HEIPPA SUOMI!

Heippa Suomi. Heippa Kotka. Heippa meri ja sininen taivas. Heippa tyhjät kadut, hiljaisuus, pakkanen ja lumi. Heippa metsät, havupuut ja äärettömän vihreä maailma. Heippa oma huone ja Harry Potter -boordit.

Tervetuloa maailma.

Matka alkaa nyt ja mun elämä painaa nyt virallisesti 20 kiloa.

Yhden valokuvan läksiäiset

Heippa kaikki Tatun ja Patun kaverikirjaan oudoimman seikkailunsa kirjoittaneet. Ja ne jotka eivät paikan päälle päässeet voileipäkakkua (omatekemä!!) syömään. Jos mulla tulee ikävä Suomea lupaan iköidä teitä. Ja Shanghaihin saa aina tulla kylään!

Alle kolme vuorokautta lähtöön. Life's awesome!

10 days

Kymmenen päivää kuulostaa kamalan lyhyeltä ajalta. Se on sitä. Tuntuu siltä kuin olisin vasta pari päivää sitten kirjoittanut aikaa olevan vielä kuukauden. Ja nyt sekin on kadonnut. Kaikki töiden alle. Tein viime viikolla kuusi vuoroa ja vietin töissä viisikymmentä tuntia. Se on liikaa, mutta loppu häämöttää jo. Sitten on läksiäisiä, pakkaamista, tavaroiden siirtelyä ja Meripäivät. Ja lopulta se kauan odotettu lähtö.

Päivittäin joku kysyy jännittääkö. Ei jännitä. Musta tuntuu, että mitä lähemmäs lähtö tulee sitä sokeammaksi sille muutun. Osaan sisäistää sen, mutten kuitenkaan osaa. Olen sinut sen kanssa, että jätän Suomen taakseni. Olen avoimin sydämin matkalla kohti uutta elämää maailman toisella puolen. Ei kaduta. Ei pelota. Olen ollut henkisesti matkalla niin kauan, että sen toteuttaminen tuntuu vain viimeiseltä askeleelta.

En mä ole idiootti. Olen mä pelännyt lähtöä ja elämää Kiinassa. Paljonkin hetkittäin. Enää en vain osaa huolehtia. En osaa pelätä tulevaisuutta siksi että sen suunta on epävarma. Etten tiedä miten elämä lähtee kulkemaan. Osaan vain hymyillä ja odottaa innolla mitä se tuo tullessaan. Kun ollaan laskusuhdanteessa voidaan itkeä, kun noustaan ylöspäin voidaan nauraa. Mutta itkeä tai surra ei tarvitse etukäteen. Nauraa pitää.

☑ Lentoliput

Mun lentokone rullaa Helsinki-Vantaalta 2.8 ja Shanghaihin saavun 19 tuntia myöhemmin, aamu kahdeksalta paikallista aikaa. Epäinhimillinen lento- ja lähtöaika, mutta minkäs teet kun halvalla sai. Lennän Heathrown kautta ja joudun ensimmäistä kertaa elämässäni vaihtamaan konetta. Onneksi on yli neljä tuntia aikaa eksyillä terminaalista toiseen. Pitäisi onnistua jopa mun taidoilla!

Lennot on Kilroylta (pusuja!) avoimella paluupäivällä (enemmän pusuja!) eli eipä siitä paluustakaan tarvinnut juuri stressiä ottaa.

Saako jo alkaa pakata? 20 päivää tuntuu yhtäkkiä aivan liian pitkältä ajalta.

Hämeenlinna

Mäet ja paidattomat kattomiehet on hämeenlinnalaisia juttuja. Sieltä löytyy myös autorata, mereen johtavat portaat, Sibeliuksen lapsuudenkoti (koskin sitä!!!) ja hylätty mäkihyppytorni. Ainiin ja se mainoksesta tuttu tyhjä uima-allas! Se mihin se mies hyppää hyppytornista! En osaa päättää mikä oli mun lemppari. Ei kyllä autorata tai mäet ainakaan.

Syötiin pussipastaa, nukuttiin kellon ympäri, käveltiin, uitettiin varpaita, oltiin turisteja ja katsottiin Aamunkoi ja Peter Pan. Tai lähinnä Niina katseli jälkimmäisen. Minä taisin simahtaa ensimmäisen vartin jälkeen.

