Kansalaisylpeys, kansalaisidentiteetti ja niiden puute

Alkaa olla se aika vuodesta, kun mun lukemieni blogien etusivut täyttyy suomalaisista joulumarkkinoista, Fazerin suklaalevyistä ja ruisleivästä. Kaikissa mun lukemissani ulkosuomalaisissa blogeissa ihmiset haikailevat suomalaisen joulun perään, sen oikean joulun. Suomessa, siellä missä kaikilla tuntuu olevan maailman rakkain koti. Mä oon lukenut vajaat kymmenen vuotta elämästäni ulkosuomalaisten blogeja ja sama kaava tuntuu toistuvan jokaisessa: joku haluaa palavasti muuttaa ulkomaille koska Suomi tuntuu niin kamalalta ja tylstältä paikalta elää, mutta sitten ulkomailla valaistutaan siitä miten hieno paikka Suomi on ja sitä ylistetään kaikille. Musta lammas täällä hei.

Ei liene mikään salaisuus että siitä lähtien kun mä lähdin Suomesta se tunne, että mulla on vaan parempi olla jossain muualla, on vahvistunut ja jatkaa vahvistumistaan sitä kauemmin mitä mä ulkomailla vietän. Ei ole kyse Suomesta ja siitä että mä kokisin siinä olevan jotain vikaa - päinvastoin - vaan siinä että mä en yksinkertaisesti koe että Suomessa eläminen ja suomalaisuus antaisi mun elämään sellaisia asioita joita mä koen tarvitsevani. Tosi monelle ihmiselle oma kansalaisuus on ulkomailla henkireikä, mutta mulle siitä on tullut paino: se leimaa mut ja synnyttää stereotyyppisiä käsitykstiä, joka on monesti johtanut mun suomalaisuuteni analysointiin. Miten mä voin haluta pois Suomesta? Miksi mulla ei ole ikävä sinne? Mikset sä kuulu Nordic Societyyn? Mut nähdään etusijalla suomalaisena, sen sijaan että olisin vaikka tyttö, joka on asunut Kiinassa - mikä mun mittapuulla määrittää mua paljon enemmän persoonana kuin se että mä oen sattunut syntymään tietyn valtion rajojen sisäpuolelle.

"Hei ootko sä Suomesta?" on lausahdus jota mä olen viimeisten kuukausien aikana kuullut paljon. Nyökkään, vaikka mun tekisi mieli lähinnä juosta. Suomalaisten ihmisten kerääminen ympärille on tarve, jota mä en ole koskaan ymmärtänyt. Mä oon aina ajatellut, että ulkomaille lähdetään nimenomaan siksi, että pystytään kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Miksi sä muutat ulkomaille jos sä aiot kuitenkin rakentaa ystäväpiirisi suomalaisista? Tottakai ulkomailla asuminen antaa muitakin asioita kuin vain uusia tuttavuuksia, mutta mulle vieraiden kulttuurien kohtaaminen on ollut niin olennainen osa jokaista mun reissua ja ulkomailla asumista, että musta tuntuu käsittämättömältä miksi joku haluaisi viettää aikaansa vain suomalaisten kanssa kun on ympäröity niin kiinnostavilla ihmisillä ja ajatuksilla? Koti-ikävää se varmaan lievittää, varmaan tuntuu helpottavalta että on joku jonka kanssa voi keskustella omalla äidinkielellä ja jonka kanssa voi "jakaa saman tilanteen". Mä vain kokisin menettäväni älyttömän paljon viettämällä aikani suomalaisten kanssa - jollei kyseinen henkilö sattuisi olemaan todellinen sielunkumppani, jonka kanssa ajatusmaailmat oikeasti kohtaa.

"In Finland we...". Mun iho menee kananlihalle ja mä haluan huutaa, että älä lietso noita mielikuvia. Suomessa juodaan älyn älyttömästi. Suomessa kukaan ei halaa tai kosketa. Suomessa ihmiset on epäkohteliata. Suomessa on kylmä ympäri vuoden. Suomessa kukaan ei puhu tuntemattomille. "Jasmin are you sure you're Finnish?" on toinen lausahdus jota mä kuulen kun mä tallailen jonkun kanssa käsi kädessä, jään asuntolalle muiden lähdessä bilettämään ja hytisen vaikka mulla on päällä kolme villapaitaa. Ehkä se on juuri noiden mielikuvien lietsonta, suomalaisuuden lietsonta, joka on ajanut mut vielä kauemmas mun "suomalaisuudestani". Suomessa mä tunnun eläväni omassa pienessä kuplassani: musta ei tunnu siltä että mä kuulun joukkoon. Ulkomailla ollessani mä en puolestaan täytä niitä suomalaisuuden stereotypioita. Mä en ikävöi saunaa, suomalaista ruokaa tai suomalaista kulttuuria näin yleisesti ottaenkaan. Mä vaan mukaudun aina paikalliseen kulttuuriin ja kulttuurista riippuen popsin illalliseksi joko makaroonilaatikkoa, nuudeleita tai cauliflowercheeseä näin kärjistäen, ja se on mulle ihan fine. Mun suomalaisuus tuntuu olevan kuitenkin monelle se asia, mikä mut ensisijaisesti määrittää. Mulla oli Kiinassa kaveri, joka ei koskaan vastannut muiden ihmisten kysymyksiin siitä mistä se oli kotoisin. Mä päädyin lopulta kysymään miksi kyseinen henkilö oli niin tiukasti sitä ajatusta vastaanj ja mies kysyi multa, kuinka paljon se määrittää häntä ihmisenä ja erityisesti persoonana, minne maailman nurkalle hän on sattunut syntymään. Kaveri oli asian ytimessä.

Totta on, että tosi iso osa asioista, joita mulla tällä hetkellä on, on suoranaista johdannetta siitä, että mä olen sattunut syntymään Suomeen. Mulla on länsimaalaiset arvot ja käsitys sellaisista asioista kuin tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä monessa paikassa ympäri maailman. Mulla on mahdollisuus koulutukseen pitkälti siksi, että mä olen syntynyt Suomessa ja valtio tukee mun opiskeluja rahallisesti. Mä olen etuoikeutettu, eikä mun tarvitse huolehtia samalla tapaa kuin monet mun itä- ja etelä-eurooppalaiset kaverit, jotka ei tiedä pystyykö ne opiskelemaan vuoden vai kaksi, koska niillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä valtio takaa heille lainoja. Noiden asioiden nojalla mun pitäisi kaiketi kiljua ilosta ja ylistää Suomea päästä varpaisiin. Kuten mä aiemmin sanoin, Suomessa ei ole mitän vikaa ja mä olen kiitollinen monesta asiasta mitä se on mun elämääni tarjonnut. Mä en kuitenkaan vain koe oloani siellä yhtä hyväksi kuin muualla.

Mutta sulla on perhe ja kavereita Suomessa, eikö sulla ole ikävä niitä? Tosi monet yrittää perustella, että mun pitäisi lähteä lomilla x ja y Suomeen, koska mun perhe ja kaverit asuu siellä. Ongelma vaan sattuu olemaan, että noilla perusteilla mä voisin lähteä aika moneen maailmankolkkaan. Kavereita multa löytyy jotakuinkin jokaiselta mantereelta ja Kiinassa mulla on jopa perhe. Joo, ehkä se ei ole verrattavissa siihen "oikeaan perheeseen", mutta toisaalta miten mun pitäisi arvottaa, että mun suomalaisten kavereiden näkeminen on tärkeämpää kuin vaikka saksalaisten, erityisesti siksi että mä kuitenkin käyn Suomessa ainakin kerran vuodessa kun mulla on puolestaan monia kavereita, joita en ole nähnyt kertaakaan Kiinasta lähdön jälkeen. Ongelma on lisäksi se, että mulla ei ole ikävä Suomea. Mulla ei ole ollut ikävä Suomea sen jälkeen kun sieltä lähdin ja ainoat syyt, miksi mä koen että mun on siellä käytävä ovat yksinkertaisesti pakko ja syyllisyys, mitä mun perhe tykkää usein lietsoa sen suhteen että "sun isovanhemmat alkaa olla aika vanhoja jo" ja "kyllähän mun olisi pitänyt arvata että sä taas ajattelet vain omaa itseäsi etkä kaikkia ihmisiä täällä Suomessa lähtiessäsi taas reissuun".

