Minun au pair tarinani osa 1: Shanghai

Siitä on kulunut tasan vuosi kun mä palasin Kiinasta Suomeen. Niin minä kuin mun elämäkin on muuttuneet tosi paljon viimeisen vuoden sisällä ja sen myötä mulle on muodostunut aika hyvä kokonaiskuva mun au pair vuodesta ja siitä mitä se piti sisällään ja miten se muutti mua ihmisenä. Ajattelin heittää tähän elokuun alkuun nyt ihan kunnon au pair pläjäykse alkaen mun kolmesta perheestä ja elämästä siellä päättyen ihan kunnon informaation siitä millaista on olla au pair Kiinassa ja mihin sinne lähtevien kannattaa varautua! Jos jollain on kiinnostusta johonkin tiettyyn topikkiin tyyliin mun arkipäivän elämään Kiinassa, mun ennakko-odotuksiin vuodelta ja miten ne toteutui, mun au pair kavereiden tarinoita tai miten kiinalaistuin vuoden aikana niin iseoita saa heittää! Mutta lähdetään liikkeelle Shanghaista ja mun ensimmäisitä kolmesta kuukaudesta au pairina.

Ennen lähtöä

Kun mä päätin keväällä 2013 lähteä au pairiksi tätä blogia alkoi kirjoittamaan hyvin mustavalkoisesti maailman näkevä tyttö. Mulla oli hurjasti unelmia ja mä halusin palavasti ulkomaille, jonnekin kauas täältä. Mä toivoin Kiinaan lähdön vastaavan kaikkiin niihin kysymyksiin itsestäni ja maailmasta joihin mä en ennen ollut löytänyt vastausta. Mä näin sen ratkaisuna kaikkeen. Mä näkisin ja kokisin hurjasti asioita: pääsisin matkustelemaan tolkuttoman paljon ympäri maata, oppisin uuden kielen, saisin hurjasti uusia kavereita ja musta tulisi uusi jäsen mun host-perheeseeni. Mä en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta mä olin avoin kaikelle mitä maailmalle lähtö toisi tullessaan. Paljon mä sainkin, mutta mikään ei missään vaiheessa mennyt suunnitelmien mukaan.

Shanghai

Mä saavuin Shanghaihin ja aloin elää mun hostperheen arkea. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja mun perhe oli mukava ja kohteli mua hyvin, vaikka vanhemmat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Mulla oli 5- ja 8-vuotiaat tytöt ja perheeseen kuului lisäksi filippiiniläinen lasten- ja kiinalainen taoudenhoitaja. Asuin Minhangissa etelä-Shanghaissa ja matka keskustaan kesti bussin ja metron kanssa kaksi tuntia. Ensimmäisten perheessä tiiviisti vietettyjen viikkojen jälkeen aloitin kiinan-tunnit ja Shanghain tutkimisen. Mun au pair -järjestöllä oli Shanghaissa vain yksi au pair mun lisäkseni mikä tuli pienenä yllätyksenä, mutta meillä oli ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Mun kiinan opettaja oli mahtava ja kaikki tyypit toimistolla oli aina kilpaa auttamassa mua tai muuten vaan juttelemassa. Mä olin tosi innoissani ja rakastunut sekä Shanghaihin että Kiinaan.

Mä kotiuduin Kiinaan tosi nopeasti ja mä tykkäsin Shanghaista. Mulla oli tapana aina vapaa-aikana ja päivinä osoittaa random-piste kartalta ja lähteä tutkimaan mitä kaupunki piti sisällään. Tein välillä päiväretkiä lähiseuduille ja toisinaan kävelin samoja tuttuja katuja pitkin vain katsellen kaupungin menoa. Meistä tuli hyviä kavereita mun järjestön toisen au pairin kanssa ja tehtiin kaikki mahdollinen yhdessä. Livahdettiin Jing Mao towerin ylimpiin kerroksiin, matkustettiin pilvenpiirtäjien huipulle katsomaan kaupungin valoja, käveltiin öisin ympäri kaupunkia ja matkustettiin lautalla pitkin jokea. Mun kiinanopettaja oli tosi kunnianhimoinen ja opiskeltiin lopulta reilussa kahdessa kuukaudessa kaksi oppikirjaa läpi! Opin mistä saa parasta katuruokaa ja mistä löytää halvimmat vaatteet. Osasin kertoa mikä exit pitää ottaa keskustan metropysäkeillä kaupungin eri alueille päätyäkseen ja mitä linjoja ei kannattanut käyttää. Kaikki perheen henkilökunta oli myös tosi mukavia. Taloudenhoitaja oli aina tosi kiinnostunut musta ja laittoi mulle ruokaa vaikka perhe ei olisi ollut kotona, autonkuljettaja moikkaili mulle aina kun nähtiin ja lastenhoitajan kanssa oli kiva käydä kunnon keskusteluja englanniksi.

