Kun syksy vei voimat & Banchory vaellus

Syksy saapui, yliopisto pyörähti kunnolla käyntiin ja kuukausi sitten löysin itseni niin suuren työmäärän alta etten monena hetkenä uskonut siitä selviävän. Löysin itseni useana päivänä palaamassa kirjastosta kotiin puolen yön aikoihin ja heräämään seuraavana aamuna seitsemältä taas kirjoittamaan. Mun koko elämä tuntui tiivistyneen kirjastossa vietettyihin vuorokausiin. Ehdin unohtaa että elämässä voi olla mitään muuta sisältöä kuin lähdemateriaalien lukemien ja mietin vaan että koska tämä loppuu.

Kuluneet kaksi viikkoa olivat kaikista pahimmat. Kaikkien suullisten esitelmien ja raporttien lisäksi palautin esseitä yli 4000 sanan edestä. Toinen niistä oli elämäni paras, toinen niin huono että hävetti moinen työ edes palauttaa. Tilanne on vihdoin kuitenkin se, että vaikka lukukautta on jäljellä viikkoja on mulla palautettavana enää yksi kurssityö. Tuntuu ihan uskomattomalta, että saatan ensimmäistä kertaa viikkoihin istua alas sohvalle ja olla murehtimatta koulusta. Juhlin eilen elämäntilannettani juomalla siiderin vaahtokylvyssä ja makaamalla sohvalla leffoja katsoen. Just because I can. En edes tiedä enää mitä voisin tehdä kun aikaa on yhtäkkiä niin paljon.

Siinä missä mä viime vuonna vihasin Aberdeenia sydämeni pohjasta, oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen että mun elämä on täällä nyt. Tätä kaupunkia en tule koskaan sydämeni pohjasta rakastamaan enkä usko tänne koskaan palaavani jahka jonakin päivänä valmistun, mutta on ihan okei olla täällä nyt. Maailmassa on satoja paikkoja jossa asuisin Aberdeenia mieluummin, mutta tuntuu kivalta että ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on elämä yhdessä paikassa eikä sitä viedä multa parin kuukauden jälkeen pois.

Paljon on kuitenkin muuttunut. Vaikka mä olen täällä yhä moni muu ei ole tai on pian lähdössä. Mulla on haikea olo kun mietin mun viime vuoden kämppiksiä. Yksi on vaihdossa, toinen lopettanut koulun, kolmas lopettamassa ja neljäs vaihtamassa yliopistoa. Vaikka me ei sydänystäviä oltukaan tuntuu oudolta ajatella, että ne ihmiset jotka kuitenkin oli iso osa mun jokapäiväistä elämää ensimmäisenä vuonna on yhtäkkiä poissa. Eikä ne ole ainoita. Moni muukin on lähtenyt jäädäkseen ja ne jotka eivät ole tuntuvat olevan joko vaihdossa tai lähdössä sinne. Uusia kavereita löytää aina, mutta olisi kiva jos vanhat saisi pitää vähän pidempään kuin vuoden.

Nyt mulla on ruhtinaalliset pari viikkoa tehdä ihan mitä lystään! Sen lisäksi että ajattelin kiriä kiinni missatuissa luennoissa, ajattelin käydä ostamassa hömppäkirjan ja lähteä pitkästä aikaa retkelle jonnekin. On nimittäin sellainen olo etten osaa yhtään hyväksikäyttää mun maantieteellistä sijaintia. Kävin vähän aikaa sitten Edinburghissa mun perheen vieraillessa Skotlannissa, mutta sen lisäksi kuvissa näkyvä Hill of Fare Banchoryssa on ainoa paikka missä olen syksyllä käynyt. Vertoja viime vuoden reissulle Lochnagariin se ei ehkä maisemiensa puolesta vetänyt vertoja, mutta ottaen huomioon ettei oltu edes ylämailla oli näkymissä ihan tarpeeksi ihastelemista.

Oli mulla vielä yksi iso asia, josta halusin kertoa ja jonka uskon venäyttävän teidän naamanne, mutta jätetään tähän pieni cliffhanger ja palataan asiaan loppuviikosta!