Ps. Viisumi on taskussa ja mulla on flunssa.

Ai mikset siä oo nukkumassa?

Oon harrastanut öisiä naku-uinteja, kieriskellyt aamukasteen värittämissä apilamättäissä ja viipottanut pitkin Kotkan katuja kun kaikki muut on olleet nukkumassa. Toissa yönä pelastin keskelle autotietä unohdetut silmälasit. Siellä ne bussipysäkillä odottaa nyt omistajaansa, toivottavasti löytyy.

Öisin on enemmän hauskaa, päivällä vähemmän. Levoton. Se olisi paras sana kuvaamaan mun olotilaa. On pakko olla koko ajan liikkeessä, muuten ajatus lähtee kiitolaukkaa karkuun. On vaikea opiskella kun ei voi pysähtyä. Vaikea tehdä oikeastaan mitä vaan. Tämä kaikki koska viisumi. Se maaginen pieni sivu mikä mahdollistaa mun vuoden Kiinassa. En keksi mitään pätevää syytä miksen viisumia saisi, mutta mielessä pyörii tauotta se sama kysymys. Mitä jos mulle ei myönnetä sitä?

Huomenna matka käy suurlähetystön (jaiks!) kautta Hämeenlinnaan. Täältä miä tuun Niina!

Kuvat on ylivalottuneita ja kaikinpuolin vähän niin ja näin, mutta miä tykkään niiden kämäsyydestä.
Kämäsyys on kivaa.

PS. KUUKAUSI NI MIÄ OON LENTOKONEESSA HURJAA.

Lähtöpäivä ja paniikkilista

Viisumikutsu tuli tänään. Alustava lähtöpäivä on 1.8. Se on kaksi viikkoa aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Tuntuu siltä että aika loppuu kesken. En tiedä miten ehdin selvitä edes kaikesta pakollisesta, saati sitten vapaaehtoisesta. Viisi viikkoa kuulostaa pitkältä ajalta, 34 päivää käsittämättömän lyhyeltä. Miten mä ehdin tehdä kaiken pakollisen? Entä vapaaehtoisen?

Mun stressinsietokykyä testataan ihan urakalla ja myönnettävä on ettei se sieltä parhaasta päästä ole. Vähän helpotusta tuli viisumin osalta, mun ei tarvitse tähän hätään (ilmeisesti) hamstrata lääkäritodistuksia, keuhkokuvia,sydänkäyriä ja muita ihmetyksiä. Hyvä niin, koska hypin seinillä jo valmiiksi.

Huomenna käyn ottamassa valokuvat viisumia varten, tiistaina käyn viemässä hakemuksen suurlähetystöön. Haen sen seuraavana maanantaina ennen hammaslääkäriä. Sen jälkeen on kolme viikkoa ja kolme päivää aikaa ennenkuin istun lentokoneessa. Jos aion odottaa siihen asti en ehdi saamaan rokotuksia. Mutta en halua maksaa satoja euroja rokotuksista jos mun viisumia ei hyväksytä. Miten tää meni näin tiukille?


Tekemistä seuraavalle kuukaudelle:

☐ "Passikuva"

☐ Viisumihakemus 

☐ Lentoliput

☐ Hammaslääkäri (varattu)
☐ Japanin aivokuume -rokotus
☐ Muuttoilmoitus Kelaan
☐ Vakuutukset
☐ Puhelinliittymän sulkeminen

☐ Hyppää laskuvarjohyppy

☐ Tilaa kunnon objektiivi
☐ Osta älypuhelin 

☐ Visiteeraa Hämeenlinnassa Niinaa katsomassa
☐ Palauta kavereiden tavarat oikeille omistajilleen

☐ Tutustu Shanghaihiin ja sen lähiaulueisiin 

☐ OPISKELE SITÄ PERKELEEN KIINAA

☐ Asenna koneeseen ohjelma joka mahdollistaa sosiaalisen median käytön Kiinassa

☐ Järjestä jonkin sortin läksiäiset 

☐ Raivaa huone tyhjäksi seuraavan asukkaan tieltä

☐ Hanki tuliaiset

☐ Mahduta elämä matkalaukkuun

☐ Hanki kyyti lentokentälle

☑ Panikoi

Mulla on perhe.

