Kolme vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan

Kolme vuotta sitten perustin blogin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin päättänyt lähteä Kiinaan. Aika tuntui oikealta. Olin unelmoinut Aasiaan muutosta vajaan vuosikymmenen enkä tiennyt mitä tekisin elämällä. Yliopistoon lähtö ei houkutellut, vaikka pistin paniikissa portfolion Lahden ammattikorkeakoulun mediatuotannon linjalle. En saanut kutsua edes pääsykokeisiin. Silloin se tuntui taka-iskulta, mutta nyt menneisyyteen katsoessani en voisi olla onnellisempi siitä että paikka tarjottiin jollekin toiselle. Olisin lähtenyt Kiinaan joka tapauksessa, mutta nyt mulla ei ollut deadlinea seikkailuille. Deadlinea elämällä. Mä pystyin tekemään ihan mitä halusin.

Jos olen jotain kuluneen kolmen vuoden aikana oppinut niin sen miten haurasta kaikki on. Miten hauras se tie mikä mut on tähän tuonut on ollut ja miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. Miten suuri sattumusten, päätösten ja erilaisten kohtaamisten sarja on täytynyt tapahtua, että mä olen löytänyt itseni juuri täältä. Kun mä lähdin Kiinaan mä mietin palaisinko Suomeen vuoden kuluttua, jäisinkö maailmalle pyörimään vuosi kausiksi vai lähtisinkö seuraavana vuonna opiskelemaan. Mä löin itselleni ainoastaan yhden deadlinen: 25-vuotiaana mun olisi oltava valmis lähtemään opiskelemaan ja silloin olisi tiedettävä mitä mä isona haluan tehdä. En tiedä mikä musta isona tulee enkä sitä mistä itseni 25-vuotiaana löydän, mutta antropologian kandiksi mä valmistun ennen sitä. Antropologia, nykyään niin iso osa mun elämää, mutta samalla asia, jonka ääreen en usko että olisin koskaan päätynyt kyseistä ainetta opiskelemaan. Tuskin edes sosiaalitieteitä.

Kun muutin Shanghaihin kaikki mahdollisuudet elämässä olivat avoinna. Mun tarina maailmalla olisi voinut loppua lyhyeen jos olisin tyytynyt siihen mitä mulle annettiin. Jos en olisi pitänyt päätäni ja taistellut mahdollisuudesta muuttaa Beijingiin mä en olisi koskaan tavannut joitakin mun parhaista ystävistä. Mä en olisi koskaan saanut kimmoketta lähteä opiskelemaan antropologiaa, muuttaa Skotlantiin enkä elää hullua nuoruutta. Miksikään muuksi en Beijingin yhdeksää kuukautta nimittäin voisi kutsua. Ehkä mä olisin löytänyt itseni viettämästä kosteaa yliopistoelämää jostain Suomen perukoilta, ehkä jopa päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita, mutta kaikki ne pienet vivahteet olisivat jääneet puuttumaan. Olleet erilaisia. Kaikki ne pienet mun elämää ja maailmankuvaa mullistaneet käänteet olisi kuitenkin jääneet kokematta ja mä olisin ihan eri ihminen kuin tänään. Kuka tietää, ehkä olisin ihan yhtä onnellinen vaikka olisin lähtenyt Shanghaista suoraan kotiin tai jättänyt maailman koluamaisen korkeakoulujen vaihto-ohjelmia varten, mutta en usko että olisin voinut kokea yhtä paljon missään muualla kuin Kiinassa ja sen jälkeen rinkka selässä maailmalla. Kiina kasvatti enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Muutto Kiinaan oli myös ponnahduslauta maailman tutkimiseen reppu selässä. Vaikka ajatus maailman koluamisesta rinkka selässä oli kytenyt mielessä siitä lähtien kun tiedustelin vanhemmiltani thaimaalaisen resortin aamiaisella mitä nuo valtavat reput selässä tallaavat tyypit oikein mahtoivat olla, kaikki konkretisoitui sinä päivänä kun hyppäsin Beijingissä junaan 80-litrainen miesten rinkka selässä vailla mitään tietoa missä viettäisin seuraavan yöni - eikä liioin siitä että kiinalaiset hostellit tarvitsevat lisenssin ulkomaalaisia majoittaakseen eikä mun ensimmäisestä matkakohteestani sellaista paikkaa löytynyt laisinkaan. Pää edellä ja takki auki seikkailuihin, se on ollut suurimman osan aikaa mun tapa lähteä matkaan. On matkattu täysin ilman suunnitelmia, menty minuuttiaikataululla paikasta toiseen ja jotain siltä väliltä. Suunnitelmat on muuttuneet ja uusia on syntynyt. On opittu menemään sinne minne elämä vie. Useimmiten yksin, mutta nykyään myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka oon kohdannut samoilla poluilla ja joiden kanssa kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Oma tyyli tutkia maailmaa on löytynyt. Se Kiinassa syttynyt todellinen palo maailmaa ja ihmisiä kohtaan on jatkanut kasvamistaan eikä loppua näy. Mielenkiinnon kohteet on mun elämän aikana vaihtunut tiuhaan ja kaikkea on harastettu japanilaisesta musiikista ja katumuodista, taiteeseen, suunnistukseen ja lukemiseen, mutta mikään ei ole koskaan kutitellut vatsanpohjaa samalla tavalla kuin maailma. Ei maailman tutkiminen koskaan toki ole ollut harrastus. Se on ollut tapa elää.

Oon kuluneiden kolmen vuoden aikana kokenut mun elämäni kauneimpia hetkiä. Oon viettänyt elämäni onnellisimpia päiviä ja viikkoja. Oon myös ollut pohjalla. Syvemmällä kuin olisin koskaan uskonut kenenkään pystyvän kaivautumaan. Oon tavannut kauniita ja inspiroivia ihmisiä, monesta niistä on tullut mun ystäviä ja vaikka me ollaan kaikki levittäydytty ympäri maailmaa ollaan yhä yhteyksissä ja tiedetään, että silloin kun on tarve toisen luokse voi aina mennä. Tiedän myös kenen luo voi Suomessa palata, vaikka en kokonaiseen vuoteen muistaisi lähettää yhtäkään tekstaria. Oon kuluneen kolmen vuoden aika pettynyt. Oon ollut vihainen ja surullinen. Oon välillä itkenyt päivästä toiseen, mutta olen mä myös nauranut. Tanssinut kaduilla ja laulanut. Oon ihastunut ja rakastunut. Ihmisiin ja maailmaan. Jos mä en olisi koskaan lähtenyt, päätynyt Beijingiin ja siitä kaakkois-Aasiaan mä en olisi sama ihminen kuin tänään. Mulla ei olisi ollut rakennuspalikoita rakentaa itsestäni samanlaista ihmistä kuin mitä tänään olen. Mulla ei todennäköisesti olisi mitään niistä arvoista, jotka nykyään heijastuvat mun jokapäiväisestä elämästä ja jotka tekevät musta niin paljon onnellisemman kuin koskaan olisin kuvitellut voivan olevan mahdollista.

Vuosi Kiinassa muutti paljon. Ei paitsi itseäni ja ajatuksiani maailmasta vaan koko mun elämän. Se oli ponnahduslauta kaikelle sille minkä mä olen kokenut elämäni kauneimpana ja rikkaimpana aikana. Kuulosti kliseseltä tai ei, mä luulen olen kokenut kuluneiden vuosien aikana enemmän kuin olisin kokenut vuosikymmenen aikana mikäli olisin päättänyt jäädä Suomeen. Vuosi Kiinassa. Au pair-duunit Shanghaissa ja Beijingissä sekä reppureissu ympäri maan kasvatti mulle siivet ja loi pohjan kaikelle tulevalle. Mitään ei enää tarvinnut pelätä. Kolmen kuukauden reppureissu kaakkois-Aasiassa. Kiina, Hong Kong, Vietnam, Cambodia, Laos ja Bangkok teki musta ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin sen ihmisen kuka mä olen tänäpäivänä. Kaksi kuukautta itä-Euroopassa. Puola, Slovakia, Unkari, Kroatia ja Bosnia ei räjäyttäneet mun elämänarvoja jalustoiltaan, mutta tapasin uskomattomia ihmisiä ja kaikki tuntui vain tosi oikealta. Muutto Britteihin ei ollut se kaikista ennalta-arvattavin vaihtoehto tulevaisuudelle ja siitä huolimatta että en Aberdeenille ole lämmennyt on Englannilla ja Skotlannilla kovin suuri paikka mun sydämessä. Paljon seikkailuja on myös edessä. Viikon päästä alkaa kolmen kuukauden reppureissu joka vie mut Kalifornian kautta Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurakseen ja Guatemalaan. Ensi vuonna lähden Uuteen Meksikoon vaihtoon ja kuka tietää mitä muuta elämä tuo tullessaan. Pieniä ja suuria asioita, pieniä ja suuria seikkailuja. Hyvin paljon ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se kaikki alkoi yhdestä päätöksestä lähteä.

Kannattaa aina lähteä. Takaisin voi tulla ja todeta että ei ollut mun juttu tai tällä kertaa meni mönkään, mutta joskus kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Mun elämä loksahti paikalleen Aasiassa. Tuntui siltä että kaikki mun sisällä velloneet tunteet ja ajatukset olisi viimein keinahtaneet jonkinlaiseen tasapainoon. Luin joskus artikkelin naisesta joka kehotti sanomaan kaikelle kyllä. Mä kehotan myös, koska on maailman paras fiilis kun tietää miten pitkälle on tultu omin avuin itseensä, muihin ihmisiin, onneen ja intuitioonsa luottaen. Kun tietää että on tehnyt elämässä oikeita valintoja. Se tekee aika onnelliseksi.

Minun au pair tarinani osa 3: The family

Olin uudenvuoden aatto kun mä matkustin ensimmäistä kertaa metrolla kaupunginlaidalle ja istuin sen jälkeen puoli tuntia bussissa Beijingin pimeissä ja autioissa lähiöissä. Mä katselin bussin ikkunasta taakseni jääviä kaupungin valoja ja mietin minne mä olen matkalla. Mä en nähnyt pimeältä bussipysäkkien nimiä eikä niitä kuulutettu ääneen joten pystyin vaan laskemaan ja toivomaan jääväni kyydistä oikealla pysäkillä. Kymmenennellä pysähdyksellä vuoret horisontissa hyppäsin pois bussin kyydistä ja soitin mun tulevalle host-äidille olevani täällä.

