Minun au pair tarinani osa 3: The family

Olin uudenvuoden aatto kun mä matkustin ensimmäistä kertaa metrolla kaupunginlaidalle ja istuin sen jälkeen puoli tuntia bussissa Beijingin pimeissä ja autioissa lähiöissä. Mä katselin bussin ikkunasta taakseni jääviä kaupungin valoja ja mietin minne mä olen matkalla. Mä en nähnyt pimeältä bussipysäkkien nimiä eikä niitä kuulutettu ääneen joten pystyin vaan laskemaan ja toivomaan jääväni kyydistä oikealla pysäkillä. Kymmenennellä pysähdyksellä vuoret horisontissa hyppäsin pois bussin kyydistä ja soitin mun tulevalle host-äidille olevani täällä.

Mun ajatus ja kokemukset au pairina olemisesta muuttui aika radikaalisti sinä iltana. Mut tuli hakemaan pysäkiltä sujuvaa englantia puhuva nelikymppinen nainen kahden 12-vuotiaan tytön kanssa ja ne kaikki halasi mua tervehdykseksi. Kukaan mun entinsten host-perheiden jäsenistä ei koskaan ottanut muhun minkäänlaista ihokontaktia (lukuunottamatta mun 3-vuotiasta host-poikaa) ja olin jo siinä vaiheessa aikamoisen äimistynyt. Sitten saavuttiin pieneen kerrostalo-asuntoon, jonka olohuoneessa kaikui Taylor Swift ja pöydälle oli jäänyt uusin Bond leffa ja kasa UNO-kortteja. Perheen äiti kertoi kutsuneensa tytön luokkakaverin kylään lomapäivän kunniaksi samalla kun maksoi pitsakuskille meidän illallisen. Lähes viisi kuukautta länsimaisesta kulttuurista täysin eristettynä mä olin täysin tyrmistynyt kaikesta siitä mitä mun ympärillä oli. Mun lienee turha sanoa, että mun aikaisemmissa perheissä ei juuri pitsoja, länsimaalaista musiikkia tai elokuvia saati sitten yökyläilyjä tai kavereiden kylään kutsumista harrastettu. Mä en edes muistanut miltä ns. normaali elämä tuntui ennen kuin alettiin pelata yhdessä lautapelejä ja valmistaa host-äidin kanssa snackseja. Meillä ei ollut minkäänlaista kielimuuria tai ajatusmaailmojen ristiriitaa ja mun host-äiti kuunteli kiinnostuneena mun taustoista, tulevaisuuden suunnitelmista ja surkeista au pair -kokemuksista. Mä olin vähän varautunut kertoessani viimeksi mainituista, koska mun järjestö oli kieltänyt kaiken rematchaamisesta puhumisen perheiden ennakkoluulojen takia, mutta mun host-äiti oli tosi ymmärtäväinen näidenkin tarinoiden suhteen ja sanoi toivovansa sydämensä pohjasta ettei mun tarvitsisi käydä tuollaisia asioita enää läpi. Tunti vierähti toisensa perään ja mun tuleva host-perhe tarjosi mulle lopulta vielä yöpaikkaa mikäli mä olisin ollut liian väsynyt matkustamaan takaisin hostellille vaikka päätinkin lopulta olla aiheuttamatta turhaa vaivaa. Sain lähtöhalit ja saattaessaan mua bussipysäkille mun host-äiti kysyi haluaisinko muuttaa niille. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olon aikana musta tuntui, ettei mua omistettu vaan mä olin vapaa valitsemaan. Vastasin että todellakin muutan.

Mun kolmas ja viimeinen perhe erosi kahdesta ensimmäisestä kuin yö päivästä. Mun perheeseen kuului tällä kertaa yksinhuoltaja-äiti, boarding schoolia käyvä 12-vuotias tyttö ja villakoira. Mun host-äiti oli asunut vuosia Euroopassa ja puhui sujuvaa englantia ja saksaa. Meiltä löytyi kaapista niin nutellaa, paahtoleipää, leikkeleitä kuin hedelmiäkin ja olohuoneen kaapit ja laatikot hukkuivat länsimaiseen musiikkiin, elokuviin ja kirjoihin. Perheellä oli lisäksi ollut kuusi au pairia ennen mua eli nillä oli aika hyvä käsitys siitä mitä on edessä. Jos perhe oli erilainen niin sitä olivat myös mun aikataulut! Koska tyttö oli boarding schoolissa mä en tehnyt arkisin muuta kuin siivosin ja laitoin ruokaa silloin kun äiti oli kotona. Viikonloput vietin tiiviisti perheen kanssa, mutta sekään ei juuri tuntunut työltä. Me käytiin yhdessä uimassa, shoppailemassa, leffassa, rullaluistelemassa tai isovanhemmilla kylässä. Mun host isovanhemmat oli maailman liikkiksimmät! Ne ei puhuneet sanaakaan englantia eikä osanneet lausua mun nimeä, mutta ne oli aina tuputtamassa mulle ruokaa ja huolehtimassa siitä että mulla on tarpeeksi vaatetta päällä. Nainai opetti mua tekemään dumblingejakin!

Mä tulin tosi läheiseksi sekä mun host-äidin että lapsen kanssa. Mä en ollut pelkästään opettamassa lapselle englantia tai töissä siellä vaan mun äiti oli oikeasti kiinnostunut musta ja mun mielipiteistä kysyi jopa joskus neuvoa lasten kasvatuksen suhteen. Me tultiin ehkä jopa vähän liian läheisiksi mun host-äidin kanssa, koska jossain vaiheessa kevättä mom rupesi ehdottelemaan että me voitaisiin joskus pitää tyttöjen ilta ja lähteä yhdessä baariin. Siltä mä onneksi vältyin, mutta me vietettiin monia iltoja katsellen yhdessä leffoja peiton alla tai vaan jutellen. Tulin myös tosi hyvin toimeen tytön kanssa. Leivottiin mikrosuklaakakkuja, käytiin rullaluistelemassa viikottain ja me vietettiin perjanti-illat tomaattinuudeleita popsien ja frendejä katsellen. Tultiin oikeastaan niin hyvin toimeen, että tyttö raahasi viimeisinä kuukausina patjan olohuoneeseen nukkuakseen mun vieressä ja sanoi kerran että oon sen mielestä paras au pair mitä niillä on koskaan ollut koska tykkään samoista jutuista ja oon aina niin höpsö ja innostunut kaikesta. En ollut silloin ihan varma sanoiko tyttö sen vaan kohteliaisuuttaan, mutta kun mä viime Kiinan visiitillä kävin perheen luona kylässä mun host-äiti sanoi, että musta puhutaan yhä paljon ja oon tytön mielestä edelleen paras au pair mitä heillä on koskaan ollut. Siinä vaiheessa mentiin jo au pairissa numero 10, eli aika nappisuoritus! Varsinkin kun tunsin tosi monta perheen entistä au pairia ja ne oli loistavia tyyppejä kaikki!

Mun kokkaustaidoista revittiin huumoria ihan syystä. Tota oatmeal kuppia pysty roikottamaan lusikasta eikä mikään liikkunu mihinkään...

 
 
Tottakai mun lopullisessa perheessä oli omat pienet vikansa ja joskus meilläkin oli erimielisyyksiä. Mulla ei ollut kuukauden kestävän spring festivalin aikana kuin yksi päivä vapaata, kukaan ei vaivautunut koskaan kertomaan mitään suunnitelmista tai niiden muutoksista (host-äiti ei koskaan ilmoittanut jos ei tullut illalliseksi kotiin ja mä kiirehdin monta kertaa turhaa kotiin kokkaamaan, lisäksi mulla piti olla esim. spring festivalin aikana pari viikkoa lomaa perheen lähtiessä ulkomaille ja loman peruuntumisesta infottiin mulle vasta festivaalin alettua), perheen koira oli täysin mun vastuulla ja mun oletettiin ulkoiluttavan sitä myös mun vapaapäivinä ja mä olin se joka lähti kilometrin päähän kauppaan ostamaan tyyliin puolikasta banaania kun jollain oli nälkä. Lisäksi mun perheen asunto oli todella pieni: tyttö nukkui viikonloppuisin äitinsä vieressä ja mä majotuin olohuoneen sohvalla koko sen neljä kuukautta mitä perheessä lopulta vietin. Nämä oli kuitenkin aika pieniä juttuja kun vertaa millaisia ongelmia mulla oli ensimmäisten perheiden kanssa. Viikonloppuisin oman tilan puute ärsytti ja toisinaan mun host-äiti työskenteli myöhään yöhön olohuoneessa enkä mä päässyt nukkumaan, mutta muuten asia ei haitannut. Olihan kämppä suurimman osan päivästä pelkästään mun käytössä.