Saako nyt fiilistellä? Mun tekee nimittäin mieli lähteä pinkomaan pitkin Kotkan katuja, toisella jalalla salsaa vedelleen, toisella riemusta potkien. Kuinka mahtavaa oikeasti? Kahden kuukauden kuluttua hiihdän seitsemäntuhannen kilometrin päässä pitkin Shanhain katuja, opiskelen Kiinaa ja hoidan maailman ihanimpia lapsia. Hoi todellisuus, nyt saat iskeä!

Skypetettiin tosiaan sunnuntaina perheen kanssa. Mun päivä kului jokseenkin näin:


08:00 En mä nyt vielä voi herätä! Pliis joku siellä vähemmän maallisessa elämässä, anna mun kiltti nukahtaa uudestaan.

10:00 Eiiiih kello on edelleen vasta kymmenen! Pakko nukkua niin jää vähemän aikaa panikoida

11:00 Pakollinen tarkistus että oon lukenut kellonajat oikein. Vielä neljä tuntia a-p-u-a. Jatkuvaa vaatteiden vaihtoa, huoneen epämääräistä siivousta ja yleistä ulinaa

13:00 Vähemmässä määrin siivousta ja huomattavasti suuremmassa määrin ulinaa. Miten ihmeessä mun stressinsietokyky on arvioitu suosituksissa hyväksi? Se ei ole edes välttävä!

14:30 NYT SE LISÄS MUT SKYPEN YHTEYSTIETOIHIN APUAAPUAAPUA.

14:40 Itkunauran kiinalaisten (anteeksi yleistys) englannille ja valmistaudun odottamaan ylimääräisen tunnin videopuhelua. Ps mun hostisä käyttää hymiöitä, kuinka liikkistä?

15:40 Neljä puhelua, joista jokainen katkeaa ennenkuin ehtii alkaakaan. Onko tän yhteyden oikesti pakko pätkiä juuri nyt? Sitten puolitoistaminuuttinen puhelu, josta en kuule puoliakaan, kuva pätkii ja rätisee mutta isä ehtii esitellä mut tytöille. Nuorempi ei uskalla sanoa mitään ja yrittää äänestä päätellen karkuun, vanhempi kertoo nimensä ja toivottaa mut tervetulleeksi Shanghaihin. Ne on maailman söpöimpiä. Isällä on maailman ihanin nauru. Äitiä en tavannut, mutta jos se on yhtä ihana kuin loppu porukka puolentoista minuutin rätinän perusteella niin mulla on edessä maailman paras vuosi.

16:10 Puhelu numero 2. Vihdoin. Juteltiin vanhemman tytön kanssa, koska isä ilmoitti että hän puhuu parhaiten englantia. Molemmat vanhemmat moikkasi ja mut toivoteltiin taas kovasti tervetulleeksi ja tyttö kyseli että milloin voisin tulla Kiinaan. Pienehköä aksenttimuuria oli huomattavissa, jäi nimittäin vähän epäselväksi miksi tyttö selitti mulle viidestä hevosesta (jos edes selitti). Pari minuuttia ehdittiin kuitenkin jutella ennenkuin nukkumaanmenoaika koitti. Hyvät fiilikset jäi kaikesta! Ainoa mikä mietityttää on se miten aion saada vastaukset noihin kahteentuhanteen kysymykseen mitkä kirjoitin haastattelua varten jos vanhemmat puhuu oikeasti niin huono englantia kuin ne väitti. Mutta sitä mietitään sitten myöhemmin!


Seuraavana päivänä agency kyseli että moneskos päivä elokuuta sitä olisikaan mahdollista saapua. Kuule mä lennän sinne vaikka heti ensimmäinen päivä jos se siitä on kiinni.

Shanghai kutsuu siis elokuussa. Intiaanihuuto.

MATCH !!!

Itkin verta kun viime yönä töiden jälkeen tarkastin sähköpostin ja se näytti tyhjää. Lopullinen hyväksyntä au pair -ohjelmaan tuli siis perjantaina ja samaan syssyyn kyseltiin josko mun olisi mahdollista saapua jo heinäkuun ja elokuun vaihteessa. Kesti noin kaksi sekunttia vastata että joojoojoo. Ja stten odotettiin. Ja odotettiin. Hurjat kaksi päivää mutta kuitenkin. Ja nyt mulla on match!!!