Kuukausi saapumisen jälkeen aloin havaita ongelmia perheen kanssa ja kahden jälkeen ne oli paisunut aika suuriksi. Suurin ja käytännössä kaikkiin muihin ongelmiin johtanut asia oli, etten mä en pystynyt kommunikoimaan mun host-perheen kanssa ollenkaan kielimuurin takia. Mun keskustelutaito kiinaksi oli ihan lapsenkengissä huolimatta siitä että opin kiinaa hurjaa vauhtia, eikä puhelinten sanakirjojen automaattikäännökset auttaneet ymmärryksessä juurikaan. Mä en tiennyt mitä perhe multa odotti, koska he eivät sitä kyenneet mulle kertomaan. Toisinaan sain puheluita toimistolta, jonne mun host-perhe oli soittanut ja pyytänyt juttelemaan mun kanssa. Mä puhuin sitten puolestani mun local cordinatorille ja se soitti takaisin perheelle valottaakseen mun näkökulmia. 99% tapauksissa asia koski mun hiljaisuutta ja sitä että lapset leikkivät mun kanssa sekä kiinaksi että englanniksi, jotka molemmat ärsytti mua, koska ne eivät varsinaisesti olleet mun käsissä. Mä olin hiljainen, koska mulla ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida muiden kuin lasten tai lastenhoitajan kanssa. Vanhemmat vietti niin paljon ajastaan töissä, että siinä vaiheessa kun he tekivät jotain yhdessä lasten kanssa kaikki lasten huomio kohdistui vanhempiin ja mun sivuutettiin täysin - yhteisillä illallisilla lapset ei vastanneet vaikka olisin puhutellut heitä suoraan, saati sitten pyytämään heitä kääntämään jotain vanhemmille. Kiinankielen käyttöön mä en ollut kykenevä enkä toisaalta usein halukaskaan puuttumaan. Mä olin perheessä vanhempien ehdoilla, mutta mä koin että jos lapset viettivät joko viisi päivää viikossa koulussa (toinen kirjaimellisesti viisi päivää aamusta iltaan) opiskellen ja koulun jälkeen mun kanssa englanniksi puhuen niillä oli oikeus leikkiä kerran viikossa kahdestaan omalla kielellään - vaikka mut toki leikkeihin mukaan otettiinkin ja mulle selitettiin

Mun perhe ei ollu täydellinen, mutta mua kohdeltiin aina hyvin. Vaikka meillä oli vanhempien kanssa aika ristiriitainen käsitys lasten kasvattamisesta kunnioitettiin silti toisiamme ja tehtiin molemmat osaltamme kompromisseja. Mä en kuitenaan ollut viettäyt Kiinassa tarpeeksi kauan aikaa saati sitten jutellut muiden au pairien kanssa niin paljoa, että olisin osannut suhtautua jotenkin neutraalisti siihen, että lapsi vietti ensin 13 tuntia päivästää koulussa ja erityisopettajalla ja sitten vielä viikonloppuna pianoa soittaen (jota tyyppi vihasi) ja extra matematiikan tunneilla. Mä en hyväksynyt sitä etteivät vanhemmat olleet koskaan viikolla kotona ja viikonloppuisinkin he vaivautuvat viettämään lasten kanssa vain illat. Lapset oli käytännössä lasten- ja taoudenhoitajien kasvattamia. He saivat kaiken haluamansa ja mitään sääntöjä ei ollut. Leluilla leikkiminen ruokapöydässä oli mm. kiellettyjen asioiden listoilla, mutta lapset saivat aina barbinsa takaisin kieltäytymällä syömästä. Mä en saanut mennä yksin lasten kanssa ulos "tuvallisuussyistä", vaikka asuttiin niin vartioidussa naapurustossa kuin mahdollista. Mun piti opettaa nuorempaa lukemaan, mutta tyttöä tämä ei kiinnostanut ja mä sain haukut joko siksi ettei lukutaidossa ollut tapahtunut kehitystä tai siksi, että mä en ollut leikkinyt lapsen kanssa koko työaikaa, koska olin todennut että leikit ei ala ennen kuin ollaan luettu. Vanhemmille oli ok lyödä lapsia, jos 5-vuotias ei osannut tehdä matematiikan läksyjään toivotun hyvin.

Mä rakastin Shanghaita ja mun vapautta siellä. Mä rakastin mun tyttöjä, jota osasi olla täydellisen pilalle hemmoteltuja hirviöitä sille päälle sattuessaan, mutta jotka oli aina innoissaan mut nähdessään ja kiskoessaan mut mukaan leikkeihinsä. Vanhempaa en nähnyt paljoa viikonloppujen ohella, mutta nuoremman kanssa bondattiin ihan kunnolla. Mun nimi oli ensimmäinen asia, jota tyttö huusi astuessaan ovesta sisään koulun jälkeen. Se nimesi mut kaikista talossa olleista lastenhoitajista parhaaksi. Meillä oli ihan omat leikkikuviot ja piilouduttiin aina välillä talon tyhjänä olevan yläkerran komeroon missä mä kerroin sille satuja. Tanssittiin yhdessä alakerran lastenhuoneessa ja juostiin puistossa kilpaa. Toinen tyttö halusi aina että autan sitä läksyissä ja tyttö livahti aina iltaisin mun huoneeseen piirtämään toisen ollessa pesulla. Meillä oli pienet vihkoset mihin kirjoitettiin sanoja englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja espanjaksi (lastenhoitajan ja entisen au pairin äidinkieli). Lauantai-aamuisin mun oven alta sujauteltiin lappuja joissa kyseltiin lenko jo hereillä. Mun tytöt oli ihania eikä mulla koskaan ollut ongelmia niiden kanssa.

Puolentoista kuukauden jälkeen mulle tuli ongelmia kuitenkin vanhempien ohella myös arkielämässä. Mun au pair -kaveri palasi kotiin ja musta jäi järjestön ainoa Shanghain au pair. Mun aikataulut meni täydellisesti ristiin kaikkien opiskelijoiden ja työssäkäyvien kanssa, enkä mä onnistunut löytämään kunnon kavereita koska olin aina illat ja viikonloput töissä. Mulla oli pari tuttua, joiden kanssa vietin satunnaisesti aikaa, muttei oikein ketään ketä pyytää arkipäivisin lounaalle. Tein usein palkattomia ylitöitä. En saanut mulle kuuluvia kuukausittaisia viikonloppuvapaita saati sitten lomapäiviä ja mun palkat oli aina myöhässä mitä kekseliäämpien tekosyiden varjolla. Lisäksi mun palkka oli ihan älyttömän pieni. Mulle maksettiin 700yuania (80€) kuukaudessa, mutta koska asuin tosi kaukana keskustasta mulla kului 400 (50€) yuania kuukausittain pelkästään julkiseen liikenteeseen. Jouduin poikkeuksetta käyttämään mun kaikki lentohyvitykset, että pystyin ostamaan itselleni ruokaa kodin ulkopuolella, tekemään satunnaista sight seeingiä ja tekemään muutaman päiväreissun kaupungin ulkopuolelle.