Mun ajatus ja kokemukset au pairina olemisesta muuttui aika radikaalisti sinä iltana. Mut tuli hakemaan pysäkiltä sujuvaa englantia puhuva nelikymppinen nainen kahden 12-vuotiaan tytön kanssa ja ne kaikki halasi mua tervehdykseksi. Kukaan mun entinsten host-perheiden jäsenistä ei koskaan ottanut muhun minkäänlaista ihokontaktia (lukuunottamatta mun 3-vuotiasta host-poikaa) ja olin jo siinä vaiheessa aikamoisen äimistynyt. Sitten saavuttiin pieneen kerrostalo-asuntoon, jonka olohuoneessa kaikui Taylor Swift ja pöydälle oli jäänyt uusin Bond leffa ja kasa UNO-kortteja. Perheen äiti kertoi kutsuneensa tytön luokkakaverin kylään lomapäivän kunniaksi samalla kun maksoi pitsakuskille meidän illallisen. Lähes viisi kuukautta länsimaisesta kulttuurista täysin eristettynä mä olin täysin tyrmistynyt kaikesta siitä mitä mun ympärillä oli. Mun lienee turha sanoa, että mun aikaisemmissa perheissä ei juuri pitsoja, länsimaalaista musiikkia tai elokuvia saati sitten yökyläilyjä tai kavereiden kylään kutsumista harrastettu. Mä en edes muistanut miltä ns. normaali elämä tuntui ennen kuin alettiin pelata yhdessä lautapelejä ja valmistaa host-äidin kanssa snackseja. Meillä ei ollut minkäänlaista kielimuuria tai ajatusmaailmojen ristiriitaa ja mun host-äiti kuunteli kiinnostuneena mun taustoista, tulevaisuuden suunnitelmista ja surkeista au pair -kokemuksista. Mä olin vähän varautunut kertoessani viimeksi mainituista, koska mun järjestö oli kieltänyt kaiken rematchaamisesta puhumisen perheiden ennakkoluulojen takia, mutta mun host-äiti oli tosi ymmärtäväinen näidenkin tarinoiden suhteen ja sanoi toivovansa sydämensä pohjasta ettei mun tarvitsisi käydä tuollaisia asioita enää läpi. Tunti vierähti toisensa perään ja mun tuleva host-perhe tarjosi mulle lopulta vielä yöpaikkaa mikäli mä olisin ollut liian väsynyt matkustamaan takaisin hostellille vaikka päätinkin lopulta olla aiheuttamatta turhaa vaivaa. Sain lähtöhalit ja saattaessaan mua bussipysäkille mun host-äiti kysyi haluaisinko muuttaa niille. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olon aikana musta tuntui, ettei mua omistettu vaan mä olin vapaa valitsemaan. Vastasin että todellakin muutan.

Mun kolmas ja viimeinen perhe erosi kahdesta ensimmäisestä kuin yö päivästä. Mun perheeseen kuului tällä kertaa yksinhuoltaja-äiti, boarding schoolia käyvä 12-vuotias tyttö ja villakoira. Mun host-äiti oli asunut vuosia Euroopassa ja puhui sujuvaa englantia ja saksaa. Meiltä löytyi kaapista niin nutellaa, paahtoleipää, leikkeleitä kuin hedelmiäkin ja olohuoneen kaapit ja laatikot hukkuivat länsimaiseen musiikkiin, elokuviin ja kirjoihin. Perheellä oli lisäksi ollut kuusi au pairia ennen mua eli nillä oli aika hyvä käsitys siitä mitä on edessä. Jos perhe oli erilainen niin sitä olivat myös mun aikataulut! Koska tyttö oli boarding schoolissa mä en tehnyt arkisin muuta kuin siivosin ja laitoin ruokaa silloin kun äiti oli kotona. Viikonloput vietin tiiviisti perheen kanssa, mutta sekään ei juuri tuntunut työltä. Me käytiin yhdessä uimassa, shoppailemassa, leffassa, rullaluistelemassa tai isovanhemmilla kylässä. Mun host isovanhemmat oli maailman liikkiksimmät! Ne ei puhuneet sanaakaan englantia eikä osanneet lausua mun nimeä, mutta ne oli aina tuputtamassa mulle ruokaa ja huolehtimassa siitä että mulla on tarpeeksi vaatetta päällä. Nainai opetti mua tekemään dumblingejakin!

Mä tulin tosi läheiseksi sekä mun host-äidin että lapsen kanssa. Mä en ollut pelkästään opettamassa lapselle englantia tai töissä siellä vaan mun äiti oli oikeasti kiinnostunut musta ja mun mielipiteistä kysyi jopa joskus neuvoa lasten kasvatuksen suhteen. Me tultiin ehkä jopa vähän liian läheisiksi mun host-äidin kanssa, koska jossain vaiheessa kevättä mom rupesi ehdottelemaan että me voitaisiin joskus pitää tyttöjen ilta ja lähteä yhdessä baariin. Siltä mä onneksi vältyin, mutta me vietettiin monia iltoja katsellen yhdessä leffoja peiton alla tai vaan jutellen. Tulin myös tosi hyvin toimeen tytön kanssa. Leivottiin mikrosuklaakakkuja, käytiin rullaluistelemassa viikottain ja me vietettiin perjanti-illat tomaattinuudeleita popsien ja frendejä katsellen. Tultiin oikeastaan niin hyvin toimeen, että tyttö raahasi viimeisinä kuukausina patjan olohuoneeseen nukkuakseen mun vieressä ja sanoi kerran että oon sen mielestä paras au pair mitä niillä on koskaan ollut koska tykkään samoista jutuista ja oon aina niin höpsö ja innostunut kaikesta. En ollut silloin ihan varma sanoiko tyttö sen vaan kohteliaisuuttaan, mutta kun mä viime Kiinan visiitillä kävin perheen luona kylässä mun host-äiti sanoi, että musta puhutaan yhä paljon ja oon tytön mielestä edelleen paras au pair mitä heillä on koskaan ollut. Siinä vaiheessa mentiin jo au pairissa numero 10, eli aika nappisuoritus! Varsinkin kun tunsin tosi monta perheen entistä au pairia ja ne oli loistavia tyyppejä kaikki!

Mun kokkaustaidoista revittiin huumoria ihan syystä. Tota oatmeal kuppia pysty roikottamaan lusikasta eikä mikään liikkunu mihinkään...

 
 
Tottakai mun lopullisessa perheessä oli omat pienet vikansa ja joskus meilläkin oli erimielisyyksiä. Mulla ei ollut kuukauden kestävän spring festivalin aikana kuin yksi päivä vapaata, kukaan ei vaivautunut koskaan kertomaan mitään suunnitelmista tai niiden muutoksista (host-äiti ei koskaan ilmoittanut jos ei tullut illalliseksi kotiin ja mä kiirehdin monta kertaa turhaa kotiin kokkaamaan, lisäksi mulla piti olla esim. spring festivalin aikana pari viikkoa lomaa perheen lähtiessä ulkomaille ja loman peruuntumisesta infottiin mulle vasta festivaalin alettua), perheen koira oli täysin mun vastuulla ja mun oletettiin ulkoiluttavan sitä myös mun vapaapäivinä ja mä olin se joka lähti kilometrin päähän kauppaan ostamaan tyyliin puolikasta banaania kun jollain oli nälkä. Lisäksi mun perheen asunto oli todella pieni: tyttö nukkui viikonloppuisin äitinsä vieressä ja mä majotuin olohuoneen sohvalla koko sen neljä kuukautta mitä perheessä lopulta vietin. Nämä oli kuitenkin aika pieniä juttuja kun vertaa millaisia ongelmia mulla oli ensimmäisten perheiden kanssa. Viikonloppuisin oman tilan puute ärsytti ja toisinaan mun host-äiti työskenteli myöhään yöhön olohuoneessa enkä mä päässyt nukkumaan, mutta muuten asia ei haitannut. Olihan kämppä suurimman osan päivästä pelkästään mun käytössä.

Mä asuin mun perheen luona lopulta neljä kuukautta. Päällimmäiseksi ajatukseksi kahden aiemman perheen jälkeen jäi miten kiva musta oli kiva olla perheenjäsen eikä orja, mikä ehkä kiinteyttää sen miten erilainen au pair kokemus voi olla perheestä riippuen. Viikonloput ei harmittanut mua enää samalla tavalla kun edellisissä perheissä koska useinmiten meillä oli suunniteltuna jotain kivaa tekemistä. Käytiin välillä ulkona syömässä, host-isä lennätti meidät viikoksi luokseen Shenzheniin ja Zhuhaihin (jossa tosin lähinnä hengattiin sen asunnolla), vietettiin kesäpäivät ulkona pelaten sulkapalloa ja käytiin mummolassa yökylässä. Välillä kinasteltiin siitä kuinka monta tuntia on ok käyttää ipodia, mitä syödään illalliseksi tai mitä frendien kautta katsottaisiin, mutta meidän yhdessä eläminen oli aika kivaa! Kesäloman lähestyessä mä kuitenkin tei päätöksen lopettaa mun au pair seikkailut. Mä en olisi jaksanut perhe-elämää seitsemänä päivänä viikossa asunnossa, jossa mulla ei ollut omaa tilaa lainkaan. Lisäksi mä kaipasin mun vapautta. Sitä että mä saatoin tehdä sitä mitä huvittaa milloin huvittaa enkä mä ollut tilivelvollinen menoistani kenellekään. Mun perhe otti uutisen vastaan aika pettyneenä, mutta ymmärsi kuitenkin mun tarpeen omalle tilalle. Sovittiin perheen kanssa että mä lopettaisin mun au pair uran kun niille löytyisi uusi tyttö. Toukokuun lopulla sanottiin aika haikeat hyvästit ja mun host-äiti käski mua ottamaan yhteyttä jos koskaan tarvitsen apua. Ollaan edelleen satunnaisesti yhteyksissä ja seuraavalla Kiinan reissulla tuun varmasti jälleen vierailemaan niiden luona.

Mun au pair ura jäi lopulta 9 kuukauden mittaiseksi ja näin jälkeenpäin katsottuna oon ihmeissäni että jaksoin niin kauan. En mä usko että mä olisin jaksanut yhdeksää kuukautta pidempään vaikka olisin saanut mun viimeisen perheen heti alussa. Mä havaitsin että mulle on tosi vaikeaa elää toisten ihmisten ehdoilla ja mukautua muiden mielenliikkeistä johtuviin jatkuviin muutoksiin. Mä kaipasin vapautta ja omaa tilaa koko mun au pair ajan ja olin tosi kateellinen niille, joiden perheet kustansi au paireille omat asunnot. Ehdottomasti rankinta mulle oli nimittäin perheen kanssa eläminen. Se etten mä ollut koskaan oikeasti vapaalla kotona ollessani. Mä tykkäsin mun lapsista tosi paljon ja musta oli aina kiva puuhailla niiden kanssa, mutta toisaalta mä olisin tykännyt vähän laajemmasta työnkuvasta. Vikassa perheessä musta oli tosi kiva siivota, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa. Sellaisia ihan normaaleja juttuja mitkä toi kivasti vaihtelua mun arkeen.

Kysymykseen siitä lähtisinkö mä uudestaan au pairiksi mä en osaa vastata. Jos mun pitäisi lähteä samanlaisiin olosuhteisiin kuin mitä mulla oli Kinassa olisi vastaus ehdoton ei. Jos mulla olisi länsimaalaisilla arvoilla varustettu perhe ja oma asunto luulen että voisin lähteä. Töihin lähtö ja opiskeleminen olisi ehdottomasti ensisijaisia keinoja lähteä ulkomaille, mutta jos mä sattuisin olemaan jonain kesänä työtön vailla mitään suunnitelmia mä luulen että voisin lähteä. Aika kultaa muistot ja voi olla että mä kiroaisin päätöstä lähteä kuukauden tai kahden jälkeen, mutta toisaalta mun vuosi Kiinassa on hienoimpia asioita mitä oon koskaan kokenut ja au pairiuteen kuuluu niin paljon muutakin kuin työ. Uusi kaupunki, maa, ihmiset ja kokemukset. Ne on lopulta miljoona kertaa kaikkia ikäviä kokemuksia painavampia. Ja mulla niitä kokemuksia ja ihmisiä elämässä riitti!