Siinä missä mulla ei ole suurempaa ylpeyttä sen suhteen että mä olen suomalainen tai pohjoismaalainen, mä kannan yllättävän paljon ylpeyttä Kiinaa kohtaan. Se ei ole ehkä millään lailla rationaalista ottaen huomioon että kiinalaiseksi mä en miellä itseäni millään muotoa ja mä tiedostan että asiat on yleisesti ottaen aika paljon huonommin Kiinassa kuin Suomessa. Mä koen kuitenkin itseni beijingiläiseksi paljon enemmän kuin suomalaiseksi. Jo asuessani Kiinassa, kun joku moitti jollain muotoa Beinjingiä mulla oli taskussa tuhat ja sata puolustuspuhetta mun kotikaupungille. Länsimaihin palatessani asia on vain vahvistunut ja mä oon ahkerasti korjaamassa ihmisten ajatuksia ja mielikuvia Kiinasta elämän jokaisella saralla. En mä osaa selittää, miksi Kiina tuntuu aiheena niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin Suomi, mutta toisaalta, tuskin kukaan ulkomailla vuosia asunut osaa sen kummemmin perustella miksi suomalaisuus on heille paljon isompi osa elämää kuin vaikka saksalaisuus tai amerikkalaisuus. Skotlannissa mä oon asunut noin kolme kuukautta eli luonnollisesti mulla ei ole ehtinyt vielä syntyä kovin syvää sidettä, mutta mä silti painotan jokaiselle opiskelevani nimenomaan Skotlannissa, en Englannissa enkä Britanniassa (vaikka Britanniaahan tässä maantieteellisesti ollaan) siinä missä mulle on yksi ja sama oonko mä jollekin henkilölle suomalainen, pohjoismaalainen vai skandi - oon tainnut joskus olla norjalainenkin. Skotlantilaisuus viehättää mua kovin, eli katsotaan miten kovaa ylpeyttä mä tunnen tätä maailmankolkkaa ja kansaa kohtaan parin vuoden päästä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Siltä varalta että joku jaksoi lukea tänne asti kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta. Varsinkin siksi, koska musta tutuu että tökin jonkinlaista tabua olemalla suomalainen, joka ei rakasta sydämensä pohjasta armasta isänmaataan.

Sori että tylsyytän kaikkia pelkällä tekstillä. Yritän laittaa jotain kuvallisesti rakentavaa juttua ensi viikolla.

Pre-university depression

Mä mainitsin aiemmin että mun ajatukset yliopiston lähtemisestä on vähän ristiriitaiset. Tai aika paljonkin. Toisina päivinä katselen innoissani yliopiston sivuja, pakkailen laukkuja ja oon valmis hyppäämään lentokoneeseen. Toiset päivät mä puolestaan vietän katsellen lentoja maailmalle, miettien että mitä jos. Mitä jos mä en lähtisikään vain hyppäisin jälleen tuntemattomaan ja katsomaan minne elämä vie? Tuntemattomia ne yliopistomaailma ja Skotlantikin on, mutta tosi eri tavalla.

En mä sano etten mä olisi lähdössä innoissani Aberdeeniin. Mun mielestä on yhä ihan äärettömän siistiä että mä pääsen muuttamaan Skotlantiin, opiskelemaan antropologiaa ja pystyttämään kodin useaksi vuodeksi samaan kaupunkiin. Mä oon viettänyt päiviä selaillen kurssimahdollisuuksia ja ollut maailman eniten innostunut kaikista Aberdeenin societyista. Oon googlannut Skotlantia ja sen lähiympäristöä ja huokaillut ihastuksesta. Oon katsellut mun lomia ja laittanut viestiä kaikille briteissä asuville kavereille, joita tulee nähtyä ensi syksystä lähtien niin paljon useammin. Ja antropologia, ihana antropologia! Mä en vieläkään tiedä miten joku asia maailmassa voi tuntua niin omalta jutulta. Mutta huonoimpina päivinä kaikki negatiiviset ajatukset ja pelot opiskelemaan lähdön suhteen puskee pintaan ja tänään on yksi niistä päivistä.

Suurin ongelma yliopiston ja Skotlantiin muuttamisen pelon takana on ehdottomasti viimeiset kaksi vuotta. Oon ollut vapaa menemään ja tekemään mitä haluan ja silloin kun asiat on alkaneet tympimään mä oon vaan voinut kääntää uuden sivun elämässä lähtemällä muualle. Mä en ole ollut sidotut mihinkään ja ainoa mun menoa rajoittava tekijä on ollut pankkitilin saldo. Mä oon ollut vapaampi kuin olisin ikinä kuvitellut voivani eläessäni olla ja vaan taivas on ollut rajana. Mä oon asunut vuoden Kiinan miljoonakaupungeissa ja matkustanut kuusi kuukautta rinkka selässä kahdella mantereella. Mä oon tavannut maailman uskomattomimpia ihmisiä, vieraillut maailman kauneimmissa paikoissa ja kokenut asioita jotka on olleet niin out of this world ettei mulla tule koskaan olemaan sanoja niitä kuvailemaan. Mä olen ollut onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Musta on ensi kertaa tuntunut siltä kuin mä olisin oikeasti elossa ja mulla olisi oma paikkani tässä maailmassa. Ja yhtäkkiä mun pitäisi luopua vapaudesta ja sen tuomasta onnellisuudesta opiskelujen tähden.

Kun mä viime keväällä odotin vastauksia yliopistoilta mä tiesin, että jos opiskelupaikkaa ei tänä vuonna lohkeaisi mä en todennäköisesti koskaan lähtisi opiskelemaan. En siksi ettenkö haluaisi opiskella, arvostaisi koulutusta tai etteikö mulla riittäisi motivaatiota, koska mä vetoan 100% jokaisen edellämainitun nimeen. Mä vaan tiesin, että jos mä päätyisin viettämään vielä kolmannen vuoden maailman tuulien vietävänä mä en enää pystyisi asettumaan aloilleen vaan ne tuulet veisi mut mukanaan. Enkä mä tiedä pystynkö nytkään, vaikka haluan kovasti yrittää. Mä haluan uskoa että neljän vuoden opiskelut ja tutkinto on sen arvoisia, että mä pystyn luopumaan mulle noin tärkeistä ja rakkaista asioista sen tähden, mutta mä en voi lakata miettimästä että mitä jos asia ei olekkaa näin ja mä heitän neljä vuotta elämästäni hukkaan tavoitellen jotain, mikä ei vie muhun mihinkään elämässä tai jolla ei loppupeleissä ole mulle juurikaan arvoa?

Antropologian tutkinto ei valmista mua suoranaisesti mihinkään eikä sillä ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla, mutta toisaalta mua mietityttää että haluanko mä edes lähteä taistelemaan työpaikoista, jotka todennäköisesti tekisi jonkun muun paljon mua onnellisemmaksi? En mä kiistä etteikö musta olisi hienointa ikinä lähteä tekemään kenttätyötä etnisten ryhmien parissa tai pitää luentoja joistain mua kiinnostavista ja koskettavista asioista jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta toisaalta mä en usko että mä olisin onneton jos mä kouluje päätyttyä heittäisin jälleen rinkan selkään ja lähtisin tien päälle. Mä voisin perustaa hostellin jonnekin kaukaiseen maailmankolkkaan ja olla vaan ja se olisi ihan yhtä siisti juttu mulle. Ja siksi mua mietityttää mitä varten mä tätä tutkintoa olen hankkimassa. Oppiakseni lisää jostain mua todella paljon kiinnostavasta aiheesta? Kyllä. Luodakseni elinikäisen uran tutkijana tai toimistorottana? En usko. Mahtuuhan maailmaan miljoonia vaihtoehtoja, mutta mä en ole vielä keksinyt mitä mä noilla papereilla tekisin.

Ihmiset sanoo, että kävi tulevaisuudessa mitä tahansa yliopistossa vietetyt vuodet ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyjä. Sä itsenäistyt, kasvat ihmisenä, saat ystäviä ja pidät hauskaa. Mä en kuitenkaan jaksa uskoa, että ne siellä vietetyt vuodet voisi kasvattaa mua samassa mittakaavassa kuin edelliset kaksi enkä mä kovin paljon itsenäisemmäksi tästä voi enää muuttua. Mä oon tavannut sen verran paljon ihmisiä kuluneen kahden vuoden aikana, että mua oikeasti vähän arveluttaa käveleekö vastaan ketään jota mä voisin oikeasti pitää kiinnostavana henkilönä. Kansainvälinenhän Aberdeen toki on, mutta on silti eri asia keskustella maailmaa vuosia kiertäneiden reppureissaajien kuin vasta kotoa muuttaneiden teinien silmien kautta. Ja mitä hauskaan pitämiseen tulee, no, kruisailenko mieluummin moottoripyörän takana Vietnamin highlandeilla vai istun luennolla sateisessa Skotlannissa? Joku yritti helpottaa mun ahdistusta vetoamalla opiskelijaelämään, johon mä puolestani tokaisin että mä en ole lähdössä Skotlantiin bilettämään vaan opiskelemaan miä ehkä kiinteyttää aika hyvin sen miten mä näen seuraavat neljä vuotta verrattuna niihin 17-vuotiaisiin, joille yliopistoon lähteminen merkitsee vapautta bilettää just ja niin paljon kuin huvittaa. Mun mieltä ei varsinaisesti paranna se, että muutan ensimmäiseksi vuodeksi asuntoloihin juuri noiden 17-vuotiaiden kanssa.

