scottish experiencejä. Se ei kuitenkaan haitannut vaan fiilikset oli hyvin samanlaiset kuin Oxfordissa kuukausi sitten. Joskus sille on syynsä että joku kaupunki vetää vuosi toisensa jälkeen ihmisiä puoleensa ja mä luulen löytäneeni Edinburghista ne syyt.

Piti näköjään asua yli vuosi Skotlannissa ennen kuin ehdin Edinburghiin asti. Ottaen huomioon että kyseessä on mua kaikista lähimpänä oleva suurkaupunki sinne olisi voinut valua ehkä vähän aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! Hurjan paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta, mutta sehän on päiväretkissä parasta että aina jää hyvä syy palata. Tulevaisuudessa voisi yrittää suunnata Edinburghiin ainakin kerran lukukaudessa imemään itseensä vähän suurkaupunki fiiliksiä. 

Ps. Briteissä vietettiin eilen Guy Fawkesin päivää (firework night) sen kunniaksi, että kyseinen heppu ei onnistunut 1600-luvulla räjäyttämään Lontoon parlamenttitalon maan tasalle. Only in Britain. Ja kyseessä ei todellakaan ole mikään pieni juhla vaan ilotulitukset ja bonfiret jatkuivat pitkälle yöhön - tai olisivat jatkuneet jos Aberdeenissa ei olisi tänä vuonna satanut.

Kun syksy vei voimat & Banchory vaellus

Syksy saapui, yliopisto pyörähti kunnolla käyntiin ja kuukausi sitten löysin itseni niin suuren työmäärän alta etten monena hetkenä uskonut siitä selviävän. Löysin itseni useana päivänä palaamassa kirjastosta kotiin puolen yön aikoihin ja heräämään seuraavana aamuna seitsemältä taas kirjoittamaan. Mun koko elämä tuntui tiivistyneen kirjastossa vietettyihin vuorokausiin. Ehdin unohtaa että elämässä voi olla mitään muuta sisältöä kuin lähdemateriaalien lukemien ja mietin vaan että koska tämä loppuu.

Kuluneet kaksi viikkoa olivat kaikista pahimmat. Kaikkien suullisten esitelmien ja raporttien lisäksi palautin esseitä yli 4000 sanan edestä. Toinen niistä oli elämäni paras, toinen niin huono että hävetti moinen työ edes palauttaa. Tilanne on vihdoin kuitenkin se, että vaikka lukukautta on jäljellä viikkoja on mulla palautettavana enää yksi kurssityö. Tuntuu ihan uskomattomalta, että saatan ensimmäistä kertaa viikkoihin istua alas sohvalle ja olla murehtimatta koulusta. Juhlin eilen elämäntilannettani juomalla siiderin vaahtokylvyssä ja makaamalla sohvalla leffoja katsoen. Just because I can. En edes tiedä enää mitä voisin tehdä kun aikaa on yhtäkkiä niin paljon.

Siinä missä mä viime vuonna vihasin Aberdeenia sydämeni pohjasta, oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen että mun elämä on täällä nyt. Tätä kaupunkia en tule koskaan sydämeni pohjasta rakastamaan enkä usko tänne koskaan palaavani jahka jonakin päivänä valmistun, mutta on ihan okei olla täällä nyt. Maailmassa on satoja paikkoja jossa asuisin Aberdeenia mieluummin, mutta tuntuu kivalta että ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on elämä yhdessä paikassa eikä sitä viedä multa parin kuukauden jälkeen pois.

Paljon on kuitenkin muuttunut. Vaikka mä olen täällä yhä moni muu ei ole tai on pian lähdössä. Mulla on haikea olo kun mietin mun viime vuoden kämppiksiä. Yksi on vaihdossa, toinen lopettanut koulun, kolmas lopettamassa ja neljäs vaihtamassa yliopistoa. Vaikka me ei sydänystäviä oltukaan tuntuu oudolta ajatella, että ne ihmiset jotka kuitenkin oli iso osa mun jokapäiväistä elämää ensimmäisenä vuonna on yhtäkkiä poissa. Eikä ne ole ainoita. Moni muukin on lähtenyt jäädäkseen ja ne jotka eivät ole tuntuvat olevan joko vaihdossa tai lähdössä sinne. Uusia kavereita löytää aina, mutta olisi kiva jos vanhat saisi pitää vähän pidempään kuin vuoden.