Shanghaista Beijingiin

Puolentoista Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen totesin että homma ei toimi. Mä en enää jaksanut sitä että mä en pystynyt kommunikoimaan vanhempien kanssa muuten kuin järjestön välityksellä. Kommunikaation siivittämänä mua alkoi yhä enemmän ottaa päähän että jouduin viettämään kolmesta neljään tuntia julkisen liikenteen kyydissä päivittäin ja että mun aikataulujen takia mun oli täysi mahdottomuus hankkia kunoon kavereita. Järjestettiin family meeting, jonka tarkoituksena oli saada selville mikä mussa oli vikana ja mitä mun pitäisi tehdä paremmin. Ongelmat olivat edelleen samat: yhteisen kielen puutteesta johtuva hiljaisuus ja lasten kiinan puhuminen. Ongelmat eivät yllättäen ratkenneet ja mä päädyin pyytämään järjestöä etsimään mulle uuden perheen, mutta yhtäkkiä kukaa ei ollut enää halukas auttamaan mua. Mulla oli kuulema ihan hyvä olla perheessä, mun arkielämän tylsyys (=kavereiden puute) johtui vaan mun asenneongelmasta ja Shanghaihin olisi tulossa toinen au pair joskus kuukauden päästä. Jankutettuani tarpeeksi montaa kertaa perheen vaihdosta mulle päädyttiin lopulta toteamaan, että uusi perhe on etsinnässä ja mun pitäisi vain odottaa. Tuskin oli. Onneksi vastaus kaikkiin ongelmiin tipahti suoraan mun syliin.

Shanghain toimisto oli irtautumassa mun järjestöstä omaksi yhtiökseen ja siinä vaiheessa kun mulle alettiin vihjailla uuden sopimuksen allekirjoittamisesta mä koin tilaisuuteni koittaneen. Olin kysynyt mahdollisuudesta vaihtaa Beijingiin, mutta sain vastaukseksi vain huutoa Shanghain järjestön pomolta omasta kiittämättömyydestäni. Kaikki oli mun syytä aina ongelmista perheen kanssa mun kaverittomuuteen. Otettiin kovaäänisesti yhteen viikkoa myöhemmin kun toinen Shanghahin saapunut au pair oli samassa tilanteessa mun kanssa eikä apua löytynyt.

Toisen tappelun jälkeen mä laitoin sähköpostia Beijingiin ja kysyin mun järjestöltä mitä vaihtoehtoja mulla oli. Sanoin että halusin vaihtaa perhettä ja kaupungin vaihtokin kävisi paremmin kuin hyvin. Sain vastauksen heti samana päivänä ja pyynnön odottaa muutaman päivän, että asiat Beijingissä saataisiin sen verran järjestykseen, että mä voisin lähteä sinne. Kymmenen päivää myöhemmin mulle ilmoitettiin että Beijingissä olisi yksi perhe, joka voisi ottaa mut vastaan mutta muuta ei ollut tällä hetkellä tarjolla. Hyväksyin tarjouksen. Shanghain toimisto ei ollut kovin mielissään ja jätti mun viimeisen kuukauden pelkan ja lentohyvitykset maksamatta. Enhän mä ollut enää niiden kirjoilla eikä niillä ei ollut mitään vastuuta musta. Rahoja en koskaan saanut, mutta neljä päivää myöhemmin istuin 15-tunnin yöjunassa matkalla kohti Beijingiä.

Lapsia mulla jäi ihan hurja ikävä ja ikävä tulee aina kun katselen niiden kuvia tai videoita. Musta tuntui älyttömän pahalta jättää ne Shanghaihin tietäen että niillä oli taas yksi ihminen vähemmän elämässä. Pahalta tuntui myös host-vanhempien hylkääminen. Vaikkei meillä yhteistä kieltä ollutkaan ja meillä oli erimielisyytemme mulle oltiin aina oltu tosi kivoja ja mut oli aina otettu mukaan kaikkeen tekemiseen perheenjäsenen eikä työntekijän tavoin. Mulla jäi tosi kivoja muistoja Shanghaista, mutta toisaalta viimeisten kuukausien ongelmat jätti pahan maun suuhun myös kaupungin osalta. Shanghai tulee aina olemaan ensimmäinen kotini ulkomailla, mutta en usko että tulen koskaan palaamaan kaupunkiin.

Beijingiin lähti paljon vahvempi, viisaampi ja kypsempi henkilö kuin mitä Shanghaihin oli kolmea kuukautta aikaisemmin saapunut. Mä olin oppinut sanomaan ei, pitämään kiinni oikeuksistani ja seuraamaan unelmiani. Beijingiin muutto oli työn ja tuskan takana ja monta kertaa multa meni usko, että asiat edes järjestyisi, mutta Beijingiin muutto oli ja on edelleen yksi parhaista elämäni aikana tekemistä päätöksistä.


Lisää Shanghain aikaisia juttuja löytää tästä, Beijingiin muuttosta voi lukea lisää tästä ja Shanghain järjestöstä englanniksi tästä.

Lujiazui

On olemassa kaupunginosa, jota ei pitäisi olla olemassa. Kaupunginosa joka rakennettiin tyhjästä kahdessakymmenessä vuodessa. Sen skylinesta tuli yksi Kiinan tunnetuimmista nähtävyyksistä. Taivaslinja, joka tunnistetaan kaikkialla maailmassa. Mutta sen ei pitäisi olla olemassa. Se ei kuulu tähän maailman. Kun ensimmäistä kertaa astuin ulos Lujiazuin metrosta tunsin hypänneeni tulevaisuuteen.

Tältä maailma joskus näyttää.