Mä asuin mun perheen luona lopulta neljä kuukautta. Päällimmäiseksi ajatukseksi kahden aiemman perheen jälkeen jäi miten kiva musta oli kiva olla perheenjäsen eikä orja, mikä ehkä kiinteyttää sen miten erilainen au pair kokemus voi olla perheestä riippuen. Viikonloput ei harmittanut mua enää samalla tavalla kun edellisissä perheissä koska useinmiten meillä oli suunniteltuna jotain kivaa tekemistä. Käytiin välillä ulkona syömässä, host-isä lennätti meidät viikoksi luokseen Shenzheniin ja Zhuhaihin (jossa tosin lähinnä hengattiin sen asunnolla), vietettiin kesäpäivät ulkona pelaten sulkapalloa ja käytiin mummolassa yökylässä. Välillä kinasteltiin siitä kuinka monta tuntia on ok käyttää ipodia, mitä syödään illalliseksi tai mitä frendien kautta katsottaisiin, mutta meidän yhdessä eläminen oli aika kivaa! Kesäloman lähestyessä mä kuitenkin tei päätöksen lopettaa mun au pair seikkailut. Mä en olisi jaksanut perhe-elämää seitsemänä päivänä viikossa asunnossa, jossa mulla ei ollut omaa tilaa lainkaan. Lisäksi mä kaipasin mun vapautta. Sitä että mä saatoin tehdä sitä mitä huvittaa milloin huvittaa enkä mä ollut tilivelvollinen menoistani kenellekään. Mun perhe otti uutisen vastaan aika pettyneenä, mutta ymmärsi kuitenkin mun tarpeen omalle tilalle. Sovittiin perheen kanssa että mä lopettaisin mun au pair uran kun niille löytyisi uusi tyttö. Toukokuun lopulla sanottiin aika haikeat hyvästit ja mun host-äiti käski mua ottamaan yhteyttä jos koskaan tarvitsen apua. Ollaan edelleen satunnaisesti yhteyksissä ja seuraavalla Kiinan reissulla tuun varmasti jälleen vierailemaan niiden luona.

Mun au pair ura jäi lopulta 9 kuukauden mittaiseksi ja näin jälkeenpäin katsottuna oon ihmeissäni että jaksoin niin kauan. En mä usko että mä olisin jaksanut yhdeksää kuukautta pidempään vaikka olisin saanut mun viimeisen perheen heti alussa. Mä havaitsin että mulle on tosi vaikeaa elää toisten ihmisten ehdoilla ja mukautua muiden mielenliikkeistä johtuviin jatkuviin muutoksiin. Mä kaipasin vapautta ja omaa tilaa koko mun au pair ajan ja olin tosi kateellinen niille, joiden perheet kustansi au paireille omat asunnot. Ehdottomasti rankinta mulle oli nimittäin perheen kanssa eläminen. Se etten mä ollut koskaan oikeasti vapaalla kotona ollessani. Mä tykkäsin mun lapsista tosi paljon ja musta oli aina kiva puuhailla niiden kanssa, mutta toisaalta mä olisin tykännyt vähän laajemmasta työnkuvasta. Vikassa perheessä musta oli tosi kiva siivota, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa. Sellaisia ihan normaaleja juttuja mitkä toi kivasti vaihtelua mun arkeen.

Kysymykseen siitä lähtisinkö mä uudestaan au pairiksi mä en osaa vastata. Jos mun pitäisi lähteä samanlaisiin olosuhteisiin kuin mitä mulla oli Kinassa olisi vastaus ehdoton ei. Jos mulla olisi länsimaalaisilla arvoilla varustettu perhe ja oma asunto luulen että voisin lähteä. Töihin lähtö ja opiskeleminen olisi ehdottomasti ensisijaisia keinoja lähteä ulkomaille, mutta jos mä sattuisin olemaan jonain kesänä työtön vailla mitään suunnitelmia mä luulen että voisin lähteä. Aika kultaa muistot ja voi olla että mä kiroaisin päätöstä lähteä kuukauden tai kahden jälkeen, mutta toisaalta mun vuosi Kiinassa on hienoimpia asioita mitä oon koskaan kokenut ja au pairiuteen kuuluu niin paljon muutakin kuin työ. Uusi kaupunki, maa, ihmiset ja kokemukset. Ne on lopulta miljoona kertaa kaikkia ikäviä kokemuksia painavampia. Ja mulla niitä kokemuksia ja ihmisiä elämässä riitti!


Minun au pair tarinani osa 1 ja osa 2

Minun au pair tarinani osa 2: Alku Beijingissä

Toinen perhe

En ollut puhunut perheen kanssa kertaakaan ennen muuttoa, mutta mulla ei ollut juuri vaihtoehtoja. Joko muuttaisin mulle tarjottuun perheeseen tai menisin omakustanteisesti hostelliin kunnes mulle löydettäisiin toinen perhe - mahdollisesti viikon tai parin päästä. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdoni. Ei kai se ensimmäistä perhettä pahempi voisi olla? Perheen äitikin puhui kuulema englantia? Enpä tiennyt mihin pääni taas pistin! Mun perheeseen kuului tällä kertaa 4-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö. Talouden/lastenhoitajia oli kaksi, joista kumpikaan ei yllättäen puhunut sanaakaan englantia. Näin perheen isää tasan kolmesti tämän työmatkoilta ja äitiä heti muuton jälkeenkin vain viikonloppuisin ja satunnaisina arki-iltoina.

Ensimmäinen viikko perheessä sujui hyvin. Äiti lähti heti ensimmäisen päivän jälkeen työmatkalle ja oltiin taloudenhoitajien ja lasten kanssa viidestään kotona. Poika oli älyttömän innostunut leikkiseurasta ja me miekkailtiin ja leikittiin roboteilla päivät pitkät. Tyttö ei suhtautunut vieraisiin yhtä lämpimästi, mutta me tultiin kuitenkin hyvin toimeen. Vietin ensimmäisen viikon suurimmilta osin perheessä. Kävin orientaatiossa uudella toimistolla, mutta koska mun kiinantunnit ei vielä olleet ehtineet alkaa, enkä mä ollut ehtinyt tutustua ihmisiin ja mä halusin antaa hyvän kuvan uudelle perheelle mä vietin kaiken lasten vapaa-ajasta kotona. Mulla oli ekan viikon jälkeen hyvä fiilis. Taloudenhoitajat jutteli mulle aina iloisesti kiinaksi ja poika juoksi aina tarhapäivän päätyttyä portille halaamaan mua. Me asuttiin myös tosi lähellä keskustaa ja mun oli helppo matkustaa metrolla minne tahansa.

Toisella viikolla kuviot muuttuivat. Perheen äiti palasi kotiin, mä sain uudet työtunnit ja uudet säännöt. Mulla oli viikolla yksi tunti töitä aamuisin, kaksi myöhään iltapäivällä ja kaksi illalla. Viikonloppuisin työskentelin kolme tuntia aamuisin, kaksi iltapäivisin ja kaksi iltaisin. Mun vapaapäivä oli tiistai. Mut oli käytännössä sidottu taloon, koska työaikojen välit olivat niin lyhyet, etten pystynyt jättämään mun host-perheeni kotia kuin arkipäivisin lasten ollessa koulussa. Mua kiellettiin lähtemästä kotoa iltaisin enkä saanut viettää öitä kodin ulkopuolella eli heihei matkusteluille, sleepovereille ja baari-illoille. Käännyin tuttuun tapaan järjestön pakeille ja pyysin apua. Mun tunteja ei voitu muuttaa, koska perheellä oli oikeus päättää mun työtuntien ajankohdasta, mutta mun host äiti lupasi vaihtaa mun vaihtaa vapaapäiväni (to&pe aamu) ja sain vapauden tehdä vapaa-ajallani mitä tahansa missä lystäsin. Siis näennäisesti, kuten tuli myöhemmin ilmi.

Mä en tiedä olenko mä maininnut tästä aikaisemmin, mutta Beijingissä au pair -kulttuuriin kuuluu todella oleellisesti ulkona käyminen. Pelkästään mun järjestöllä niin paljon au paireja, että opiskeltiin kiinaa parhaimmillaan kuudessa eri ryhmässä eri päivinä ja kellonaikoina. Kun siihen lisättiin vielä kaikkien vaihtelevat työtunnit niin aikaa, jolloin oli mahdollista kokoontua koko porukalla löytyi vähän. Niinpä me kokoonnuttiin aina torstai-iltaisin istumaan iltaa yhdessä meidän ja parin muun järjestön au pairien voimin ja noi illat oli kaikille viikon kohokohtia (verrattavissa varmaan tavallisten au pairien vapaaviikonloppuihin mitä Kiinassa ei tosiaan ole). Anyways koska mun työtunnit oli mitä oli, vapaa-aikaa löytyi vähän ja noi illat oli ainoa todellinen hengähdystauko arjesta mä en todellakaan ollut valmis jättämään niitä välistä. Enkä mä olettanutkaan sen olevan ongelma kerta oltin sovittu, että mä saan tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa. Enpä osannut odottaa että mun host-äiti lakkaisi puhumasta mulle sen jälkeen kun lähdin ensimmäistä kertaa uusien kavereiden kanssa iltaa istumaan - ja vietin yöni samaisilla kavereilla koska mulle ei oltu annettu kotiavaimia enkä päässyt enää takaisin sisälle.

Seuraavan kuukauden aikana taisin käydä kokonaisuudessaan kaksi lyhyttä keskustelua mun host-äidin kanssa. Äiti ajoitti ruokailunsa ja kotiintulonsa niin, ettei sen tarvinnut vahingossakaan edes nähdä mua ja jos meidän välillä oli mitään kanssakäymistä se oli käsky lukea kirjaa lasten kanssa tai wechat-viesti jossa mä kerroin äidille menoistani. Perheen pään auktoriteetinhan mä ylitin pitämällä oikeuksistani kiinni ja pian mun "kapinoinnin" alkamisen jälkeen alkoi kuulua myös valitusta. Jasmin, joka työskenteli 40 tuntia viikossa 25 sijaan, ei tehnyt töitään kunnolla. Äiti valitti mm. siitä etten leikkinyt lasten kanssa vapaapäivinäni tai vietin liian paljon aikaa kodin ulkopuolella vapaa-ajallani (eli lasten ollessa koulussa tai mun vapaapäivänäni). Mä en valittanut vaikken saanut senttiäkään palkkaa mun extra tunneista ja mut jätettiin toisinaan ilman ruokaa. Tai valitin, mutta järjestölle ja yksikään kommentti ei koskaan kantautunut mun host-perheen korviin.