Nyt mulla on ruhtinaalliset pari viikkoa tehdä ihan mitä lystään! Sen lisäksi että ajattelin kiriä kiinni missatuissa luennoissa, ajattelin käydä ostamassa hömppäkirjan ja lähteä pitkästä aikaa retkelle jonnekin. On nimittäin sellainen olo etten osaa yhtään hyväksikäyttää mun maantieteellistä sijaintia. Kävin vähän aikaa sitten Edinburghissa mun perheen vieraillessa Skotlannissa, mutta sen lisäksi kuvissa näkyvä Hill of Fare Banchoryssa on ainoa paikka missä olen syksyllä käynyt. Vertoja viime vuoden reissulle Lochnagariin se ei ehkä maisemiensa puolesta vetänyt vertoja, mutta ottaen huomioon ettei oltu edes ylämailla oli näkymissä ihan tarpeeksi ihastelemista.

Oli mulla vielä yksi iso asia, josta halusin kertoa ja jonka uskon venäyttävän teidän naamanne, mutta jätetään tähän pieni cliffhanger ja palataan asiaan loppuviikosta!

Banchory ja Hill of Fare vaellus vinkit

Liikenneyhteydet: Banchoryyn pääsee Aberdeenista bussilla reilussa tunnissa. Menopaluu maksaa opiskelijakortilla noin 5£. Bussiyhteyksiä ei ole suoraan reitin alkuun vaan bussista joutu hyppäämään Banchoryn kylän kohdalla ja kävelemään tien viertä kilometrin tai pari reitin alkuun.

Reitti: Banchoryssa on tarjolla useampia vaellusreittejä, mutta me lähdettiin kiertämään tätä. Pituutta reitille tuli vajaat 20km ja vaellus kesti puoli päivää. Reitti oli todella selkeä ja helppokulkuinen. Jos kunnon ei usko kestävän niin suosittelen tsekkaamaan walkinghighlands-sivuston muita reittejä alueella. Tarjontaa on ihan hurjasti!

Loch Ness

Aurinko paistaa sisään bussin ikkunasta ja maailma mun ympärillä hukkuu kultaiseen valoon. Mun ympärillä on tuhansia peltoja ja kukkuloita. Bussi koukkaa jokaisesta päätien liikenneympyrästä pienen pieniin kyliin, joilla on kaikilla samanlaiset pienet aukiot, harmaasta kivestä rakennetut talot ja muutama kirkko. Mun mielikuvat tiheästi asutusta Briteistä on muuttuneet aika radikaalisti tänne muuton jälkeen. Skotlanti tuntuu sekoitukselta valtavia erämaita ja peltojen vuoraamaa maaseutua, jonne on sinne tänne sijoiteltu pikkuisia kyliä ja muutama pieni suurkaupunki. Matka Aberdeenistä Invernessiin kesti bussilla neljä tuntia ja suurimmassa kaupungissa jonka ohi huristeltiin oli kaksikymmentätuhatta ihmistä.

Aurinko katosi näköpiiristä bussimatkalla Loch Nessille ja taivallee ilmestyi pilviverho. Hypättiin pois Urquhartin linnalla ja jostain syystä me oltiin kuviteltu, että järveä reunustaisivat kävelypolut tai että järvenranta olisi ylipäätään tavallisen tallaajan saavutettavissa. Eipä ollut. Ei maksettu kymmenen punnan sisäänpääsyä huonoimmille Skotlannissa näkemilleni raunioille ja näin ollen ei päästy ihailemaan järveä sen rannalta. Ei keksitty mitä muutakaan oltaisiin voitu tehty joten päätettiin tallata takaisin edelliseen kylään.

Niillä kukkuloilla on pieniä sinne tänne ripoteltuja suloisia taloja, lukematon määrä lampaita ja syksyn värinen metsä. Hevoset vaeltelivat pelloilla ja mä hypin onnellisena tien laidalta toiselle katsomaan lampaita, joista yksikään ei ollut kovin kiinnostunut mun läsnäolostani. Kylästä löydettiin käsityömarkkinat ja saatiin maistiaisiksi itsetehtyä nugaata joka oli äärettömän makeaa. Suklaa-appelsiinit maksoi ruokakaupassa vain punnan ja löydettiin vahingossa alueen kartta kun etsittiin istumapaikkaa lounasta varten. Järven rannalle ei ollut ensimmäistäkään polkua, mutta kylää ympäröivät kukkulat olivat niitä täynnä. Valittiin summanmutikassa yksi.