Ehkä juuri se fakta, että se näyttää niin maailmaan sopimattomalta, on saanut mut rakastumaan siihen. On paikkoja jotka salpaa hengen riippumatta siitä monta kertaa ne katseellaan kohtaa. Ehkä vaikuttavin niistä on kolmen kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän erottavassa risteyksessä. Niskoja taivuttaa ja taivuttaa taakse mutta mikään ei tunnu riittävän. Tuntuu että taivas loppuu ennen kuin pilvenpiirtäjät saavuttavat huippunsa. Ja niin se pilvisinä päivinä loppuukin. Koska korkeimmat huippu on silloin taivaita halkovien pilvimassojen yllä.

Se kaupunginosa on suurimmilta osin epäluonnollisen siisti. Epäluonnollisen järjestellysti suunniteltu ja rakennettu. Epäluonnollisen moderni ja yläluokkainen. Kun sinne astuu tuntuu olevansa kaukana Kiinasta. Sitten kuulee lähipuistosta musiikkia. Sitten löytää ilmaiset festarit kaupungin keskustasta. Astuu sisään porteista ja näkee kiinalaiset hyppimässä tasajalkaa molemmat kädet kohti taivasta. Miettii että ei missään muualla. Päättää mennä mukaan.

Ei se ympäristö vaan ne ihmiset.

Tässä kaupungissa mikä tahansa on mahdollista.

Au pairin arkipäivä

9.10.2013 (päiväkirja)

Kello soi seitsemältä. Herään kymmentä minuuttia aikaisemmin siihen että ovi kolahtaa ja tyttö lähtee kouluun. Muuntaudun ihmiseksi puoli kahdeksalta ja kerään hämmästyneitä katseita varhaisesta herätyksestäni. Tyttö vannottaa mut olemaan kotona kun pääsee tarhasta. Promised.

Onnistun hukkaamaan tunnin aamustani ja sen sijaan, että käväisisin aamulla People's squarella matkustan metrolla suoraan toimiston pysäkille. Ihan vain tajutakseni että toimiston ovi on lukossa. Koska ei se mun tunti minnekään hävinnyt, satun vain olemaan idiootti. Metroudun uudestaan, juoksukävele pitkin Suzhou Roadia. En osaa neuvoa ulkomaalaisille apteekin sijaintia. Ostan piirrustuslehtiön taidekaupasta. Haen mäkkäristä aamupalasämpylän ja pohdin miten tulen koskaan selviämään ilman kyseisen puljun aamiastarjontaa.

Mulla ei ole ollut kiinantunteja kahteen viikkoon ja pää lyö tyhjää yksinkertaisimpiekin kysymysten kohdalla. Onneksi mun kiinanopettaja on maailman paras ja nauretaan sen kanssa koko aamu. Juorutaan ja houkuttelen sen tapani mukaan sivuraiteille opetuksesta. Kyllä mä oikeasti haluan oppia mutta kun sen tarinat on kivoja! Ja yksitysopetus on toisinaan vähän puuduttavaa. Nyt osaan sanoa liikenneonnettomuus kiinaksi. Tiedän myös nimityksen kiinalaisen uudenvuoden liikenneruuhkalle. Vieläkään en kuitenkaan tiedä miten sanoa juosta tai nukkua mandariiniksi.

Lounastauolla toimiston pojat lähtee hakemaan lunch boxeja. Mua pyydetään mukaan, mutta totean että ei kiinalaista ruokaa minulle tänään kiitos - pitipä nähdä sekin päivä kun kieltäydyn ilmaisesta ruoasta. Haen sen sijaan leipäkaupasta patongin. Ihan oikean patongin mikä haisee ja maistuu patongilta, maksaa kaksi euroa ja painaa 250 grammaa. Hyvä ruoka parempi mieli ja sillain.

Lahnaudun takaisin toimistolle ja heitän kengät pois jalasta. Lösähdän maailman epämukavimpaan tuoliin popsimaan eväitä ja sotkemaan lattiaa leivänmuruilla. Hipsin hakemaan jääteeni luokkahuoneesta ihan vain huomatakseni että huoneen lattiamatto on kauttaaltaan läpimärkä. Niin on myös mun sukat ja laukunpohja nyt. Eipä mitiä, takaisin sotkemaan! Jauhetaan Gu Chengista, kiinalaisesta runoilijasta, jonka muistopäivää vietettiin eilen. Juttu kääntyy kirjallisuuteen ja sovitaan, että luetaan Lin Yutangin Moment in Peking. Mulla on täällä kahden ihmisen lukupiiri hei!

Kun loppuporukka raahautuu syömästä mä teen tutkimusta mun asuvalinnasta sunnuntain coctail partyja varten. Että ei sen kummempa nää meidän kuukausitapaamiset. Varsinkaan kun ottaa huomioon että kyseessä on ylemmän luokan kutsuvierastapahtuma, johon meitä on yritetty tunkea viimeiset kaksi kuukautta. Siinä sitten heiluttelen mekkoani ja yritän saada vastausta kysymykseen onks tää nyt hyvä vai ei? Yritin myös ratkaista loppuelämäni kannalta niinkin otollisen kysymyksen kuin pitäisikö mun laittaa korkkarit jalkaan. Oon nimittäin kerran baarissa huitonut korot jalassa ja olo oli kuin amazonilla! Siinä ne pojat sitten nousi kaikki vuoronperään seisomaan ja minä mittailin että oonko nyt liian pitkä vai en. Enkä tiedä vieläkään! Että on elämä vaikeaa. Ampaisen kotiin kun siivooja tulee pelastamaan luokan lattiaa vesivahingolta.