Minun au pair tarinani osa 1 ja osa 2

Minun au pair tarinani osa 2: Alku Beijingissä

Toinen perhe

En ollut puhunut perheen kanssa kertaakaan ennen muuttoa, mutta mulla ei ollut juuri vaihtoehtoja. Joko muuttaisin mulle tarjottuun perheeseen tai menisin omakustanteisesti hostelliin kunnes mulle löydettäisiin toinen perhe - mahdollisesti viikon tai parin päästä. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdoni. Ei kai se ensimmäistä perhettä pahempi voisi olla? Perheen äitikin puhui kuulema englantia? Enpä tiennyt mihin pääni taas pistin! Mun perheeseen kuului tällä kertaa 4-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö. Talouden/lastenhoitajia oli kaksi, joista kumpikaan ei yllättäen puhunut sanaakaan englantia. Näin perheen isää tasan kolmesti tämän työmatkoilta ja äitiä heti muuton jälkeenkin vain viikonloppuisin ja satunnaisina arki-iltoina.

Ensimmäinen viikko perheessä sujui hyvin. Äiti lähti heti ensimmäisen päivän jälkeen työmatkalle ja oltiin taloudenhoitajien ja lasten kanssa viidestään kotona. Poika oli älyttömän innostunut leikkiseurasta ja me miekkailtiin ja leikittiin roboteilla päivät pitkät. Tyttö ei suhtautunut vieraisiin yhtä lämpimästi, mutta me tultiin kuitenkin hyvin toimeen. Vietin ensimmäisen viikon suurimmilta osin perheessä. Kävin orientaatiossa uudella toimistolla, mutta koska mun kiinantunnit ei vielä olleet ehtineet alkaa, enkä mä ollut ehtinyt tutustua ihmisiin ja mä halusin antaa hyvän kuvan uudelle perheelle mä vietin kaiken lasten vapaa-ajasta kotona. Mulla oli ekan viikon jälkeen hyvä fiilis. Taloudenhoitajat jutteli mulle aina iloisesti kiinaksi ja poika juoksi aina tarhapäivän päätyttyä portille halaamaan mua. Me asuttiin myös tosi lähellä keskustaa ja mun oli helppo matkustaa metrolla minne tahansa.

Toisella viikolla kuviot muuttuivat. Perheen äiti palasi kotiin, mä sain uudet työtunnit ja uudet säännöt. Mulla oli viikolla yksi tunti töitä aamuisin, kaksi myöhään iltapäivällä ja kaksi illalla. Viikonloppuisin työskentelin kolme tuntia aamuisin, kaksi iltapäivisin ja kaksi iltaisin. Mun vapaapäivä oli tiistai. Mut oli käytännössä sidottu taloon, koska työaikojen välit olivat niin lyhyet, etten pystynyt jättämään mun host-perheeni kotia kuin arkipäivisin lasten ollessa koulussa. Mua kiellettiin lähtemästä kotoa iltaisin enkä saanut viettää öitä kodin ulkopuolella eli heihei matkusteluille, sleepovereille ja baari-illoille. Käännyin tuttuun tapaan järjestön pakeille ja pyysin apua. Mun tunteja ei voitu muuttaa, koska perheellä oli oikeus päättää mun työtuntien ajankohdasta, mutta mun host äiti lupasi vaihtaa mun vaihtaa vapaapäiväni (to&pe aamu) ja sain vapauden tehdä vapaa-ajallani mitä tahansa missä lystäsin. Siis näennäisesti, kuten tuli myöhemmin ilmi.

Mä en tiedä olenko mä maininnut tästä aikaisemmin, mutta Beijingissä au pair -kulttuuriin kuuluu todella oleellisesti ulkona käyminen. Pelkästään mun järjestöllä niin paljon au paireja, että opiskeltiin kiinaa parhaimmillaan kuudessa eri ryhmässä eri päivinä ja kellonaikoina. Kun siihen lisättiin vielä kaikkien vaihtelevat työtunnit niin aikaa, jolloin oli mahdollista kokoontua koko porukalla löytyi vähän. Niinpä me kokoonnuttiin aina torstai-iltaisin istumaan iltaa yhdessä meidän ja parin muun järjestön au pairien voimin ja noi illat oli kaikille viikon kohokohtia (verrattavissa varmaan tavallisten au pairien vapaaviikonloppuihin mitä Kiinassa ei tosiaan ole). Anyways koska mun työtunnit oli mitä oli, vapaa-aikaa löytyi vähän ja noi illat oli ainoa todellinen hengähdystauko arjesta mä en todellakaan ollut valmis jättämään niitä välistä. Enkä mä olettanutkaan sen olevan ongelma kerta oltin sovittu, että mä saan tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa. Enpä osannut odottaa että mun host-äiti lakkaisi puhumasta mulle sen jälkeen kun lähdin ensimmäistä kertaa uusien kavereiden kanssa iltaa istumaan - ja vietin yöni samaisilla kavereilla koska mulle ei oltu annettu kotiavaimia enkä päässyt enää takaisin sisälle.

Seuraavan kuukauden aikana taisin käydä kokonaisuudessaan kaksi lyhyttä keskustelua mun host-äidin kanssa. Äiti ajoitti ruokailunsa ja kotiintulonsa niin, ettei sen tarvinnut vahingossakaan edes nähdä mua ja jos meidän välillä oli mitään kanssakäymistä se oli käsky lukea kirjaa lasten kanssa tai wechat-viesti jossa mä kerroin äidille menoistani. Perheen pään auktoriteetinhan mä ylitin pitämällä oikeuksistani kiinni ja pian mun "kapinoinnin" alkamisen jälkeen alkoi kuulua myös valitusta. Jasmin, joka työskenteli 40 tuntia viikossa 25 sijaan, ei tehnyt töitään kunnolla. Äiti valitti mm. siitä etten leikkinyt lasten kanssa vapaapäivinäni tai vietin liian paljon aikaa kodin ulkopuolella vapaa-ajallani (eli lasten ollessa koulussa tai mun vapaapäivänäni). Mä en valittanut vaikken saanut senttiäkään palkkaa mun extra tunneista ja mut jätettiin toisinaan ilman ruokaa. Tai valitin, mutta järjestölle ja yksikään kommentti ei koskaan kantautunut mun host-perheen korviin.

Mulla oli tehty perheen kanssa sopimus kolmeksi kuukaudeksi ja ajattelin kitkutella sen ajan. Se että perheen äiti oli alkanut vihata mua ei kuitenkaan loppupeleissä vaikuttanut niin kauheasti mun elämään - mä näin kyseistä henkilöä vain parina iltana viikossa ja kaikki asiat mistä kyseinen nainen valitti oli asioita, joita mä en ollut velvollinen tekemään. Joo, mä olisin voinut kituuttaa itseäni sisällä talossa seitsemän päivää viikossa, mutta mä olin tullut Kiinaan nauttimaan elämästä ja mä halusin mun oikeuksien puitteissa pitää siitä kiinni - itse asiassa mä vietin jopa yhden niistä pahaa mieltä aihettaneista torstai-illoista kotona nähdäkseni tapahtuuko muutosta, mutta sama linja jatkui joten annoin olla. Eräänä torstai-iltana lähetin host-äidilleni viestin, jossa ilmoitin yöpyväni kaverini luona. Host-äiti huomasi viestin vasta seuraavana aamuna, luuli mun suunnittelevan töistä luistamista ja ilmoitti järjestölle että mä voin pakata tavarani ja lähteä. Kun mun local coordinator soitti mulle ja ilmoitti tilanteesta mä en edes ymmärtänyt miksi mut oli potkittu pihalle. Totesin, että mulla ei todellakaan ollut mitään suunnitelmia lähteä työpäivänäni minnekään kotia pidemmälle ja mistähän kukaan oli saanut tällaista päähänsä. Mun LC soitti pikaisesti takaisin mun host-äidille, joka tajusi lukeneensa viestin vääränä päivänä ja sanoi että mä saan jäädä. Mua ei enää siinä vaiheessa kiinnostanut jäädä perheeseen, jossa mua kuviteltiin voivan kohdella miten halutaan ja heittää pihalle yhden väärinymmärryksen takia - varsinkin ilman mitään halua selvittää tilanne ennen tuollaisen päätöksen tekoa. Pakkasin laukkuni kaksi tuntia myöhemmin ja ojensin taloudenhoitajalle mun eropaperit.

En nähnyt perhettä sen koomin ja seuraavan kerran kun kuulin heistä järjestön uusi amerikkalainen tyttö paini prikulleen samojen ongelmien kanssa kuin minä - järjettömät työtunnit, äiti piti mykkäkoulua eikä illallista tarjottu läheskään joka päivä. Sen sijaan kiellettyjen asioiden listalle oli lisätty omien ruokien valmistus ja kaikkien hajusteita sisältävien tuotteiden käyttö. Tyttö vietti pari kertaa yönsä läheisen hotellin aulassa nukkuen, kun perhe oli lukinnut tytön ulos kotoa tämän lähdettyä ostamaan ruokaa. Ei tullut ikävä tuota arkea.

Toisen perheen jälkeen

Vein mun tavarat toimistolle ja asetuin hostelliin pariksi seuraavaksi yöksi. Fiilis ei ollut kovin korkealla. Mä tiesin että olin tehnyt oikean päätöksen lähteä, mutta mieleen nousi väkisinkin kysymys siitä oonko mä ihan paska au pair vai miksei tää homma mun kohdalla toimi alkuunkaan. Mun piti lähteä Shanghaihin yhteen perheeseen yhdeksäksi kuukaudeksi, mutta olin jo ensimmäisten viiden kuukauden aikana kahlannut läpi kaksi perhettä kahdessa eri kaupungissa. Mulla oli taas paha mieli koska olin tullut lasten kanssa hyvin juttuun ja oltiin kehitelty kaikki omat kuviomme merirosvoleikeistä tyynysotiin ja mun poika tuli aina halailemaan kertoen miten paljon se mua rakastaa. En ollut tällä kertaa saanut sanottua edes hyvästejä. Miksi mulla meni lasten kanssa aina niin hyvin, mutta vanhempien kanssa oli ongelmia senkin edestä? Mulla meni vähän usko koko au pair -hommaan. Onneksi mulla oli liuta kavereita lohduttamassa sillä, että puolet järjestön sen hetkisistä au paireista oli vaihtanut perhettä vähintään kerran - osa kahdesti tai kolmestikin.