Reitti vei meidät läpi peltojen ja mutaisten polkujen kohti metsää, jonka saavutettuamme polku lähti hiljalleen kiemurtelemaan ylös kukkulan lakea kohti. Jouduin heittämään laukkuun sekä takin että villapaidan. Otettiin muutama hyvältä vaikuttava oikopolku ja päädyttiin ihan toiselle reitille ja lopulta kokonaan ulos reitiltä kun kivuttiin ylös erästä kallionseinämää. Sen laella meitä vastaan hyppi suurta kaksi koiraa, jotka pian katosivat metsään vanhemman pariskunnan perässä. Me heitettiin laukut kalliolle ja istuttiin sen reunalle katsomaan alas laaksoon aukeavaa näkymää. Se tuntui koko alueen lailla hukkuvan syksyn väreihin, joita yksikään mun valokuvistani ei onnistunut tallentamaan. Puiden oksilla roikkui naavaa ja lehmä ammui jossakin. Istuttiin penkille syömään hummusta ja aamu-unisina pilkottuna kasviksia.

Pimeän tultua värjöteltiin tunnin verran bussipysäkillä. Oltiin luettu aikataulua väärin ja kylässä kaikki oli kiinni. Invernessissä istuttiin loppuilta pubissa ja päädyttiin vahingossa puolalaiseen ruokakauppaan, jossa mä hipelöin innoissani pierogeja. Bussiasemalla meidän matkaan lyöttäytyi jokseenkin sekava rastatukkainen mies, jota meidän bussikuski ei ollut ottaa kyytiin. Kuski julisti tomerana ettei aineita nauttineita nuoria miehiä tarvitsisi päästää bussiin lainkaan, käski tämän olla ottamatta kontaktia keneenkään ja huuteli matkustajille että mikäli miehestä olisi harmia hänelle olisi ilmoitettava ja poika lentäisi samantien bussista. Ei sillä ollut tarpeeksi rahaa bussilippuun ja iloisena se jutteli takana istuvalle naiselle koko matkan, mutta niin vaan mies ajettiin päätepysäkilleen ja siellä kuski varmisteli että onhan joku tulossa häntä hakemaan ja kehoitti tyyppiä pitämään huolta itsestään. Siinä mä taas mietin että voi miten paljon mä tykkään Skotlannista. Täällä tuntuu jokaisella olevan sydän paikallaan.

Jos jollain on muuten tarjolla vinkkejä sen suhteen minne voisin tuhlata muutaman päivän lomastani kuulisin niitä mieluusti. Lähden Lontoosta näillä näkymin 9.1. ja Glasgowssa pitäisi olla 15.1 eli mulla olisi vajaa viikko tanssahdella jossain päin Brittejä vailla velvollisuuksia. Rajoituksena on lähinnä että paikkojen pitäisi olla megabussilla saavutettavissa (eli sinne pääsee Lontoosta ja sieltä pääsee Glasgowiin jotain kautta) ja sieltä pitäisi löytyä mieluisaa tekemistä jota varten ei tarvita paksua lompakkoa. Mieluusti ei tietysti lompakkoa lainkaan! Oon katsellut Walesia, mutta en tiedä yhtään kannattaako sinne mennä talvella saati sitten pitäisikö mulla olla siellä auto käytössä että pääsisin näkemään jotain. Toisena vaihtoehtona olisi jonkinlainen kombinaatio kaupungeista Liverpool, Manchester, Leeds, Sheffield ja Birmingham. Tai sitten Manchester yhdistettynä joko Bristoliin, Oxfordiin tai Chesteriin ja Peak Districtiin. Eli jos jollain on kokemuksia edellä mainituista paikoista ja kaupungeista kuulisin mieluusti minne niistä kannattaa/ei kannata mennä. Tai jos jollain on mainita joku ultimate must see paikka Briteissä joka sijaitsee välillä Lontoo-Skotlanti eikä ollut listalla niin siitäkin kuulisin mieluusti!