Ruuhkabussissa aikaa kuluu lähes tuplasti normaalin verran. Kun kaistoja on neljä kappaletta samaan suuntaan voisi lähiön liikenteen kuvitella olevan sujuvaa. Kaikkia hupsuuksia sitä tuleekin elämässä mietittyä! Haen paketin keksejä kaupasta. Mansikkaoreot on ollu loppu jo useamman viikon jonkun ahmatin takia. Krhm. Kotona voitelen muutaman Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Tajusittekohan te nyt varmasti että puhun niistä Vaasan koulunäkeistä? Niitä mä kuitenkin syön pari kappaletta. Niitä Vaasan koulunäkkejä joita löytyi Digestive keksien yläpuolelta supermarketin imported food -hyllyköstä. Siis kaksi Vaasan taivaallisen ihanan makuista koulunäkkiä ja sitten ovelta kuuluukin jo huutoa. Jasmin! Jasmin where are you? We are gonna play barbies today!

Mun barbeilla ei ole taloa eikä vaatteita koska ne on köyhiä. Ne yrittää päästä hyviin väleihin palatsissa asuvien barbien kanssa, että niillä olisi jotain päälle pantavaa ja katto pään päällä koska talvi on tulossa. Kolme barbia jää alastomana taivasalle, mutta yksi sentään pääsee sisälle taloon nauttimaan rikkaasta elämästä. Lopulta se adoptoidaan ja se elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Tai ainakin siihen asti, että me lähdetään syömään illallista.

Ruokapöytädraama käynnistyy sillä sekunnilla kun minä olen jotain, mitä tytön äiti ei ole. Äiti on tämän perheen prinsessa, siitä piirretään kuvia ja sille kirjoitetaan kortteja, äiti on paras kaikista ja aina oikeassa. Ei ole mitään mitä äiti ei osaisi tai mitä äiti ei olisi. Lause "Jasmin is a lady" on tänään kaiken pahan alku ja juuri. Mikä mun äiti sitten on? She's a woman. NO! MY MOM IS A LADY!!! Itkua, huutoa ja pikku tyttö pöydän alla. Riisikupit heiluu pöydän tahtiin kun tyttö vaatii äitiä olemaan lady. Koska lady on paljon hienostuneempi sana kuin woman. Lopulta kaikki muut on ladyja paitsi minä. Minä olen mies. Siihen ratkaisuun ollaan tyytyväisiä kaikki ja rauha palaa maan pinnalle. Eihän sitä ruokaa olla syötykään kuin vasta kolme varttia.

Ruoan jälkeen avataan sateenvarjot ja lähdetään kouluretkelle alakertaan. Syön angry birdsejä ja olen ahkera ekaluokkalainen, mutta päädytään kuitenkin tanssimaan sateenvarjot ja helistimet kourassa ympäri huonetta. Laitetaan musiikki päälle ja juostaan kilpaa ympyrää. Mun tyttö nappaa lattialta kasan nukenvaatteita ja alkaa ahtaa hametta päälleen. Se on kuulkaas näky se kun 5-vuotias pukeutuu vauvanvaatteisiin. Mutta sen päälle ne paidat ja hameet vain päätyvät. Muutama sauma ratkeaa mutta mitäs pienistä! Lopulta tyttö muuntautuu vauvakoiraksi ja pääsen lenkittämään sitä ympäri alakertaa. Imuri on loistava suihku ja hyppynaru käy remmistä. Se poseeraa kameroille vielä toisessa nukkejen vaatteista rakennetussa asukokonaisuudessa ennen kuin lähdetään yläkertaan pesulle.

Luetaan kirjaa toukasta nimeltä Pip ja piirretään yhdessä. Tai no, tyttö piirtää ja minä väritän ohjeiden mukaan. Oon ilmeisen huono värittäjä koska sanomista tulee. Eihän tää lahjapaketti nyt oranssi voi olla. Oikeassa olet! Toinen tyttö tulee kotiin vasta yhdeksän jälkeen illalla, mutta siinä vaiheessa minä lentelen jo höyhensaarilla. Tai katselen Salkkareita. On pahoja tottumuksia joista ei pääse eroon edes maailman toisella puolella.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Vaikka se oli ihan tavallinen päivä. Mutta juuri se teki siitä maailman parhaan. Että ei ollut mitään odotuksia, saattoi mennä vaan. Tänään rakastin Shanghaita enemmän kuin koskaan.

Mun oveen tullaan koputtelemaan kymmeneltä. Tyttö sanoo että nyt mennään leikkimään, iltapäivä sulla on vapaata. Host-perheellä on tapaaminen koululla ja niillä menee siellä koko päivä. Mä voin lähteä ulos. Mä voin lähteä ulos sunnuntaina. Viikonloppuna keskellä päivää. Kun leikit on lopetettu ja ovi kolahtaa multa kuluu vartti päivän suunnittelemiseen ja toinen lähtövalmiuteen. Ensimmäinen etappi CS:n sunnuntai piknik!

Löydän itseni Fuxing Parkista puoli tuntia myöhässä ja tajuan, ettei mulla ole siinä ihmismäärässä mitään mahdollisuuksia löytää tuntematonta seuruettani. Mutta se ei haittaa koska en elämässäni ole nähnyt mitään sellaista kuin kiinalainen sunnuntaipuisto. Musiikki soi, ruohokentän ovat vallanneet eväitä syömään pysähtyneet perheet. Lapset potkivat palloa ja lennättävät leijaa. Aikuiset makaavat vilteillä lukien kirjaa tai nauttien auringonpaisteesta. Kuulen vasemmalta kiinaa ja ranskaa, oikealta englantia ja saksaa. Kaikilla on hyvä olla.

Mä levitän paitani nurmikolle ja istahdan opiskelemaan kiinaa. Syön baozeja ja muffinseja ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle.

Kun aurinko alkaa laskea tulee vilu. Lähden kävelemään ympäri French Confessonia. Tai oikeastaan kävelemään samaa katua edestakaisin. Mä en koskaan tule hyväksymään sitä tosiasiaa, että oikea ja vasen eivät ole synonyymeja idälle ja lännelle. Kävely ei kuitenkaan mua vaivaa. French Confession on yksi mun lempialueista koko kaupungissa.

Eikä se alue kuvista huolimatta noin kälyiseltä näytä. Mulla on vain valikoiva silmä. Rapistuva silmä.

