Rakas Britannia (& muutoksia tulevaisuuden suunnitelmiin)

Rakas Iso-Britannia. Englanti. Skotlanti. Yhdistyneet kuningaskunnat. Siitä on yhdeksän kuukautta kun saavuin tähän maahan matkalaukku kainalossa. Sen yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut hyvin ymmärtämään sitä turhautumista jota jokainen tässä maassa asuva kokee pohtiessaan minkä kirjaimen alta oma kotimaa löytyy internetin avautuvista valikoista. Olen oppinut valittamaan junaliikenteen hinnoista ja kehnoudesta lähes yhtä sydämelisesti kuin paikalliset ja ymmärtänyt vihdoin miksi jokainen tässä maassa asuva tyttö unelmoi irlantilaisesta miehestä. Toisaalta olen yhä hyvin eksyksissä puhuttaessa maan historiasta tai politiikasta ja putoan keskustelusta joka kerta kun puheenaihe kääntyy huumeisiin. Olen limbossa. Olen maahanmuuttaja ja mulla on täysin erilaiset silmät ja korvat kuin turistilla, mutta en silti näe ja kuule kuin kansalaiset.

Palatessani lomilta Aberdeeniin matkustin ensi kertaa Lontoo-Aberdeen välin auringonpaisteessa. Aurinko pakotti siristämään silmiä, mutta en pystynyt irrottamaan katsetta ikkunasta. Ensi kertaa ulkona ei ollut vain pimeyttä tai sadetta. Siellä oli kesään herääviä kukkuloita, vihreitä laidunmaita lampaineen ja kaukana horisontissa kohoavia lumihuippuisia vuoria. Tuijotin lumoutuneena ulkona avautuvia maisemia, niitä joiden ohi olin kulkenut koko vuoden niitä koskaan näkemättä. Ne olivat lumoavan kauniita. Sanoin kuvailemattomia. Niitä puuttomia kukkuloita ja laaksoja tuijotellessani havahduin yhtäkkiä siihen ajatukseen miten rakas tästä maasta oli mulle tullut. Vaikka mä en koskaan rakastunut Aberdeeniin ja kulunut vuosi siellä oli kaikkea muuta kuin juhlaa, niin pikkuhiljaa aivan huomaamatta tästä saaresta oli yhtäkkiä tullut koti.

Siitä Iso-Britanniasta jonka mä joskus menneisyydessä tunsin ei ole mitään jäljellä. Mä lähdin Britteihin takki auki tietämättä mitään tämän maan menosta Lontoon ulkopuolella. Olin nähnyt London Eyen ja Piccadilly Circuksen, katsonut Skinssiä muutaman tuotantokauden verran ja tanssinut englantilaisten tyttöjen ja poikien kanssa Aasiassa. Mutta ne oli aika pieniä juttuja. Siinä bussimatkalla mä heräsin yhtäkkiä huomaamaan, että olin rakentanut oman kuvani tästä maasta. Siinä maassa ei ollut punaisia puhelinkoppeja eikä brittiaksenttia. Se maa oli vuoria, nummia, laaksoja, hiekkarantoja, pieniä kyliä ja suurkaupunkeja. Se oli satojen kulttuurien kohtauspaikka ja sulatusuuni. Se maa oli gratinoitua kukkakaalia, sunday roastia, skonsseja ja kuivakakkuja, joihin kaikkiin piti aina tunkea rusinoita. Se oli vanhoja kivisiä taloja ja kukkulaista maaseutua kiviaitoineen. Karvaisia lehmiä ja satoja tapoja lausua yksi sana. Se oli kokoelma eri kansoja, erilaisia historioita: Skotlanti, Englanti, Wales ja pohjois-Irlanti yhdessä ja erikseen. Siihen maahan mahtui paljon kauniita ihmisiä ja kohtaloita, mutta myös paljon niitä kauheampia. Se maa näyttäytyi nyt kaikkien siellä kohtaamieni ihmisten kasvoina.