Mulla oli tehty perheen kanssa sopimus kolmeksi kuukaudeksi ja ajattelin kitkutella sen ajan. Se että perheen äiti oli alkanut vihata mua ei kuitenkaan loppupeleissä vaikuttanut niin kauheasti mun elämään - mä näin kyseistä henkilöä vain parina iltana viikossa ja kaikki asiat mistä kyseinen nainen valitti oli asioita, joita mä en ollut velvollinen tekemään. Joo, mä olisin voinut kituuttaa itseäni sisällä talossa seitsemän päivää viikossa, mutta mä olin tullut Kiinaan nauttimaan elämästä ja mä halusin mun oikeuksien puitteissa pitää siitä kiinni - itse asiassa mä vietin jopa yhden niistä pahaa mieltä aihettaneista torstai-illoista kotona nähdäkseni tapahtuuko muutosta, mutta sama linja jatkui joten annoin olla. Eräänä torstai-iltana lähetin host-äidilleni viestin, jossa ilmoitin yöpyväni kaverini luona. Host-äiti huomasi viestin vasta seuraavana aamuna, luuli mun suunnittelevan töistä luistamista ja ilmoitti järjestölle että mä voin pakata tavarani ja lähteä. Kun mun local coordinator soitti mulle ja ilmoitti tilanteesta mä en edes ymmärtänyt miksi mut oli potkittu pihalle. Totesin, että mulla ei todellakaan ollut mitään suunnitelmia lähteä työpäivänäni minnekään kotia pidemmälle ja mistähän kukaan oli saanut tällaista päähänsä. Mun LC soitti pikaisesti takaisin mun host-äidille, joka tajusi lukeneensa viestin vääränä päivänä ja sanoi että mä saan jäädä. Mua ei enää siinä vaiheessa kiinnostanut jäädä perheeseen, jossa mua kuviteltiin voivan kohdella miten halutaan ja heittää pihalle yhden väärinymmärryksen takia - varsinkin ilman mitään halua selvittää tilanne ennen tuollaisen päätöksen tekoa. Pakkasin laukkuni kaksi tuntia myöhemmin ja ojensin taloudenhoitajalle mun eropaperit.

En nähnyt perhettä sen koomin ja seuraavan kerran kun kuulin heistä järjestön uusi amerikkalainen tyttö paini prikulleen samojen ongelmien kanssa kuin minä - järjettömät työtunnit, äiti piti mykkäkoulua eikä illallista tarjottu läheskään joka päivä. Sen sijaan kiellettyjen asioiden listalle oli lisätty omien ruokien valmistus ja kaikkien hajusteita sisältävien tuotteiden käyttö. Tyttö vietti pari kertaa yönsä läheisen hotellin aulassa nukkuen, kun perhe oli lukinnut tytön ulos kotoa tämän lähdettyä ostamaan ruokaa. Ei tullut ikävä tuota arkea.

Toisen perheen jälkeen

Vein mun tavarat toimistolle ja asetuin hostelliin pariksi seuraavaksi yöksi. Fiilis ei ollut kovin korkealla. Mä tiesin että olin tehnyt oikean päätöksen lähteä, mutta mieleen nousi väkisinkin kysymys siitä oonko mä ihan paska au pair vai miksei tää homma mun kohdalla toimi alkuunkaan. Mun piti lähteä Shanghaihin yhteen perheeseen yhdeksäksi kuukaudeksi, mutta olin jo ensimmäisten viiden kuukauden aikana kahlannut läpi kaksi perhettä kahdessa eri kaupungissa. Mulla oli taas paha mieli koska olin tullut lasten kanssa hyvin juttuun ja oltiin kehitelty kaikki omat kuviomme merirosvoleikeistä tyynysotiin ja mun poika tuli aina halailemaan kertoen miten paljon se mua rakastaa. En ollut tällä kertaa saanut sanottua edes hyvästejä. Miksi mulla meni lasten kanssa aina niin hyvin, mutta vanhempien kanssa oli ongelmia senkin edestä? Mulla meni vähän usko koko au pair -hommaan. Onneksi mulla oli liuta kavereita lohduttamassa sillä, että puolet järjestön sen hetkisistä au paireista oli vaihtanut perhettä vähintään kerran - osa kahdesti tai kolmestikin.

Mä olin viettänyt Beijingissä vain viisi viikkoa, mutta olin niiden aikana rakastunut kaupunkiin totaallisesti. Mä ymmärsin vihdoin mitä mun tapaamani ihmiset oli tarkoittaneet sanomalla, että Shanghai ei ole mitään muuta kuin kiva viikonloppuloman biletyskaupunki, mutta Beijingillä on sielu. Beijing oli paljon Shanghaita todellisempi. Niin ihmiset kuin kaupunkikaan ei tuntuneet feikeiltä ja mä hengitin siellä puhdasta elämää. Mä olin tavannut ihan hurjan määrän tajuttomia tyyppejä ja joka päivälle riitti jotain tekemistä. Sen ei tarvinnut olla mitään leffassa käyntiä, yhteistä lounasta tai sightseeingiä kummoisempaa; mulla oli aina tosi hauskaa! Beijingissä riitti nähtävää ja koettavaa ja ihmisiin oli helpompi tutustua niin au pair -kuvioiden kuin arkipäivän elämänkin kautta. Mun ei enää tarvinnut opiskella kiinaa yksin vaan mulla oli ryhmä ja mun opettaja oli parikymppinen vastavalmistunut nainen jonka kanssa oltiin enemmän kavereita kuin oppilaita ja opettajia. Mun järjestö ei ollut paljon Shanghain omaa parempi, mutta asiat hoitui helpommin, koska mulla oli paljon ihmisiä takanani ja jokainen tunsi jonkun aikaisemman au pairin, jonka kohdalla oli menetelty tavalla x ja osasi vaatia mulle samanlaista kohtelua.

Joulu ja uusivuosi meni jokseenkin kodittomana. Mun järjestö totesi ettei sen tarvitse maksaa mun väliaikaista majoitusta, koska mä olin lähtenyt perheestä vapaaehtoisesti ja ilman vaadittua kahden viikon varoitusaikaa. Samasta syystä ne eivät voineet myöskään taata kuinka kauan mun rematchaaminen kestäisi. Vietin lähes kaksi viikkoa kavereiden sohvien ja hostellien dormien välillä juosten. Heräsin aamulla tietämättä missä tulisin viettämään seuraavan yön. Lisäksi mä sain tosi pahan kuumeen heti perheestä muutamisen jälkeen ja jouduin käymään sairaalassa asti hakemassa lääkkeitä, joita sitten popsin hostellin lakanoissa 39 asteen kuumeessa. Taudista selvisin hengissä, mutta mun LC oli ihan onneton eikä se ollut ensimmäisen puolentoista viikon aikana onnistunut hankkimaan mulle kuin yhden mahdollisen perheen, jonka tyrmäsin suorilta käsin tyhjän perheprofiilin, lasten lukumäärän ja työtuntien perusteella - ja siitä huolimatta mun LC oli jatkuvasti järjestämässä meille tapaamista.

Lopulta mä marssin erään toisen LC:n juttusille, totesin että mä haluan kunnon perheen tai jätän koko au pair homman sikseen. Kaksi päivää myöhemmin kyseinen nainen istutti mut alas toimiston sohvalle ja ojensi mulle osoitteen. Mä lähtisin tänä iltana, uudenvuoden aattona, tapaamaan mun mahdollista perhettä ja jos kaikki menisi putkeen mä muuttaisin viikon päästä uuteen kotiin. Jännitti, mutta ihan turhaan. Mun au pair -ura kääntyi nopeaan nousukiitoon tuon illan jälkeen.



Lisää juttua näiltä ajoilta löytyy arkistosta marras- ja joulukuulta 2013, juttua perheiden välisestä ajasta puolestaan täältä. Pahoittelut jos kuvat on tuttuja, en jaksanut käydä koko blogia läpi tarkistaakseni onko niitä aiemmin näkynyt.

Minun au pair tarinani osa 1: Shanghai

Siitä on kulunut tasan vuosi kun mä palasin Kiinasta Suomeen. Niin minä kuin mun elämäkin on muuttuneet tosi paljon viimeisen vuoden sisällä ja sen myötä mulle on muodostunut aika hyvä kokonaiskuva mun au pair vuodesta ja siitä mitä se piti sisällään ja miten se muutti mua ihmisenä. Ajattelin heittää tähän elokuun alkuun nyt ihan kunnon au pair pläjäykse alkaen mun kolmesta perheestä ja elämästä siellä päättyen ihan kunnon informaation siitä millaista on olla au pair Kiinassa ja mihin sinne lähtevien kannattaa varautua! Jos jollain on kiinnostusta johonkin tiettyyn topikkiin tyyliin mun arkipäivän elämään Kiinassa, mun ennakko-odotuksiin vuodelta ja miten ne toteutui, mun au pair kavereiden tarinoita tai miten kiinalaistuin vuoden aikana niin iseoita saa heittää! Mutta lähdetään liikkeelle Shanghaista ja mun ensimmäisitä kolmesta kuukaudesta au pairina.

Ennen lähtöä

Kun mä päätin keväällä 2013 lähteä au pairiksi tätä blogia alkoi kirjoittamaan hyvin mustavalkoisesti maailman näkevä tyttö. Mulla oli hurjasti unelmia ja mä halusin palavasti ulkomaille, jonnekin kauas täältä. Mä toivoin Kiinaan lähdön vastaavan kaikkiin niihin kysymyksiin itsestäni ja maailmasta joihin mä en ennen ollut löytänyt vastausta. Mä näin sen ratkaisuna kaikkeen. Mä näkisin ja kokisin hurjasti asioita: pääsisin matkustelemaan tolkuttoman paljon ympäri maata, oppisin uuden kielen, saisin hurjasti uusia kavereita ja musta tulisi uusi jäsen mun host-perheeseeni. Mä en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta mä olin avoin kaikelle mitä maailmalle lähtö toisi tullessaan. Paljon mä sainkin, mutta mikään ei missään vaiheessa mennyt suunnitelmien mukaan.