Puoli seitsemältä suuntaan C3 Cafeen katsomaan Sergey Onischenkon musaprojektia Make Like a Tree. Tää ukrainalainen jätkä matkustaa ympäri maailmaa, ottaa valokuvia ja soittaa musiikkia. Menee ja elää miten haluaa. Niin kuin siitä hyvältä tuntuu. Se inspiroi mua.

Keikka alkaa puolitoista tuntia myöhässä, mutta se ei haittaa, koska mun vieressä sohvalla istuu ihana kiinalainen tyttö. Sama jonka kanssa juostaan myöhemmin yhdessä metroasemalle. Sergey jakaa soittimia yleisölle. Se haluaa että me soitetaan ja lauletaan yhdessä. Opin sanomaan hyvää huomenta ja minun ystäväni venäjäksi. Siitä tulee maailman kaunein kieli sen äänellä.








Tän miehen ajatusmaailma kiehtoo mua. Sen musiikki kiehtoo mua. Keikan piti kestää kolme ja puoli tuntia. Jokainen kiinalainen tekee lähtöä kuitenkin jo kymmeneltä. Metroon on ehdittävä. Päätetään että tää on viimeinen biisi. Ja hyvä biisi olikin. Toivon että mun kuvat olisi yhtä hyviä, mutta hämärän huoneen ja tärisevien käsien yhdistelmä on pettämätön takaamaan epäonnistuneet otokset. Yhteiskuva on kuitenkin keikan jälkeen pakko saada. Toivon että mulla tulee jonain päivänä mahdollisuus ottaa uusi.

Jauhetaan metrossa politiikasta. Mun taksikuski on maailman ihanin ja kameran linssinsuojus hukkui näköjään jonnekin matkan varrelle. Syön näkkileipää ja mietin että huomenna pitäisi käydä ostamassa uusi. Paketti leipää ja linssinsuojus siis. Kuuden tunnin kuluttua pitäisi olla valmis lähtemään kiinantunnille. Silti kuuntelen youtubesta venäjänkielistä indietä.

Uudistuminen

Mä olen rematchissa. Siinä mörössä jota jokainen au pair kuollakseen pelkää. Mutta jonka mä otin avosylin vastaan. Uutena mahdollisuutena.

Mä haluaisin mennä Beijingiin. Mennä ja jäädä. Ihan oikeasti haluaisin. Mutta sitten en toisaalta haluakaan. Koska se pelottaa ja se on vaikeaa ja mun pitäisi uhrata Shanghai sen unelman eteen, jonka onnistumiselle ei ole mitään takeita. Tai loistavuudelle. Muita kuin ihmisten säihkyvät silmät heidän puhuessaan kaupungista. Ja ääni syvällä mun sisimmässä, sydämen ääni, joka kuiskii mua ottamaan riskin. Koska kaikki on sen arvoista, niin se mulle kertoo.

Oon yhtenä päivänä hukassa ja toisena vähä vähemmän. Useimpina päivinä en vain tiedä. Koska en tiedä mihin suuntaan elämä mua kuljettaa. Pitäisikö mun alkaa tosissani rakentaa elämää tänne vai valmistautua lähtöön. Kuitenkaan en osaa tehdä mitään sen eteen, että elämä olisi tulevaisuudessa jossain muualla. Vaikka mietin sitä joka päivä. Koko päivän.

Kirjoitin eilen plus ja miinus listan. Miksi mun pitäisi jäädä, miksi mun pitäisi lähteä. Positiivisia ja negatiivisia syitä kertyi sivun verran, mutta täysin samassa suhteessa. Ainoa ero oli siinä, että yksittäiset Beijingin puolella seisovat syyt painoivat enemmän kuin kaikki Shanghain syyt yhteensä. Se että tahdon lähteä. Se että mun sydän sanoo niin. Paperin ylälaitaan kirjoitin kysymyksen miksi. Miksi mä epäröin? Mä olen taas siinä pisteessä, etten uskalla ottaa askelta koska pelkään että multa viedään kaikki jalkojen alta.

Mulla on ollut liikaa aikaa ajatella. Itseäni, maailmaa ja kaikkea vähänkin edellä mainittuihin viittaavaa. Oon inspiroitunut ihmisistä, muiden kirjoittamista sanoista, Shanghain museosta ja Buddhan katseesta. Oon huomattavasti vähemmän hukassa itseni kanssa kuin kuukausi sitten. Koska nyt mä tiedän olevani hukassa. Nyt mulla on polttava tarve tehdä jotain uutta. Oppia ja tietää, tehdä jotain todellista itseni hyväksi.

Inspiroiduin Shanghain museon taidenäyttelystä, vanhoista kiinalaisista maalauksista ja niiden tasapainosta. Muistin tasapainon tärkeyden ja ymmärsin että olin kadottanut sen omasta elämästäni täysin. Päätin lähteä jälleen etsimään sitä.

Mussa on herännyt käsittämättömän suuri kiinnostus Kiinan etnisiä ryhmiä ja niiden historiaa kohtaan. Harmittaa ettei mulla ole varaa ostaa kirjastokorttia eikä kirjakaupoista löydy englanninkielistä materiaalia, joten tällä hetkellä löydyn tyytymään internetin ihmeelliseen maailmaan.

Vierailin tänään paikallisella joogastudiolla. Ensi viikolla mulla on elämäni ihan ihka ensimmäinen joogatunti.

Haluan oppia puhumaan kiinaa. Ja kirjoittamaan. Oppia ihan eri tasolla kuin halusin oppia Kiinaan tullessani. En vain kommunikoidakseni ihmisten kanssa vaan ymmärtääkseni. Maata ja sen kulttuuria, vastaantulevia ihmisiä ja heidän tarinoitaan.