Mä olin viettänyt Beijingissä vain viisi viikkoa, mutta olin niiden aikana rakastunut kaupunkiin totaallisesti. Mä ymmärsin vihdoin mitä mun tapaamani ihmiset oli tarkoittaneet sanomalla, että Shanghai ei ole mitään muuta kuin kiva viikonloppuloman biletyskaupunki, mutta Beijingillä on sielu. Beijing oli paljon Shanghaita todellisempi. Niin ihmiset kuin kaupunkikaan ei tuntuneet feikeiltä ja mä hengitin siellä puhdasta elämää. Mä olin tavannut ihan hurjan määrän tajuttomia tyyppejä ja joka päivälle riitti jotain tekemistä. Sen ei tarvinnut olla mitään leffassa käyntiä, yhteistä lounasta tai sightseeingiä kummoisempaa; mulla oli aina tosi hauskaa! Beijingissä riitti nähtävää ja koettavaa ja ihmisiin oli helpompi tutustua niin au pair -kuvioiden kuin arkipäivän elämänkin kautta. Mun ei enää tarvinnut opiskella kiinaa yksin vaan mulla oli ryhmä ja mun opettaja oli parikymppinen vastavalmistunut nainen jonka kanssa oltiin enemmän kavereita kuin oppilaita ja opettajia. Mun järjestö ei ollut paljon Shanghain omaa parempi, mutta asiat hoitui helpommin, koska mulla oli paljon ihmisiä takanani ja jokainen tunsi jonkun aikaisemman au pairin, jonka kohdalla oli menetelty tavalla x ja osasi vaatia mulle samanlaista kohtelua.

Joulu ja uusivuosi meni jokseenkin kodittomana. Mun järjestö totesi ettei sen tarvitse maksaa mun väliaikaista majoitusta, koska mä olin lähtenyt perheestä vapaaehtoisesti ja ilman vaadittua kahden viikon varoitusaikaa. Samasta syystä ne eivät voineet myöskään taata kuinka kauan mun rematchaaminen kestäisi. Vietin lähes kaksi viikkoa kavereiden sohvien ja hostellien dormien välillä juosten. Heräsin aamulla tietämättä missä tulisin viettämään seuraavan yön. Lisäksi mä sain tosi pahan kuumeen heti perheestä muutamisen jälkeen ja jouduin käymään sairaalassa asti hakemassa lääkkeitä, joita sitten popsin hostellin lakanoissa 39 asteen kuumeessa. Taudista selvisin hengissä, mutta mun LC oli ihan onneton eikä se ollut ensimmäisen puolentoista viikon aikana onnistunut hankkimaan mulle kuin yhden mahdollisen perheen, jonka tyrmäsin suorilta käsin tyhjän perheprofiilin, lasten lukumäärän ja työtuntien perusteella - ja siitä huolimatta mun LC oli jatkuvasti järjestämässä meille tapaamista.

Lopulta mä marssin erään toisen LC:n juttusille, totesin että mä haluan kunnon perheen tai jätän koko au pair homman sikseen. Kaksi päivää myöhemmin kyseinen nainen istutti mut alas toimiston sohvalle ja ojensi mulle osoitteen. Mä lähtisin tänä iltana, uudenvuoden aattona, tapaamaan mun mahdollista perhettä ja jos kaikki menisi putkeen mä muuttaisin viikon päästä uuteen kotiin. Jännitti, mutta ihan turhaan. Mun au pair -ura kääntyi nopeaan nousukiitoon tuon illan jälkeen.



Lisää juttua näiltä ajoilta löytyy arkistosta marras- ja joulukuulta 2013, juttua perheiden välisestä ajasta puolestaan täältä. Pahoittelut jos kuvat on tuttuja, en jaksanut käydä koko blogia läpi tarkistaakseni onko niitä aiemmin näkynyt.

Minun au pair tarinani osa 1: Shanghai

Siitä on kulunut tasan vuosi kun mä palasin Kiinasta Suomeen. Niin minä kuin mun elämäkin on muuttuneet tosi paljon viimeisen vuoden sisällä ja sen myötä mulle on muodostunut aika hyvä kokonaiskuva mun au pair vuodesta ja siitä mitä se piti sisällään ja miten se muutti mua ihmisenä. Ajattelin heittää tähän elokuun alkuun nyt ihan kunnon au pair pläjäykse alkaen mun kolmesta perheestä ja elämästä siellä päättyen ihan kunnon informaation siitä millaista on olla au pair Kiinassa ja mihin sinne lähtevien kannattaa varautua! Jos jollain on kiinnostusta johonkin tiettyyn topikkiin tyyliin mun arkipäivän elämään Kiinassa, mun ennakko-odotuksiin vuodelta ja miten ne toteutui, mun au pair kavereiden tarinoita tai miten kiinalaistuin vuoden aikana niin iseoita saa heittää! Mutta lähdetään liikkeelle Shanghaista ja mun ensimmäisitä kolmesta kuukaudesta au pairina.

Ennen lähtöä

Kun mä päätin keväällä 2013 lähteä au pairiksi tätä blogia alkoi kirjoittamaan hyvin mustavalkoisesti maailman näkevä tyttö. Mulla oli hurjasti unelmia ja mä halusin palavasti ulkomaille, jonnekin kauas täältä. Mä toivoin Kiinaan lähdön vastaavan kaikkiin niihin kysymyksiin itsestäni ja maailmasta joihin mä en ennen ollut löytänyt vastausta. Mä näin sen ratkaisuna kaikkeen. Mä näkisin ja kokisin hurjasti asioita: pääsisin matkustelemaan tolkuttoman paljon ympäri maata, oppisin uuden kielen, saisin hurjasti uusia kavereita ja musta tulisi uusi jäsen mun host-perheeseeni. Mä en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta mä olin avoin kaikelle mitä maailmalle lähtö toisi tullessaan. Paljon mä sainkin, mutta mikään ei missään vaiheessa mennyt suunnitelmien mukaan.

Shanghai

Mä saavuin Shanghaihin ja aloin elää mun hostperheen arkea. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja mun perhe oli mukava ja kohteli mua hyvin, vaikka vanhemmat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Mulla oli 5- ja 8-vuotiaat tytöt ja perheeseen kuului lisäksi filippiiniläinen lasten- ja kiinalainen taoudenhoitaja. Asuin Minhangissa etelä-Shanghaissa ja matka keskustaan kesti bussin ja metron kanssa kaksi tuntia. Ensimmäisten perheessä tiiviisti vietettyjen viikkojen jälkeen aloitin kiinan-tunnit ja Shanghain tutkimisen. Mun au pair -järjestöllä oli Shanghaissa vain yksi au pair mun lisäkseni mikä tuli pienenä yllätyksenä, mutta meillä oli ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Mun kiinan opettaja oli mahtava ja kaikki tyypit toimistolla oli aina kilpaa auttamassa mua tai muuten vaan juttelemassa. Mä olin tosi innoissani ja rakastunut sekä Shanghaihin että Kiinaan.

Mä kotiuduin Kiinaan tosi nopeasti ja mä tykkäsin Shanghaista. Mulla oli tapana aina vapaa-aikana ja päivinä osoittaa random-piste kartalta ja lähteä tutkimaan mitä kaupunki piti sisällään. Tein välillä päiväretkiä lähiseuduille ja toisinaan kävelin samoja tuttuja katuja pitkin vain katsellen kaupungin menoa. Meistä tuli hyviä kavereita mun järjestön toisen au pairin kanssa ja tehtiin kaikki mahdollinen yhdessä. Livahdettiin Jing Mao towerin ylimpiin kerroksiin, matkustettiin pilvenpiirtäjien huipulle katsomaan kaupungin valoja, käveltiin öisin ympäri kaupunkia ja matkustettiin lautalla pitkin jokea. Mun kiinanopettaja oli tosi kunnianhimoinen ja opiskeltiin lopulta reilussa kahdessa kuukaudessa kaksi oppikirjaa läpi! Opin mistä saa parasta katuruokaa ja mistä löytää halvimmat vaatteet. Osasin kertoa mikä exit pitää ottaa keskustan metropysäkeillä kaupungin eri alueille päätyäkseen ja mitä linjoja ei kannattanut käyttää. Kaikki perheen henkilökunta oli myös tosi mukavia. Taloudenhoitaja oli aina tosi kiinnostunut musta ja laittoi mulle ruokaa vaikka perhe ei olisi ollut kotona, autonkuljettaja moikkaili mulle aina kun nähtiin ja lastenhoitajan kanssa oli kiva käydä kunnon keskusteluja englanniksi.

Kuukausi saapumisen jälkeen aloin havaita ongelmia perheen kanssa ja kahden jälkeen ne oli paisunut aika suuriksi. Suurin ja käytännössä kaikkiin muihin ongelmiin johtanut asia oli, etten mä en pystynyt kommunikoimaan mun host-perheen kanssa ollenkaan kielimuurin takia. Mun keskustelutaito kiinaksi oli ihan lapsenkengissä huolimatta siitä että opin kiinaa hurjaa vauhtia, eikä puhelinten sanakirjojen automaattikäännökset auttaneet ymmärryksessä juurikaan. Mä en tiennyt mitä perhe multa odotti, koska he eivät sitä kyenneet mulle kertomaan. Toisinaan sain puheluita toimistolta, jonne mun host-perhe oli soittanut ja pyytänyt juttelemaan mun kanssa. Mä puhuin sitten puolestani mun local cordinatorille ja se soitti takaisin perheelle valottaakseen mun näkökulmia. 99% tapauksissa asia koski mun hiljaisuutta ja sitä että lapset leikkivät mun kanssa sekä kiinaksi että englanniksi, jotka molemmat ärsytti mua, koska ne eivät varsinaisesti olleet mun käsissä. Mä olin hiljainen, koska mulla ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida muiden kuin lasten tai lastenhoitajan kanssa. Vanhemmat vietti niin paljon ajastaan töissä, että siinä vaiheessa kun he tekivät jotain yhdessä lasten kanssa kaikki lasten huomio kohdistui vanhempiin ja mun sivuutettiin täysin - yhteisillä illallisilla lapset ei vastanneet vaikka olisin puhutellut heitä suoraan, saati sitten pyytämään heitä kääntämään jotain vanhemmille. Kiinankielen käyttöön mä en ollut kykenevä enkä toisaalta usein halukaskaan puuttumaan. Mä olin perheessä vanhempien ehdoilla, mutta mä koin että jos lapset viettivät joko viisi päivää viikossa koulussa (toinen kirjaimellisesti viisi päivää aamusta iltaan) opiskellen ja koulun jälkeen mun kanssa englanniksi puhuen niillä oli oikeus leikkiä kerran viikossa kahdestaan omalla kielellään - vaikka mut toki leikkeihin mukaan otettiinkin ja mulle selitettiin

Mun perhe ei ollu täydellinen, mutta mua kohdeltiin aina hyvin. Vaikka meillä oli vanhempien kanssa aika ristiriitainen käsitys lasten kasvattamisesta kunnioitettiin silti toisiamme ja tehtiin molemmat osaltamme kompromisseja. Mä en kuitenaan ollut viettäyt Kiinassa tarpeeksi kauan aikaa saati sitten jutellut muiden au pairien kanssa niin paljoa, että olisin osannut suhtautua jotenkin neutraalisti siihen, että lapsi vietti ensin 13 tuntia päivästää koulussa ja erityisopettajalla ja sitten vielä viikonloppuna pianoa soittaen (jota tyyppi vihasi) ja extra matematiikan tunneilla. Mä en hyväksynyt sitä etteivät vanhemmat olleet koskaan viikolla kotona ja viikonloppuisinkin he vaivautuvat viettämään lasten kanssa vain illat. Lapset oli käytännössä lasten- ja taoudenhoitajien kasvattamia. He saivat kaiken haluamansa ja mitään sääntöjä ei ollut. Leluilla leikkiminen ruokapöydässä oli mm. kiellettyjen asioiden listoilla, mutta lapset saivat aina barbinsa takaisin kieltäytymällä syömästä. Mä en saanut mennä yksin lasten kanssa ulos "tuvallisuussyistä", vaikka asuttiin niin vartioidussa naapurustossa kuin mahdollista. Mun piti opettaa nuorempaa lukemaan, mutta tyttöä tämä ei kiinnostanut ja mä sain haukut joko siksi ettei lukutaidossa ollut tapahtunut kehitystä tai siksi, että mä en ollut leikkinyt lapsen kanssa koko työaikaa, koska olin todennut että leikit ei ala ennen kuin ollaan luettu. Vanhemmille oli ok lyödä lapsia, jos 5-vuotias ei osannut tehdä matematiikan läksyjään toivotun hyvin.

