Tarinoita Hong Kongista

Mun couchsurfing kehottaa mua jättämään suurimman osan nähtävyyksistä väliin ja elämään. Sitä varten Hong Kong on olemassa. Mies piirtää mulle aamulla kartan ja kirjoittaa listan paikoista jossa mä saattaisin haluta käydä. Saattaisin haluta hengittää Hong Kongia. Mä tanssahtelen läpi Victoria Harbourin ja Kowloonin, kävelen halki puistojen ja temppelien ja taivaaseen asti kohoavien kerrostalojen reunustamien katujen. Hong Kong vie mut kaupunkina mennessään, mutta kun mä palaan mielessäni takaisin siihen kaupunkiin en mä muistele tuulentuiverrusta Victoria Peakilla tai Hong Kong Islandin yöllisiä valoja. Mä muistelen ihmisiä ja kohtaamisia, jotka kaikki omalla tavallaan oli hyvin mieleenpainuvia, ja niitä pieniä hetkiä jotka mä vietin niiden ihmsten kanssa nudelikulhojen äärellä tai katuje varsilla istuen.

Mun couchsurfing host on yksi kilteimmistä ihmisistä joita olen elämässäni tavannut. Sen huumori on yhtä kieroutunutta kuin mun ja mua naurattaa aina kesken meidän keskustelujen. Me käydään ulkona syömässä, istutaan kadunvarrella katsomassa kaupunkia ja puhutaan maailmasta. Se näyttää mulle mitä Hong Kong on. Mun viimeisenä iltana se yrittää patistaa mut ja kaksi meksikolaista ulos tanssimaan mun viimeisen päivän kunniaksi. Se vie meidät oluille ja kiskomaan tarjottimen verran shotteja, mutta me vakuutetaan sille ettei me lähdetä mihinkään ellei se lähtisi meidän matkaan. Päädytään lopulta takaisin sen kämpille pelaamaan cards agains humanitya ja yön pikkutunneilla salaisuudet kulkevat ympäri asuntoa. Ihmismieli kiehtoo mua paljon. Salaisuudet kiehtovat. Ensimmäistä kertaa ikinä mua kutenkin pelottaa se miten paljon painoa ihmiset voivat sisällään kantaa vailla mitään ulkoista jälkeä. Samalla mä kuitenkin lumoudun siitä miten paljon hyvyyttä ja kauneutta voi mahtua ihmisiin, joiden roolissa moni muu olisi luhistunut täysin.

Hyppään eräänä usvaisena aamuna lautalle, joka vie mut Victoria Harbourille. Siellä hieltä haiseva likaisissa vaatteissa kulkenva keski-ikäinen mies kävelee suoraan mun luokseni ja kysyy olenko mä suomalainen. Sen michiganilaisen miehen sukujuuret ulottuivat kuudessa tai seitsemässä polvessa takaisin Amerikkaan vuosisatoja sitten muuttaneisiin suomalaisiin ja tuntuu siltä että olisin hypännyt ajassa vuosisatoja taaksepäin. Se puhuu hassuja sanoja, sellaisia kuten haukku ja kirnupiimä. Se laulaa suomalaisia lauluja, sellaisia joista mä en ollut koskaan kuullutkaan. Se yrittää kertoa mulle suomalaisesta kulttuurista jonka keskellä se kasvoi, mutta kun se kertoi perheestään mä näen silmissäni vain vanhan mustavalkoisen elokuvan. Mä en tiedä mitään siitä suomalaisuudesta jota se mies edustaa. Se yrittää saada musta tarttumapintaa. Se kertoo miten me ollaan ihan samanlaisia, minä ja se, koska meitä molempia yhdistää suomalaisuus. Se haluaa kuulla lisää musta ja mun elämästä Suomessa, mutta mä haluan vain juosta. Se mies tuntuu etsivän yhtä obsessiivisesti jotain mitä mä yritän yhtä obsessiivisesti paeta enkä mä tiedä kumpi on hullumpaa, luoda identiteetti sellaisen kulttuurin varaan jota ei enää ole olemassa vai paeta koko suomalaisuuden identiteettiä.

Baari. Keskiyö. Livemusiikkia. Lukematon määrä ihmisiä ja keskusteluja. Kaikki nimet ja kasvot katoavat mun mielestä sitä mukaa kun ihmiset vaihtuvat baarin edustalla. Keskustelut ovat yhdentekeviä ja arkipäivisiä ja niiden ihmisten sanat soljuvat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En saa tarttumapintaa kehenkään. Kukaan ei saa mun mielenkiintoa heräämään. Paitsi se tummatukkainen nainen, jonka kuva on painautunut mun verkkokalvoilleni ja sanat kauas mielen syvyyksiin. Se nainen viipyi mun elämässä kymmenen minuutin verran, mutta naisen sanat, ja se äänenpaino jolla ne lausuttiin, kaikuvat yhä mun korvissani. "I left when I was 19 and I've been here for nine years. Hong Kong is my home now and I'm never going back. I never fitted in anyway". Mä luulen että se on ensimmäinen kerta kun mä ymmärrän, että oli paikkoja joihin kuului ja paikkoja joissa oli saattanut viettää ikuisuuksia, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tullut koteja. Oli paikka johon se nainen ei kuulunut. Oli paikka johon mä en kuulunut. Sen jälkeen mä lakkasin miettimästä miksi mulla oli aina niin hyvä olla tien päällä, kaukana maailmoista joissa mun piti olla jotain ja sopia joukkoon.