Lisäksi mua ahdistavat mun elämäntavat. Ruokavalio ja sen olemattomuus. Jokaviikkoiset yöt kaupungilla. Kenkäparit joita löytyy tällä hetkellä jo kahdeksan. Kaikki on ihan väärin ja pielessä. Mutta silti tuntuu että paljon helpommin korjattavissa kuin Suomessa.

Shanghaissa on syksy. Sen voi haistaa vaikka lehdet puissa ovat yhä vihreät ja aamuaurinko saman värinen kuin kesällä. Lämmintä on kaksikymmentä astetta ja mulla on takki päällä.

Meidän asuinalueella on ikioma puisto, jossa kukaan ei mun lisäksi vieraile. Se on mun Magic Garden. Ainakin iltaisin kun kävelen pimeässä Pocahontas puiden alla ja kieriskelen ruohomättäissä. Silloin puron vesi ei virtaa ja hiljaisuus kuulostaa lentokoneiden moottoreilta. Yöt on kirkkaita koska saasteet heijastavat kaupungin valot takaisin alkulähteilleen.

Mustavalkoista

Mun rakkauteni Kiinaa kohtaan on mustavalkoisempaa kuin yksikään valokuva. Näissä kuvissa olisi voinut olla värit. Minä olisin voinut ja voisin yrittää värittää yksitoikkoisen maailmankuvani. Mutta kuvista tuli kauniimpia näin. En nimittäin osannut auringonpaisteessa säätää asetuksia ja värit vääristyivät. Kaupunki loistaa silmissäni niin kirkkaana etten osaa kääntää katsetta pimeyteen. Enkä puhu vain suurkaupunginvaloista, vaan jokaisesta syrjäkujasta ja kerjäläisestä kadunvarsilla. Ne loistaa mulle valoa, elämää, jotain sellaista jota en ennen osannut nähdä. Siksi en halua katsoa muualle, niihin pieniin ja niin inhimillisiin tekijöihin, joiden vuoksi elämä on välillä vaikeaa. Jokainen mielen pimeä hetki hukutetaan katujen kasvoihin, elämän rikkauteen ja mahdollisuuksiin. Koska mä haluan elää sitä mustavalkoista unelmaa, sitä unelmaa jossa jokainen päivä on toistaan parempi.

Tätä suuremmaksi ei yhden pienen ihmisen rakkaus kaupunkiin ja elämään voi muuttua.

Olipa kerran sunnuntai ja yhdeksän tunnin kävelylenkki. Rakastan sitä, ettei tässä kaupungissa tarvitse koskaan kulkea samoja katuja kahdesti. Voi sulkea silmänsä metrossa, laskea sormensa sokkona kartalle ja mennä vaan. Aina löytyy nähtävää ja koettavaa. Mutta uskokaa tai älkää, mua pelottaa että aika loppuu kesken. Etten ehdi tunnelmoida jokaista kadunkulmaa, katsoa silmiin tuhannesosaa kaupungin kasvoista. Siksi en koskaan palaa samaan paikkaan kahdesti. Siksi lähen joka päivä uuteen seikkailuun, etsimään jotain ennennäkemättömän upeaa. Tai sitä samaa rakastamaani kaupunkimaisemaa, joka näyttäytyy jokaisen kadun varrella hieman eri valossa.

Hetkiä

Metrossa luen Peter Pania ja tunnen olevani Mikä-mikä-maassa. Aikuiseksi kasvan kun yhdeksän pysäkkiä myöhemmin tajuan olevani matkalla väärään suuntaan ja myöhässä töistä.

Taksin takapenkillä indonesialainen poika laulaa mulle rakkauslauluja ja soittaa kitaraa. Olen salaa onnellinen ettei se tiedä sitä ainoaa laulua, joka saisi mut siihen rakastumaan.

Moon festivalin iltana moottoritie on tyhjillään. Ylämäessä koko kaupunki katoaa ja jäljelle jää vain sinipunainen taivas pilvenhattaroineen. Ravintolan yksityishuoneessa vastassa on perheen isänpuoleinen suku. Syön hanhenmaksaa, ankan kieltä, kananjalkoja ja kaikkea muuta vatsaan sopimatonta. Muistan taas miksi kunnioitan näitä ihmisiä niin paljon.

Illalla juostaan käsi kädessä halki ihmismassojen värittämän aukion viemään katusoittajille rahaa. Kurotellaan ilmapalloa puusta, katsotaan kuuta ja muistellaan naista joka lensi sinne pelastaakseen valtakunnan pahuudelta.



En osaa ottaa enää kuvia. En tiedä mikä on kaunista ja mikä rumaa, mikä ihmeellistä ja arjen siipien havinaa. En tiedä mistä haluan ottaa kuvia. En tiedä haluanko ottaa niitä. Kun kuljen kaupungilla kamera kaulassa olen turisti. Kun piilotan sen laukkuuni olen kuin kuka tahansa kahdestakymmenestäkolmesta miljoonasta. Vaikken olekaan. Vai olenko?

Ukkosmyrsky ja sipulilettu

Toissapäivänä oli ukkosmyrsky. Oli utopista seisoa metrossa, jonka lattialle muodostui jokia sisään sataneesta vedestä. Metroaseman portaat täyttyivät ihmisistä, jotka tulivat pitämään suojaa sateelta. Kolme askelta bussiin riittivät tuivertamaan hiukset muodottomaksi vettä valuvaksi kasaksi. Sadepisarat olivat rakeita suurempia ja kuskin painaessa kaasua mietin onko kukaan koskaan kuullut vesiliirrosta. Jokaisen pitäisi nähdä kiinalaisten mopokäyttäytyminen. Sateenvarjo jäi kotiin ja minä läpsyttelen kotiin valtameren kokoisessa vesilätäkössä. Olen ensimmäisen korttelin jälkeen niin märkä, etten edes huomaa että kastun. Kun ukkonen löi kuulosti siltä kuin kalliot halkeilisivat ja maa repeytyisi. Se oli ihan uskomattoman hienoa.