On lukemattomia asioita joita en tästä maasta ymmärrä vielä laisinkaan. Se glasgowlainen honotus jota englanniksi kutsutaan, jääkylmät talot talvisin ja tiskit joita ei pesun jälkeen huuhdella saippuasta. Varakkuudesta nouseva ihmisten eriarvoisuus ja sen myötä syntyvät lähtökohdat elämälle. Sipsipussit lasten lounasbokseissa. Megabus jonka busseissa ei koskaan ole toimivaa wifiä ja jotka ovat poikkeuksetta vähintään tunnin tai kaksi myöhässä aikataulusta. Oikeus äänestää Skotlannin vaaleissa vaikka olen asunut maassa vain vuoden. Se miksi kaikki valittavat huonosta kierrätys-järjestelmästä, vaikka kaikki tässä maassa tapaamani ihmiset lajittelevat jätteensä ja kuskaavat ne kierrätykseen. Se että autoja ei tarvitse parkkeerata kadunvarteen liikenteensuuntaisesti ja että mittajärjestelmät ovat täysin sekopäinen sekoitus vanhoja brittiläisiä mittayksiköitä sekä metri- ja kilo-järjestelmää. Puhumattakaan kahdesta erillisestä hanasta, jotka on kaiken lisäksi usein aseteltu niin lähelle käsienpesu allasta, että käsiä pestessä tulee hinkanneeksi myös puolet pesualtaasta puhtaaksi. Ei näissä tosin taida mitään logiikkaa paikallistenkaan mielestä olla.

Mä saavuin toissapäivänä Suomeen ja yritän yhä koota ensimmäisen yliopisto-vuoden ajatuksia kokoon. Siinä voi mennä hetki, mutta tämän postauksen yhteydessä lienee hyvä mainita, että suunnitelmat ensi vuoden suhteen muuttuivat sen verran, että mä lähden vaihtoon New Mexicoon vain kevääksi 2017. Ratkaisu ei ollut kaikista ideaalein, mutta ei ollut mikään muukaan vaihtoehto. Oman fiiliksen lisäksi päätökseen vaikutti aika vahvasti viisumeista syntynyt soppa - tai lähinnä mahdottomuus hakea viisumia reissussa, lukukauden päivämäärät mikä olisi tarkoittanut kesän reissujen keskeytystä ja uusien lentojen buukkaamista, yliopiston vaatimukset todistaa että tililtä löytyi kymppitonni kattamaan kaikki vuoden aikana syntyvät kulut sekä muutama käytännön asia alkaen aina siitä ongelmasta, että mun olisi pitänyt raahata kesän reissuun kaikki ensi lukuvuoden roinat ja että yliopisto velvoitti ottamaan niiden oman terveysvakuutuksen, jonka hinnalla olisin saanut Suomesta viisi matkavakuutusta jotka olisivat kattaneet myös matkatavarat.

Aberdeeniin pitäisi siis muuttaa taas ensi syksynä. Katsellaan miten kauniita sanoja mulla irtoaa Briteistä kun taas ensi syksynä tallaan yliopistolle kaatosateessa. Siis sillä oletuksella että mä onnistun löytämään jostain kämpän.

Kuvat on otettu hylätyltä tehtaalta eteläisestä Englannista.

Goussainville, Ranska

Pariisin pohjoispuoli. 70-luvun alkupuolella siellä oli eräs hyvin geneerinen ranskalainen kylä. Sitten tuli lentokenttä. Sitten tuli lento-onnettomuus. Asukkaat kaikkosivat ja yli 40 vuotta osa Goussainvillen kaupungista on pysynyt hylättynä. Rakennukset lahoavat ja mätänevät hiljalleen. Niiden purkamisen sijaan pystytetään aitoja ja lukitaan menneisyys lukkojen taa. Kirkko on ainoa rakennus, jonka kuntoa ylläpidetään. Menolippu tänne kiitos.