Aberdeenissa mua puolestaan kaihertaa sen koko ja sijainti. Mä oon kasvanut kaupungissa jonka väkiluku mitataan kymmenissä tuhansissa ja muuttanut sen jälkeen kymmenien miloonien ihmisten metropoleihin. Mun ei tavitse miettiä sekunnin sadasosaakaan tehdessäni valinnan jälkimmäisen puolesta. Mä janoan ihmisiä, elämää ja mahdollisuuksia. Mä haluan suurten kaupunkien suoman anonyymiteetin sekä mahdollisuuden kävellä pitkin tuntemattomia katuja ja päätyä paikkoihin joiden mä en edes tiennyt olevan olemassa. Mä haluan hypätä metron kyytiin ja astua toisenlaiseen maailmaan kaupungin vastakkaisella laidalla. Mä haluan että jokaisena iltana sulla on lukematon määrä vaihtoehtoja minne mennä ja mitä tehdä. Mä haluan kaikki mahdollisuudet maailmassa yhden kaupungin rajojen sisäpuolella ja mä tiedän etten tule saamaan sitä. Aberdeenissä on 200 000 asukasta mikä on sadasosa Beijingin asukasluvusta. Sen lisäksi se sijaitsee pohjois-Skotlannissa keskellä ei mitään. Luontoa ja maisemia löytyy Aberdeenin nurkilta varmasti, mutta piirit on pienet ja pakoon ei juuri pääse.

Välillä musta tuntuu että mulla on ihan älytön asenneongelma ja mietin ihan vääriä asioita. Suurin osa ihmisistä kiljuu onnesta opiskelupaikan saadessaan. Ne on huolestuneita kavereiden saamisesta ja oikean tutkinnon valitsemisesta, sellaisista normaaleista asioista mistä mä en edes osasi huolestua.

Vertaistukea saa tarjota ja omia kokemuksia jakaa. Ja kertoa jos mä olen oikeasti pelkkä asennevammainen idiootti, jota pitäsi lyödä korville jotta se ymmärtäisi että tää on hieno mahdollisuus ja mun pitäisi olla ennen kaikkea iloinen siitä.

Kulttuurishokki ja Suomessa olemisen vaikeus

Ulkona paistaa aurinko. Taivas on sininen. Radiossa puhutaan Suomea. Kadunnimet on kirjoitettu aakkosilla, jotka osaan lukea. Jääkaapissa on juustoa ja pöydällä pussi leipää. En muista liikennesääntöjä tai sitä, että kraanavesi on juomakelpoista. Päivärytmi on ihan sekaisi ja olen ihan helvetin pihalla.

Tollaiset oli fiilikset vajaa pari kukautta sitten. Pikkuhiljaa asioita oppi muistamaan ja viime vuonna omaksutut tavat jäi taka-alalle. Parin viikon jälkeen en puhunut kenellekään enää englantia enkä olettanut että jokainen samaa kieltä puhuva voisi olla ystävä, mutta ei se helppoa ollut. Mulla ei Kiinassa koskaan vaivannut ikävä. Mulla ei tullut kulttuurishokkia ja kaikki oli vain järjettömän siistiä ja mahtavaa. Suomen päässä se iski sitten kaikki päälle.

Asuttiin Sandyn kanssa Ethanilla vajaa kuukausi. Oli ihan mahtavaa aikaa!

Musta oli ja on toisinaan edelleen hurjan hämmentävä, että mä ymmärrän mitä ihmiset puhuu. Kun kävelen kaupassa ja joku puhuu Suomea mun pää kääntyy automaattisesti. Ulkomaalainen! Paitsi ettei se Suomen näkökulmasta katsottuna ole mitään muuta kuin suomalainen. Oon jotenkin päässyt eroon siitä tunteesta, että kaikki tuijottavat mua. Kiinassa se oli yleistä, mutta se oli positiivista huomiota ja johtui lähinnä kiinnostuksesta. Kun mä tulin takaisin Suomeen musta tuntui että kaikki vastaantulijat tuijotti mua, näki mussa jotain väärää ja halusi sanoa että sä et kuulu tänne, mene pois. Halusin vaihtelevasti mennä piiloon tai huutaa että menisin jos pääsisin.

Oli vaikea olla yksin kun oli tottunut jatkuvaan seuraan. Olin matkustanut viimeisen kuukauden kaverin kanssa, sitä ennen asunut muutaman kuukauden kavereiden nurkissa ja au pair ajallakin tuttuja näki viitenä päivänä viikossa. En edes muistanut millainen on yöpaidassa vietetty päivä. Joo mä tiesin että ihmiset käy töissä ja opiskelee tai on muuttaneet jonnekin kauas, mutta en mä ollut sisäistänyt sitä, että nyt pitäisi oikeasti keksiä tekemistä tai löytää uusia kavereita. Erityisesti jälkimmäinen tuntui haastavalta. Onko mitään järkeä käyttää kauheasti energiaa ihmisiin tutustumiseen jos tavoitteena on kuitenkin lähteä mahdollisimman pian pois? Varsinkin kun ystävyyssuhteiden luominen Suomessa tuntuu huomattavasti pidemmältä ja vaikeammalta prosessilta kuin Kiinassa. Ja mistä niitä kavereita edes löytää?

Musta oli jäätävän vaikea puhua Suomea. Musta on edelleen. Enkä tarkoita tällä sitä, että unohtelisin sanoja tai kielioppeja (joita tosin teen molempia), mutta puhumista ja ymmärretyksi tulemista ihan yleisellä tasolla. Koko homma on ihan naurettava, mutta jostain syystä mulle on huomattavan paljon alempi kynnys puhua englantia tai kiinaa kuin suomea. Mun päähän on iskostuut stereotypia siitä, että jokainen vieraan kielen puhuja hymyilee ja on mukava ja jokainen suomalainen äärimmäisen pelottava mutrusuu. On hurjan pelottava lähestyä sellaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan mun pitäisi suomalaisena tulla juttuun just niiden pelottavien mutrusuiden kanssa.

Tän myötä myös sosiaalisista tilanteista tuli hurjan pelottavia, mikä tekee vielä vähemmän järkeä. Vaikken mä ole maailman sosiaalisin tai puhelian ihminen tulin Kiinassa suhteellisen immuuniksi kaikille sosiaalisille tilanteille. Ei mulla ollut mitään ongelmaa lähteä istumaan iltaa kolmikymppisen kanssa, vaikka tuttuja oli just ja tasan se yksi nassu. Tai laittaa tuntemattomalle tai puolitutulle viestiä että hei tehdäänkö jotain huomenna. Mulla ei ollut mitään ongelmaa tekemisissä minkälaisten ihmisten kanssa tahansa. Vaan sittenpä tulin Suomeen ja kaikesta tuli yhtäkkiä kauhean vaikeaa.

Jianbing eli pancake eli suolainen lettu rehuilla, kananmunalla ja muulla mukavuuksilla. Sikahyvää ja hintaa viiskyt senttiä!

Siinä vaiheessa kun laskeuduin Suomen kamaralle ei tullut mieleenkään, että olisin vielä parin kuukauden kuluttua Suomessa vailla tietoa siitä mitä tapahtu seuraavaksi. Pari kuukautta vain. Töitä, rahaa, uudet lentoliput ja uusi elämä. Tai vanha. Mutta jossain muualla kuin Suomessa. Ei siinä vaiheessa halunnut ajatella, että mikään voisi mennä pieleen. Mutta täällä sitä ollaan vielä yhdeksän viikon jälkeenkin ja ainoa merkki tulevasta on ensi viikon työvuorolista.

Ei mennyt suunnitelmat ihan putkeen. Mulla kesti lähes puolitoista kuukautta löytää työ, jossa mulle annettiin enemmän kuin kahdeksan viikkotuntia töitä. Tein satunnaista vuoroa siellä sun täällä, lähetin arviolta tuhat työhakemusta ja pesin niin monta sukulaisten mattoa että sekosin laskuissa.

Tein vihdoin viime viikolla ensimmäisen täyden työviikon ja oon ihan loppu. Kun heräät aamulla neljän jälkeen että ehdit viideksi töihin, eikä sulla ole mitään hajua onko edessä viiden vai kymmenen tunnin työpäivä ei kauheasti naurata. Varsinkaan kun se ei ole mitään kaupan kassalla tai toimistossa istumista vaan imuroimista ja vessojen pesua koko päivä. Kyllä mä kaikki vuorot teen mitä mulle annetaan ja just ja niin pitkää päivää kuin on mahdollista, mutta en mä rehellisesti sanottuna tiedä missä mä olen tämän viikon jälkeen. Huomenna on töitä kaksitoista tuntia, seuraava vapaapäivä viikon päästä. Mutta jaksettava on jos täältä mielii joskus pois päästä.