Mun lento Hong Kongista Saigoniin on myöhässä. En tiedä miksi alunperinkään pidin lentämistä hyvänä ajatuksena ja nyt mun sydän lyö tuhatta ja sataa. Lentopelkoinen tai en, kun koneen on kuulutettu olevan myöhässä ensin tunnin, sen kuluttua kaksi ja sitten kolme, kellahdan penkkiriville kyljelleen ja toivon että joku nappaa mut siitä mukaansa kun on aika lähteä. Ehdin hytistä kesämekossani vain muutaman minuutin kun joku koputtaa olkapäätäni. Japanilainen tyttö tarjoaa mulle lainaksi neuletakkiaan, ettei koko terminaalin tarvitsisi katsella mun helmojeni alle. Ensi kerralla enemmän vaatetta mukaan. Mun lento on lopulta kuusi tuntia myöhässä ja mä nukun Saigoniin päästyäni melkein kokonaisen päivän.

Oon vähän matkafiiliksissä ja sattuneesta syystä heittelen jälleen Aasian meininkejä kehiin. Uusivuosi vaihtui komeasti Englannissa keskellä metsää nuotiota sytytellen ja kuluneella viikolla on tullut talsittua taas ties missä. Huomasin kuitenkin pari päivää sitten Lontoota pällistellessäni minkälaisessa eksotiikan puutteessa mä elän, päässä nimittäin pyöri sellainen ajatus että eipä tässä kummoista eroa ole tallaanko tämän kaupungin vai Aberdeenin katuja. Että semmosta. Onneksi tälle vuodelle mahtuu menoa ja meininkiä siinä määrin että tekemisien ajattelukin saa pulssin kiihtymään ja sukat pyörimään jaloissa! Parin päivän päästä hommat lienee siinä jamassa että kehtaan tulla niistä tännekin kertomaan. Tai viimeistään siinä vaiheessa kun tie vie viikon päästä takaisin Aberdeeniin. Oiskohan ne tulvat siinä vaiheessa jo meneisyyttä?

Lamma Island, Hong Kong

Mä luulin vuosia ettei Hong Kong ole muuta kuin pilvenpiirtäjien loppumaton viidakko. Mä luulin että se on vain jättimäinen  pienen valtion kokoinen kaupunki, missä paikalliset tekevät töitä aamusta iltaan ja turistit seisovat kamerat kädessä kuvaamassa kaupungin loistavia valoja. Sitten joku jonakin päivänä kertoi, että suurin osa Hong Kongista on vihreitä saaria. Koskematonta luontoa turkoosia vesi Että hyppäämällä lautan kyytiin sä saatoit saavuttaa minkä tahansa hiekkarannan tai vaellusreitin. Olin myyty ja niinpä mä hyppäsin eräänä aamuna Lamma Islandille menevään lauttaan.

Hong Kongissa mä jaksoin aina meren nähdessäni ihmetellä värien syvyyttä. Niitä sinisen ja turkoosin sävyjä, jotka loistivat kirkkaana aaltojen kuohuissa. Ne värit sai kaiken näyttämään puhtaalta, vaikka horisontti katosi siniseen usvaan. Saarella mä löysin itseni jälleen värien ympäröimänä. Ehkä se oli kulunut kuukausi Beijingiin harmaassa sumussa, kontrasti kaupunkiin ja mun ennakko-ajatukset Hong Kongista mitkä saivat kaiken näyttämään niin kiehtovalta ja elävältä. En tiedä, mutta Lamma Island oli mulle Hong Kongin kauneimpia hetkiä.

Eksyin maailman kauneimmalle rannalle. En tiennyt mikä siitä teki maailman kauneimmat. Ehkä hiljaisuus ja tyhjyys. Siellä pystyi kuulemaan jokaisen laineen loiskeen, meren vyöryttämän hiekan kahinan ja lintujen huudot. Ja tuulen. Sen miten se vavisutti puiden lehtiä, vieritti oksanpätkiä pitkin rantaa ja suhisi korvissa. Tai ehkä se vesimassojen voima, ajatus siitä että nuo vauhdilla rantaan pyrkivät aallot kuljettaisivat mut hetkessä kauas ulapalle. Ehkä aurinko ja sädehtivä hiekka, lähes symmetrisesti kaartuva rantaviiva ja tieto siitä että mä olin siellä ihan yksin luonnon keskellä.