Siellä oli autiota, hiljaista. Ei tavattu tai kohdattu ensimmäiseen puoleen tuntiin ristin sielua. Vaelleltiin pitkin pääkatua, jonka rakennukset näyttivät pysyneen koskemattomina vuosikymmeniä. Siellä oli sortuneita kattoja, muurattuja ovia ja ikkunoita, graffitein koristeltuja seiniä, suuria munalukkoja ja kaltereita. Siellä oli myös pieniä polkuja. Lähes kiinnikasvaneita reittejä puoliksi sortuneiden talojen taakse. Siellä ikkunoita ja ovia ei ollut vaivauduttu muuraamaan umpeen - tai jos olikin, oli joku ne hakannut auki. Tirkisteltiin sisään hylättyihin kylpyhuoneisiin ja punnittiin kattojen kestävyyttä. Löydettiin osittain palanut rakennus, jonka sisälle oli esteetön pääsy. Lattioissa oli niin monta reikää että ylös katsoessaan saattoi nähdä taivaan kolmen kerroksen läpi. Ikkunassa roikkuva takki oli ainoa talossa jäljellä oleva esine. Se ja takka, joka näytti hämmästyttävän hyväkuntoiselta suhteessa siihen ajatukseen, ettei kukaan ollut siihen kymmeniin vuosiin koskenut.

Ensimmäinen puoli kylästä on autio, toisella hylättyjen talojen keskelle on syntynyt asutuksia. Puhtaita seiniä, ehjiä ikkunoita ja rakennusten eteen pysäköityjä autoja. Jostain syystä kunnostettuja taloja on kuitenkin ripoteltu sinne tänne hylättyjen joukkoon  sen sijaan että yksi osa kylästä olisi kunnostettu. Mua karmii ajatella elämää kummitustalojen naapurissa. Siellä ihmiset elää kuitenkin ihan normaalia elämää. Sieltä löytyy uusi leikkipuisto ja kävelymatkan päästä kaikki palvelut. Kylän keskellä kohoava harmaa kirkko on yhä toiminnassa. Mietin kuka siellä oikein kävi sen jälkeen kun kyläläiset kaikkosivat.

Kestää ikuisuus löytää se hylätty kartano, josta kaikki puhuivat. Netistä löydetyt artikkelit, blogit ja ne kaksi hassua ranskalaista poikaa, jotka kuvasivat Goussainvillessä dokumenttia hylätyistä paikoista. Ne kertoivat kiivenneensä kahden aidan yli kartanolle päästäkseen päästäkseen ja näyttivät meille kuvia sen sisältä löytyneistä portaikoista ja seinälle maalatusta Väiskä Vemmelsäärestä. En tiedä mistä ne yhden ylimääräisen aidan repäisivät, mutta kartanon löydyttyä annoin niille rispektiä puolentoista metrin korkeudessa olevan ikkunaluukun läpi kiipeämisestä. Mä en edes yritä. Ulkoapäinkin se kartano näyttää kuitenkin lumoavalta. On vaikea kuvitella olosuhteita, joissa joku jättäisi sellaisen paikan taakseen.

Meidän juna Pariisiin on myöhässä lähes tunnin. Joku on heittäytynyt junan alle ja liikenne on seis. Istutaan kylmässä asemalaiturilla ja vilkuillaan varovaisesti olan yli muutaman penkin päässä hyvin agressiiviseksi kehkeytyvää sanaharkkaa. Parikymppisen tytön ja keski-ikäisen naisen tappelu on edennyt siihen pisteeseen, että tönimiseen on lähtenyt mukaan jo ulkopuolisia. Syyttävien sormien osoittelua, huutoa, väliin tulevia käsipareja. Joka kerta kun tappelun luulee keskeytyneen jompi kumpi osapuolista laukaisee vielä yhden kommentin, joka sytyttää seuraavan kipinän. Ihmiset alkavat lipumaan kauemmas. Kiinassa ihmiset huusi jatkuvasti toisilleen, mutta ymmärsin sanoja sieltä täältä ja tiesin ettei kukaan todellisuudessa kävisi toisen kurkkuun kiinni. Ehkä se johtui niistä betonilähiöistä ja ihmisten kommenteista lähiöiden pahamaineisuudesta, mutta mä melkein odotin jonkun vetävän taskustaan veitsen. Kun äänet vihdoin hiljenevät kysyn hiljaa kaveriltani tiesikö se mistä ne riiteli. Se vastasi niiden tapelleen paikasta asemalaiturin ainoan lämmittimen vieressä.

// I would have never thought abandoned village was something you could find in the suburbs of Paris. There it was however, slowly falling apart ad taken over by nature. Most of the building were far too collapsed to take a closer look but we managed to find our way into few. The mansion on the top of the hill was by far the most fascinating building in town. It was so hard to imagine the circumstances that made people leave behind something so magnificent 40 years ago.