Junassa kohti Beijingiä! Maailman paras tunne! 

Mulle on ollut niiiiiin vaikeaa sopeutua Suomeen. En mä mitään muuta olettanutkaan, mutta silloin kun ei tunne muuta kuin ikävää on käsittämättömän vaikea hyväksyä, että täällä sitä ollaan. Musta tuntuu siltä, että mitä kauemmin mä Suomessa olen ollut sitä vaikeammaksi se muuttuu. Kun mä saavuin tänne olin täynnä energiaa ja suunnitelmia tulevalle. Halusin saada asiat pois alta ja lähteä uudelle seikkailulle. Mutta kun hommat ei menneetkään putkeen motivaatio laski kaiken suhteen. Tuli sellainen olo, että täältä ei koskaan pääse pois. Että mut on vangittu Suomeen. Tuntui että multa on riistetty elämä ja mä joudun olemaan täällä väkisin vasten tahtoani.

Vaikka hommat on nyt paremmalla mallilla mä tulen silti toisinaan kyseenalaistaakseen sen, että mitä jos mä joudun oikeasti viettämään loppuvuoden täällä? Mitä jos mä raadan itseni henkihieveriin, mutta en saa mitään takaisin? Joskus tulee ihan käsittämättömiä henkisiä breakdowneja kun kaiken epätoivon yhdistää ikävään. Sitä vaan kävelee ympäri taloa ja itkee. En mä koskaan ennen Kiinaa ymmärtänyt miten ikävä voisi tuottaa niin kovaa henkistä kipua ja miten paljon se vaikuttaisi pelkästään mun jaksamiseen. Nyt mä ymmärrän sillä se ikävä on kova.

Jokainen asia maailmassa on mun silmissä jotenkin sidoksissa Kiinaan. Se voi olla biisi, esine tai tunne, mutta mä yhdistän sen välittömästi johonkin viime vuoden kokemukseen. Yöni vietän poikkeuksetta Kiinassa. Jokainen uni Suomeen paluun jälkeen on pyörinyt sen kodin ympärillä, mistä mä olen nyt niin kaukana. Ensimmäinen asia mitä aamulla teen on facebookin ja wechatin tarkistus siltä varalta, että joltain on tullut viestiä. Mun päivän parhaita hetkiä saattaa olla chatit ulkomaille. Sydäntä raastaa vain ajatellakin kaikkia mun viime vuonna tapaamiani ihmisiä. Kaikkea mihin mä olin ja voisin yhä olla osana. Miten onnelliseksi yksi kaupunki mut joskus teki ja voisi yhä tehdä. Jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä, että mä en ollut enää siellä ja yrittää alkaa elää Suomessa. Ei ollut helppoa. En tiedä onnistuiko lainkaan. Musta tuntuu rehellisesti sanottuna yhä siltä, että mun yhteen päivään Kiinassa mahtui enemmän onnellisuutta kuin näihin kuluneeseen kahteen kuukauteen. Tuntuu aika helvetin vääristyneeltä.

Mutta mä tiedän nyt missä koti on. Mulla oli aavistus siitä jo palatessani, mutta jokainen päivä Suomessa on lisännyt varmuutta siihen minne mä kuulun. Seuraava kysymys kuuluu miten pääsen takaisin kotiin.

Olen Suomessa

Mä olen jossain mitä ihmiset kutsuvat mun kodiksi. Mä olen jossain missä mun pitäisi olla onnellinen. Ihmiset onnittelevat. Toistavat sanoja vihdoin ja tervetuloa. Sanovat että pitää nähdä. Vastaan että joo niin pitää.  Mä nukun, syön ja kävelen ympäri asuntoa miettien mitä mun oikein pitäisi tehdä. Tänään ja huomenna. Suomessa. Tässä elämässä ja tällä elämällä. Mulla ei ole vastauksia enkä mä osaa olla.

Mä oon ollut Suomessa viitisen päivää ja musta tuntuu jo siltä, että multa on riistetty pois koko elämä. Mä katson kalenteria, jossa eiliselle oli merkitty kiinalainen ystävänpäivä, kahden viikon päähän Ellie Goulding ja jatkot jonne mulle olisi ollut VIP-liput. Beijingin Burger cup on alkamaisillaan ja mä luen sosiaalisesta mediasta mitä suunnitelmia ihmisillä on tälle illalle, huomiselle ja ensi viikolle. Ääni päässä kuiskii että sä voisit olla siellä. Voisit olla osana sitä kaikkea. Täällä kaikki on pysähtynyt ja lakannut olemasta. Kaikki on muuttunut mutta kaikki on samalla kuollutta.

Pitäisi nauttia. Pitäisi ottaa kaikki irti. Silti mun päivien kohokohtia ovat puhelimeen saapuvat viestit tuhansien kilometrien takaa. Mua ahdistaa ajatus siitä että mä unohdan ja että mut unohdetaan. Tiedän ettei se mene niin, mutta roikun kaikilla voimillani kiinni asioissa, jotka pitävät mut kiinni Kiinassa. Se repii mua palasiksi.

Mä tiesin aina, että kulttuurishokki kaataisi mun koko maailman päälaelleen Kiinasta palatessani. En mä silti ihan täysin osannut tätä odottaa. Että mä kävelen kuin sumussa, mun pääni kykenemättömänä vastaanottamaan tietoa Suomessa olostani. En mä ymmärtänyt lähteväni, en istuvani koneessa saati sitten sitä, että lentokone laskeutui oikeasti sinne Helsinki-Vantaalle. Mä kuljen robotinomaisesti eteenpäin. Ihmettelen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Sitä että mulla on sänky joka yöksi valmiina. Mä yritän tottua tähän rauhallisuuteen. Siihen ettei joka päivä olekaan enää seikkailu. Siihen ettei jokainen vaaleatukkainen vastaantulija ole ulkomaalainen, jonka kansaa käydään satunnaisia keskusteluja ja vaihdetaan numeroita. Mä olen täysin kykenemätön muistamaan miten kavereita saadaan tavallisessa maailmassa. Ja täysin kykenemätön muistamaan miten päivät eletään kun ympärillä ei ole jatkuvasti ihmisiä. Se on vaikeaa, kun viimeisen vuoden aikana pisimmät yksin vietetyt hetket ovat olleet kahta vuorokautta lyhyempiä. Vaikka kotia ei ole ollut, on jossain aina olut joku. Nyt ei ole.

Heräsin tänään taas keskellä yötä enkä saanut unta. Kello näytti kymmentä ja lupasi pilvistä. Beijingin aikaa. Tuntuu että siinä ajassa mä elän, henkisesti ja fyysisesti. Sitä luulisi että maailmat sekoittuu. Mutta ne pysyy totaallisen etäällä toisistaan. On Suomi ja on Kiina. Ja mä olen pudonnut jonnekin sinne välille.

Kaverin kokemuksen syvällä rintaäänellä lausuttuja sanoja lainaten: Now your quest is to find where home really is. It'll be good time to think, if you can handle it.

Pitkä kuvaton tarina kaikesta

Siitä on jo lähes kaksi kuukautta kun lopetin mun työt au pairina. Se päivä tuli nopeasti ja sen jälkeen kaikki iski vielä nopeammin. Viimeinen kuukausi Beijingissä vaihtui viikoiksi ja sitten mulla oli yhtäkkiä jäljellä vain muutamia täyteen ahdettuja päiviä, hyvin vähän suunnitelmia tulevalle ja liian monta hyvästiä. Se kaikki tuli ihan yhtäkkiä. Ja sitten mä olin jo tienpäällä rinkkoineni vailla suurtakaan hajua siitä missä ollaan ja minne ollaan matkalla. Suunnan puuttuminen ei vaivannut pätkän vertaa, mutta henkisesti oltiin heikolla pohjalla. Miksi mä lähdin ja kenelle mä tätä matkaa teen? Ja sitten mä löysin itseni eräänä aamuna juoksemasta viimeisellä minuutilla Beijingin junaan. Ja täällä mä olen taas.

Mulla on tapana aina luvata kirjoittaa kaikesta, mutta koskaan en lupauksiani pidä, joten kirjoitettakoot nyt sitten ihan kaikesta ilman minkäänlaista järjestystä tai logiikkaa. Viime kuukausista, siitä mitä musta on tullut, tulevaisuudesta, Kiinasta, elämästä täällä ja siitä miten pirun vaikea lähteä ja hyväksyä että jokin mikä on niin olennainen osa sua, jokin mikä on antanut ja vaikuttanut sun elämään niin paljon on nyt jäämässä taakse. Eli siis ihan kaikesta.