Banchory ja Hill of Fare vaellus vinkit

Liikenneyhteydet: Banchoryyn pääsee Aberdeenista bussilla reilussa tunnissa. Menopaluu maksaa opiskelijakortilla noin 5£. Bussiyhteyksiä ei ole suoraan reitin alkuun vaan bussista joutu hyppäämään Banchoryn kylän kohdalla ja kävelemään tien viertä kilometrin tai pari reitin alkuun.

Reitti: Banchoryssa on tarjolla useampia vaellusreittejä, mutta me lähdettiin kiertämään tätä. Pituutta reitille tuli vajaat 20km ja vaellus kesti puoli päivää. Reitti oli todella selkeä ja helppokulkuinen. Jos kunnon ei usko kestävän niin suosittelen tsekkaamaan walkinghighlands-sivuston muita reittejä alueella. Tarjontaa on ihan hurjasti!

Hiking Yorkshire: Ilkley

Herään auringonpaisteeseen ensi kertaa reissun aikana. Mun suunnitelmat lähteä Yorkshire Daleen on kariutuneet huonojen bussiyhteyksien takia. Tsuumailen Skiptonia kartasta ja googletan vaellusreittejä kaupungin lähistöllä kun mun couchsurfing host ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Skiptonissa se oli käynyt vasta viikko sitten joten otetaan suunnaksi Ilksley. Oon vähän epäileväinen kun mun matkaseura toteaa maisemien oevan paremmat kuin Spkiptonissa ja kansallispuiston etelä-osissa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla. Menoksi sitten vaan.

Kävelyreitti on arvioitu moderateksi enkä ihmettele. Kaupungin pääkadulta alkaa valtavan pitkä, paikoitellen hyvinkin jyrkkä nousu joka jatkuu aina horisontissa olevan kukkulan laelle saakka. Polkuja ja vaellusreittejä ylös kukkulan laelle on kymmeniä ja päädytään vahingossa heittämään ylimääräinen parin kilometrin lenkki heti alkuun. Heinikossa ja kanervapuskien välissä kulkevilla pienillä poluilla rämpiessään ei silti voi olla ihailematta maiseman kauneutta. Alhaalla avautuu näkymä kivestä rakennettuun pikkukaupunkiin ja laakson toisella puolella avautuvat kukkulaiset vihreät pellot. Aurinko porottaa ja nakkaan takkini reppuun.

Talven jäljiltä tuulen tuivertama kukkula on ensisilmäyksellä karu näky. Kasvit eivät ole vielä heränneet kevääseen ja rinne on kuivaa heinikkoa täynnä. Silti rinne on ihmeellisen monipuolinen. Tallustetaan mutaisia polkuja, heinikkoja, suuria kivikkoja, kanervikkoja ja pieniä metsäalueita pitkin ylös rinnettä. Nälkä tulee ennen kuin löydetään tiemme edes huipulle ja pistetään piknik pystyyn tuulelta suojassa olevan kiven taa. Kylmä on silti, mutta repusta löytyy termari, munkkeja ja kasa hummusleipiä.

Joudun räpyttelemään silmiäni katsellessani karua puutonta maisemaa, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin kukkulan laella. Voisin kuvitella olevani Lapissa tai Skotlannin ylämailla. Horisontissa ei näe vuoria, mutta tuuli on kova ja maisema saa mut hetkeksi palaamaan viime syksyn vaellukselle Cairngornissa. Yhdistin Englannin aina vihreisiin kukkuloihin ja peltoihin, mutta nyt edessä on jotain ihan muuta. Kukkulan laki tuntuu olevan täysin oma maailmansa. Takana horisontissa näkyvät vihreät laidunmaat ja käveltyämme kilometrejä kukkulan toiselle laidalle näkyy horisontissa suuria kaupunkeja, mutta kun niiltä sulkee silmänsä voi hetken kuvitella olevansa jossain kaukana.

Kanervikot, kasvittomat maakaitaleet, kosteikot ja mustiksi käpertyneet varvut. Maisema vaihtuu hetkessä. Maanpinta on tasainen nousun jälkeen, mutta karttaan piirretyllä reitillä polku jatkuu vain osan matkasta. Maanpinnan kasvusto kiskoo kengännauhia auki tuplasolmuilta ja kengät uppoavat kosteaan kanervikon peittämiin mättäisiin. Kengät on ruskeat, varpaat märät, maanpinta näkymättömissä ja kiviaita jatkuu silmänkantamattomiin. Ollaan rämmitty ikuisuus kun hoksataan, että aidan toisella laidalla kulkee yhtäkkiä jälleen polku. Kivutaan aidan ylitse piikkulankaa väistellen ja ihmetellään miten kevyt askel voikaan olla.

