Belleville, Pariisi

Kun mä klikkailin itselleni huoneen Pariisin halvimmassa majapaikassa en koskaan villeimmissä haaveissanikaan olisi uskonut, että se pieni rähjäinen hotelli, jonka kolmesta suihkusta toimi vain yksi ja jonka sisätiloissa ei ollut lämmitystä lainkaan, olisi sijainnut kaikista sielukkaimmassa ja mun silmissäni kauneimmassa osassa kaupunkia. Vaikka palelin joka yö ja sain Aberdeeniin palattuani jäätävän flunssan, kohtasin elämäni järkyttävimpiä kylppäreitä ja kävelin päivittäin viisi kilometriä vain päästäkseni keskustaan, olin mä aivan lumoutunut. Belleville, je t'aime! 

Me asuttiin myös keskellä katutaiteen kirjoa. Ikkunasta ulos katsoessa vastakkaisella seinällä koreili appelsiinipäinen mies. Muutaman askeleen päässä poikkikadulla kaikki seinäpinta hukkui värien ja maalien sekamelskaan. Niin kukkaruukut kuin katujen pienet pylväät loistivat tuhansissa kuvioiden kirjossa, enkä mä tiennyt laisinkaan minne mun olisi pitänyt katseeni kohdistaa. Siellä tuoksui maalilta ja spray-pulloilta. Siellä seisoi ihmisiä tekemässä uutta taidetta vanhan päälle. Parin kadun päässä oli seinien kokoisia valtavia taideteoksia joita olisin voinut jäädä tuijottelemaan ikuisuuksiksi. En ole koskaan spray-maalannut kaduilla, mutta jos osaisin suuntaisin Pariisiin. Siellä katutaidekin on mahtipontisen kaunista.

Me asuttiin niin autenttisessa Aasiassa, etten ole moista eläessäni Aasian ulkopuolella nähnyt. Se ei ollut perinteinen kantonin hapanimeläkastikkeilta tuoksuva China Town vaan jokaiselta nurkalta sai ihan oikeita nuudelikeittoja, baozeja ja jiaozeja. Poltin suuni kiskoessani dumbling keittoa ja huomasin yhä osaavani käyttää syömäpuikkoja. Ravintoloiden ruokalistoista puuttui englanti, joten luin niitä kiinaksi ja hölötin tarjoitalle muutaman sanan mandariinia yhteisen kielen puutteessa. Supermarketissa hipelöin kiinalaisia sieniä, soija-kastikkeita ja kaikkia niitä keksejä ja kakkusia joita tapasin Kiinassa popsia viikoittain. Lähikadun vaatepuodit oli kuin suoraan clothing marketeilta. Ei mun tarvinnut nähdä myyjiä tai kuulla liikkeissä pauhaavaa kiinankielestä musiikkia, sillä kaupan näyteikkunasta roikkuvat vaatteet paljastivat tyylillään sen mistä päin maailmaa oltiin. Ostin kuuden euron kengät jotka eivät olleet alennuksessa.

Bellevillessä oli sunnuntaimarkkinat. Satoja metrejä pelkkiä markkinakojuja, jotka myivät kaikkea kyljyksistä ja kasviksista juustoihin. En osannut edes nimetä kaikkia kojuista löytyviä vihanneksia. Bellevillen kaduilta löytyi myös viiden euron pitsapaikkoja, falafelia ja lukematon määrä vietnamilaista ruokaa. Meillä oli oma pieni leipomo, josta haettiin päivittäin kakkuja. Sen leipomon mies muistutti mua aina Itse ilkimyksen Grusta vaikkei mulla oikeastaan kielitaidottomana ollut mitään hajua mitä se meille puheli. Kalju se oli ja samanlainen nenäkin löytyi. Ruokaa, sitä oli yksinkertaisesti kaikkialla! Jos söisin lihaa olisin varmasti popsinut päivittäin vartaissa pyöriviä kanoja, sillä koskaan ei mikään lintu ole tuoksunut yhtä hyvältä! Nyt tyydyin haistelemaan niitä ja kurkkimaan sisään tuhansista ravintoloiden ikkunoista ja haaveilemaan omasta pienestä keittiöstä Pariisissa. Sellaisesta jonne kantaisin markkinoilta ostamiani tuoreita vihanneksia ja jonka pöydältä löytyisi aina croisantteja ja tuoretta leipää. Toisaalta jos olisin rikas pariisilainen saattaisin käydä syömässä ulkona päivittäin.