Aika tarkalleen vuosi sitten istui nakkikioskin nurkassa tyttö lukien taolaisuudesta ja päntäten siinä välissä kiinaa. Tytöllä ei ollut minkään valtakunnan ideaa siitä minne ollaan matkalla tai mitä tulee tapahtumaan ja sekös se vasta jännää olikin. Koko elämä oli edessä ihan erilaisena kuin koskaan ennen ja mikä vaan oli mahdollista. Kaiken piti muuttua, olla uutta ja hienoa. Piti rikkoa kaikki rajat ja juosta niin kauas ja pitkään kuin henki kulkee. Tunsin olevani niin loputtoman vapaa kun astuin lentokentällä turvatarkastukseen. En ollut kiinni enää yhtään missään. En surrut sitä mitkä jää taakse pätkääkään, mutta olin niin niin onnessani kaikesta tulevasta.

Shanghai. Mä saavuin sinne sydän täynnä toiveita ja odotuksia. Mä rakastuin siihen kaupunkiin. Mun elämäni yksi ikimuistoisempi hetkiä on kun näin suurkaupungin valot ensimmäistä kertaa. Muistan miten mun henki oli pakahtua. Mä tapasin ihan tajuttoman hienoja ihmisiä joilla kaikilla oli ihan käsittämättömän hienoja unelmia. Mä keräsin kasan muistoja ja hetkiä, joita en koskaan tule unohtamaan. Ne teki mut niin onnelliseksi, ylpeäksi itsestäni. Ne hetket sai mut tuntemaan olevani niin täydellisen elossa. Yhtäkkiä mä pystyin mihin vain. Yhtäkkiä musta tuli yksi niistä ihmisistä joka ei vain unelmoinut vaan loi ne kaikki unelmat todeksi. Se oli ihan käsittämättömän ihmeellistä. Sen ihmeellisyyden takia multa kesti useampi kuukausi huomata, ettei kaikki ollutkaan niin hyvin. Että vaikka mä rakastin sitä kaupunkia niin palavasti mulla ei ollut siellä hyvä olla. Mun oli maailman vaikeinta löytää ystäviä mun työaikataulujen takia ja vaikka mä rakastin mun pilalle hemmoteltuja tyttöjä ei mulla ollut mitään keinoa kommunikoida vanhempien kanssa. Tappelin viikkoja mun järjestön kanssa ennenkuin san viimein mahdollisuuden lähteä Beijingiin. Siihen kaupunkiin mistä mä unelmoin alusta saakka.

Ja sitten mä saavuin Beijingiin ja kaikki, mistä en koskaan ollut edes osannut uskaltaa haaveilla, tuli yhtäkkiä toteen. Beijing teki mut niin käsittämättömän onnelliseksi ettei mulla ole sanoja edes kuvailla sitä. En mä osaa selittää mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä mulla vain oli kaikki mitä elämältä tarvitsin. Mulla oli niin käsittämättömän hyvä olla. En uskonut, että mikään voisi koskaan tehdä mua onnellisemmaksi. En tiedä tuleeko mikään tekemäänkään. En mä saanut sitä mitä mä lähdin Kiinalta alunperin hakemaan, en lähellekään. Mä sain jotain paljon enemmän. Kun mä lähdin Kiinaan mä päästin irti ihan kaikesta siitä mitä mä olin. Mä päätin lakata pelkäämästä elämää ja valintoja ja heittäytyä vaan kaiken vietäväksi. Se heittäytyminen antoi mulle ihan helvetin paljon. Toisaalta se myös otti myös paljon. Joinakin hetkinä mä olen palannut miettimään mitä jos. Mitä jos en olisikaan heittäytynyt? Että oliko se sen arvoista. Kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia. Mitään muuta vastauksia kuin sen, että Kiina teki mut onnelliseksi.

Kiinassa olo on saanut mut miettimään ihan helvetin paljon kaiken tarkoitusta. Pienten asioiden syy ja seuraus -suhdetta. Sitä miten jokainen teko ja päätös vaikuttaa niin paljon elämään, mutta myös sitä miten kaikki väärät ja huonotkin päätökset johtaa juuri siihen elämään mikä sulla on edessä. En mä ole ollut täällä joka päivä onnellinen. Oon tehnyt ihan helvetin tyhmiä asioita, joita oon katunut järjettömästi jälkeenpäin. Niin paljon että ne on vaikuttanut mun päivittäiseen elämään ja ihan koko hyvinvointiin. Mä oon miettinyt että mikä tän kaiken tarkoitus on ollut. Että miksi mä päädyin tekemään mitä tein ja jopa hetkellisesti että onko tää kaikki ollut sen arvoista. Mä on miettinyt että mistä nää elämän vihreellisyydet on peräisin. Ja sitten lopulta ymmärtänyt, että ihan siitä elämästä itsestään. Se on elämä joka sattuu. Että kun on niin täydellisen elossa kipu tulee jossain vaiheessa väkisinkin kuvaan. Ei kukaan saa elää täydellistä elämää. Jokainen tekee jossain vaiheessa väriä valintoja. Joskus sattuu. Mä uskon kuitenkin vakaasti siihen, että ne väärät ratkaisut on kaiken sen elämän arvoisia. Kun tekee oikein, saa elämältä paljon hyvää ja on onnellinen tulee väkisinkin vastaanottamaan kipua. Mä koen sen kivun kuitenkin mieluiten tietäen, että mä elin ja nautin ihan helvetin paljon. Sen sijaan että olisin pelännyt jokaista liikettä ja ratkaisua. Tehnyt vain oikeita, mutta pelännyt jokaisen puolesta. Koska ei sellainen elämä mun silmissä ole minkään arvoista.

Kun mun aika Beijingissä läheni loppuaan mulla oli todella sekavat fiilikset. Mä olin ihan käsittämättömän innoissani ja onnellinen mun tulevasta reissusta. Reppureissaaminen Aasiassa oli ollut mun unelma jo vuosien ajan ja nyt se oli vihdoin käymässä toteen. Jos mahdollista vielä hienompana kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Mä olin lähdössä yksin keskelle todellista Kiinaa. Musta oli tulossa se tyttö joka ei pelännyt vaan otti ja lähti. Se oli mun unelma. Ja sitten todellisuus iski vasten kasvoja.

Mun viimeinen kuukausi Beijingissä oli mun parasta aikaa täällä. Mä asuin kaverien nurkissa ja nautin elämästä, ihan siitä tavallisesta arjesta itsestään. Mulla oli ympärillä maailman hienoimpia ihmisiä. Elin maailman hienoimpia päiviä tietäen ettei niissä ollut mitään erikoista, mutta että ne olivat kaikki mulle kuitenkin todella erityisiä. Tapasin usia ihmisiä. Rakastuin Beijingiin vielä vähän enemmän. Tein matkavalmisteluja mutten kuitenkaan. Istuin vielä viimeisenä yönä puhelimen ääressä googlettamassa mahdollisia hostelleja ensimmäisessä kaupungissa. Ei se haitannut. Mä olin valmis hyppäämään tuntemattomaan ja sinne mä tosiaan hyppäsin. Mutta ei se tuntematon mua häirinnyt vaan se, että mun piti hyvästellä mun koko elämä täällä tietäen, että kun mä matkojen jälkeen palaisin Beijingiin mulla ei olisi täällä enää mitään.

Mä en ole koskaan elämässäni itkenyt niin paljon kun viimeisen viikon aikana Beijingissä. Mä itkin vessoissa, metroissa, kaupungilla kävellessäni. Se iski aina yhtäkkiä. Jokainen kerta vakuutin itselleni että se tulisi kaikki olemaan sen arvoista, koska se reppureissu oli mun unelma. Tuli viimeinen viikonloppu. Vielä viimeisenä iltana sain kokea yhden hienoimmista hetkistä Beijingissä, kun mun vuosia kestänyt haave tuli toteen. Ja sitten tuli se viimeinen aamu. Kun mä en osannut katsoa ketään silmiin tuntematta kipua. Kun mä jotenkin onnistuin pidättelemään kyyneliä hyvästien verran ja sitten metrossa juna-asemalle kaikki vain hajosi käsiin. Sen piti olla edelleen kaiken arvoista. Vaikka mä olin täysin hysteerinen koko matkan juna-asemalle ja vielä koko ensimmäisen junamatkan mä toistelin yhä itselleni kuinka kaikki tulisi olemaan sen arvoista. Kului päiviä. Tapasin hienoja ihmisiä, vierailin aivan uskomattoman upeissa paikoissa. Kului lisää päiviä. Kiina yllätti mut joka päivä kauneudellaan. Mulla oli kuitenkin joka päivä henkisesti niin paha olla, että se söi mua enemmän kuin mikään koskaan elämässä. Kului viikko ennenkuin mä vihdoin ymmärsin ettei mun matka ollut sen kaiken arvoista. Että vaikka mun matka olisi ollut kuinka upea se ei koskaan olisi ollut sen jokaisena hetkenä koetun tuskan ja Beijingissä vielä olevan elämän arvoista. Joten mä päätin palata.