Oon ihan sanoinkuvailemattoman onnellinen, noiden perhe vaikuttaa nimittäin ihan superilta! Tyttöjä on kaksi, nuorimmainen 5-vuotias, vanhempi kahdeksan. Mun tehtävien pääpaino olisi englannin opettamisella (tää on siis yleisin homma mitä aupparit Kiinassa tekee) ja työt sijoittuisi iltapäivälle/illalle koulun jälkeen. Perhe käy tosi aktiivisesti ulkona, tykkää käydä syömässä ja kavereiden juhlissa. Lisäksi ne tekee pieniä matkoja. Ja mikä mun mielestä oli kaikkein hienointa oli noi vanhempien työajat! Ei mitään 10-tuntisia hirvityksiä vaan niillä jää oikeesti aikaa viettää lasten (ja mun) kanssa. Oon ihan superonnellinen! Tää perhe tuntuu about täydellisimmältä mitä kuvitella saattaa! Ja sijainti ei sen enempää tai vähempää kuin Shanghai! Oaaaaa niin siistiä! Huutomerkkien overload tähän näin.

Ja sitten se pienenpieni hämmennyksen aiheuttanut tekijä, jonka rukoilen olevan vain jonkun kaavakkeeseen tekemä kämmi, koska en todellakaan halua homman kaatuvan tähän! Eli siis tuon mulle lähetetyn kaavakehärpäkkeen mukaan perheen vanhemmat ei osaisi puhua englantia, mikä kuulostaa aika uskomattomalta varsinkin kun ottaa huomioon etten mä osaa puhua kiinaa. Juteltiin vielä siinä haastattelussakin, että tarvitsen perheen joka puhuu perusenglantia koska haloo miten mun oletetaan selviävän arkielämästä hengissä käsimerkeillä? Mutta joo toi on tosiaan tollanen "raksi ruutuun" -kaavake, eli toivottavasti siinä on vaan virhe. Laitoin mun placement managerille juuri viestiä ja tuomio kuullaan sitten ensi viikon torstaina koska office on kiinni Dragon Boat Festivalin takia. Sattuipa loistavaan saumaan... Mitenhän ajattelin pysyä housuissani neljä päivää?

Kielituskailu

Nǐ hǎo. Wǒ jiào Jami. Wǒ shì Fēnlán rèn. Wǒ bù huì shuō Hànyŭ. Rènshi nǐ hĕn gāoxìng.

Siinä teille näyte loistavasta kielitaidostani. Hyvää päivää. Olen Jami. Olen suomalainen. En osaa puhua kiinaa. Hauska tavata. Näillä pärjää jo pitkälle. Ei ehkä pidempään keskusteluun, mutta kiusallista hiljaisuutta voidaan venyttää parilla sekunnilla. Tai parillakymmenellä, ottaen huomioon miten sujuvaa äänenpainojen käyttöni on. Parhaimmassa tapauksessa keskustelu voi venähtää parin minuutin mittaiseksi kun ylistän ylpeänä suomalaisuuttani ja kiinalainen keskustelukumppanini pohtii miksi selitän olevani hirvi. Tai jotain. 

Kielenopiskelu tuottaa siis hieman hankaluuksia, jos ette sitä vielä edellisen kappaleen perusteella osanneet päätellä. Oman saamattomuuteni ohella syytän oppikirjojen laatua ja opetuksen puutetta. Turhauttavaa opiskella ja opiskella kun ei oikeasti tiedä miksi jokin asia menee niin kuin menee tai miten ne z c j ja q nyt oikein ääntämykseltään eroavat toisistaan. Kiva vääntää hikihatussa kiinaa ja sitten kys. maahan saavuttuani kuulla, että olen omaksunut asiat täysin metsään.

Mandariinin oppikirjoja löytyy suomekielellä tasan yksi kappale ja sisältö on täyttä kuraa. Sanastot menevät niin epäloogisessa järjestyksessä, että ymmärrys loppuu kesken jo kolmannen kappaleen jälkeen. Vai oletteko sitä mieltä, että on tärkeämpää osata sanoa viisumi kuin kysyä toisen nimeä? Arvostaisin myös jos kappaleiden miesäänenä toimisi natiivipuhuja. No, englanninkielen sankarina lainasin kirjastosta tietysti myös sen amerikaanoille tarkoitetun oppilaitoksen. Kyseessä oli neljän kirjan sarja ja jokainen muovikotelo sisälsi niin tehtävä- ja oppikirjan kuin cd:n ja opettajan materiaalit kaupan päälle. Uujea. Maailmani pelastuisi ja lähettäisin koko loppuelämäni kiitoskortteja amerikkailaisella kustantamolle. Paha vaan, että tämä englanninkielinen opus hävisi kaikessa (paitsi loogisessa järjestyksessä) suomalaiselle laitokselle. Ei kielioppeja tai selityksiä, ei sanastoa niin kirjan takana kuin kappaleiden lopussakaan. Puolet sanoista pitäisi ilmeisesti arvailla oikeaksi? Kiitos mutta kiitos ei. Suomi-USA 1-0.