Shanghai

Mä saavuin Shanghaihin ja aloin elää mun hostperheen arkea. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja mun perhe oli mukava ja kohteli mua hyvin, vaikka vanhemmat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Mulla oli 5- ja 8-vuotiaat tytöt ja perheeseen kuului lisäksi filippiiniläinen lasten- ja kiinalainen taoudenhoitaja. Asuin Minhangissa etelä-Shanghaissa ja matka keskustaan kesti bussin ja metron kanssa kaksi tuntia. Ensimmäisten perheessä tiiviisti vietettyjen viikkojen jälkeen aloitin kiinan-tunnit ja Shanghain tutkimisen. Mun au pair -järjestöllä oli Shanghaissa vain yksi au pair mun lisäkseni mikä tuli pienenä yllätyksenä, mutta meillä oli ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Mun kiinan opettaja oli mahtava ja kaikki tyypit toimistolla oli aina kilpaa auttamassa mua tai muuten vaan juttelemassa. Mä olin tosi innoissani ja rakastunut sekä Shanghaihin että Kiinaan.

Mä kotiuduin Kiinaan tosi nopeasti ja mä tykkäsin Shanghaista. Mulla oli tapana aina vapaa-aikana ja päivinä osoittaa random-piste kartalta ja lähteä tutkimaan mitä kaupunki piti sisällään. Tein välillä päiväretkiä lähiseuduille ja toisinaan kävelin samoja tuttuja katuja pitkin vain katsellen kaupungin menoa. Meistä tuli hyviä kavereita mun järjestön toisen au pairin kanssa ja tehtiin kaikki mahdollinen yhdessä. Livahdettiin Jing Mao towerin ylimpiin kerroksiin, matkustettiin pilvenpiirtäjien huipulle katsomaan kaupungin valoja, käveltiin öisin ympäri kaupunkia ja matkustettiin lautalla pitkin jokea. Mun kiinanopettaja oli tosi kunnianhimoinen ja opiskeltiin lopulta reilussa kahdessa kuukaudessa kaksi oppikirjaa läpi! Opin mistä saa parasta katuruokaa ja mistä löytää halvimmat vaatteet. Osasin kertoa mikä exit pitää ottaa keskustan metropysäkeillä kaupungin eri alueille päätyäkseen ja mitä linjoja ei kannattanut käyttää. Kaikki perheen henkilökunta oli myös tosi mukavia. Taloudenhoitaja oli aina tosi kiinnostunut musta ja laittoi mulle ruokaa vaikka perhe ei olisi ollut kotona, autonkuljettaja moikkaili mulle aina kun nähtiin ja lastenhoitajan kanssa oli kiva käydä kunnon keskusteluja englanniksi.

Kuukausi saapumisen jälkeen aloin havaita ongelmia perheen kanssa ja kahden jälkeen ne oli paisunut aika suuriksi. Suurin ja käytännössä kaikkiin muihin ongelmiin johtanut asia oli, etten mä en pystynyt kommunikoimaan mun host-perheen kanssa ollenkaan kielimuurin takia. Mun keskustelutaito kiinaksi oli ihan lapsenkengissä huolimatta siitä että opin kiinaa hurjaa vauhtia, eikä puhelinten sanakirjojen automaattikäännökset auttaneet ymmärryksessä juurikaan. Mä en tiennyt mitä perhe multa odotti, koska he eivät sitä kyenneet mulle kertomaan. Toisinaan sain puheluita toimistolta, jonne mun host-perhe oli soittanut ja pyytänyt juttelemaan mun kanssa. Mä puhuin sitten puolestani mun local cordinatorille ja se soitti takaisin perheelle valottaakseen mun näkökulmia. 99% tapauksissa asia koski mun hiljaisuutta ja sitä että lapset leikkivät mun kanssa sekä kiinaksi että englanniksi, jotka molemmat ärsytti mua, koska ne eivät varsinaisesti olleet mun käsissä. Mä olin hiljainen, koska mulla ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida muiden kuin lasten tai lastenhoitajan kanssa. Vanhemmat vietti niin paljon ajastaan töissä, että siinä vaiheessa kun he tekivät jotain yhdessä lasten kanssa kaikki lasten huomio kohdistui vanhempiin ja mun sivuutettiin täysin - yhteisillä illallisilla lapset ei vastanneet vaikka olisin puhutellut heitä suoraan, saati sitten pyytämään heitä kääntämään jotain vanhemmille. Kiinankielen käyttöön mä en ollut kykenevä enkä toisaalta usein halukaskaan puuttumaan. Mä olin perheessä vanhempien ehdoilla, mutta mä koin että jos lapset viettivät joko viisi päivää viikossa koulussa (toinen kirjaimellisesti viisi päivää aamusta iltaan) opiskellen ja koulun jälkeen mun kanssa englanniksi puhuen niillä oli oikeus leikkiä kerran viikossa kahdestaan omalla kielellään - vaikka mut toki leikkeihin mukaan otettiinkin ja mulle selitettiin

Mun perhe ei ollu täydellinen, mutta mua kohdeltiin aina hyvin. Vaikka meillä oli vanhempien kanssa aika ristiriitainen käsitys lasten kasvattamisesta kunnioitettiin silti toisiamme ja tehtiin molemmat osaltamme kompromisseja. Mä en kuitenaan ollut viettäyt Kiinassa tarpeeksi kauan aikaa saati sitten jutellut muiden au pairien kanssa niin paljoa, että olisin osannut suhtautua jotenkin neutraalisti siihen, että lapsi vietti ensin 13 tuntia päivästää koulussa ja erityisopettajalla ja sitten vielä viikonloppuna pianoa soittaen (jota tyyppi vihasi) ja extra matematiikan tunneilla. Mä en hyväksynyt sitä etteivät vanhemmat olleet koskaan viikolla kotona ja viikonloppuisinkin he vaivautuvat viettämään lasten kanssa vain illat. Lapset oli käytännössä lasten- ja taoudenhoitajien kasvattamia. He saivat kaiken haluamansa ja mitään sääntöjä ei ollut. Leluilla leikkiminen ruokapöydässä oli mm. kiellettyjen asioiden listoilla, mutta lapset saivat aina barbinsa takaisin kieltäytymällä syömästä. Mä en saanut mennä yksin lasten kanssa ulos "tuvallisuussyistä", vaikka asuttiin niin vartioidussa naapurustossa kuin mahdollista. Mun piti opettaa nuorempaa lukemaan, mutta tyttöä tämä ei kiinnostanut ja mä sain haukut joko siksi ettei lukutaidossa ollut tapahtunut kehitystä tai siksi, että mä en ollut leikkinyt lapsen kanssa koko työaikaa, koska olin todennut että leikit ei ala ennen kuin ollaan luettu. Vanhemmille oli ok lyödä lapsia, jos 5-vuotias ei osannut tehdä matematiikan läksyjään toivotun hyvin.

Mä rakastin Shanghaita ja mun vapautta siellä. Mä rakastin mun tyttöjä, jota osasi olla täydellisen pilalle hemmoteltuja hirviöitä sille päälle sattuessaan, mutta jotka oli aina innoissaan mut nähdessään ja kiskoessaan mut mukaan leikkeihinsä. Vanhempaa en nähnyt paljoa viikonloppujen ohella, mutta nuoremman kanssa bondattiin ihan kunnolla. Mun nimi oli ensimmäinen asia, jota tyttö huusi astuessaan ovesta sisään koulun jälkeen. Se nimesi mut kaikista talossa olleista lastenhoitajista parhaaksi. Meillä oli ihan omat leikkikuviot ja piilouduttiin aina välillä talon tyhjänä olevan yläkerran komeroon missä mä kerroin sille satuja. Tanssittiin yhdessä alakerran lastenhuoneessa ja juostiin puistossa kilpaa. Toinen tyttö halusi aina että autan sitä läksyissä ja tyttö livahti aina iltaisin mun huoneeseen piirtämään toisen ollessa pesulla. Meillä oli pienet vihkoset mihin kirjoitettiin sanoja englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja espanjaksi (lastenhoitajan ja entisen au pairin äidinkieli). Lauantai-aamuisin mun oven alta sujauteltiin lappuja joissa kyseltiin lenko jo hereillä. Mun tytöt oli ihania eikä mulla koskaan ollut ongelmia niiden kanssa.

Puolentoista kuukauden jälkeen mulle tuli ongelmia kuitenkin vanhempien ohella myös arkielämässä. Mun au pair -kaveri palasi kotiin ja musta jäi järjestön ainoa Shanghain au pair. Mun aikataulut meni täydellisesti ristiin kaikkien opiskelijoiden ja työssäkäyvien kanssa, enkä mä onnistunut löytämään kunnon kavereita koska olin aina illat ja viikonloput töissä. Mulla oli pari tuttua, joiden kanssa vietin satunnaisesti aikaa, muttei oikein ketään ketä pyytää arkipäivisin lounaalle. Tein usein palkattomia ylitöitä. En saanut mulle kuuluvia kuukausittaisia viikonloppuvapaita saati sitten lomapäiviä ja mun palkat oli aina myöhässä mitä kekseliäämpien tekosyiden varjolla. Lisäksi mun palkka oli ihan älyttömän pieni. Mulle maksettiin 700yuania (80€) kuukaudessa, mutta koska asuin tosi kaukana keskustasta mulla kului 400 (50€) yuania kuukausittain pelkästään julkiseen liikenteeseen. Jouduin poikkeuksetta käyttämään mun kaikki lentohyvitykset, että pystyin ostamaan itselleni ruokaa kodin ulkopuolella, tekemään satunnaista sight seeingiä ja tekemään muutaman päiväreissun kaupungin ulkopuolelle.