Mä rakastin Shanghaita ja mun vapautta siellä. Mä rakastin mun tyttöjä, jota osasi olla täydellisen pilalle hemmoteltuja hirviöitä sille päälle sattuessaan, mutta jotka oli aina innoissaan mut nähdessään ja kiskoessaan mut mukaan leikkeihinsä. Vanhempaa en nähnyt paljoa viikonloppujen ohella, mutta nuoremman kanssa bondattiin ihan kunnolla. Mun nimi oli ensimmäinen asia, jota tyttö huusi astuessaan ovesta sisään koulun jälkeen. Se nimesi mut kaikista talossa olleista lastenhoitajista parhaaksi. Meillä oli ihan omat leikkikuviot ja piilouduttiin aina välillä talon tyhjänä olevan yläkerran komeroon missä mä kerroin sille satuja. Tanssittiin yhdessä alakerran lastenhuoneessa ja juostiin puistossa kilpaa. Toinen tyttö halusi aina että autan sitä läksyissä ja tyttö livahti aina iltaisin mun huoneeseen piirtämään toisen ollessa pesulla. Meillä oli pienet vihkoset mihin kirjoitettiin sanoja englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja espanjaksi (lastenhoitajan ja entisen au pairin äidinkieli). Lauantai-aamuisin mun oven alta sujauteltiin lappuja joissa kyseltiin lenko jo hereillä. Mun tytöt oli ihania eikä mulla koskaan ollut ongelmia niiden kanssa.

Puolentoista kuukauden jälkeen mulle tuli ongelmia kuitenkin vanhempien ohella myös arkielämässä. Mun au pair -kaveri palasi kotiin ja musta jäi järjestön ainoa Shanghain au pair. Mun aikataulut meni täydellisesti ristiin kaikkien opiskelijoiden ja työssäkäyvien kanssa, enkä mä onnistunut löytämään kunnon kavereita koska olin aina illat ja viikonloput töissä. Mulla oli pari tuttua, joiden kanssa vietin satunnaisesti aikaa, muttei oikein ketään ketä pyytää arkipäivisin lounaalle. Tein usein palkattomia ylitöitä. En saanut mulle kuuluvia kuukausittaisia viikonloppuvapaita saati sitten lomapäiviä ja mun palkat oli aina myöhässä mitä kekseliäämpien tekosyiden varjolla. Lisäksi mun palkka oli ihan älyttömän pieni. Mulle maksettiin 700yuania (80€) kuukaudessa, mutta koska asuin tosi kaukana keskustasta mulla kului 400 (50€) yuania kuukausittain pelkästään julkiseen liikenteeseen. Jouduin poikkeuksetta käyttämään mun kaikki lentohyvitykset, että pystyin ostamaan itselleni ruokaa kodin ulkopuolella, tekemään satunnaista sight seeingiä ja tekemään muutaman päiväreissun kaupungin ulkopuolelle.

Shanghaista Beijingiin

Puolentoista Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen totesin että homma ei toimi. Mä en enää jaksanut sitä että mä en pystynyt kommunikoimaan vanhempien kanssa muuten kuin järjestön välityksellä. Kommunikaation siivittämänä mua alkoi yhä enemmän ottaa päähän että jouduin viettämään kolmesta neljään tuntia julkisen liikenteen kyydissä päivittäin ja että mun aikataulujen takia mun oli täysi mahdottomuus hankkia kunoon kavereita. Järjestettiin family meeting, jonka tarkoituksena oli saada selville mikä mussa oli vikana ja mitä mun pitäisi tehdä paremmin. Ongelmat olivat edelleen samat: yhteisen kielen puutteesta johtuva hiljaisuus ja lasten kiinan puhuminen. Ongelmat eivät yllättäen ratkenneet ja mä päädyin pyytämään järjestöä etsimään mulle uuden perheen, mutta yhtäkkiä kukaa ei ollut enää halukas auttamaan mua. Mulla oli kuulema ihan hyvä olla perheessä, mun arkielämän tylsyys (=kavereiden puute) johtui vaan mun asenneongelmasta ja Shanghaihin olisi tulossa toinen au pair joskus kuukauden päästä. Jankutettuani tarpeeksi montaa kertaa perheen vaihdosta mulle päädyttiin lopulta toteamaan, että uusi perhe on etsinnässä ja mun pitäisi vain odottaa. Tuskin oli. Onneksi vastaus kaikkiin ongelmiin tipahti suoraan mun syliin.

Shanghain toimisto oli irtautumassa mun järjestöstä omaksi yhtiökseen ja siinä vaiheessa kun mulle alettiin vihjailla uuden sopimuksen allekirjoittamisesta mä koin tilaisuuteni koittaneen. Olin kysynyt mahdollisuudesta vaihtaa Beijingiin, mutta sain vastaukseksi vain huutoa Shanghain järjestön pomolta omasta kiittämättömyydestäni. Kaikki oli mun syytä aina ongelmista perheen kanssa mun kaverittomuuteen. Otettiin kovaäänisesti yhteen viikkoa myöhemmin kun toinen Shanghahin saapunut au pair oli samassa tilanteessa mun kanssa eikä apua löytynyt.

Toisen tappelun jälkeen mä laitoin sähköpostia Beijingiin ja kysyin mun järjestöltä mitä vaihtoehtoja mulla oli. Sanoin että halusin vaihtaa perhettä ja kaupungin vaihtokin kävisi paremmin kuin hyvin. Sain vastauksen heti samana päivänä ja pyynnön odottaa muutaman päivän, että asiat Beijingissä saataisiin sen verran järjestykseen, että mä voisin lähteä sinne. Kymmenen päivää myöhemmin mulle ilmoitettiin että Beijingissä olisi yksi perhe, joka voisi ottaa mut vastaan mutta muuta ei ollut tällä hetkellä tarjolla. Hyväksyin tarjouksen. Shanghain toimisto ei ollut kovin mielissään ja jätti mun viimeisen kuukauden pelkan ja lentohyvitykset maksamatta. Enhän mä ollut enää niiden kirjoilla eikä niillä ei ollut mitään vastuuta musta. Rahoja en koskaan saanut, mutta neljä päivää myöhemmin istuin 15-tunnin yöjunassa matkalla kohti Beijingiä.

Lapsia mulla jäi ihan hurja ikävä ja ikävä tulee aina kun katselen niiden kuvia tai videoita. Musta tuntui älyttömän pahalta jättää ne Shanghaihin tietäen että niillä oli taas yksi ihminen vähemmän elämässä. Pahalta tuntui myös host-vanhempien hylkääminen. Vaikkei meillä yhteistä kieltä ollutkaan ja meillä oli erimielisyytemme mulle oltiin aina oltu tosi kivoja ja mut oli aina otettu mukaan kaikkeen tekemiseen perheenjäsenen eikä työntekijän tavoin. Mulla jäi tosi kivoja muistoja Shanghaista, mutta toisaalta viimeisten kuukausien ongelmat jätti pahan maun suuhun myös kaupungin osalta. Shanghai tulee aina olemaan ensimmäinen kotini ulkomailla, mutta en usko että tulen koskaan palaamaan kaupunkiin.

Beijingiin lähti paljon vahvempi, viisaampi ja kypsempi henkilö kuin mitä Shanghaihin oli kolmea kuukautta aikaisemmin saapunut. Mä olin oppinut sanomaan ei, pitämään kiinni oikeuksistani ja seuraamaan unelmiani. Beijingiin muutto oli työn ja tuskan takana ja monta kertaa multa meni usko, että asiat edes järjestyisi, mutta Beijingiin muutto oli ja on edelleen yksi parhaista elämäni aikana tekemistä päätöksistä.


Lisää Shanghain aikaisia juttuja löytää tästä, Beijingiin muuttosta voi lukea lisää tästä ja Shanghain järjestöstä englanniksi tästä.

Haluaisin jäädä tänne

Mitä Beijingistä ei löydä ei sitä elämältä tarvitse. Multa tuntuu just nyt tältä. Mun maaginen kahden viikon rajapyykki on takana ja nyt ollaan lähempänä Hong Kongia kuin Suomea. Se on aika karmivaa. Siispä en ajattele sitä. Paitsi sen verran, että olen jälleen kerran googlettanut läpi kaupungin opiskelumahdollisuudet ja todennut tuhannetta kertaa, että ylihintaisia englanninkielisiä kursseja on tasan kymmenen ja kiinalaisilla tutkinnoilla ole länsimaissa mitään arvoa. Mutta ei siitä vaan pääse yli eikä ympäri miten hyvä mun on olla täällä. Olisipa tää ikuisesti.

En muistanut miten kivaa on vain käydä ulkona syömässä kavereiden kanssa. Tai katsoa leffoja sängyssä makoillen. Ajella skootterilla ympäri kaupunkia. Nauraa metrossa ja kirota sitä faktaa että mun vähäiset kiinankielentaidot on ottaneet hatkat. Se on vaan niin kivaa. Tavata uusia ihmisiä päivittäin. Halata vanhoja. Nukkua tuntemattomien sohvilla. Luoda elämää kuin se jatkuisi ikuisesti.

Minä olen elossa.

Tuntuu ihanalta olla taas elossa. Olemassa. Elämässä. On hassua miten vielä viikko tai kaksi sitten mun elämään ei tuntunut mahtuvan kuin ahditusta, odotusta ja loputonta päivien laskemista. Kaikki oli paksua ja harmaata. Nyt kaikki on kevyttä ja kirkasta. Nyt on hyvä olla.

Mä mietin tänne saapuessani kuinka kauan kestäisi pudota takaisin arkirytmiin. Siihen että lakkaisi ihmettelemästä maailman ja ihmisten hienoutta, että eläisi vaan sitä tavallista arkista elämää joka mulla täällä joskus oli. Viimeistään eilen mä tajusin, että se tavallinen arkeen paluu ei tule onnistumaan niin kauaa, kuin mä olen täällä vain hetkellisesti. Mä arvostan tätä liikaa unohtaakseni ihmetellä, kuinka mahtavaa mun elämä täällä ja kuinka onnekas mä olen ollut saadessani mahdollisuuden palata. Vaikka onnekas onkin ihan väärä sana. Ei se onni mua tänne tuonut vaan minä. Mä toivon ettei mun onnellisuus muutu filtteriksi jonka läpi näen kaiken vaaleanpunaisena, vaan että se olisi se arvo ja lähtökohta jonka kautta näen maailman niin hienona paikkana kuin se on!