Ihana ihana Belleville! Pariisin tarinat on myös vihdoin paketissa. Jottei Pariisin seikkailut kuulostaisi ihan utopiselta unelmalta niin kerrottakoon, että 26 tunnin bussimatka Pariisista Aberdeeniin oli kaukana siitä. Megabus pisti myös jälleen parastaan olemalla vaatimattomat kaksi ja puoli tuntia aikataulusta myöhässä jo Glasgowhin saavuttaessa. Sen jälkeen meitä viskottiin bussista pihalle ensin Glasgowssa ja sitten Dundeessa ja lopulta muutaman bussivaihdon jälkeen bussiyhtiö tilasi mulle ja parille muutamalle matkustajalle taksin Dundeesta Aberdeeniin. Viiden kilometrin kävelymatka keskustasta asuntoloille tuhat kiloa painavan rinkan kanssa keskellä yötä ei ollut herkkua sekään. Mutta Pariisi oli loistava 

// Belleville got me with Chinese food. And the street art. And the local markets. If I'd be Parisian I'd more there straight away, fill all my cupboards with all those fresh veggies the name of which I don't know and spend my nights out eating Vietnamese food, dirt cheap pizza or dumblings. I wouldn't mind giving a try for spray painting as well. The rest of the world needs places like this.

Versailles

Versaillesissa kaikki on tehty kullasta. Niin mulle kerrottiin kun seisoin satoja metriä pitkässä mutkittelevassa jonossa Versaillesin edustalla. Otin kuvia kauniista ikkunoista ja naureskelin. Mulle oli kerrottu kattokruunuista ja peilisaleista, kuvankauniista huoneista jotka täyttivät koko palatsin. Mun olisi pitänyt olla kaikinpuolin valmistautunut siihen mitä tulemaan piti, mutta Ranska tykitti täysillä alusta loppuun. Versailles, ihana Versailles.

Sen rakennukset huoneet hohtivat. Ne oli vuorattu tuhasilla maalauksilla, kuvilla ja pinnoilla, jotka tuntuivat saumattomasti kuuluvan yhteen: Versailles oli kokonaisuuksia. Versailles oli värien ja muotojen leikkejä, voimakkaan värisiä seiniä, katon reunassa hohtavia kultaisia linjoja ja korkealle kohoavien kattojen yksityiskohtaisia maalauksia. Palatsin huoneet oli täytetty marmorista valmistetuilla patsailla ja maalauksilla ja aurinko paistoi sisään seinien korkuisista ikkunoista. Astelin pitkin käytäviä, joilla vuosisatoja sitten kaikuivat Marie Antoinetten, ja muiden yltäkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkuneiden ihmisten askeleet.

Versaillesissa muistin miksen olisi koskaan voinut luoda elämää arkkitehtina. Olisin halunnut rakentaa peilisaleja, marmoriportaikkoja ja maalauttaa seinien kokoisia kuvia. Olisin piirtänyt huoneet niin täyteen yksityiskohtia, ettei kellään olisi koskaan ollut varaa rakentaa niitä toteen. En olisi halunnut tehdä muuta kuin rakentaa linnoja, palatseja tai entisaikojen kirkkoja. Miellän itseni aina ihmiseksi, joka etsii kauneutta luonnosta ja sen loistosta, mutta Versaillesin kaltaiset paikat saa mut muistamaan, että ihminenkin osaa käsillään luoda käsittämättömiä maisemia.

Olin luullut palatsia valtavaksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna palatsin tiluksiin, jotka symmetrisine muotoineen ja tekojärvineen jatkuivat silmänkantamattomiin. Vaikka lehdet olivat pudonneet puista ja ilma oli liian kylmä suurempiin seikkailuihin kapeilla puistikkojen käytävillä, ei se estänyt mua ottamasta muutamaa askelta tyhjillä kujilla nähden sieluni silmin menneisyyden loiston ja kuvitellen itseni entisaikojen kuninkaaksi. Olisipa ollut kesä. Puitosta pois kävellessäni laskeva aurinko pakotti mut siristämään jatkuvasti silmiäni, mutta se värjäsi myös maan kultaiseksi.

Ps. Oli siellä kaiken loiston keskellä myös ihan saakelisti turisteja. Jostain syystä en ollut hoksannut ollenkaan, että mun Pariisin reissu osui yhteen brittikoulujen lomien kanssa. Siellä sitä oltiin hyvin kotoisissa tunnelmissa satojen englantia pölöttävien päiden kanssa!

Goussainville, Ranska

Pariisin pohjoispuoli. 70-luvun alkupuolella siellä oli eräs hyvin geneerinen ranskalainen kylä. Sitten tuli lentokenttä. Sitten tuli lento-onnettomuus. Asukkaat kaikkosivat ja yli 40 vuotta osa Goussainvillen kaupungista on pysynyt hylättynä. Rakennukset lahoavat ja mätänevät hiljalleen. Niiden purkamisen sijaan pystytetään aitoja ja lukitaan menneisyys lukkojen taa. Kirkko on ainoa rakennus, jonka kuntoa ylläpidetään. Menolippu tänne kiitos.