Saarella oli kaikkea. Pieniä hylätyn näköisiä merenrantakyliä, joiden kuulin elävän vain kesäkuukausina. Maanpinnan kasvuston valtaansa ottamia rakennuksia syvällä metsän siimeksessä. Lukemattomia peltoja ja viljelysalueita. Kukkuloita toisensa jälkeen. Vihreyttä, vehreyttä ja kauneutta. Joku vilkuttaa mulle hiljaisella rannalla nököttävän talon ikkunasta. Joku toinen heilauttaa ongenvapaansa kohti ulappaa. Elämä on täällä aika hassua. Tuntuu että jokaisella on oma paikkansa kalastajana tai kaupanpitäjänä. Rauhallisuus, siihen mä hukun. Tuntuu kuin kenelläkään ei olisi kiire minnekään. Paitsi niillä parilla koiralla, jotka lähtevät juosten mun perääni kävellessäni erään pienen kylän läpi.

Äärimmäisen sympaattinen oli myös kylä saaren laidalla olevassa satamassa. Siellä lapset pyräilivät koulupuvuissaan kohti kotia. Kapeilla kaduilla soi musiikki ja ravintoloista leijuu merenelävien hajun lisäksi maailman keittiöiden tuoksuja. Jostain syystä musta tuntui, että kaikilla oli hymy huulilla. Mä mietin, että jos mä asuisin Hong Kongissa ehkä mäkin haluaisin viettää päiväni täällä. Pienessä kodikkaassa kylässä, joka oli kävelymatkan päässä seikkailuista ja auringonlaskun värjäämistä rannoista sekä puolen tunnin lauttamatkan päässä kaupungin vilinästä. Siellä lautassa mä ainakin haluaisin istua. Katsellen horisontin taa laskevaa aurinkoa lautan kannella.

Hong Kong, mä olen aika ihastunut.

Hong Kong Island

Junassa beijingiläinen tyttö pitää mulle seuraa koko matkan. Istutaan makuuvaunun seinämää vierustavilla penkeillä ja puhutaan rikkonaista englannin ja kiinan sekoitusta. You understand me. We are the same. Niin se sanoo mulle kun paikkaan tyhjiä kohtia sen lauseissa. Se on matkalla pohjois-Thaimaaseen vapaaehtoistyöhön spring festivalin ajaksi. Se kadehtii mua vapaudesta pitää taukoa kouluista. Mä kadehdin sitä mahdollisuudesta palata Beijingiin. Me tunnetaan toisemme vain kahdentoista tunnin ajan, mutta palattuani Suomeen löydän kaksi postikorttia yöpydältäni. It was great to meet you in train. Tule kylään koska vain.

Kun mä astun ulos metrosta Hong Kong Islandilla mä jään haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin nähdessäni ensimmäistä kertaa Shanghain valot. Rakennukset kasvaa kasvaamistaan, niiden huiput piiloutuu toistensa taakse eikä pilvenpiirtäjäviidakko lopu koskaan. Se on aika maagista. Ihmisiä juoksee ympäriinsä elämässä tavallista elämää. Mä en ole koskaan nähnyt länsimaalaisten ja kiinalaisten elämää niin sulavassa vuorovaikutuksessa. Täällä valkoiset kasvot eivät ole ihmetyksen aihe. Täällä sä olet vain sinä.

Island on yksi suuri kukkula. Kävelen mäkiä ylös ja alas, hyppään maailman suuripien ulkoilmaliukuportaiden kyytiin ja matkustan niin pitkälle kuin pääsen. Olen korkealla kaupungin yläpuolella, mutta rakennusten seinämä peittää näkymät alleen. Olen hämmentynyt siitä miten vihreä kaupunki on. Puut varjostavat mun askelia kaupungin ylärinteillä ja niissä roikkuvat kukat ovat aitoja. Liikennemerkit varoittavat katujen jyrkkyydestä - katujen, joilla on englanninkieliset nimet. Se saari on hullu sekoitus Eurooppaa ja Kiinaa - toisella kadulla sä istut brittipubissa, seuraavalla sun nenään leijuu kantonilaisen katukeittiön tuoksu. Lumoudun siitä sekamelskasta.

Mun jalat kantaa ympäri saarta lähes kahdeksan tuntia ennenkuin mun couchsurfing host palaa kotiin vaellukseltaan. Sitä ennen ehdin käydä vielä ihailemassa sataman valoja. Värikkäinä vilkkuvia pilvenpiirtäjiä, satamasta lähteviä lauttoja, kalastajia rannassa ja pientä saaren eteen pystytettyä huvipuistoa, jossa lapset juoksevat kilpaa illan pimennossa ja joku tanssii slacklinella. Puhelin tärähtää taskussa katuruokaa myyvällä kadulla ja mä kiipeän takaisin kukkuloille. Kaksikymmentä vuotta mua vanhempi mies avaa oven ja me lähdetään viemään sen vain muutamia viikkoja aikaisemmin adoptoimaa koiraa lenkille. Se leikkii jokaisen vastaantulijan kanssa ja saa mut nauramaan.



Ps. Ajattelin että ois loogisempaa kirjotella yhdestä reissusta kerrallaan eli aloitetaan Aasiasta!