Kiinalainen arki sen sijaan rullaa. Tai ainakin mun perinteiseksi käynyt kiinalainen arki, joka nyt sattuu olemaan vaan niin parasta! Oon laahustanut kymmeniä kilometriä ympäri kaupunkia, yökkäillyt hostellin kylppärille, roudannut kamojani ympäri kaupunkia, punkannut kaverin sohvalla, syönyt nuudeleita ja käynyt mäkkärissä, miittaillut kavereita, skipannut uudenvuoden pippalot syödäkseni jäätelöä, nauttinut hyvin poikkeuksellisesta viiden päivän mittaisesta auringonpaisteesta ja ollut vaan ihana kiinnostava minä. Sellainen joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Ja sellainen jonka mielestä mikä tahansa voi olla hienoa ja kaunista.

Kiitoa ihana Beijing. Kiitos ihana elämä että olet täällä!

Aupparoinnin plussat ja miinukset..

...eli syyt miksi sä niiiiin haluat ja niiiiin et halua lähteä.

Minä ja monet muut Beijingissä julistettiin suhteellisen usein ja kovaan ääneen että koskaan ei enää au pairiksi lähdetä. Koskaan on aika raaka ilmaisu, enkä sitä välttämättä lähtisi enää Suomen kamaralla huutamaan. Au pairina olossa ON hyvät puolensa ja niin kovasti kuin joskus olinkin sitä mieltä että koskaan ikinä ei enää, niin olenpa tässä miettinyt että mitä jos nyt sittenkin. Jos elämässä on aupparoinnin kokoinen aukko jossain välissä niin mikä ettei. Mutta ensisijainen tapa lähteä ulkomaille se tuskin mulla tulee enää olemaan.

Mä tykkään kutsua aupparointia köyhän miehen tavaksi ulkomaalailla ja siinä mielessä se toimiikin ihan hyvin. Mutta jos mulla olisi minkäänlaista työllistymismahdollisuuksia, tutkintoa alla tai ihan vaan seteleitä lompakossa niin päätyisin varmasti valitsemaan jonkun toisen tavan kokea ulkomailla asumisen!

Joo eli plussia ja miinuksia. Aika moni pätee aupparintiin ihan yleensä, jotkut lähinnä Kiinassa.


Syitä miksi on siistiä olla au pair Kiinassa

Mahdollisuus asua ulkomailla. 18-vuotiaana on vähän huonompi alkaa työllistymään maailmalla. Okei joo joo onhan niitä jotain työharjoittelu paikkoja ja jos satut olemaan natiivi englanninpuhuja niin ehkä onnistut jonkun kielikoulun löytämään mikä sut haluaa palkata. Mutta näin köyhähkölle kouluttamattomalle peruspulliaiselle on aikas vaikeaa löytää muuta duunia Kiinasta.

Ilmainen eläminen. Joo kyllä niihin takuumaksuihin ja paperihärdelleihin rahaa kuluu, mutta jos nyt lähdetään siitä että sun ei tarvitse maksaa ruuistasi tai asumisesta ja lennot hyvitetään ja saat näiden lisäksi vielä palkkaa (vaikkakin huonoa) niin aika luksusta menoa. Ainakin kun verrataan vapaaehtoistyöhön tai vaihtovuosiin, mitkä maksaa kaikki useita tuhansia euroja.

Lapset on kivoja. Tai sitten ei, mutta mä en kyllä koskaan valittanut siitä että ensimmäinen asia mitä skidit kotiin tullessaan huuteli oli mun nimeni. JAAASMIN COME TO PLAY WITH MEEEE. Tai kun ne juoksi halaamaan ja sanoi rakastavansa mua. Tai kun ne sanoi että mä oon paras au pair mitä niillä on koskaan ollut (joo kerään kaikki parhaat kohteliaisuudet tähän nyt!). Eli joo lasten kanssa on kiva puuhailla kunhan ei tarvitse samaa leikkirumbaa vetää viitenä päivänä viikossa!

Kaverit! Aupparoinnin ehdottomasti paras puoli! Mä tapasin mun vuoden aikana ihan maailman parhaita tyyppejä. Monesta tuli parhaimpia kavereita mitä mull koskaan ollut ja vielä niidenkin jälkeen jäi iso joukko mahtityyppejä, joita tuun ihan varmasti vielä tulevaisuudessakin näkemään. Au paireja suurin osa, koska niin kliseistä kun onkin se vaan yhdistää aika tavalla. Mutta myös muuta porukkaa! Tapasin ihan tajutonta porukkaa ja on ihan mahtavaa joskus avata facebook ja huomata, että joku puolituttu kyselee kuulumisia! On kiva tuntea ihmisiä joka puolelta palloa!

Kielen oppiminen. Tiedättekö musta on hurjan siistiä aukoa suutani ja päästää sieltä ulos jotain mikä kuulostaa muiden korvissa siansaksalta! En mä sitä kiinaa luontevasti puhu enkä edes melkein, mutta kyllä musta on hurjan kiva puhua kieltä mitä ymmärtää noin yksi tuhannesta suomalaisesta (en googlettanut). Kielten puhuminen noin yleiselläkin tasolla on aika hauskaa, en todellakaan valittanut että sain jauhaa englanniksi päivät pitkät.

Paikalliseen kulttuurin läheltä tutustuminen. Maasta ja kulttuurista saa vähän erilaisen käsityksen expattina kuin turistina - erityisesti kun asut paikallisessa perheessä ja otat tosi läheisesti osaa paikalliseen arkeen ja juhlaan. Aika moni juttu jäisi näkemättä ja kokematta jos olisit vain vierailemassa - tai vaikka olisit paikallinenkin! Kiina erityisesti on ihan supersiisti mesta kulttuurillisesti.

Maailmankuvan kehittyminen ja ihmisenä kasvu. Matkailu avartaa ja niin pois päin. Ei käy kiistäminen etteikö maailmaa tuijoteltaisi vähän erilaisten linssien läpi kuin silloin reilu vuosi sitten. Huomattavaa muutosta on tapahtunut myös pään sisällä. Nyt ollaan vähän tietoisempia siitä kuka ollaan ja kaipa se luonnekin on johonkin suuntaan kehittynyt!

Perhe. Tää on nyt vähän kakspiippunen juttu, mutta on au paireja, joille kehittyy tosi läheinen suhde niiden perheen kanssa. Parhaimmassa tapauksessa jäätte elinikäisiksi kavereiksi ja vierailette toistenne luona vielä tulevaisuudessakin! Ulkomaille lähtiessä ei ole paha juttu jos siellä on jonkinlaista tukea ja turvaa odottamassa, kunhan se sitten tosiaan sitä tukea ja turvaa on!


Syitä miksi on perseestä olla au pair Kiinassa

Sut omistetaan. Au pairin ja perheen välillä ei vallitse se ihan perinteisin työsopimus vaan perheellä on oikeus hankkiutua susta eroon justiinsa sillä sekunnilla kun niille sopii. Sun työtunteja voidaan vaihdella miten lystätään ja sulla ei tosiaakaan ole sanomista niihin. Perheen menot ja asiat menee aina sun omien edelle. Näin kärjistettynä.

Asut työpaikalla. Eli käytännössä et ole koskaan vapaalla kun olet seinien sisällä. Sulla on työtunnit mitkä teet, mutta sä et voi kieltäytyä lasten seurasta vapaa-ajalla. Jos ne tulee nykimään hihasta ne nykii hihasta ja silloin on vähän ikävämpää selitellä että mun ei tarvi olla sun kanssa nyt. Koska tarvitsee. Yksityisyyden puute on myös suhteellisen karu juttu. Jos asut olohuoneen sohvalla neljä kuukautta sitä yksityisyyttä ei kauheasti löydy. Tää on au pairina olossa ehkä ikävin juttu. Jos mulle tarjottaisiin paikkaa omalla kämpällä niin lupaan ja vannon etten valittaisi mistään.

Palkka on kuraa. Tienasin Kiinassa vajaat sata euroa kuussa. Kun työtunteja on sata (tai vähän enemmän) on se tuntipalkka helposti alle euron. Enpä uskonut tällä palkalla tässä elämässä työskenteleväni. Varsinkaan koska se homma ei oikeasti ole mistään helpoimmasta päästä. Sä olet vastuussa lapsista ja sun pitäisi jotenkin onnistua miellyttämään sekä niitä että vanhempia ja vielä pysymään järjissäsi. Ei kovin luksusta joo ja vaikka Kiinassa halpaa onkin ei tuolla summalla kovin pitkälle pötkitä - ainakaan jos mielii matkustaa tai mitään nähdä!

Vapauden puute. Mä koin mun elämän tosi rajoittuneeksi Kiinassa (mitä nyt ei ehkä blogista voi päätellä). Päivisin pystyin tietty puuhailemaan mitä halusin, mutta ei tullut koskaan mieleenkään, että olisin voinut poistua kotona sinä aikana kun perhe oli siellä - vaikkei mulla olisikaan varsinaisia työtunteja ollut! Vapaapäivinäkin piti antaa suuntaanantavaa informaatiota siitä milloin tullaan kotiin. Enkä mä nyt sano että pahalla olisi välttämättä vahdannut, mutta mä tykkään mennä vapaasti ja silloin kun mua huvittaa.

Työajat. Jos alueella ei satu asumaan muita au paireja voi olla pikkuisen vaikeaa löytää kavereita kun teet viikonloppuina täydet työtunnit ja arkisin sun työt osuu akselille "kun opiskelijat ja muut ihmiset joihin voisin tutustua pääsevät koulusta minä aloitan työni". Hyvin mukavaa. Kiinalaisille on myös ihan ok teetättää au paireillaan hirveimpiä päiviä ikinä vain yrittäessään hyötyä heistä mahdollisimman paljon. T. tyttö jolla oli eräässä perheessä viikonloppuina työtunnit 8-10, 13-16, 19-20. Nauratti paljon.

Lapset osaa olla perseestä. Leikin tässä poneilla ruokapöydässä. Ja minä olen kahdeksan vuotta enkä syö jollei lastenhoitaja syötä. VARMASTI EN TEE LÄKSYJÄ. No en kyllä oo pelannu kun vasta kymmenen minuuttia ipadilla! Se tunne kun haluat alkaa vaan kirkumaan keskellä taloa koska kukaa ei kuuntele eikä kellekään ole koskaan opetettu minkäänlaisia käytöstapoja. Joo anteeksi että olen kamala ihminen ja huono au pair kun käsken sun tehdä läksysi ja sanon että pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.