Ihmiset kertoivat olevansa pahoillaan. Jokainen kertoi, ettei se haitannut etten pystynyt mun matkaan. En mä ymmärtänyt miksi ne pahoitteli. Miksi ne pyyteli anteeksi päätöstä joka teki mut niin onnelliseksi. Koska mä nauroin ja hymyilin jokaisen hetken junalipun ostosta lähtien aina Beijingiin saapumiseen saakka. Mä tiesin että kaikki tulisi olemaan taas täydellisen hyvin. Ja kaikki tuli. Mun uskomattoman hieno unelma ei käynyt toteen, mutta mä opin myös ymmärtämään että kaikella on paikkansa, myös niillä unelmilla. Jonain päivänä mä toteutan matkani Kiinan halki. Nyt mulla oli kuitenkin olemassa jotain paljon arvokkaampaa. Kesän lopussa kaikki on poissa, mulle tärkeimmät ihmiset on kadonneet eikä Kiina tule koskaan olemaan sama. Siihen asti, tai ainakin muutaman viikon verran vielä, mä haluan nauttia siitä mitä mulla täällä on. Ja uskokaa tai älkää, viimeisten viikkojen aikana mä olen saanut kokea täällä vielä niin paljon uutta. Mä olen tavannut upeita ihmisiä ja saanut ihan tajuttoman hienoja kokemuksia. Mun ihmissuhteet on syventyny vielä ihan huomattavasti. Sain tilaisuuden sanoa hyvästejä ihmisille, joita en muuten olisi tullut enää kohtaamaan. Se kaikki oli paljon mun matkaa arvokkaampaa.

Musta on ollut hirvittävää ja hirvittävän upeaa huomata, että mä oon löytänyt toiselta puolelta maailmaa ihmisiä, joiden hyvästeleminen tuottaa niin kovaa kipua. Ihmisiä, joiden läsnäolon puuttuminen luo niin kovaa henkistä kipua että se sattuu. Mä en lähde valehtelemaan. Mä en ole koskaan eläessäni tuntenut mitään vastaavaa. Mulle oli okei jättää Suomi taakseni. Sinne jäi tärkeitä ihmisiä. Sinne jäi mulle arvokkaita asioita. Mutta niitä ei voinut ottaa multa pois. Tai olisi voinut, tavallaan, mutta kaikki mun elämässä oli silti olemassa Suomessa, yhden valtion rajojen sisäpuolella. Nyt kun mä lähden kaikki on palasina ympäri maailmaa. Mulla on ja tulee aina olemaan Beijing. Tää on mun koti, paikka jossa on ihan täydellisen hyvä olla ja jonne tuun aina haluamaan palata. Ja tulen palaamaan. Mutta silloin lähes kaikki mitä mulla on Beijingissä tulee olemaan ihan jossain muualla. Useilla mantereilla. Nää ihmiset täällä ymmärtää mua niin täydellisen hyvin. Ne ei tunteneet mua vuosia sitten, ne ei tiedä minkälainen ihminen mä silloin olin. Ne kuitenkin tuntee mut nyt ja mä uskon että vain sillä on mulle merkitystä. Koska mä olen paljon enemmän aito ja paljon enemmän ihminen kuin silloin joskus. Nää ihmiset tietää mut, ne tietää kaiken mun elämästä täällä, kaiken siitä millainen ihminen mä olen tällä hetkellä. On ihan maailman eniten väärin miettiä, että kohta kaikki on kaukana. Että kohta sanotaan se viimeinen heihei viimeisille ihmisille ja sitten mä olen yksin keskellä paikkaa joka oli joskus koti, mutta tuntuu tällä hetkellä paljon vähemmän siltä kuin Beijing.

Mua ahdistaa ajatus siitä, että kukaan ei tule ymmärtämään millaista osaa Kiina mun elämässä pelaa. Miten paljon se on vaikuttanut muhun, mun tulevaisuuteen ja elämään ihan yksinään. Mua ärsyttää aina lukea, miten kokemukset x ja y on muuttaut mua niin paljon ja olen ihan uusi ihminen nyt, mutta kyllä kai se sitten niin vaan menee. Mä olen kokenut, nähnyt ja tuntenut ihan liikaa ollakseni ihminen, jolla näistä ei tuntemuksista ei ole mitään käsitystä. Mun ajatusmaailmoja on rikottu ja uudelleenrakennettu niin tiuhaan, että paluu entiseen ei ole mahdollinen. Mä en tiedä näkyykö se muutos ulospäin lainkaan. Ehkä mä olen päällisin puolin ihan samanlainen. Ehkä se on hyvä niin. Koska joinain päivinä musta tuntuu että mä olen liian radikaalin erilainen ollakseni suomalainen. Mutta ehkä mä en olekaan suomalainen, ainakaan ihan täysin. Mä tykkään kun multa kysytään kotipaikkaa. Vastaan aika usein Beijing.

Mä lähden huomenna jälleen. Mun tällä erää viimeiselle reissulle Kiinaan. Mä olen tienpäällä kolme viikkoa ja palaan sitten kahdeksi päiväksi Beijingiin. Ja sitten lennän Suomeen. Se on maailman pelottavin ajatus. Hiljaisuus ja tyhjyys. Enkä mä edes tiedä yhtään mitä mä siellä teen. Enkä kuinka kauan. Mutta sinne mennään. Onneksi mulla on vielä 23 päivää.

Katsotaan miten käy.

Unelmista joista tuli totta

Multa kesti kauan huomata, että ihmiset on kaikkialla maailmassa aika lailla samoja. Että vaikka me tullaan aivan erilaisista maailmoista meillä on kaikilla yhteisiä ajatuksia ja unelmia. Että me kuljetaan samanlaisia teitä, vaikka jokainen niistä haarautuu aikanaan tuntemattomille poluille, sille omalle. Mä en osaa tiivistää sanoihin sitä, miten ihmeellistä on ollut tavata näitä ihmisiä. Kymmenittäin ja kymmenittäin kasvoja. Satoja tarinoita. Ja ennenkaikkea unelmia. Mä katsoin viime viikolla taas kerran videon miehestä, joka käveli halki Kiinan. Miehen kotisivuja selatessa mä löysin lauseen "It doesn’t matter what dream you choose to follow, as long as you have one". Ja sitten mä aloin muistella.




Mä tapasin miehen, jonka unelmana oli omistaa saari. Sellainen jolle voisi jonain päivänä perustaa oman lomakohteen. Mä tapasin naisen, joka ei halunnut mitään niin paljon kuin lentää. Oli tyttö joka halusi heti yliopiston jälkeen mennä naimisiin ja saada kuusi lasta. Poika joka halusi opiskella arkeologiaa ja tehdä tatuointeja. Oli joukko naisia, joista yksi halusi mitä palavimmin olla sairaanhoitaja. Toinen muuttaa Japaniin. Kolmas palata kotiin rakkaidensa luokse. Kaikkien niiden ihmisten unelmat oli niin kovin erilaisia. Mutta kun katsoin silmiin niitä ihmisiä, joiden kanssa keskusteluja kävin, en nähnyt kuin paloa. Jonakin päivänä mä vihdoin ymmärsin itsekin sen, ettei sillä ole väliä mistä unelmoi ja mitä tavoittelee. Vain sillä on merkitystä unelmoiko.



Mulla oli muutama vuosi sitten tuhottomasti unelmia. Silloin en osannu edes ajatella unelmien merkitystä. Haaveilin vain. Sitten kului vuosi. Päätin lähteä. Sitten kului toinen vuosi. Löydän itseni kerrostaloasunnon sohvalta katselemassa ikkunasta avautumaa maisemaa Beijingiä ympäröiville vuorille. Niistä unelmista, niistä mua vuosia polttaneista haaveista ei ole paljoa jäljellä. Mutta ei siksi, että ne olisivat haihtuneet, kuluneet pois tai unohtuneet. Mun suurimmat unelmat on käyneet toteen. Tarkoituksellisesti, vahingossa, suunnitellusti ja suunnittelematta. Edeltävät yhdeksän kuukautta on olleet kaikkea muuta kuin mitä odotin niiden olevan. Niiden odotusten sijaan olen kuitenkin saanut niin paljon enemmän, ettei sitä voi sanoin kuvailla.