Olen addiktoitunut Oreoihin ja syön niitä paketillisen päivässä.

Mun aamupala koostuu nykyään metroasemalta napatusta lettunyytistä, jonka sisällä on maustettua sipulia. Siitä tuli vakio sen jälkeen kun nappasin matkaani letun, jonka sisältä löytyi kiinalainen makkara merilevällä höystettynä.

Kukkakaali on nykyään yksi mun lempivihanneksista. Kuka olisi uskonut?

Vielä uskomattomampi juttu on se, että Shanghaissa on puisto joka toimii deittisivustojen irl-versiona. Ihmiset tulostavat suuren kuvan itsestään, kirjoittavat siihen ammattinsa, tulonsa, elämäntilanteensa ja kumppaninsa vaatimukset. Sitten he menevät puistoon kyltti kädessä, seisomaan ja odottamaan kiinnostuneita ohikulkijoita. Eikä kyseessä tosiaan ole yhden tai kahden ihmisen satunnainen harrastus. Olen sitä mieltä että tää on vähän liian kuningas juttu olla kokeilematta.

Pidempi tarina

Mulla oli jälleen kerran loistavat suunnitelmat eiliselle aamupäivälle! Olin kattonut läpi muutamat osotteet netistä, pistänyt päälle kivat vaattet ja pakannut kameran matkaan. Taistelin kaksi tuntia ennenkuin päätin luovuttaa. Tämä siksi koska yksikään osoitteistani ei pitänyt paikkaansa, muistikortti unohtui yöpöydälle, lompakkoni pohjalta löytyi kaksi euroa ja koska ihanat uudet kenkäni vuodattivat verta Shanghain kaduille. Painelin sitten toimistolle.

Let's make things clear: mulla on maailman paras agency. Siellä on niin mahtavaa porukkaa töissä, että meitsi viettelee vapaa-aikaansa toimiston sohvalla maaten! Vaihtoehtoisesti yritän löytää siedettävää röhnötyssentoa maailman epämukavimmissa tuoleissa, mutta se ei nyt ole pointti. Se on, että marssin aina ilomielin kiinantunneille, koska siitä huolimatta että olen Shanghain ainoa au pair, on mulla toimistolla ihan käsittämättömän hauskaa. Sen lisäksi, että ne googlettaa mulle turhanpäiväisiä osoitteita ja tulostaa yhä uudestaan mun hukkaamia papereita, ne myös ratkoo vapaa-ajallaan mun ongelmia, jakelee omien tuttujensa yhteystietoja, opiskelee sarkasmia ja yrittää järjestää mulle mahdollisuuden lähteä vaihtoaupparoimaan! Eilen vannotin yhden jätkän kokkaamaan mulle illallisen ja lupaus tuli - samainen tyyppi on luvannu myöst tarjota mulle joku päivä lounaan Shanghain tulisimmassa ruokamestassa! Millaiset ihmiset oikeasti tekee tämmöstä? No mun agencyn pojat.

Avaudun armaasta au pair companystani lisää joskus tulevaisuudessa. Ensiksi jos vaikka muistaisin miksi tämä firma on vaihtanut nimensä hehee.

Elämä maistuu suloisemmalta kuin yksikään Shanghaissa syömäni suklaapatukka! Ei ole epäilystäkään siitä missä mun kuuluu tällä hetkellä olla. Voi olla että kuherruskuukauteni jonain päivänä päättyvät, mutta vielä toistaiseksi jaksan uskoa olevani maailman onnekkain tyttö! Silmät lumpsuu ja meinaan joka ilta kaatua huoneeni ovelle pelkästä väsymyksestä, mutta kyllä on muuten sen arvoista. I have a kick-ass life here. Deal with it!

Kuvat yömarkkinoilta. Nyt pusuja sinne toimiston pojille taas. Kiva tajuta puolessa välissä iltaa että joku on sörkkinyt kameran asetuksia ja valotukset on täysin vituillaan. 

Keksisinköhän tähän loppuun vielä pari suloista tarinaa?

Shanghai on tehnyt musta niin loistavan biletytön, että päädyin viime viikolla bussipysäkin viereiseen pusikkoon yrjöämään ennen kuin olin edes ehtinyt käynnistä illan. Olisitte nähneet niiden kiinalaisten ilmeet kun syöksyin kadulta pensaikkoon kakomaan. Joskin vielä ikuistamisemman arvoisia olivat vastaantulijoiden ilmeet kun raahauduin pois sieltä pusikosta kälyisenä, hikisenä, tukka limassa ja huulipunat poskilla. Awesomeness. Voi päivällinen minkä teit!

Tänään puolestaan pelattiin ihmisdominoa bussissa. Ihmisiä on ruuhka-aikaan kyydissä noin kolminkertainen määrä suhteessa bussin mitoitukseen ja kuskilta menee puoli sekunttia hiljentää vauhtia kolmestakympistä nollaan. Kun ottaa huomioon, että puolet ihmisistä seisoo kymmenen neliösenttimetri tilassa pitämättä mistään kiinni voitte kuvitella lopputuloksen. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että polkupyörä on tämän kaupungin vaarallisin kulkupeli!

Kaiken kukkuraksi olen elänyt viimeiset kolme päivää neljällä eurolla, koska kukaan agensylla ei ole onnistunut löytämään soppareitani, eikä palkkaa voida luonnolisesti maksaa ilman niitä. Tänään kaivoin lompakostani kymmenen senttiä ja ilmoitin pojille, että mikäli mielivät nähdä minut perjantain tunneilla olisi vähintäänkin kohtuullista jos joku vaivautuisi maksamaan metrolippuni. Neljänkymmenen kilometrin kävelylenkki ei nimittäin oikein kiinnosta. Kyllä tuli vauhtia miehiin ja nyt ollaan niin rikasta että!

Stupidly brave girl kiittää ja kuittaa. Oliks tää nyt semmoin pitkä juttu mistä näitte päiväunia?