Stonehaven

Seisotaan moottoritien varrella ja mä heiluttelen pahvinpalaa pääni yläpuolella. Siinä lukee tikkukirjaimilla Stonehaven. Joku sanoi että meidät pidätettäisiin. Toinen ettei me koskaan löydettäisi kyytiä. Ei kulu kymmentä minuuttiakaan kun auto pysähtyy meidän vierelle.

Meidät kyytiin poimint mies on pohjois-Irlantilainen ex-sotilas, joka kertoo meille tarinoita entisen Jugoslavian sodasta ja nykyisestä elämästään pienessä Skotlantilaisessa kylässä. Mies kertoo meille Stonehavenista, pysähtyy läheiselle kukkulalle näyttääkseen meille reitin linnaan ja jättää meidät lopulta erään ruokapaikan ovelle kylän keskustassa. Täältä saatte kaupungin parhaat uppopaistetut mars-patukat. Niin se sanoo ja me vilkutetaan hyvästiksi.

Stonehaven on on juuri niin pieni ja sympaattinen kuin mun kuvitelmissa. Se on kivitaloista ja katukivistä harmaa ja kokoonsa nähden tupatentäynnä pubeja ja ravintoloita. Kivenheiton päässä keskustasta alkaa kivinen ranta, jonka meri on maalannu kirjavaksi levästä ja muusta kasvustosta. Aallot ovat sinä päivänä matalia, mutta meri yhtä sininen kuin aina. Koira juoksee pitkin rantaviivaa ja meren yllä kaartelee kymmeniä lokkeja. Satoja lintuja kelluu meressä värjäten sen valkoiseksi. Tuulee, mutta se tuuli on lämmin ja lempeä, se ei uppoa luihin ja ytimiin, vaan pelmuttaa hiuksia ja saa ne tanssimaan.

Me kävellään ohi kukkalaatikoilla varustettujen ikkunoiden kohti lähikukkuloita. Sieltä näkee koko kaupungin ylle, mutta yhtäkkiä se näköala ei vedä lainkaan vertoja sille, mitä kukkuloiden toisella laidalla paistaa. Heinikkoisen polun oikealla laidalla jatkuu peltoja kilometrien päähän. Joillakin heinä on jo ajettu ja kellastuvien peltojen ainut muiso kesästä on metrin korkuiset paalit. Yritetään hypätä niiden päälle, mutta ne ovat liian korkeita ja kierivät alta pois. Toisilla pelloilla vaeltaa pörröisiä lehmiä. Näyttää siltä että ne hymyilee.

Polun toisella puolella maisema muuttuu. Siellä ruohokentät ja pellot päättyvät yhtäkkiä kun tummat kalliot putoavat mereen. Niissä kallioissa on jotain lumoavaa. Ne syöksyvät jyrkkinä ja roisisina suoraan mereen syleilyyn. Meren, joka syövyttää niitä aalloillaan päivästä toiseen. Ehkä jonain päivänä ne sortuvat. Ehkä jonain päivänä meri käy liian vahvaksi niille. Mutta tänään ne loistavast mulle vain kauneudellaan. Niinkuin ne valkoiset ja kiviset rannat kallionkielekkeiden välissä. Sinne johtavat polut ovat niin jyrkkiä, että yhden harha-askeleen seurauksena hukkuisin jonnekin polkua kainaloihin asti reunustamiin heinikoihin ja lakkaisin kierimästä rinnettä alas vasta rannalla.

Me tultiin tänne katsomaan linnaa, mutta unohdutaan istumaan tunneiksi sitä vastapäätä seisoville kallionkielekkeille. Katsellaan lintujen kallionseinämiin rakentamia pesiä, kaukana alhaalla merenpinnalle päätään nostavia hylkeitä ja melojia, joiden kanootit katoaa hiljalleen kallioden taa. Me istutaan siellä ja nautitaan viimeisistä lämpimistä päivistä. Aurinko paistaa meidän kasvoille ja laukusta löytyy muutama voileipä. Puhutaan elämästä, maailmasta ja seikkailuista. Ollaan siellä niin pitkään, että taivas alkaa hiljalleen hämärtyä.