Siellä oli autiota, hiljaista. Ei tavattu tai kohdattu ensimmäiseen puoleen tuntiin ristin sielua. Vaelleltiin pitkin pääkatua, jonka rakennukset näyttivät pysyneen koskemattomina vuosikymmeniä. Siellä oli sortuneita kattoja, muurattuja ovia ja ikkunoita, graffitein koristeltuja seiniä, suuria munalukkoja ja kaltereita. Siellä oli myös pieniä polkuja. Lähes kiinnikasvaneita reittejä puoliksi sortuneiden talojen taakse. Siellä ikkunoita ja ovia ei ollut vaivauduttu muuraamaan umpeen - tai jos olikin, oli joku ne hakannut auki. Tirkisteltiin sisään hylättyihin kylpyhuoneisiin ja punnittiin kattojen kestävyyttä. Löydettiin osittain palanut rakennus, jonka sisälle oli esteetön pääsy. Lattioissa oli niin monta reikää että ylös katsoessaan saattoi nähdä taivaan kolmen kerroksen läpi. Ikkunassa roikkuva takki oli ainoa talossa jäljellä oleva esine. Se ja takka, joka näytti hämmästyttävän hyväkuntoiselta suhteessa siihen ajatukseen, ettei kukaan ollut siihen kymmeniin vuosiin koskenut.

Ensimmäinen puoli kylästä on autio, toisella hylättyjen talojen keskelle on syntynyt asutuksia. Puhtaita seiniä, ehjiä ikkunoita ja rakennusten eteen pysäköityjä autoja. Jostain syystä kunnostettuja taloja on kuitenkin ripoteltu sinne tänne hylättyjen joukkoon  sen sijaan että yksi osa kylästä olisi kunnostettu. Mua karmii ajatella elämää kummitustalojen naapurissa. Siellä ihmiset elää kuitenkin ihan normaalia elämää. Sieltä löytyy uusi leikkipuisto ja kävelymatkan päästä kaikki palvelut. Kylän keskellä kohoava harmaa kirkko on yhä toiminnassa. Mietin kuka siellä oikein kävi sen jälkeen kun kyläläiset kaikkosivat.

Kestää ikuisuus löytää se hylätty kartano, josta kaikki puhuivat. Netistä löydetyt artikkelit, blogit ja ne kaksi hassua ranskalaista poikaa, jotka kuvasivat Goussainvillessä dokumenttia hylätyistä paikoista. Ne kertoivat kiivenneensä kahden aidan yli kartanolle päästäkseen päästäkseen ja näyttivät meille kuvia sen sisältä löytyneistä portaikoista ja seinälle maalatusta Väiskä Vemmelsäärestä. En tiedä mistä ne yhden ylimääräisen aidan repäisivät, mutta kartanon löydyttyä annoin niille rispektiä puolentoista metrin korkeudessa olevan ikkunaluukun läpi kiipeämisestä. Mä en edes yritä. Ulkoapäinkin se kartano näyttää kuitenkin lumoavalta. On vaikea kuvitella olosuhteita, joissa joku jättäisi sellaisen paikan taakseen.

Meidän juna Pariisiin on myöhässä lähes tunnin. Joku on heittäytynyt junan alle ja liikenne on seis. Istutaan kylmässä asemalaiturilla ja vilkuillaan varovaisesti olan yli muutaman penkin päässä hyvin agressiiviseksi kehkeytyvää sanaharkkaa. Parikymppisen tytön ja keski-ikäisen naisen tappelu on edennyt siihen pisteeseen, että tönimiseen on lähtenyt mukaan jo ulkopuolisia. Syyttävien sormien osoittelua, huutoa, väliin tulevia käsipareja. Joka kerta kun tappelun luulee keskeytyneen jompi kumpi osapuolista laukaisee vielä yhden kommentin, joka sytyttää seuraavan kipinän. Ihmiset alkavat lipumaan kauemmas. Kiinassa ihmiset huusi jatkuvasti toisilleen, mutta ymmärsin sanoja sieltä täältä ja tiesin ettei kukaan todellisuudessa kävisi toisen kurkkuun kiinni. Ehkä se johtui niistä betonilähiöistä ja ihmisten kommenteista lähiöiden pahamaineisuudesta, mutta mä melkein odotin jonkun vetävän taskustaan veitsen. Kun äänet vihdoin hiljenevät kysyn hiljaa kaveriltani tiesikö se mistä ne riiteli. Se vastasi niiden tapelleen paikasta asemalaiturin ainoan lämmittimen vieressä.

// I would have never thought abandoned village was something you could find in the suburbs of Paris. There it was however, slowly falling apart ad taken over by nature. Most of the building were far too collapsed to take a closer look but we managed to find our way into few. The mansion on the top of the hill was by far the most fascinating building in town. It was so hard to imagine the circumstances that made people leave behind something so magnificent 40 years ago.