Olen tällä hetkellä päätynyt pläräämään kiinaa netistä. Ei ehkä paras ratkaisu, mutta jos ajattelin tuohon suomenkieliseen kirjaan palata, niin ajattelin handlata sellaisia perusasioita kuin värit ja eläimet. Memrise ja Yoyochinese ovat osoittautuneet ihan hyödylliseksi youtube-videoita unohtamatta. Olen myös perehtynyt kiinalaiseen doramaan ja Jay Chouhun, jonka biiseistä onnistun toisinaan erottamaan jopa sanan bù. Tästä se lähtee. Tai sitten ei.

Prejekti Kiina

Kiina on kommunistinen. Ja vaarallinen. Siellä kellään ei ole mitään ihmisarvoa. Kehenkään kiinalaiseen ei voi luottaa. Ne vie sun rahat tai pahimmassa tapauksessa kidnappaa koko naisen. Ja niin edespäin. Ajattelin tulla avautumaan hieman päätöksestäni lähteä Kiinaan, tuohon Facebookittomaan rihkamatuotteiden tyyssijaan.

Jaksoin yllättävän pitkään uskotella itselleni haluavani englanninkieliseen maahan. Britit pyöri mielessä viime syksynä ja selailin jo silloin kys. saaren au pair ilmoituksia. Sitten se vain iski. Että hei, jos nyt jonnekin lähdetään niin sitten lähdetään kunnolla eikä jäädä parinsadan kilometrin päähän nysväämään. Etelä-Afrikka, Israel, Egypti, Thaimaa, Malesia, Madagascar, Intia... Maa, jonka kulttuuriympäristö olisi mahdollisimman kaukana omasta.

Olin jo puolimatkassa Etelä-Afrikkaan kun eksyin puolivahingossa lukemaan vaihtariblogeja ja todellisuus iksi taas kasvoihin. Ketä minä tässä oikein yritän huijata? Tottakai se on Aasia. Se on ollut Aasia siitä lähtien kun 5-vuotiaana löysin itseni tv-ruudun takaa tapittamasta Pokemonia. Se on vuosien saatossa yhä suuremmaksi kasvanut unelma, joka on toteutettava, että voidaan jatkaa eteenpäin. Että voidaan kasvaa vähän enemmän aikuiseksi unelmien kautta. 

Maavaihtoehtoja oli tasan kolme: Japani, Kiina ja Korea. Olisinko lähtenyt Japaniin jos olisin saanut tilaisuuden? Takuulla. Herättelen itseasiassa yhä kauhukuvia siitä, että taivaasta tipahtaisi mahdollisuus lähteä kyseiseen maahan. Kyllä, popitan edelleen X Japania ja D'espairsRayta, tuijotan doramaa ja pohdin mitä eroa on wa'lla ja ga'lla. Jos au pair -prosessin alussa minulle olisi tarjottu Japania olisin ollut valmis pakkaamaan laukkuni ja lentämään samantien. Harmi vain ettei au paireille ole siellä pahemmin kysyntää. Korea ja Kiina olivat jotkuinkin samalla viivalla, mutta ensimmäiseksi mainitun au pir tilanne on jotakuinkin sama kuin Japanilla. Joten jäljelle jäi se Kiina.