Host-vanhemmat osaa olla perseestä. Ai Jasmin sä olitkin jo laittamassa kenkiä jalkaan, sori mutta meille tuli menoa sun täytyy vahtia lapsia. Jasmin mikset sä käyttänyt koiraa ulkoa sun vapaapäivänä? Jasmin mä kyllä sanoin että sä voit tehdä asian x päivänä y mutta ei se nyt onnistukkaan. Jasmin lähdetkö vielä toisen kerran kauppaan tänään, meillä ei ole hyödytöntä raaka-ainetta ö? Jasmin mikset sä lukenut meidän ajatuksia? Hei Jasmin lapset on vapaalla nyt seuraavat kaksi viikkoa eli sulla ei varmaan ole ongelmaa olla kotona joka päivä? Ja niin edelleen. (btw jokainen ajatus ajatustenlukua lukuunottamatta on minulle esitetty)

Hyvä perhe on vaikea löytää. Siitä huolimatta että sekä host-vanhemmat että lapset osaa olla perseestä ne voi silti olla kivoja tyyppejä ja niiden kanssa pystyy elämään. Siis sitten kun sen the perheen on löytänyt. Kiinassa järjestöillä hommat pelittää vähän sillä auktoriteetilla että tässä on perhe sä menet nyt tänne, plaat vanhan perheesi luokse tai majoitat itsesi jossain seuraavat kaksi viikkoa koska meillä ei ole sulle paikkaa. Itse vietin aikaa kolmessa perheessä, pisimmillään neljä kuukautta (vika perhe, jos olisi ollut eka ei olisi tarvinnut vaihtaa ollenkaan) ja lyhimmillään kuukauden (toka perhe mihin mut lykättiin kun muutakaan ei ollut tarjolla). Jos Kiinan lähtee ja perheenvaihto tulee vastaan voi oikeasti lohduttautua sillä, että meiden järjestöllä mun aikana about 70% au paireista vaihtoi perhettä vähintään kerran tai lähti kotiin kesken vuoden. Että semmosta.

Kulttuurierot ja yhteisen kielen puuttuminen. Kommunikaatiossa saattaa ilmetä ongelmia jos yhteistä kieltä hostperheen kanssa ei löydy. Erityisesti kun törmätään niihin ah niin ihaniin kulttuurieroihin, joihin ei ole osannut valmistautua tai joita ei vain ymmärrä. Yritä nyt siinä sitten selvittää asioita kun kukaan ei ymmärrä sanaakaan toisen puheesta... Kielimuuri on mukava myös peruselämässä. Yritä siinä sitten kysyä neuvoa tai olla muuten vaan ongelmissa kun kukaan ei puhu englantia.

JÄRJESTÖN ALLA OLEMINEN!!! Tän kuuluisi olla listalla ykkösenä. En keksi kovin montaa asiaa mikä olis potuttanut Kiinassa jatkuvasti yhtä paljon kun järjestön kanssa tappeleminen. Tää mun suunnitelma lähteä järjestön kautta koska "hommat hoituu" ja "se on turvallisempaa" ei mennyt ihan putkeen. Kiva tapella aina omista oikeuksistaan aina ihan palkasta ja työtunneista lähtien ja kuunnella kun porukka lätisee että eihän sinä nyt niin kamalasti eroa ole teetkö 25 vai 35 tuntia viikossa samalla palkalla (josta muuten pitäisi verottaa tämän ja tämän verran tässä kuussa syistä u ja o). Turvakin rajoittui siihen että perheettömänä himmaillessani järjestöltä vaivauduttiin soittamaan hostellille josko siellä olisi tilaa mulla. Että semmosta. On porukkaa uhattu lähettää kotiinkin niinkin vakavin perustein kuin aksentti. Tai sanottu että joko otat tän perheen tai häivyt. Älä mee Kiinaan järjestön kautta. Ikinä.



Taidan muodostaa uuden mielipiteen au pairiksi lähtemisestä nyt nämä listattuani. Joo, mä voin lähteä au pairiksi uudestaan! Mutta mä en ikinä enää lähtisi sellaisen kulttuurin keskelle mikä eroaa niin paljon kaikista länsimaalaisista arvoista. Suurin osa mun ongelmista Kiinassa nimittäin johtui ihan rehellisesti kulttuurieroista perheiden ja järjestöjen kanssa ja siitä ettei kukaa tiennyt mikä au pair oikeasti on. Ja jos mä lähtisin mä haluaisin perheen, jolla on tarjota mulle oma asunto.

Anyway toivottavasti oli apua tai iloa tai mitä hyötyä tästä nyt voikaan repiä. Kysymyksiä saa esittää tai vaikka ihan sähköpostia laittaa jos Kiinaan on suunnitellut lähtevänsä.

Suomen ja Kiinan eroja

Iloisen mielen listaus siitä mitä Kiinassa ja kiinalaisissa kaipaan! Olisi ehkä helpompi lähteä miettimään kulttuurillisia yhteneväisyyksiä, mutta listataanpa nyt jotain massiivisempia eroja erittäin satunnaisella kuvituksella.

Eikö luistelu luonnistu? Ei hätää sen voi tehdä myös istualteen!

Häpeän käsitys. Herra x ei tunne minkään sortin häpeää tanssiessaan gangdam stylea julkisella paikalla tai laulaessaan karaokessa kovaa ja korkealta nuotin vierestä suomalaisen seuransa kuollessa jo myötähäpeään. Sen sijaan Herra x:n maailma (ja valitettavan useissa tapauksissa koko elämä) loppuu siihen paikkaan kun pomo pyytää korjaamaan edellisen raportin kielioppivirheet. Nyt pomo näkee minut epätäydellisenä. Olen epätäydellinen koska en osannut tavata natiivipuhujillekin vaikeuksia tuottavaa englanninkielistä sanaa.

Mistä olet kotoisin? Puhut todella hyvää kiinaa! Mä tulen juttelemaan sulle metrossa koska mä haluan a) treenata englanninkielen taitojani b) haluan ulkomaalaisia kavereita c) saadakseni selville onko sulla poikaystävää. Oli syy mikä hyvänsä niin keskustelun rakenne on seuraava: Hei mistä olet kotoisin? Mitä teet Beijingissä? Kuinka kauan olet ollut täällä? Kuinka vanha olet? Puhutko Kiinaa? Kiinasi on todella hyvää! Pidätkö kiinalaisesta ruoasta? Oletko käynyt paikassa x? Onko sinulla wechat? Keskustelu loppuu. Kysymysten väliin mahtuu muutaman sanan mittaisia pahoitteluja omasta kielitaidosta ja epävarmaa hymyä. Radikaalimmat keskustelukumppanit saattavat kyetä niinkin out-of-the-box kysymyksiin kuin oletko matkustellut Kiinassa, mutta yleensä se jää edellämainittuihin. Toki löytyy niitäkin hurmureita, joiden ajatuksen juoksu kulkee seuravaa kaavaa: Mistä olet? Puhutko Kiinaa? Haluaisitko olla tyttöystäväni. China da fuck?

Poikkeuksellisen hyvin muodostettu jono metroasemalle. Mutta kyllä sieltä kyynerpäätaktiikalla läpi tullaan!

MINÄ menen muuten ekana. Ei niiden metromatkustajien tarvitse päästä sielä junasta ulos, riittää kun sinä pääset ensimmäisenä sisälle. On ihan okei kiilata jonon ohi ja töniä sivuun kaikki tulevat kanssamatkustajat ihan vain varmistaakseen, ettei siellä ruuhkametrossa tosiaan ole yhtään istumapaikkaa sinulle. Ja sinun kiireesi on luonnollisesti kaikkien muiden ihmisten kiirettä tärkeämpää. Ja ehdottomasti sinun pitää päästä ekana sisälle junaan, jossa on paikkamerkityt liput. Tai toisaalta jos sinulla ei sellaista satu olemaan, ryysiksessä kuolleiden lukumäärä saattaa hyvinkin taata sinulle isumapaikan!

OMG TUOL ON UL-KO-MAA-LA-NEN! Siis amerikkalainen tai englantilainen, koska niihin tämän maailman kansallisuudet rajoittuvat. Osoitellaan hetki ja puhutaan kovaan ääneen kiinaksi, sillä eihän se nyt ymmärrä mitä me sanotaan. Sitten kikatellaan ja sysitään kameraa kädestä toiseen muutaman minuutin verran, kävellään ULKOMAALASEN vierelle mutta juostaan seuraavan kikatuskohtauksen saattelemana takaisin kavereiden luokse. Viiden minuutin mittaisen ulkomaalaisten seurauksen ollaan mahdollisesti siinä kunnossa että voitaisiin mennä yrittämään uudestaan. Kameran heiluttelua ja vuoronperään jokaisen kanssa poseerausta. Kunnes seuraavat innokkaat liittyvät jonon jatkoksi kikattelemaan ja miettimään että suostuiskohan nää ulkomaalaiset meidänkin kanssa kuvaan.

Ei niin mitään käryä keiden kanssa poseerattiin, mutta kuvia löytyy jokaisen puhelimesta!

Ystävällisyys. Olet eksyksissä vaan etpä ole kauaa, koska sieltä se Prinssi Rohkea rientää iPodinsa sanakirjan kanssa selvittämään mikä on vikana. Oikea osoite löytyy helposti kun Prinssi Rohkea saattaa sinut ovelle saakka ja useissa tapauksissa seuraavalle illalle tarjotaan vielä treffiseuraa. No ei ole valittamista käytöstavoissa kyllä! Ja vaikkea sitä Prinssiä löytyisikään niin vähintään sulla on kymmenen mummoa kinaamassa Kiinaksi keskenään että minnes tää tyttö nyt neuvottaisiin!

Eikö tää hissi ollutkaan 20 henkilölle? Kiinassa ei tunneta rajoituksia no, minkään suhteen. On ihan perus, että tavalliseen "kahdeksan henkilön hissiin" tunkee tuplamäärä ihmisiä ja sitten ihmetellään kun se hissi piippailee ylipainosta. Yhteen metroon on ihan okei tunkea kaupungin verran ihmisiä. Ihan sama vaiko matkustajat joudutaan vartijoiden avustuksella sisään tunkemaan vai josko ne ovet joskus itsestään ensimmäisellä kerralla menevät kiinni. On myös ihan okei ajaa neljänkympin tiellä kahdeksaakymppiä. Jos siellä tiellä nyt edes ollaan.

Lomailun välttäminen suotavaa kansallisten vapaiden aikaan. Ihmisiä löytyy!

TOOT-TOOT: driving culture. Haluatko päästä hengestäsi? Kolme prosenttia maailman autolijoista elää kiinalaisten maassa, mutta jostain tuntemattomasta syystä neljännes koko maailman auto-onnettomuuksista tapahtuu siellä. Enpä kyllä tiedä miksi. En koskaan ihan ymmärtänyt, miten kaksikaistaiselle tielle voi mahtua kolme autoa ja vielä pari skootteria rinnakkain. Tai kuinka turvaväli on metrin verran ja autoilijoiden välinen viestintä tapahtuu torven välityksellä: tuuttaat kun lähdet ohittamaan, tuuttaat kun ohitat ja tuuttaat kun olet ohittanut. Ja mahdollisesti parissa kohtaa siinä välissä. GPS:t on surkimuksille, turvavyöt nynnyille ja kuka nyt kypärää skootterin selässä käyttää? Ai niin ja mainitsinko, ettei skootterien, mopojen ymv. menopelien ajamiseen tarvita korttia? En tiedä miksi olen yhä elossa.

