Ruokakulttuurista vol 1: Syötäiskö tänään riisiä kulta?

Kiinalainen ruoka. Legenda. Mutta mitä se oikeasti on? Maistuuko se samalta kuin länsimaissa? Ootko sä syönyt kissaa? Entä merihevosta tai aivoja? Onko totta että torilta saa tuoretta koiraa? En tä se kuuluisa katuruoka, miltä se maistuu? Toivon että osaisin vastata edes yhteen kysymykseen, mutta karu totuus on, etten halua tietää vastausta suurimpaan osaan niistä. Syön kyselemättä kaiken, mitä mulle tarjotaan ja tähän mennessä suurin osa on maistunut joko hyvältä tai loistavalta. Suurin takaisku on tähän mennessä ollut fiini ravintola illallinen, jossa jokainen pöydän viidestätoista antimesta maistui paskalta. Mutta siitäkin selvittiin elossa!

Kiinalaiset rakastavat ruokaa ja jo pelkästään siitä, mitä minä olen nähnyt, voisi kirjoittaa kirjan. Tai äärettömän monta blogipostausta. Minä taidan tyytyä jälkimmäiseen ja ruotia seuraavat pari kuukautta ruoasta aina silloin tällöin! Kotiruoka on termeistä tutuin ei lähdetään liikkeelle siitä! Ja tietysti ruokailun kulusta yleensä. Jos tiesit kaiken entuudestaan nostan sateenvarjoa; minä olin pihalla kuin heinäsirkka kun ensimmäisen kerran alettiin syödä!

Boring facts: Kiina jakautuu makujen ja raaka-aineiden mukaan erilaisiin ruoka-alueisiin, joita on Wikipedian mukaan karkeasti arvioituna neljä. Shanghai kuuluu alueellisesti itäkiinalaiseen keittiöön, joka on maultaan muita makeampi. Kaupungit erikoisuuksia ovat merenelävät, joiden sesonkiaika alkaa syksyllä, sekä haiseva tofu, jota en toivottavasti koskaan päädy maistamaan.

Tekijän huomio: Kaikki kokemukseni kiinalaisesta kotiruoasta perustuu yhden ruokakunnan tapoihin. Naapurissa tai viimeistään parinsadan metrin päässä on todennäköisesti aivan omanlaisensa tavat - eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä puhumattakaan. Pahoittelen myös kuvien puutetta.


Kiinalainen kotiruoka

Lähdetään liikkeelle siitä tärkeimmästä: Maistuuko kiinalainen samalta Kiinassa kuin länsimaissa? Karua sanoa, mutta ei. Mun kokemuksiin perustuen kiinalaisella ja länsimaiden kiinalaisella ei ole mitään tekemistä keskenään. Voi olla että se johtuu siitä, että länsimaiden kiinalainen noudattelee pohjoisen ruokaperinteitä, mutta ainakin täällä Shanghaissa poissa ovat makeanimelässä kastikkeessa lilluvat nuudelikasvissekoitukset ja mustekalarenkaat. Kertaakaan en ole törmännyt kevätrulliin tai uppopaistettuun ruokaan. Sen sijaan tilalla ovat yksinkertaiset kasvis- ja kasvislihayhdistelmät, joista useimmat on maustettu hyvin miedosti. Kastikepohjaiset ruoat ovat harvemmassa ja ovat yleensä mausteisempia. 90% kastikepohjaisista ruoista koostuu kuitenkin vain yhdestä raaka-aineesta, joka on useinmiten lihaa tai kalaa. Viimeksi mainittu tarjoillaan kokonaisena.

Riisi on jokaisen ruokailun lähtökohta ja ateriat rakennetaan aina sen ympärille. Pöydällä tai kädessäsi nököttävä riisikuppi on samalla pöydän ainoa annin, joka kuuluu yksinomaan sinulle: kaikki lisukkeet on koottu keskelle pöytää ja jokainen on vapaa kokoamaan tarjolla olevista vaihtoehdoista oman annoksensa - sekä tietysti santsaamaan ensimmäisen kierroksen jälkeen. Neljä on meidän taloudessa suhteellisen standardi määrä lisukkeille, mutta ns. tärkeämmissä ruokailuissa olen nähnyt tuplasti enemmän ruokaa. Mutta mitä ne lisukkeet siis ovat? Kaikkea maan ja taivaan välillä! Löytyy pinaattimunakasta, kukkakaali-liha -sekoitusta, possua, ankkaa, kalaa, tofua, höyrystettyä parsaa ja porkkanaa, lämpimiä salaatteja ja jotain mikä muistuttaa epäilyttävästi makkaraa. Ihan näin esimerkkinä. Niitä sitten noukitaan ruokailun kuluessa omalle lautaselle samoilla puikoilla, joilla ruoka mätetään suuhun. Kuola kiertoon!

Ruoan yhteydessä ei juoda mitään. Sen sijaan ruoan jälkeen nautitaan keitto, joka voi yllättäen sisältää mitä tahansa maasta taivaaseen. Neste on kuitenki aina kirkasta ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä keiton sisältö koostuu pelkistä kasviksista. Sienet ja vihannekset ovat melko suosittuja ja mun henkilökohtainen suosikki on kiinalainen tomaattikeitto. Mutta miten se keitto nautitaan? Sattumat noukitaan puikoilla ja neste juodaan kupin reunasta - tai syödään lusikalla mikä on ilmeisesti sivistyneempi tapa.

Sivistyksestä puheenollen! Jos olette kuulleet kiinalaisista pöytätavoista niin totta joka (tai ainakin jokatoinen) sana. Koskaan en ole kuullut ketään toruttavan röyhtäilemisestä tai ääneen syömisestä. Puikkojen päässä tärisevää (mun splesiaalitaito on sheikkaavat syömäpuikot) lihanokaretta voi kiskoa kuinka eläimellisesti tahansa ja katkarapujen syöntitaktiikka on niin käytännöllinen oksettava etten olisi koskaan tullut itse keksineeksi: purraan pää poikki, sylkäistään se lautaselle ja voila: katkis on valmis nautittavaksi!

Miltä se ruoka maistuu? Ihan helvetin hyvältä näin suoraan sanottuna. Ei välttämättä pahemmalta kuin länsimainen kiinalainen, mutta hyvin erilaiselta. Mitä pahemmalta näyttää, sen paremmalta se maistuu on aika hyvä sääntö. Olen myös positiivisesti yllättynyt siitä miten hyvältä pahanhajuinen ruoka voi maistua. Viimeksi eilen pistelin poskeeni keittoa, joka tuoksahti aivan liikaa suun kautta erittyneiltä mahanesteiltä. Hyvältä kuitenkin maistui! Vastaavasti jotkut todella hyvältä näyttäneet ruoat ovat olleet todellisia pettymyksiä ja niitä on saanut niellä kynsin ja hampain. En tiedä kuinka epäkohteliasta on jättää syömättä, mutta en aio kokeilla.

Ainiin, tärkein meinasi unohtua! Kiinassa kukaan ei koskaan ikinä missään tilanteessa ole täynnä. Sä pystyt syömään niin megalomaanisen paljon kuin haluat - tai siis niin paljon kuin muut haluavat sun syövän! Jos sinä et mätä ruokaa lautasellesi voit olla vuoren varma, että joku muu mättää. Ja siinä sitä sitten syödään. Ja syödään. Ja syödään. Koska ethän sä nyt vielä voi olla täynnä! Ota tätä ja tota ja vielä vähän tuota! Ai sä söit nekin? No sullahan on sitten vielä nälkä, otapas tästä!