Shanghaista Beijingiin

Puolentoista Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen totesin että homma ei toimi. Mä en enää jaksanut sitä että mä en pystynyt kommunikoimaan vanhempien kanssa muuten kuin järjestön välityksellä. Kommunikaation siivittämänä mua alkoi yhä enemmän ottaa päähän että jouduin viettämään kolmesta neljään tuntia julkisen liikenteen kyydissä päivittäin ja että mun aikataulujen takia mun oli täysi mahdottomuus hankkia kunoon kavereita. Järjestettiin family meeting, jonka tarkoituksena oli saada selville mikä mussa oli vikana ja mitä mun pitäisi tehdä paremmin. Ongelmat olivat edelleen samat: yhteisen kielen puutteesta johtuva hiljaisuus ja lasten kiinan puhuminen. Ongelmat eivät yllättäen ratkenneet ja mä päädyin pyytämään järjestöä etsimään mulle uuden perheen, mutta yhtäkkiä kukaa ei ollut enää halukas auttamaan mua. Mulla oli kuulema ihan hyvä olla perheessä, mun arkielämän tylsyys (=kavereiden puute) johtui vaan mun asenneongelmasta ja Shanghaihin olisi tulossa toinen au pair joskus kuukauden päästä. Jankutettuani tarpeeksi montaa kertaa perheen vaihdosta mulle päädyttiin lopulta toteamaan, että uusi perhe on etsinnässä ja mun pitäisi vain odottaa. Tuskin oli. Onneksi vastaus kaikkiin ongelmiin tipahti suoraan mun syliin.

Shanghain toimisto oli irtautumassa mun järjestöstä omaksi yhtiökseen ja siinä vaiheessa kun mulle alettiin vihjailla uuden sopimuksen allekirjoittamisesta mä koin tilaisuuteni koittaneen. Olin kysynyt mahdollisuudesta vaihtaa Beijingiin, mutta sain vastaukseksi vain huutoa Shanghain järjestön pomolta omasta kiittämättömyydestäni. Kaikki oli mun syytä aina ongelmista perheen kanssa mun kaverittomuuteen. Otettiin kovaäänisesti yhteen viikkoa myöhemmin kun toinen Shanghahin saapunut au pair oli samassa tilanteessa mun kanssa eikä apua löytynyt.

Toisen tappelun jälkeen mä laitoin sähköpostia Beijingiin ja kysyin mun järjestöltä mitä vaihtoehtoja mulla oli. Sanoin että halusin vaihtaa perhettä ja kaupungin vaihtokin kävisi paremmin kuin hyvin. Sain vastauksen heti samana päivänä ja pyynnön odottaa muutaman päivän, että asiat Beijingissä saataisiin sen verran järjestykseen, että mä voisin lähteä sinne. Kymmenen päivää myöhemmin mulle ilmoitettiin että Beijingissä olisi yksi perhe, joka voisi ottaa mut vastaan mutta muuta ei ollut tällä hetkellä tarjolla. Hyväksyin tarjouksen. Shanghain toimisto ei ollut kovin mielissään ja jätti mun viimeisen kuukauden pelkan ja lentohyvitykset maksamatta. Enhän mä ollut enää niiden kirjoilla eikä niillä ei ollut mitään vastuuta musta. Rahoja en koskaan saanut, mutta neljä päivää myöhemmin istuin 15-tunnin yöjunassa matkalla kohti Beijingiä.

Lapsia mulla jäi ihan hurja ikävä ja ikävä tulee aina kun katselen niiden kuvia tai videoita. Musta tuntui älyttömän pahalta jättää ne Shanghaihin tietäen että niillä oli taas yksi ihminen vähemmän elämässä. Pahalta tuntui myös host-vanhempien hylkääminen. Vaikkei meillä yhteistä kieltä ollutkaan ja meillä oli erimielisyytemme mulle oltiin aina oltu tosi kivoja ja mut oli aina otettu mukaan kaikkeen tekemiseen perheenjäsenen eikä työntekijän tavoin. Mulla jäi tosi kivoja muistoja Shanghaista, mutta toisaalta viimeisten kuukausien ongelmat jätti pahan maun suuhun myös kaupungin osalta. Shanghai tulee aina olemaan ensimmäinen kotini ulkomailla, mutta en usko että tulen koskaan palaamaan kaupunkiin.

Beijingiin lähti paljon vahvempi, viisaampi ja kypsempi henkilö kuin mitä Shanghaihin oli kolmea kuukautta aikaisemmin saapunut. Mä olin oppinut sanomaan ei, pitämään kiinni oikeuksistani ja seuraamaan unelmiani. Beijingiin muutto oli työn ja tuskan takana ja monta kertaa multa meni usko, että asiat edes järjestyisi, mutta Beijingiin muutto oli ja on edelleen yksi parhaista elämäni aikana tekemistä päätöksistä.


Lisää Shanghain aikaisia juttuja löytää tästä, Beijingiin muuttosta voi lukea lisää tästä ja Shanghain järjestöstä englanniksi tästä.

Aupparoinnin plussat ja miinukset..

...eli syyt miksi sä niiiiin haluat ja niiiiin et halua lähteä.

Minä ja monet muut Beijingissä julistettiin suhteellisen usein ja kovaan ääneen että koskaan ei enää au pairiksi lähdetä. Koskaan on aika raaka ilmaisu, enkä sitä välttämättä lähtisi enää Suomen kamaralla huutamaan. Au pairina olossa ON hyvät puolensa ja niin kovasti kuin joskus olinkin sitä mieltä että koskaan ikinä ei enää, niin olenpa tässä miettinyt että mitä jos nyt sittenkin. Jos elämässä on aupparoinnin kokoinen aukko jossain välissä niin mikä ettei. Mutta ensisijainen tapa lähteä ulkomaille se tuskin mulla tulee enää olemaan.

Mä tykkään kutsua aupparointia köyhän miehen tavaksi ulkomaalailla ja siinä mielessä se toimiikin ihan hyvin. Mutta jos mulla olisi minkäänlaista työllistymismahdollisuuksia, tutkintoa alla tai ihan vaan seteleitä lompakossa niin päätyisin varmasti valitsemaan jonkun toisen tavan kokea ulkomailla asumisen!

Joo eli plussia ja miinuksia. Aika moni pätee aupparintiin ihan yleensä, jotkut lähinnä Kiinassa.


Syitä miksi on siistiä olla au pair Kiinassa

Mahdollisuus asua ulkomailla. 18-vuotiaana on vähän huonompi alkaa työllistymään maailmalla. Okei joo joo onhan niitä jotain työharjoittelu paikkoja ja jos satut olemaan natiivi englanninpuhuja niin ehkä onnistut jonkun kielikoulun löytämään mikä sut haluaa palkata. Mutta näin köyhähkölle kouluttamattomalle peruspulliaiselle on aikas vaikeaa löytää muuta duunia Kiinasta.

Ilmainen eläminen. Joo kyllä niihin takuumaksuihin ja paperihärdelleihin rahaa kuluu, mutta jos nyt lähdetään siitä että sun ei tarvitse maksaa ruuistasi tai asumisesta ja lennot hyvitetään ja saat näiden lisäksi vielä palkkaa (vaikkakin huonoa) niin aika luksusta menoa. Ainakin kun verrataan vapaaehtoistyöhön tai vaihtovuosiin, mitkä maksaa kaikki useita tuhansia euroja.

Lapset on kivoja. Tai sitten ei, mutta mä en kyllä koskaan valittanut siitä että ensimmäinen asia mitä skidit kotiin tullessaan huuteli oli mun nimeni. JAAASMIN COME TO PLAY WITH MEEEE. Tai kun ne juoksi halaamaan ja sanoi rakastavansa mua. Tai kun ne sanoi että mä oon paras au pair mitä niillä on koskaan ollut (joo kerään kaikki parhaat kohteliaisuudet tähän nyt!). Eli joo lasten kanssa on kiva puuhailla kunhan ei tarvitse samaa leikkirumbaa vetää viitenä päivänä viikossa!

Kaverit! Aupparoinnin ehdottomasti paras puoli! Mä tapasin mun vuoden aikana ihan maailman parhaita tyyppejä. Monesta tuli parhaimpia kavereita mitä mull koskaan ollut ja vielä niidenkin jälkeen jäi iso joukko mahtityyppejä, joita tuun ihan varmasti vielä tulevaisuudessakin näkemään. Au paireja suurin osa, koska niin kliseistä kun onkin se vaan yhdistää aika tavalla. Mutta myös muuta porukkaa! Tapasin ihan tajutonta porukkaa ja on ihan mahtavaa joskus avata facebook ja huomata, että joku puolituttu kyselee kuulumisia! On kiva tuntea ihmisiä joka puolelta palloa!

Kielen oppiminen. Tiedättekö musta on hurjan siistiä aukoa suutani ja päästää sieltä ulos jotain mikä kuulostaa muiden korvissa siansaksalta! En mä sitä kiinaa luontevasti puhu enkä edes melkein, mutta kyllä musta on hurjan kiva puhua kieltä mitä ymmärtää noin yksi tuhannesta suomalaisesta (en googlettanut). Kielten puhuminen noin yleiselläkin tasolla on aika hauskaa, en todellakaan valittanut että sain jauhaa englanniksi päivät pitkät.

