Chongqingissa on muinainen kiinalainen kylä Cigikou,
posliiniportti. Siellä kadut ovat kivisiä, kapeita ja muodostavat sokkeloita. Siellä rakennuksilla on puiset valkoiset seinät ja ruskeaksi tai mustaksi maalatut ikkunanpielet. Toisten kattojen reunat kääntyvät kohti taivasta, toisten valuvat kohti maata. Tää on mun aikaisempien mielikuvien Kiina. Vanha ja eksoottinen. Jossain kaikkien niiden turistipuotien alla niin mystinen ja erityinen. Joku kertoi että kylän historia tapaa yli tuhannen vuoden taa, muinaisen Kiinan kauppakaupungiksi. Ajatus siitä lumoaa mut. Ajasta jolloin temppelit eivät olleet turistinähtäyyksiä ja kaikissa näissä taloissa asui ihmisiä, jotka aloittivat päivänsä auringonnousun aikaan. Ajasta jolloin kauppiaat saapuivat kylään jokea pitkin kulkevilla paateilla ja jolloin vuodenajat määrittivät elämän kulkua.
Chongqing (
重庆) on kuuluisa ruokaperinteestään ja mä olen aika ihastunut sen katuruokakulttuuriin. Chiliä on tarjolla kaikkialla kaikissa muodoissa ja hot potin tuoksu leijailee tulisena kaduilla. Katukauppialla on myynnissä kymmennittäin mulle vieraita snackseja ja kaiken uuden ja ihmeellisen jännite ottaa mut valtaansa. Mä luulen tunnistavani kalmareita ja mustekaloja tikkujen päässä mausteisiin peitettyinä, mutta niillä ei ole mitään tekemistä vastaavien Beijingissä näkemieni merenelävien kanssa. Ne näyttää paljon aidommilta, paljon rehellisemmiltä. Ne pelottaa mua vähän.
Mä kävelen siellä tuhansien kiinalaisten joukossa. On vuoden pahimpia lomasesonkeja ja lämpöä on neljäkymmentä astetta. Hiki virtaa ja taivas on saasteista harmaa ilma on raskasta. Ihmisiä tulee ja menee eikä niiden virta näytä koskaan loppuvan. Mä mietin että onko koko Kiinassa paikkaa, joka ei olisi kesäisin vuorattu turistimassoilla. On kuin koko maa olisi yhtäkkiä muuttunut yhdeksi massiiviseksi Beijingin ruuhkametroksi, mutta juna vain kulkee ja kulkee eikä ihmismassa vähene missään Kiinan kolkassa. Tuntuu kuin maailmaan syntyisi yhtäkkiä miljoonia uusia kiinalaisia, jotka sitten sesongin loputtua katoavat kaikkien nähtäviltä.
Piiloudun kukkulan laella olevaan temppeliin. Siellä olen turvassa väkimassoilta. Portaita huipulle on kymmeniä ellei satoja, mutta siellä puiden siimeksessä on hyvä istuskella. Kirkkaana päivänä oksien lomasta saattaisi nähdä alas kaupunkiin. Nyt jään lukemaan punaisille nauhoille kirjoitettuja rukouksia. Ne on lumoavan kauniita, puihin ja köysiin ripustettuja pyyntöjä. Toivon että osaisin lukea useampia niistä.