Yhteisöllisyys. Suomessa sulla ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Joo te ootte suomalaisia ja joudutte kuluttamaan elämäänne samassa maassa mutta mitä sitten? Ai sä tykkään samantyylisestä musasta kun mä? Mutta tykkäätkö sä tästä bändistä? Tiesin! Meillä ei oo mitään yhteistä mene pois! Kiinassa sä olet kaveri jokaisen vastaantulevan ulkomaalaisen kanssa. Te ootte tiimi koska Kiina on kaikessa teitä vastaan ja jokainen vaaleatukkainen tyyppi kadulla on vähintään yhtä pihalla kuin sinä. Etsi metrosta ulkomaalainen. Teistä tulee kavereita.

Valopallero ei ole katulamppu vaan rakennus. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka bongaa rakennuksen reunat!

Näitkö sä ton!? Ai tolta saasteverholta vai? Jos et vielä tiennyt että Kiinassa ilma on perseestä niin nyt tiedät. Luin joskus jostain että 1% kiinalaisista nauttii maailman standardeilla puhtaasta ilmasta, että repikääs huumoria siitä. Beijingissä ilma on luonnollisesti vielä vähän enemmän kuin perseestä. Kuvittele käveleväsi kadulla pystymättä näkemään sadan metrin päässä olevia rakennuksia, koska ne ovat kätkeytyneet saastepilvien taakse. Jep, normi talvipäivä Kiinassa! AQI (air quality index) joka mittaa ilmassa olevia hiukkasia x määrässä y ylittää about koskaan Suomessa numeroa kymmenen. Vaan missä on Beijing kun talvisena aamuna heräät? No eihän se ollut kuin kolmesataa enää tänään! Kaksistaa vähemmän kuin eilen! Mitä mä maskia enää tarvitsen, ilmahan on suorastaan hyvä!

Nousit kyytiin keeerran, oot kyyyydissä ainaaaa. Junan vessa. Huomaa mätsäävät sukkani.

Istutaanko yhdessä paskalla? Vessat ansaitsisivat vähintään yhden postauksen, mutta havainnollistetaan sielunmaisemaanne nyt alkuun lyhyellä esittelyllä. Kuvittele kuvottavin vessa, jossa olet koskaan käynyt. Pöntössä on paskaa, joku on heittänyt siteensä vähän roskiksensa ohi ja ohkohan toi mönjä lattialla vettä vai jotain muuta. Armaat lukijat, voin vakuuttaa, ettette tule löytämään Beijingistä montaa julkista tämän tason vessaa! Olet meroasemalla ja vessaan on pakko päästä, vaikka siellä haisee kuolemalta. Lattia on täynnä epämääräistä mönjää, hanat eivät toimi, vessapaperia on loppu jos sitä on koskaan ollutkaan ja kärpäsiä lentelee ilmassa. Koko paikka vain huutaa likaa. Vessoja on tuurilla kolme. Ensimmäisen ovi on selkosen selällään ja siellä kyykkii keski-ikäinen mamma tyynesti asioillaan koko kansan nähtävillä. Seuraava tapaus on haastavampi. Ovi on kiinni mutta lukko ei ole käytössä. Yrität tiirailla ja kurkkailla ovien ja seinän välisistä raoista (niitä on yleensä paljon), mutta kun selvää et saa on voi aukaistava ja siellähän se joku kyykkii. Kiva. Viimeisen vessan lukko ei toimi. Toisaalta puuttuu siinä pala oveakin että tuskin kukaan sisään ryntää. Yrität asioida mahdollisimmn nopeasti miettiessäsi käyttäisitkö vessapaperina tänään hengitysmaskia vai kuitteja.

Oman kertomuksensa ansaitsivat myös maaseudun vessat. Ne ovat huomattavasti suurkaupunkien omia hilpeämpiä jos osaat suhteutua huumorilla siihen, että kyykit maassa oleman kuopan yläpuolella kolme kiinalaista mummoa vieressäsi. Koppeja ei ole, ovista nyt puhumattakaan. Toisinaan lattiaraot saattaa erottaa toisistaan puolen metrin korkuinen seinä, jonka yli muille asioillaan käyville voi sitten iloisesti hymyillä tai vaikka ihan vaan käydä keskustelua!

Yksi siedettävimmistä näkemistäni maalaisvessoista. Voi pojat!

KUULEKSÄ MITÄ MÄ SANON. On ihan täysin normaalia että porukka ravintolan viereisessä pöydässä käy keskustelua huutaen. Aihe voi olla vaikka päivän sää mutta ääni pitää kuulua. Olisihan se nyt noloa jos viereinen pöytä voittaisi desibeleissä. Sama toistuu kadulla, kaupoissa tai ylipäätään missä tahansa kiinalaisia tarjoilevassa ympäristössä.

Mitään en sano suoraan. On tietysti ymmärrettävää, että sanaa ei ei voida sanoa päin naamaa, vaan sen sijaan kierrellään ja kaarrellaan muutama tunti aiheen tietämillä yrittäen saada toinen osapuoli ymmärtämään, että joku ei ole ihan okei. Tai sitten vain sanotaan kyllä ja soitellaan sen jälkeen henkilölle jos toiselle ja pyydetään heitä ystävällisesti informoimaan tätä ressukkaa, joka ei vielä kolmen tunnin keskustelunkaan jälkeen ymmärtänyt, että se joo tarkoitti oikeasti eitä.

Tänään illalliseksi tomaattia ja sokeria. Nam! Not.

Rasismi ja käänteisrasismi. Aloitetaan siitä, miten ulkomaalaisuus tekee susta avaruusolennon. Avauduin aiemmin ulkomaalaisten saamasta huomiosta, mutta se huomio voi tosiaan olla käytännön elämässä niin negatiivista kuin positiivista.

Ulkomaalasena sun oletetaan automaattisesti olevan rikas. Sulta nyhdetään just ja niin paljon rahaa kun lystätään koska olet valkoinen ja epäpaikallisena kulttuuria tuntematon idiootti. Lainatakseni Maarteen Troostia kaikille myyntituotteille on olemassa oikea hinta, kiinalaisen hinta ja länsimaalaisen hinta. Toisaalta vaikka sulla sitä rahaa löytyy sä saatat päästä baariin ilmaiseksi sisään (tai ainakin huomattavan paljon halvemmalla) vain olemalla ulkomaalainen. Kyllähän sut siinä esineistetään (sä olet mainos ja takuu klubin hyvyydestä koska oot ulkomaalainen), mutta toisaalta jos humala ei mitään maksa niin kyllä siitä molempi osapuoli aika tasaisesti hyötyy.

Kolme vapaata taksia ajaa sun ohi ja neljäs kaasuttaa pois havahduttuaan siihen että oot ulkomaalainen. Ulkomaalainen = kommunikaatiovaikeudet. Kun taksin löydät sulta yritetään kiskoa älyttömiä summia pikkumatkoista vain koska tattadadaa olet se ulkomaalainen. Toisaalta kun ulkona alkaa myrskytä ja sataa kaatamalla vettä ja sä olet jossain jumalan selän takana ohi ajava auto pysähtyy kaikista ihmisistä juuri niiden ulkomaalaisten kohdalle ja noukkii ne hyvää hyvyyttään kyytii - eikä ota edes maksua. Eli käytännössä sun kulttuurisi aiheuttaa tilannekohtaisesti joko suosintaa tai syrjintää.

Tän lisäksi mainitaanko yleiset sukupuolirasistiset piirteet. Hyvin monella keski-ikäisellä kiinalaisella on just ja pelkästään se idea, että tytöt on tyttöjä ja pojat poikia. Eli suomeksi sanottuna on tyttöjen ja poikien värit. Tyttöjen ja poikien harrastukset. Tyttöjen ja poikien ammatit. Käytännössä tämä näkyy siinä, että 3-vuotias kiinalaispoika ei saa ostaa kitaraa, koska siinä on pinkkiä. Tytöt ei harrasta jalkapalloa. IKINÄ. Ja sä et voi olla poliisi tai palomies, etkä missään tapauskessa opiskella esim. geologiaa, koska se on miesten ala. Piste.

Ainiin ja 90% kiinalaisista vihaa tai pelkää tummaihoisia eikä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Syitä mm. se että vaalea iho on kaunis (loistava syy tutustua tai olla tutustumatta) ja että ne lyö kovaa (koska keskustelu tai tutustuminen vaatii nyrkkitappelun). Apua Kiina...

Tältä näyttää viidentoista tunnin yöjuna Shanghaista Beijingiin mikäli jäit vaille sänkypaikkaa.

Yleinen oksettavuus. Ilmenee yleisimmin syljeskelyn, räkimisen, nenän kaivamisen, ulostamisen tai muun vastaavan toiminnan yhteydessä missä tahansa julkisella paikalla. On kiva istua bussissa kun vieressä istuva mies kaivaa antaumuksella nenäänsä ja tutkii sormilla vielä sisältöä samalla kun käytävän toisella puolella joku toinen räkii limakalvonsa bussin lattialle. Vielä kivempaa on kuitenkin lasten kusettaminen kadulle. Olen nähnyt 10-vuotiaita, joita vanhemmat ihan iloisin mielin käskevät kyykistymään kadulle - kyllä kadulle, ei pusikkoon - ja siihen se paskakasa jää. Jos olette koskaan miettinyt miksi kiinalaisten pikkulasten housuissa on reikä haaroissa voin kertoa että se on juuri tätä tarkoitusta varten. Hei miksi kukaan nyt oikeasti mitän vessaa lähtisi etsimään kun tarpeet voi tehdä kadullekin?

Kehenkään ei voi luottaa. Sanallista sopimusta ei ole olemassa, kirjallinen on "esimerkkitapaus mitä ei tarvitse kaikissa tilanteissa noudattaa". Raha-asioissa luotan mieluummin suomalaisiin kriminaaleihin kuin kiinalaisiin bisnesmiehiin, koska suomalaisilla on joku käsitys oikeudesta, reilusta meinigistä ja ihmisoikeuksista näin yleensä. Kiinalaiselle olemassa on vain raha ja maine ja omien kokemusten perusteella maineesta pystytään tinkimään kuinka paljon tahansa jos rahaa tulee. Kiinalainen luopuu mieluummin hengestään kuin lompakostaan (tai älypuhelimestaan) eli raha-asioissa sua puukotetaan selkään just ja niin paljon kuin annat niiden ihmisten pompottaa sua. VOI ÄRSYTYS. Nyt jää tämä aihe tähän etten ehdi kehittää suurempia agressioita. Vinkkinä seuraava: kun olet ongelmissa on hyvä "tuntea lakimies joka lupasi käydä sopimukset läpi" tai "ottaa yhteyttä suurlähetystöön". Jälkimmäinen toimii erityisen hyvin siinä tapauksessa että olet amerikkalainen (mitä et todennäköisesti tämän blogin lukijana ole).

Loppukevennys. Siltä varalta että et jaksa raahautua kauppaan saakka wc-kalusteita saa nykyään ostettua kadulta! En tiedustellut hintaa.

Omia kokemuksia saa jakaa (tiedän että tätä lukee useampikin anonyymi ex-kiinaexpatti!). Oon varma että unohdin jotain suhteellisen oleellista, mutta kaikkea ei voi muistaa.