Paikalliseen kulttuurin läheltä tutustuminen. Maasta ja kulttuurista saa vähän erilaisen käsityksen expattina kuin turistina - erityisesti kun asut paikallisessa perheessä ja otat tosi läheisesti osaa paikalliseen arkeen ja juhlaan. Aika moni juttu jäisi näkemättä ja kokematta jos olisit vain vierailemassa - tai vaikka olisit paikallinenkin! Kiina erityisesti on ihan supersiisti mesta kulttuurillisesti.

Maailmankuvan kehittyminen ja ihmisenä kasvu. Matkailu avartaa ja niin pois päin. Ei käy kiistäminen etteikö maailmaa tuijoteltaisi vähän erilaisten linssien läpi kuin silloin reilu vuosi sitten. Huomattavaa muutosta on tapahtunut myös pään sisällä. Nyt ollaan vähän tietoisempia siitä kuka ollaan ja kaipa se luonnekin on johonkin suuntaan kehittynyt!

Perhe. Tää on nyt vähän kakspiippunen juttu, mutta on au paireja, joille kehittyy tosi läheinen suhde niiden perheen kanssa. Parhaimmassa tapauksessa jäätte elinikäisiksi kavereiksi ja vierailette toistenne luona vielä tulevaisuudessakin! Ulkomaille lähtiessä ei ole paha juttu jos siellä on jonkinlaista tukea ja turvaa odottamassa, kunhan se sitten tosiaan sitä tukea ja turvaa on!


Syitä miksi on perseestä olla au pair Kiinassa

Sut omistetaan. Au pairin ja perheen välillä ei vallitse se ihan perinteisin työsopimus vaan perheellä on oikeus hankkiutua susta eroon justiinsa sillä sekunnilla kun niille sopii. Sun työtunteja voidaan vaihdella miten lystätään ja sulla ei tosiaakaan ole sanomista niihin. Perheen menot ja asiat menee aina sun omien edelle. Näin kärjistettynä.

Asut työpaikalla. Eli käytännössä et ole koskaan vapaalla kun olet seinien sisällä. Sulla on työtunnit mitkä teet, mutta sä et voi kieltäytyä lasten seurasta vapaa-ajalla. Jos ne tulee nykimään hihasta ne nykii hihasta ja silloin on vähän ikävämpää selitellä että mun ei tarvi olla sun kanssa nyt. Koska tarvitsee. Yksityisyyden puute on myös suhteellisen karu juttu. Jos asut olohuoneen sohvalla neljä kuukautta sitä yksityisyyttä ei kauheasti löydy. Tää on au pairina olossa ehkä ikävin juttu. Jos mulle tarjottaisiin paikkaa omalla kämpällä niin lupaan ja vannon etten valittaisi mistään.

Palkka on kuraa. Tienasin Kiinassa vajaat sata euroa kuussa. Kun työtunteja on sata (tai vähän enemmän) on se tuntipalkka helposti alle euron. Enpä uskonut tällä palkalla tässä elämässä työskenteleväni. Varsinkaan koska se homma ei oikeasti ole mistään helpoimmasta päästä. Sä olet vastuussa lapsista ja sun pitäisi jotenkin onnistua miellyttämään sekä niitä että vanhempia ja vielä pysymään järjissäsi. Ei kovin luksusta joo ja vaikka Kiinassa halpaa onkin ei tuolla summalla kovin pitkälle pötkitä - ainakaan jos mielii matkustaa tai mitään nähdä!

Vapauden puute. Mä koin mun elämän tosi rajoittuneeksi Kiinassa (mitä nyt ei ehkä blogista voi päätellä). Päivisin pystyin tietty puuhailemaan mitä halusin, mutta ei tullut koskaan mieleenkään, että olisin voinut poistua kotona sinä aikana kun perhe oli siellä - vaikkei mulla olisikaan varsinaisia työtunteja ollut! Vapaapäivinäkin piti antaa suuntaanantavaa informaatiota siitä milloin tullaan kotiin. Enkä mä nyt sano että pahalla olisi välttämättä vahdannut, mutta mä tykkään mennä vapaasti ja silloin kun mua huvittaa.

Työajat. Jos alueella ei satu asumaan muita au paireja voi olla pikkuisen vaikeaa löytää kavereita kun teet viikonloppuina täydet työtunnit ja arkisin sun työt osuu akselille "kun opiskelijat ja muut ihmiset joihin voisin tutustua pääsevät koulusta minä aloitan työni". Hyvin mukavaa. Kiinalaisille on myös ihan ok teetättää au paireillaan hirveimpiä päiviä ikinä vain yrittäessään hyötyä heistä mahdollisimman paljon. T. tyttö jolla oli eräässä perheessä viikonloppuina työtunnit 8-10, 13-16, 19-20. Nauratti paljon.

Lapset osaa olla perseestä. Leikin tässä poneilla ruokapöydässä. Ja minä olen kahdeksan vuotta enkä syö jollei lastenhoitaja syötä. VARMASTI EN TEE LÄKSYJÄ. No en kyllä oo pelannu kun vasta kymmenen minuuttia ipadilla! Se tunne kun haluat alkaa vaan kirkumaan keskellä taloa koska kukaa ei kuuntele eikä kellekään ole koskaan opetettu minkäänlaisia käytöstapoja. Joo anteeksi että olen kamala ihminen ja huono au pair kun käsken sun tehdä läksysi ja sanon että pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.

Host-vanhemmat osaa olla perseestä. Ai Jasmin sä olitkin jo laittamassa kenkiä jalkaan, sori mutta meille tuli menoa sun täytyy vahtia lapsia. Jasmin mikset sä käyttänyt koiraa ulkoa sun vapaapäivänä? Jasmin mä kyllä sanoin että sä voit tehdä asian x päivänä y mutta ei se nyt onnistukkaan. Jasmin lähdetkö vielä toisen kerran kauppaan tänään, meillä ei ole hyödytöntä raaka-ainetta ö? Jasmin mikset sä lukenut meidän ajatuksia? Hei Jasmin lapset on vapaalla nyt seuraavat kaksi viikkoa eli sulla ei varmaan ole ongelmaa olla kotona joka päivä? Ja niin edelleen. (btw jokainen ajatus ajatustenlukua lukuunottamatta on minulle esitetty)

Hyvä perhe on vaikea löytää. Siitä huolimatta että sekä host-vanhemmat että lapset osaa olla perseestä ne voi silti olla kivoja tyyppejä ja niiden kanssa pystyy elämään. Siis sitten kun sen the perheen on löytänyt. Kiinassa järjestöillä hommat pelittää vähän sillä auktoriteetilla että tässä on perhe sä menet nyt tänne, plaat vanhan perheesi luokse tai majoitat itsesi jossain seuraavat kaksi viikkoa koska meillä ei ole sulle paikkaa. Itse vietin aikaa kolmessa perheessä, pisimmillään neljä kuukautta (vika perhe, jos olisi ollut eka ei olisi tarvinnut vaihtaa ollenkaan) ja lyhimmillään kuukauden (toka perhe mihin mut lykättiin kun muutakaan ei ollut tarjolla). Jos Kiinan lähtee ja perheenvaihto tulee vastaan voi oikeasti lohduttautua sillä, että meiden järjestöllä mun aikana about 70% au paireista vaihtoi perhettä vähintään kerran tai lähti kotiin kesken vuoden. Että semmosta.

Kulttuurierot ja yhteisen kielen puuttuminen. Kommunikaatiossa saattaa ilmetä ongelmia jos yhteistä kieltä hostperheen kanssa ei löydy. Erityisesti kun törmätään niihin ah niin ihaniin kulttuurieroihin, joihin ei ole osannut valmistautua tai joita ei vain ymmärrä. Yritä nyt siinä sitten selvittää asioita kun kukaan ei ymmärrä sanaakaan toisen puheesta... Kielimuuri on mukava myös peruselämässä. Yritä siinä sitten kysyä neuvoa tai olla muuten vaan ongelmissa kun kukaan ei puhu englantia.

JÄRJESTÖN ALLA OLEMINEN!!! Tän kuuluisi olla listalla ykkösenä. En keksi kovin montaa asiaa mikä olis potuttanut Kiinassa jatkuvasti yhtä paljon kun järjestön kanssa tappeleminen. Tää mun suunnitelma lähteä järjestön kautta koska "hommat hoituu" ja "se on turvallisempaa" ei mennyt ihan putkeen. Kiva tapella aina omista oikeuksistaan aina ihan palkasta ja työtunneista lähtien ja kuunnella kun porukka lätisee että eihän sinä nyt niin kamalasti eroa ole teetkö 25 vai 35 tuntia viikossa samalla palkalla (josta muuten pitäisi verottaa tämän ja tämän verran tässä kuussa syistä u ja o). Turvakin rajoittui siihen että perheettömänä himmaillessani järjestöltä vaivauduttiin soittamaan hostellille josko siellä olisi tilaa mulla. Että semmosta. On porukkaa uhattu lähettää kotiinkin niinkin vakavin perustein kuin aksentti. Tai sanottu että joko otat tän perheen tai häivyt. Älä mee Kiinaan järjestön kautta. Ikinä.



Taidan muodostaa uuden mielipiteen au pairiksi lähtemisestä nyt nämä listattuani. Joo, mä voin lähteä au pairiksi uudestaan! Mutta mä en ikinä enää lähtisi sellaisen kulttuurin keskelle mikä eroaa niin paljon kaikista länsimaalaisista arvoista. Suurin osa mun ongelmista Kiinassa nimittäin johtui ihan rehellisesti kulttuurieroista perheiden ja järjestöjen kanssa ja siitä ettei kukaa tiennyt mikä au pair oikeasti on. Ja jos mä lähtisin mä haluaisin perheen, jolla on tarjota mulle oma asunto.

Anyway toivottavasti oli apua tai iloa tai mitä hyötyä tästä nyt voikaan repiä. Kysymyksiä saa esittää tai vaikka ihan sähköpostia laittaa jos Kiinaan on suunnitellut lähtevänsä.