On aamuja jolloin herättyäni katson itseäni peiliin ja sanon kiitos. Kiitos että lähdit. Kiitos että annoit itsellesi mahdollisen muuttua. Tulla sinuksi. Ihan oikeaksi sinuksi, sellaiseksi joka ei ole väärä vaikka ei olekaan täydellinen. Kiitos että opit antamaan itsellesi anteeksi. Kiitos että opit tekemään virheitä. Kiitos että uskoit unelmiisi. Koska ne unelmat antoivat sinulle kaiken sen mitä olet nyt. Koska et ole koskaan ollut silmissäsi yhtä kaunis.

Kodittomuudesta

Joulukuun puolivälissä ajauduin tilanteeseen, ettei mulla ollutkaan yhtäkkiä mitään paikkaa mihin mennä. Eräänä aamuna kävelin paikkaan jota kutsuin kodiksi, kaksi tuntia myöhemmin raahasin puolessa tunnissa pakatun omaisuuteni pois huoneista, joissa olin viettänyt viimeisen kuukauteni. Kannoin laukkuni toimistolle ja pakkasin kangaskassiin kaiken mitä seuraavan vuorokauden sisällä tarvitsin. Sitten vain olin.




Liike on viehättänyt mua niin kauan kuin jaksan muistaa. Se ettei tarvitse olla paikallaan. Että voi antaa elämän kuljettaa täydellä painolla. Kun mä lähdin mulla ei ollut mitään paikkaa mennä. Päätin elämän antaa heitellä. Antaa vallan sille liikkeelle. Ja sille kiehtovalle sanalle kodittomuus. Sille ettei kuulu yhtään mihinkään.

Kirjauduin ulos hostellista kolmen ensimmäisen yön jälkeen. Sen jälkeen heräsin jokainen aamu vailla tietoa siitä missä viettäisin sauraavan yöni. Muuttamisen viehätys alkoi rakoilla kun sairastuin. Päivää ennen joulua istuin kolme tuntia sairaalassa. Palasin hostelliin yhdeksi yöksi kuumehouruissa. Seuraavana päivänä lähdin taas. Kavereiden lukuisat sohvat ja kaikki ne paikat joihin ajauduin jotta voisin vain olla jossakin. Joka päivä kävin vaihtamassa laukkuni sisällön, valitsemassa kaksi kiloa esineitä joita elämälle tarvitsin. Jotkut päivät olivat rankkoja. Toisina päivinä nauroin ajatukselle siitä ettei mulla ollut kotia. Kun sain sängyn alleni nukuin väistämättä kellon ympäri.



Mä olisin voinut helposti rahoittaa yöni hostelleissa, nukkua valkoisten lakanoiden välissä lämmitetyissä huoneissa. Toisinaan teinkin niin. Kolmen aterian sijaan nautin yleensä päivässä yhden, mutta mun ei koskaan tarvinnut pakon sanelemana olla nälissään. Kodittomuus oli mulle tietynlainen vaihtoehto. Mulla ei ollut mahdollisuutta osoitteeseen ja ovikoodiin mutta olisin voinut rakentaa pesän väliaikaisesti hotellin seinien sisälle. Yhden oven taakse. Mä kuitenkin tiesin etten voisi. Mun oli pakko saada tietää lisää katujen ihmisiltä. Mä halusin päästä lähemmäs niiden todellisuutta. Mä halusin hetken yrittää nähdä maailman niiden silmin.

Multa kesti puolitoista viikkoa ymmärtää mitä kodittomuus todellisuudessa tarkoitti. Sitten löysin itseni istumasta metrossa neljättä tuntia putkeen. Kulkien keskuslinjaa edestakaisin. Istuen kierroksia kaupungin ympäri toisensa perään ettei olisi tarvinnut istua ulkona kylmässä ja pimeässä. Kun nousin ylös aseman portaita ja kohtasin pakkasen ja hyytävän tuulen todellisuus iski. Mulla oli paikka mihin mennä. Niillä muilla metrotunneleihin paenneilla tuskin oli.



Viime viikolla tietynlaisen kodittomuuden johdattelemana ojensin puolikkaan leipäpussin kerjäläiselle. Nainen tarttui ojennettuun käteeni kaksin käsin, katsoi silmiin, kumarsi syvään eikä kiitoksista tullut loppua. En ollut varautunut siihen. Sanoihin ja kiitokseen kyllä. Mutten siihen nöyryyteen. Siihen mitä yksi ele saa aikaan. Etten kääntänyt pois katsettani ja todennut ettei minulla ollut rahaa vaan avasin laukkuni ja tunnustin hetkeksi naisen olemassaolon tässä maailmassa. Se nainen näki mut itseään parempana. Oikeutettuna johonkin mihin sillä ei koskaan tule olemaan mahdollisuutta. Oikeutettu olen. Mutten missään mittakaavassa naista parempi.

Mulla on missio tälle vuodelle. Se on tehdä ihmisistä todellisia.

Tarina filippiiniläisestä

Kerron teille tarinan.

Tunsin Shanghaissa filippiiniläisen naisen, joka oli muuttanut Kiinaan viisi vuotta sitten. Hän jätti taakse kotinsa ja perheensä, kaiken tutun ja turvallisen, koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kotona Filippiineillä naisella on kolme lasta, joiden tulevaisuus riippuu pitkälti siitä minkälaisen koulutuksen he saavat. Taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden nainen lähti ulkomaille työskentelemään. Tehdäkseen sen mitä lastensa hyväksi voi. Kansallisuutensa takia hän ei voinut lähteä Amerikkaan, Kanadaan tai Eurooppaan. Kiina oli hänen ainoa mahdollisuutensa ja nainen otti tilaisuuden kiitollisena vastaan.

Nainen josta kirjoitan yksi hienoimmista koskaan tapaamistani ihmisistä. Hän työskentelee kuutena päivänä viikossa kellon ympäri ja lähettää viidensadan euron kuukausipalkkansa kotiin. Hän ei ole käynyt kotona kertaakaan lähtönsä jälkeen. Hän ei ole tavannut läheisiään puoleen vuosikymmeneen, eikä tiedä koska tulee tapaamaan. Hänen on työskenneltä ja työskenneltävä. Tehtävä parhaansa päivästä toiseen. Nainen puhuu lapsilleen ja aviomiehelleen yhtenä päivänä viikossa skypen välityksellä. Se on heidän ainoa tapansa pitää yhteyttä.

Nainen kertoi minulle kerran kuinka onnekas olen. Siitä että mun kansallisuus takaa mulle hyvän elämän. Ettei ole väliä tuleeko köyhistä vai rikkaista oloista, koska huipulle voi päästä tekemällä parhaansa. Ettei omaisuus ole mitta ihmisarvolle. Siitä että maailma on mulle avoin, että mulla on mahdollisuus matkustaa ja toteuttaa unelmia. Siitä että mä voin valita elämäni suunnan, tehdä kaikki väärät valinnat ja silti olla olemassa, saada mahdollisuuden yrittää uudestaan. Tällä naisella ei tule koskaan olemaan mahdollisuutta nähdä lunta. Hän ei tule koskaan pääsemään Kiinaa kauemmaksi. Nainen tulee jatkamaan työntekoa kunnes on jonakin päivänä tienannut tarpeeksi rahaa. Antanut lapsilleen tilaisuuden elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta. Ja silloinkin hänen täytyy vain toivoa, että se riittää.


Jokainen ajattelee Afrikan lapsia, Euroopan pakolaisia ja pohjois-Korean keskitysleirejä. Muttei kuitenkaan ajattele. Sitten eräänä päivänä kohtaa jonkun jolla on tarina kerrottavanaan ja maailmasta tulee totta. Pakolaiset, vangitut ja nälkää näkevät eivät vieläkään ole mun silmissä todellisia. En tunne heitä, en tiedä keitä he ovat. Mutta tätä naista mietin usein. Ja niitä miljoonia muita, jotka ovat tehneet saman valinnan.

Mä synnyin kultalusikka suussa. Suomi antoi mulle ilmaiseksi kaiken sen, mistä miljoonat ihmiset ovat valmiit antamaan oikean kätensä. Mä sain turvan. Sain koulutuksen. Kaikki mahdollisuudet maailmassa. Mun ei ole koskaan tarvinnut pelätä henkeni puolesta. En ole paennut sotaa tai köyhyyttä, en istunut kadun laidalla kerjäämässä. Mun ei ole tarvinnut elää selviytyäkseni. Eikä todennäköisesti koskaan tarvitsekaan.

On aika jännää, että jollakin ihmisellä on oikeudet kaikkeen ja toisilla ei mihinkään. Ihan vain koska on sattunut syntymään ensimmäisen maailman sijasta toiseen tai kolmanteen. Eikä se ole oikeasti edes mikään syy.

Erilaisesta maailmasta. Onnellisuudesta.