Illalla selviää, että mun hostin kämppis teki päivällä saman vaelluksen mutta päinvastaiseen suuntaan. Oltiin ohitettu toisemme kiviaidan eri puolilla. Löydän jaloista kourallisen rakkoja ja mun laastarit loppuu kesken niitä paikkaillessa. Syödään lämmintä keittoa ja jutellaan loppuilta. Mä niin tykkään ihmisistä ja maailmasta.

Lochnagar

Mä yritän aina toisinaan lattaa maailman kauneutta järjestykseen. Epäonnistun. Toisinaan erehdyn luulemaan, että mä olen nähnyt sen kaikista kauneimman maailmassa, kauneimmat vuoret ja sinisimmän taivaan. Sitten mä löydän jotain vielä kauniimpaa ja sinisempää. Mä olin kuullut satoja tarinoita ja nähnyt tuhansia kuvia Skotlannin luonnosta, mutta yksikään niistä ei osannut valmistaa mua millään tasolla siihen mitä mulla oli edessä. Kertomaan siitä miltä tuntuu kävellä Skotlannin highlandeilla, kun tuuli puskee läpi jokaisen raajan ja pilvet koskettavat sun kasvoja. Miltä tuntuu kun aurinko maalaa maiseman tuhansilla väreillä ja sä tunnet itsesi satukirjan hahmoksi seikkailemassa jossakin kaukana, kaukaisessa maassa, jossa maa on kirjava kanervasta ja sammaleesta, ja jossa vesiputoukset virtaa tummien kallioiden välissä.

Me käveltiin kaksikymmentä kilometriä sinä päivänä. Läpi vihreiden sammalmättäiden täyttämien metsien, puuttomien vuorenrinteiden ja huippujen karuttomien kivimaisemoiden. Istuttiin järvien rannalla syömässä eväitä ja jotkut syöksyivät uimaan hyisen siniseen veteen. Kaikista korkeimmalla huipulla tuuli niin kovaa, että jos olisin hypännyt tuuli olisi tarttunut muhun ja puhaltanut mut alas laaksoon - siltä musta tuntui. Silti joku kiipesi vielä kaikkia muita korkeammalle, ylös yksinäiselle kivelle ja huusi sieltä. Ääni hukkui tuuleen.

Skotlantilaiset itikat puri mun ihon vereslihalle ja punaiset jäljet mun käsissä pysyi viikkoja. Mun kaksi kokoa liian suuret lainalenkkarit hiersi mun jalat rakoille, kun me seurattiin joukkiota tietämättä yhtään minne matka vie ja kauanko se kestää. Jalkoja särki ja loputtomissa ylämäissä oli vaikea hengittää, mutat siellä oli hyvä olla. Mun keho ja mieli huusi että mä tarvitsen tätä, seikkailuja ja fyysistä rasitusta. Kaksikymmentä kilometriä myöhemmin bussi käynnistyi ja me nukuttiin koko matka takaisin Aberdeeniin.

Tällä hetkellä Lochnagar on muisto vain. Mä makaan mun huoneessa flunssassa ja yritän tehdä jotain muuta kuin maata sängyssä. Perjantai-aamuna oli hutera olo, mutta pakkohan mun oli pääni jokaiseen tarjolla olevaan aktiviteettiin työntää. Eilen se sitten kostautui tajuttoman kurkkukivun merkissä ja koska meidän vedenkeitin sanoi myöskin itsensä irti eilisaamuna sain koputella aika monta ovea läpi teen toivossa. Tänään pää on täynnä räkää, iskisiköhän se kuume sitten huomenna?

Mä yritän kirjoitella enemmän mun yliopisto-elämästä ensi viikolla. Oletuksena on, että saan ennen sitä kahlattua läpi kaksi ensimmäistä lukua mun politiikan oppikirjasta. Voi mennä aika tiukille. Sanonpahan vaan ettei ollut helpoin ainevalinta sanaston puolesta!