Perhe

On ihmisiä joiden kanssa asuu saman katon alla. On ihmisiä jotka maksavat sun ruoat ja tarjoavat perheen illuusion. Sitten on niitä, jotka pitävät sut oikeasti pystyssä. Ihmisiä jotka vastaavat sun tekstareihin keskellä yötä ja kantavat sut kotiin överiksi menneen illan jälkeen. Ihmisiä jotka eivät tuomitse vaan ovat sun tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisiä jotka eivät vaadi sua olemaan yhtään sen enempää tai vähempää kuin mitä olet. Ihmisiä joiden kanssa jaetaan elämän pahimmat ja parhaimmat muistot. Mutta suurimmissa määrin ne kaikista parhaimmat.

Ei ole sanoja kertomaan kuinka kiitollinen olen.

Sinä näet liian monta tonttuhattuista selfietä. Minä näen perheen. 

Meillä oli joulu toimistolla. Pistettiin tonttuhatut päähän, pelattiin halikisaa ja annettiin lahjoja. Kuviteltiin syövämme jouluruokaa, sekoitettiin sangriaa ja saatiin uhkauksia viereisen toimiston lakifirmalta. Poliisit eivät kuitenkaan koskaan saapuneet paikalle.

Illalla lähdettiin baariin istumaan. Ja sitten tanssimaan. Nukuttiin viiden hengen voimin parisängyssä ja herättiin jouluun niskat koomassa. Joulupäivä koostui metromatkoista, carbonarasta ja suklaa fonduesta. Illalla katseltiin joululeffoja ja käytiin mäkkärissä. Ensi vuonna me muistellaan tätä todennäköisesti kyyneleet silmissä.

CIMEC - Chrystal International Multicultural Exchange Center

I'd like to share my experience with CIMEC, Chrystal International Multicultural Exchange Center, that works as an au pair agency in Shanghai. During my first three months in China I was in close contact with the company and based on mine and the former au pairs experience I'd never recommend CIMEC for anyone. I've been having the time of my life in China but only thing CIMEC has done has just been making my life harder. 


At the very beginning everything worked well. I get my pocket money, had my Chinese classes and got helped with all the little problems I had. When the time passed and the problems get bigger I also started to have problems with the agency. 

After the first month I started to feel very bad in my host family. I know it wasn't the right place for me to be so I went to the office and discuss my situation. They offered their help and arranged us a family meeting to solve the problems. I was happy and was willing to give a new try. I truly thought that the problems would be solved. Family meeting ended up being a conversation first between me and the man from the agency, then conversation with the man and the parents. The man translated me the mainpoints of the conversations and told me what I should do better. I felt guilty. Like all the problems I faced would have been my fault.

After the familymeeting the parents keep calling to the agency. They complained about my action, telling I'm not doing well enough even if I worked every week way over my hours. I'm not a professional teacher, that cannot expect me to be one. Neither can the family expect me to teach kids if they weren't willing to be taught. The mom wished me to teach one of my hostchild to read but everytime I tried she started to cry and hit me. The children were spoiled and I should have make them happy and keep the parents satisfied at the same time. It was impossible so I just keep playing with the kids using English as much as possible. The next familymeeting contained videocamera. People from the office came to my house to shoot how I was doing with the children. They admit I was doing good job. I didn't feel comfortable of working in the family anymore. Next week I told I wanted a rematch.

It took one month before the agency took my situation serious. I kept asking weekly what's going on. If they had find me a new family or not. Rematch should take no longer than two weeks in this program but after month the answer to my question was still the same: "we have some potential families for you, we just have to wait them to answer you". I don't think there were never any families. I think that besides mine there was only this one family that already had an au pair. I was pissed and tired to wait. I told them that I want to go to Beijing.

My contract was signed with HHS Cultural Exchange Center in Beijing and that time when I moved to China they used to have an office in Shanghai. Soon after I arrived the office in Shanghai become individual. It was my dream to go to Beijing in the first place and I felt it was good time to do it now. I know there were lots of families in Beijing and I was tired to be alone. For over a month I had been the only au pair they had in Shanghai. In the office they told me that changing city wasn't possible and that I didn't have any right to ask for such a thing. I told them that I felt really bad in Shanghai and my au pair year wasn't anything I expect it to be. I felt broken, wanted to tell about my feelings and asked for help but instead the head of the company started a fight telling me that it's all my fault. It's my fault that I'm not doing well with my hostfamily. It's my fault that I don't have friends in here and I'm bored. It's my fault if I had any expectations for this year, things like having the time of my life or having people to hang around with. I could have done better when it comes some of these things but they were never my fault! How can I do friends when all the people are in university or working and their schedule is completely different from mine? Why shouldn't I expect having good time in China? Why shouldn't I feel bored after walking around the city for two months daily and visiting basically every place that exist there? We had a fight with the head of the company and didn't talk to each other for more than a week.

Next week we had a fight again, this time I was standing by the side of other girl against the head of the company. This girl had had big problems in Xiamen where she spend the first month of her au pair program. She didn't come along with the family and was really lonely and bored to be alone in the city but like in my case the agency just ignored the problem. They make her feel like it's all her fault. Now her hostfamily in Shanghai told that they couldn't let the girl stay more than one month in the family.  She was willing to want to know what would happen after that but the whole situation turned really ugly. It was a simple thing she wanted to know: if she would go back to her country after finishing in her current hostfamily or if there would be another one she would go later. The head of the company told her that she didn't need to know. That there was no reason why she should know whether she would be living in China after a month. The man also said that she doesn't have any right to know about her future hostfamily if there would be one existing. She wouldn't have a right to choose if she wants to go to the family or not, she should just take the one the office offers for her. I stood on the side of the girl, told to the man that this was insanity. The man ended up yelling for us. About our bad action and rudeness. He said it's not our business and in the end he refused to talk with us like there would have been something wrong willing to know if this girl has to leave China or not. 

At the same week I contacted HHS Cultural Exhange Center in Beijing and told them that if it was possible I'd like to change the city and come there since my contract was signed with HHS. They offered me a replacement and asked few days to fix everything in Beijing. After two days they told me it would be good time to tell about my replacement to the hostfamily and the office. I went to the office and told about my plan to the only person who ever take any care of me or paid attention how I was doing. At the same evening I told about my plans to the hostparents. I found out that they haven't had any idea about my rematch even if it has been already a month since I told to the office that I wanted a new family! 

I kept in touch with the office in Beijing while the office in Shanghai was trying it's best not to let me go. It took about ten days until they told me that they couldn't keep me here if I really wanted to go. They tried to offer me a family but naturally I had already made my decission. They said I should be out of my current hostfamilys house in a week and they refused to pay my salary or money from the flights. I had been working more than 100 hours during the last month and my hostfamily has already paid for the agency. They told me it was none of their business any more and from now one I should survive on my own. Like I wouldn't be on my own for the last three months. There was nothing I could do. I still haven't got my money and probably never will. Four days later I crabbed my belongings and took train to Beijing.
 


That was my story but there are also some facts everyone should know about the company.


The former au pair of my hostfamily never get money back from her flights. My hostfamily has paid 9000€ for having an au pair for a year but the only thing she received was monthly allowance worth 90€. She never received any bonuses the company keeps talking about even if she was doing a great job and the family really loved her.

There was a family whose au pair get paid 120€ per month. When she left and the new girl come her monthly salary was 90€. The hostfamily paid the same amount of money to the company as before but the company just kept it all.

The contract between au pair and the agency is not legally relevant. Based on the contract the au pair doesn't have any rights. On the other hand the office has all the rights to decide what's gonna happen to the au pair.

People working for CIMEC lie all the time and about everything. Especially when it comes to money. Always when I asked for my pocket money and flight allowance they made some excuses why they couldn't pay it now. They always told me they would pay it next week. They make excuses such as having a family meeting or painting the walls of the office - reasons why I couldn't go to the office and get my money. It wasn't a suprise that when I walked to the office next times the walls weren't painted or at the time when the familymeeting was supposed to be hold everyone was working in the office.

The company doesn't only threaten au pairs but hostfamilies as well.

CIMEC keeps advertising that their program has had over 300 Western youths that have participated the program. The truth is that all of them have been participants of HHS Cultural Exhcange Centers program. This far there hasn't been a single person who would have had contract with CIMEC. The company was founded 2013, not 2006.

At the moment CIMEC has only one au pair in Shanghai and she will be leaving in one week because extending her visa with CIMEC wasn't possible.

The man in the head of the company is the most shameless man I've ever meet. He's a selfish liar who never pays any attention to other people feelings or thoughts. Only things he cares about are money and his company. He acts like a high educated man who has seen the world but he really has no idea about life or what it is like to move to the other side of the world completely alone. Never trust him, he's just using all the people around him.


This was my experience and I truly wish that nobody would need to go through the same. Some things written in this text are based on stories other people has been telling me so I can't guarantee them to be true but I guess you get the main idea what I'm trying to say.  

At the moment I'm living in Beijing, working as an au pair under HHS Cultural Exchange Center. Coming here was the best decission of my life and I hope I don't have to hear from CIMEC ever again.

Miksi se lähti

Mulla oli viime keväänä unelma. Sen nimi oli Beijing. Mulle kuitenkin tarjottiin perhettä Shanghaista. Kaikki vaikutti loistavalta. Otin perheen kiitollisena vastaan.

Mun ensimmäinen kuukauteni Shanghaissa oli kenties mun elämäni paras. Kuherruskuukausi Kiinan kanssa. Kuherruskuukausi elämän kanssa. Yhtäkkiä olin vapaa. Yhtäkkiä elin. Yhtäkkiä musta kasvoi paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani. Yhtäkkiä olin onnellisempi kuin koskaan.