Tyttö laulaa metrossa enkelin äänellä. Haluaisin kertoa sille että sen laulu on kauneinta maailmassa. Että sen ei pitäisi koskaan lopettaa. En osaa ja kadun etten yrittänyt. Sanat antavat toivoa vaikka ihminen olisi tuomittu loppuelämäkseen tunneleihin.

Pihatiellä makaa kuollut kissanpentu. Sen sisälmykset leviävät hiljalleen kadulle. Ihmiset kävelevät ohi. Kukaan ei katso toistamiseen. Se ei kosketa. Edes minua. Ehkä ihminen tulee jossain vaiheessa immuuniksi tietynlaiselle pahuudelle.

Joku saapuu. Toinen lähtee. Ihmiset ympärillä vaihtuvat ja mietin miten siitä pääsee yli. Jatkuvasta luopumisesta ja hyvästeistä.

Syksy. Ulkona tuulee ja on jäätävän kylmä. Eräänä aamuna herään pakkaseen. Unohdin laittaa illalla patterin päälle, mutten osaa antaa itselleni oikeutta valittaa. Minulla sentään on patteri. Minulla on koti ja mahdollisuus lämpöön. Onko sillä kerjäläisellä jonka ohitin eilisaamuna yhtä kylmästi kuin kaikkina muinakin viikonpäivinä?

Mun silmieni edessä avautuu maailma, jonka kuuluisi kiskoa mut pohjalle. Mun kuuluisi murskautua maailman painon alla. Mä näen, kuulen ja tunnen. Mä välitän. Paljon. Mutta samalla mä havahdun huomaamaan, että tää maailma on mulle arkipäivää. Että se mikä joskus tuntui niin kaukaiselta ja absurdilta on osa sitä ilmaa jota hengitän. Erilaisissa maailmoissa on erilaiset mittasuhteet. Kadulla rahaa kerjäävä raajansa menettänyt mies on Suomessa talvipäivän nälkäinen pikkulintu.



Lakkasin miettimästä kellä on oikeus olla onnellinen. Kellä on oikeus hymyillä ja nauraa. Ja sitä kellä ei ole, koska jollain toisella ei ole mahdollisuutta onnellisuuteen. Onnellisuus kuuluu kaikille. Hylättyihin taloihin, roskalavoille, limusiineihin ja hienostohotellien sviitteihin. Toiselle onnellisuus on rahaa. Toiselle rakkautta ja kolmannelle jotain ihan muuta. Mutta ei onnellisuuden lähde tee toisen onnellisuutta yhtään enemmän tai vähemmän arvokkaaksi. On helpompi tuomita kuin yrittää ymmärtää. Onnellisuus on kuitenkin jotain niin henkilökohtaista, ettei sitä voi arvottaa ulkoapäin. Ei ole vääränlaista onnellisuutta, vain ihmisiä erilaisine arvomaailmoineen ja maailmankuvineen. Sillä loppuen lopuksi kyse on vain siitä mitä sisimmässään tuntee. Onko ilmapallo puhkeamassa tuskasta vai järjettömästä määrästä rakkautta elämää kohtaan.

Ymmärsin myös sen, ettei oma onnellisuus koskaan ole pois toisen omasta. Että vaikka joku itkee mä voin silti antaa itselleni luvan hymyillä. Juosta kilpaa pitkin Beijingin katuja, taipua kaksinkerroin onnenkyyneleet silmissä ja nauraa niin paljon että on vaikea hengittää. Luoda maailmasta hieman paremman paikan, vaikken ketään hymylläni pystykää pelastamaan.

Joku joka oli muttei enää olekaan.

"What are your expectations for this year? You need to make them clear for yourself."
"Before I came here I saw it all clear. I knew what I wanted. Now it's all just a mess."

Oon joutunut viime päivinä selaamaan mun päiväkirjamerkintöjä ajalta ennen Kiinaa. Oon joutunut muistelemaan syitä ja vaikuttimia, asioita jotka poltti niin kovasti mun sisällä ennen tänne tuloa. Mulla oli vielä viime kesänä selkeä visio mitä Kiinalta haluan. Mulla oli kuva itsestäni. Sellainen kuva jota lähdin kasvattamaan, vahvistamaan. Mulla tuli lauantaina kaksi kuukautta täyteen Kiinassa ja se kuva on sirpaleisempi kuin koskaan.

Mä istuin viime kesänä nakkikioskin nurkassa lukemassa Buddhan viisauksia. Mä haaveilin henkisestä kasvusta, itseni ja tasapainon löytämisestä. Luulen että olin siihen matkalla. Luulin että Kiina olisi ympäristö, joka tarjoaisi sille kasvulle kaiken mahdollisen avun. Mutta nyt mä olen täysin hukassa itseni ja tavoitteideni kanssa. Siksi että luulin tietäväni mitä olin ja mitä tarvitsin. Siksi että lähdin kuitenkin kasvamaan täysin toiseen suuntaan.

Mun mielestä hienoimpia asioita elämässä on se, ettei voi koskaan tietää mitä se sulle antaa. Tulevaisuuden epävarmuus kiehtoo mua enemmän kuin pelottaa. Se ettei koskaan voi tietä tulevaa, se ettei elämälle voi itse määrittää kuin suunnan. Mä uskon kohtaloon ja siihen että kaikilla tapahtumilla ja tekijöillä elämässä on joku merkitys tai vaikutin ihmisen tulevaisuudessa. Mä uskon kuitekin myös valinnan vapauteen. Siihen että ihminen voi itse päättää millainen on ja millaiseksi haluaa tulla. En edes ajatellut että se suunta, johon olin matkalla, voisi muuttua. Mutta tässä mä seison ja katson maailmaa ihmisenä, jota ei kolme kuukautta sitten ollut olemassa. Ihmisenä jota ei menneisyyden ajatusmaailmojen mukaan pitänyt koskaan olla.

Mä lähdin Kiinaan sydän avoinna, valmiina vastaanottamaan kaiken mitä maailma haluaa mulle antaa. Mä en kuitenkaan tiedä miten siihen ajatukseen pitäisi suhtautua, pelolla vai innokkuudella. Siihen ajatukseen, että onkin saanut maailmalta jotain mitä ei osannut odottaa ja onkin yhtäkkiä joku toinen. Sama mutta silti ihan eri. Oikea ja väärä samaan aikaan. Vaikkei oikeasti ole kumpaakaan.

Mä näen ja tunnen samalla tavoin kuin ennen. Mun maailmankuva ei ole muuttunut radikaalisti. Oon edelleen se sama tyttö joka räpsii kuvia räjähtävästä jäätelökakusta ennemmin kuin osallistuu sen pelastustöihin. Se sama tyttö joka käy syvällisiä keskusteluja maailman syvimmästä olemuksesta. Se tyttö joka haluaa lähteä talviyönä juoksemaan pellolle - juhannusöistä nyt puhumattakaan. Mutta silti jokin on toisin. Mun olemus on muuttunut. Se miten vastaanotan maailmaa, se miten sille vastaan. Mä kävelen eritavoin. Mä puhun erilaisia sanoja, erilaisella tavalla. Heittäydyn ja oon vihdoin lakannut pelkäämästä elämää. Mä en ole valaistunut tai saavuttanut tasapainoa itseni ja maailman välillä, mutta olen saanut jotain muuta. Jotain mistä olen ylpeä ja jotain mitä rakastan.

Eniten hirvittää se, että jätin Suomeen sen ihmisen, joka en halunnut enää olla. Suomessa enkä Kiinassa. Sen tilalle astui joku toinen, jota rakastan paljon enemmän kuin entistä minääni. Vaikka molemmat minäni kohtaavat monissa paikoin, on silti vaikea miettiä kuka on ja mitä voi olla kun joskus palaa. Jos itsensä näkee niin erilaisena kuin minä nyt, millaisena muut sen mahtavat nähdä? Mitä jos mulle käy niin kuin niin monille muille? Niille jotka palasivat, mutta joista tunnistettaviksi jäivät ainoastaan kasvot? Niille jotka palasivat paikkaan jota kutsuivat kodiksi, mutta joiden mieli ja ajatukset jäivät Kiinaan? Niille jotka eksyivät ja yrittivät löytää itsensä vanhasta elämästään, mutteivät koskaan onnistuneet? Mitä jos?

En tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä, että maailma muuttaa ihmistä. Muullakin tapaa kuin tekemällä vahvemmaksi ja laajentamalla maailmankuvaa. Ehkä yritän sanoa että pelkään tulla takaisin. Ehkä yritän sanoa etten halua. Koska se mitä maailma on mulle kahdessa kuukaudessa antanut on enemmän kuin mitä sain Suomessa vuosissa mitattavissa ajassa. Enkä usko että ihminen voi koskaan lakata kasvamasta.