Olinko epävarma? Kyllä. Kiina oli vaihtoehdoista kaikista vierain. Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä maasta. Tietoni Kiinasta rajoittuivat pitkälti kirjoitusjärjestelmään, maan suuruuteen ja siihen kommunismina tunnettuun termiin. Tiesin että kieltä olisi todella vaikea niin puhua kuin kirjoittaa, eikä englantia osattaisi nimeksikään. Olin lukenut, että kiinalaiset ottavat todella huonosti kontaktia länkkäreihin ja minua mietitytti saisinko ketään kavereita. Mietityttää itseasiassa edelleen. Miten sopeutuisin kiinalaiseen yhteiskuntaan? Koen itseni todella vapaamieliseksi, mitä sitten kun minun pitäisi yhtäkkiä oppia käyttäytymään ja puhumaan yhteiskunnan asettamilla normeilla? Mitä minulta odotettaisiin? Mitä jos nämä muiden värittämät kauhukuvat Kiinasta osoittautuisivatkin todeksi? Näitä ja sataa muuta kysymystä pyörittelin päässäni päätöstä tehdessäni. Sen tehtyäni olin edelleen epävarma, mutta hetki hetkeltä päätös alkoi tuntua yhä oikeammalta. Se on Kiina ja Kiinana pysyy.

Olen nyt vajaan kuukauden pyöritellyt päätöstä päässäni ja tuntuu järjettömältä, miten paljon pelkäsin ja epäröin päätöstä tehdessäni. Mitä enemmän luen Kiinasta, omaksun tietoa ja opin, sitä paremmalta päätös tuntuu. En osaa enää kuvitella lähteväni minnekään muualle. Enkä edes halua. Kiina tuntuu parhaalta ratkaisulta jonka olen elämässäni tehnyt. Mielikuvitukseni luomat kiiltokuvat tulevat taatusti harmaantumaan, tulen kokemaan suuria vaikeuksia yrittäessäni sopeutua kulltuuriin ja kamppaillessani kielimuurin kanssa, mutta uskon, että elämä Kiinassa tulee olemaan sen arvoista. Minulla on mahdollisuus tutustua maailmaan, jota harva tuntee ja vielä harvempi ymmärtää. Aion ottaa siitä kaiken irti.

Teleidoscope

Ajattelin repäistä ja perustaa blogin niinkin merkittävänä kuin kahdeksantoista ja puolivuotis syntymäpäivänäni. Laskupää tosin petti ja huomasin että kuukausia on kuuden sijaan koossa vasta viisi. Aina ei voi onnistaa. Päätin pettymyksestä huolimatta pitää kiinni suunnitelmistani ja fanfaarien saattelemana esittelen blogiurani neljännen tuotoksen, joka kantaa nimeä Teleidoscope. Pyörtykää ihastuksesta.

Blogimaailmassa on tosiaan ihmetelty vuodesta 2008 ja viimeiset kolme vuotta on tullut suhteellisen aktiivisesti blogattua, ensin lifestyle- ja sitten kulttuuripuolella kirjablogin muodossa. Viimeksi mainittu on itseasiassa yhä hengissä - talviunilla kenties, mutta sen sydän sykkii kiivaasti. Blogin pystyyn pistäminen tuntui luontevalta ratkaisulta ensi vuotta ajatellen. Saa koottua ajatuksia, kirjoitettua ylös muistoja. Voi kirjoittaa paperille maailman, josta niin harvat tarinoivat. Koska kukaan ei tunnu tietävän mitä Kiina on.

Siis kukamitähäh? 18-vuotias kotkalaistyttö, viittä vaille ylioppilas. Edessä on kesä nakkikioskilla ja elokuussa lähtö suureen maailmaan, au pairiksi Kiinaan. Sitä ennen haaveillaan, kuvaillaan, ja nauretaan. Ollaan yhdessä ja luodaan muistoja, että voidaan niitä ensi vuonna kaivata. Eletään ettei tarvitse katua tekemättä jäänyttä. Opetellaan rakastamaan Suomea, että olisi helpompaa jonain päivänä palata. Ja sitten lennetään toisella puolelle maailmaa ja tullaan ympäröidyksi ihmismassoilla, joiden oletetaan koostuvan aivan erilaisista ihmisistä kuin ne Suomessa liikennevaloihin seisahtuneet naiset ja miehet. Etsitään itseään ja mietitään Kiinaa ja kiinalaisuutta. Rakastutaan elämään vielä entistä enemmän eikä haluta koskaan palata takaisin. Mutta silti jonain päivänä palataan ja opetellaan elämään uudestaan suomalaisena. Mutta siihen on onneksi pitkä aika.

Ei allekirjoitettuja sopimuksia, ei perhettä. Kaikki on vielä avoinna. Mutta asioiden on tapana kulkea omalla painollaan kun ne painot on kerran laittanut liikkelle. Ja omani rullaavat jo kohti itää.