Mietitään hetki otetaanko juna takaisin Aberdeeniin. Meidät tänne ajanut mies kertoi, että sitä ei maisemien takia kannata missata. Päädytään kuitenkin kadun varteen kyltti kädessä ja kohta istutaan jälleen autossa. Tällä kertaa me saadaan kuulla Algeriasta ja Espanjasta, jonne meidän kuski pakeni aina toisinaan öljynporauksen lomassa. Mies on Aberdeenista ja astellut saman yliopiston kampuksen katuja vuosikymmeniä sitten. Fascinating. Sitä sanaa mies käyttää, saadessaan selville että me opiskellaan antropologiaa ja jää kertomaan omista opiskeluajoistaan. Me saadaan täysi turistikierros Aberdeenissa auton takapenkiltä miehen osoitellessa maamerkkejä ja hyväksi todettuja baareja ja ravintoloita. Me oltiin varauduttu kävelemään keskustasta kotiin, mutta mies ajaa meidät koko matkan kampukselle Aberdeenin pohjois-osiin ja toivottaa onnea matkaan.

Ihmiset on hyviä. Maailma on hyvä. Kun niille antaa mahdollisuuden.

Lochnagar

Mä yritän aina toisinaan lattaa maailman kauneutta järjestykseen. Epäonnistun. Toisinaan erehdyn luulemaan, että mä olen nähnyt sen kaikista kauneimman maailmassa, kauneimmat vuoret ja sinisimmän taivaan. Sitten mä löydän jotain vielä kauniimpaa ja sinisempää. Mä olin kuullut satoja tarinoita ja nähnyt tuhansia kuvia Skotlannin luonnosta, mutta yksikään niistä ei osannut valmistaa mua millään tasolla siihen mitä mulla oli edessä. Kertomaan siitä miltä tuntuu kävellä Skotlannin highlandeilla, kun tuuli puskee läpi jokaisen raajan ja pilvet koskettavat sun kasvoja. Miltä tuntuu kun aurinko maalaa maiseman tuhansilla väreillä ja sä tunnet itsesi satukirjan hahmoksi seikkailemassa jossakin kaukana, kaukaisessa maassa, jossa maa on kirjava kanervasta ja sammaleesta, ja jossa vesiputoukset virtaa tummien kallioiden välissä.

Me käveltiin kaksikymmentä kilometriä sinä päivänä. Läpi vihreiden sammalmättäiden täyttämien metsien, puuttomien vuorenrinteiden ja huippujen karuttomien kivimaisemoiden. Istuttiin järvien rannalla syömässä eväitä ja jotkut syöksyivät uimaan hyisen siniseen veteen. Kaikista korkeimmalla huipulla tuuli niin kovaa, että jos olisin hypännyt tuuli olisi tarttunut muhun ja puhaltanut mut alas laaksoon - siltä musta tuntui. Silti joku kiipesi vielä kaikkia muita korkeammalle, ylös yksinäiselle kivelle ja huusi sieltä. Ääni hukkui tuuleen.

Skotlantilaiset itikat puri mun ihon vereslihalle ja punaiset jäljet mun käsissä pysyi viikkoja. Mun kaksi kokoa liian suuret lainalenkkarit hiersi mun jalat rakoille, kun me seurattiin joukkiota tietämättä yhtään minne matka vie ja kauanko se kestää. Jalkoja särki ja loputtomissa ylämäissä oli vaikea hengittää, mutat siellä oli hyvä olla. Mun keho ja mieli huusi että mä tarvitsen tätä, seikkailuja ja fyysistä rasitusta. Kaksikymmentä kilometriä myöhemmin bussi käynnistyi ja me nukuttiin koko matka takaisin Aberdeeniin.

Tällä hetkellä Lochnagar on muisto vain. Mä makaan mun huoneessa flunssassa ja yritän tehdä jotain muuta kuin maata sängyssä. Perjantai-aamuna oli hutera olo, mutta pakkohan mun oli pääni jokaiseen tarjolla olevaan aktiviteettiin työntää. Eilen se sitten kostautui tajuttoman kurkkukivun merkissä ja koska meidän vedenkeitin sanoi myöskin itsensä irti eilisaamuna sain koputella aika monta ovea läpi teen toivossa. Tänään pää on täynnä räkää, iskisiköhän se kuume sitten huomenna?

Mä yritän kirjoitella enemmän mun yliopisto-elämästä ensi viikolla. Oletuksena on, että saan ennen sitä kahlattua läpi kaksi ensimmäistä lukua mun politiikan oppikirjasta. Voi mennä aika tiukille. Sanonpahan vaan ettei ollut helpoin ainevalinta sanaston puolesta!