Sitten se kuukausi loppui. Ihminen joka oli tehnyt mun Kiinasta niin uskomattoman lähti pois. Musta tuli Shanghain ainoa au pair. Seura vaihtui päivittäin. Yksikään tapaamani ihminen ei herättänyt mussa minkäänlaista mielenkiintoa. Vietin ihmisten kanssa aikaa ainoastaan ettei olisi tarvinnut olla yksin. Aloin myös huomata, ettei elämä sujunut perheen kanssa. Mun ja vanhempien ajatusmaailmat eivät kohdanneet. Mä en ymmärtänyt tarpeeksi kiinaa enkä kiinalaisuutta, vanhemmat eivät englantia eikä länsimaalaisuutta. Koti oli työpaikka ja työvuoron päätyttyä lähdin poikkeuksetta ulos talosta. Ihan vain ollakseni jossain muualla. Sunnuntain perhepäivällinen aiheutti niin paljon ahdistusta, että viimeisenä kuukautena en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään mukaan. En pystynyt olemaan se ulkopuolinen, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskusteluista. Se henkilö jonka ainoat repliikit kolmen tunnin reissulla olivat joo, kiitos ja hyvää. Perhe yritti. Minä yritin. Yrittäminen ei kuitenkaan voi korjata kaikkea. Päätin vaihtaa perhettä. Unelma Beijingistä syttyi jälleen.

Mulla oli kymmeniä syitä ellei peräti satoja syitä. Beijing kutsui mua äänellä, joka vaimensi kaiken muun elämän ympäriltä. Kaikista suurin syy mun lähtöön olivat kuitenkin ihmiset. Ihmiset jotka olivat rakentaneet elämänsä Beijingiin, rakastuneet kaupunkiin ja viettäneenä siellä elämänsä parhaimmat kuukaudet. Kun mä katsoin näitä ihmisiä, näin elämän syttyvän heidän silmissään puhuttaessa Beijingistä mä vain tiesin, että mun on mentävä. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Sitä paloa, sitä loistoa. Sitä ihmisistä säteilevää elämäniloa kun he nauroivat muistoilleen, hymyilivät tulevaisuudelle. Mietin että sitä on onnellisuus. Että voi niin vilpittömästi tuntea kuuluvansa jonnekin. Että voi niin epäröimättä rakastaa jotakin paikkaa maailmassa.

Kirjoitin Burger Kingissä listan, sellaisen jossa oli plussia ja miinuksia. Niitä kertyi molemmille kaupungeille yhtä paljon. Ero kahden kaupungin välillä oli vain siinä, että toiselle nimetyt yksittäiset syyt olivat painavampia kuin toisen syyt yhteenlaskettuina. Shanghaille kirjoitin valot. Kirjoitin pilvenpiirtäjät, muistot, Pudongin, katuruoan, tyttöjen nimet ja lämpimän talven. Beijingille kirjoitin unelma. Kirjoitin ystävät ja koska sydän sanoo niin. Paperin ylälaitaan raapustin lauseen miksi pelkäät. Niin miksi? Koska päätökseni olin jo tehnyt.

Mun lähtö ei ollut helppo. Mulle kerrottiin ettei se olisi mahdollista. Shanghain toimisto oli irtautumassa Beijingistä omaksi yrityksekseen ja toimistojen keskinäisten riitojen takia mulle kerrottiin, että mun pitäisi suorittaa ohjelma Shanghaissa loppuun. Tappelin. Sanoin liikaa ja liian vähän. Soitin Beijingiin. Mulle tarjottiin paikkaa sieltä. Shanghai ilmoitti etten voisi lähteä ilman niiden hyväksyntää. Tappelin lisää. Huusin ja olin se jolle huudettiin. Beijingistä kerrottiin että voisin tulla. Shanghaissa sanottiin että ne keskustelee asiasta ja kahden viikon päästä saan päätöksen. Nauroin ja ilmoitin olevani lähdössä kunnes Beijingistä ilmoitettiin, että heidän pitää katkaista yhteys muhun. Että Shanghain toimisto selittää kaiken. Aloin etsiä perhettä itsenäisesti. Harkitsin jopa ohjelman keskeyttämistä. Niin pakkomielteiseltä kuin mun toimintani kuulostaa kyse oli kuitenkin aina unelmasta. Sellaisesta josta en ollut valmis päästämään irti. Elämäni synkin hetki oli kun istuin toimiston tuoliin ja valmistauduin kuulemaan kohtaloni jäädä Shanghaihin. Sitä ei tullut. Toimiston oli pakko päästää mut menemään. En osannut tuntea mitään. Olin vain helpottunut.

Oon itkenyt viidesti Kiinassa ollessani. Ensimmäisen kerran kun Emily lähti. Toisen kun yksinäisyys painoi liikaa päälle. Kolmannen kun mulle tarjottiin paikkaa Beijingistä. Neljännen kerran kun mulle kerrottiin etten voisi lähteä Beijingiin. Se oli pahin. Itsehillintä rakoili kotimatkalla pahemmin kuin koskaan. Bussissa löysin kyyneleitä poskilta. Kotona hajosin palasiksi. Huusin ja itkin huoneeni lattialla. Luulin etten selviä. Selvisin. Ja seuraavan kerran itkin viimeisenä iltana Shanghaissa. Sitä että mun piti jättää jotain niin uskomatonta taakseni. Unelmilla on kuitenkin hintansa ja mä olin valmis maksamaan sen.

Se kannatti.

Au pairin arkipäivä

9.10.2013 (päiväkirja)

Kello soi seitsemältä. Herään kymmentä minuuttia aikaisemmin siihen että ovi kolahtaa ja tyttö lähtee kouluun. Muuntaudun ihmiseksi puoli kahdeksalta ja kerään hämmästyneitä katseita varhaisesta herätyksestäni. Tyttö vannottaa mut olemaan kotona kun pääsee tarhasta. Promised.

Onnistun hukkaamaan tunnin aamustani ja sen sijaan, että käväisisin aamulla People's squarella matkustan metrolla suoraan toimiston pysäkille. Ihan vain tajutakseni että toimiston ovi on lukossa. Koska ei se mun tunti minnekään hävinnyt, satun vain olemaan idiootti. Metroudun uudestaan, juoksukävele pitkin Suzhou Roadia. En osaa neuvoa ulkomaalaisille apteekin sijaintia. Ostan piirrustuslehtiön taidekaupasta. Haen mäkkäristä aamupalasämpylän ja pohdin miten tulen koskaan selviämään ilman kyseisen puljun aamiastarjontaa.

Mulla ei ole ollut kiinantunteja kahteen viikkoon ja pää lyö tyhjää yksinkertaisimpiekin kysymysten kohdalla. Onneksi mun kiinanopettaja on maailman paras ja nauretaan sen kanssa koko aamu. Juorutaan ja houkuttelen sen tapani mukaan sivuraiteille opetuksesta. Kyllä mä oikeasti haluan oppia mutta kun sen tarinat on kivoja! Ja yksitysopetus on toisinaan vähän puuduttavaa. Nyt osaan sanoa liikenneonnettomuus kiinaksi. Tiedän myös nimityksen kiinalaisen uudenvuoden liikenneruuhkalle. Vieläkään en kuitenkaan tiedä miten sanoa juosta tai nukkua mandariiniksi.

Lounastauolla toimiston pojat lähtee hakemaan lunch boxeja. Mua pyydetään mukaan, mutta totean että ei kiinalaista ruokaa minulle tänään kiitos - pitipä nähdä sekin päivä kun kieltäydyn ilmaisesta ruoasta. Haen sen sijaan leipäkaupasta patongin. Ihan oikean patongin mikä haisee ja maistuu patongilta, maksaa kaksi euroa ja painaa 250 grammaa. Hyvä ruoka parempi mieli ja sillain.

Lahnaudun takaisin toimistolle ja heitän kengät pois jalasta. Lösähdän maailman epämukavimpaan tuoliin popsimaan eväitä ja sotkemaan lattiaa leivänmuruilla. Hipsin hakemaan jääteeni luokkahuoneesta ihan vain huomatakseni että huoneen lattiamatto on kauttaaltaan läpimärkä. Niin on myös mun sukat ja laukunpohja nyt. Eipä mitiä, takaisin sotkemaan! Jauhetaan Gu Chengista, kiinalaisesta runoilijasta, jonka muistopäivää vietettiin eilen. Juttu kääntyy kirjallisuuteen ja sovitaan, että luetaan Lin Yutangin Moment in Peking. Mulla on täällä kahden ihmisen lukupiiri hei!

Kun loppuporukka raahautuu syömästä mä teen tutkimusta mun asuvalinnasta sunnuntain coctail partyja varten. Että ei sen kummempa nää meidän kuukausitapaamiset. Varsinkaan kun ottaa huomioon että kyseessä on ylemmän luokan kutsuvierastapahtuma, johon meitä on yritetty tunkea viimeiset kaksi kuukautta. Siinä sitten heiluttelen mekkoani ja yritän saada vastausta kysymykseen onks tää nyt hyvä vai ei? Yritin myös ratkaista loppuelämäni kannalta niinkin otollisen kysymyksen kuin pitäisikö mun laittaa korkkarit jalkaan. Oon nimittäin kerran baarissa huitonut korot jalassa ja olo oli kuin amazonilla! Siinä ne pojat sitten nousi kaikki vuoronperään seisomaan ja minä mittailin että oonko nyt liian pitkä vai en. Enkä tiedä vieläkään! Että on elämä vaikeaa. Ampaisen kotiin kun siivooja tulee pelastamaan luokan lattiaa vesivahingolta.

Ruuhkabussissa aikaa kuluu lähes tuplasti normaalin verran. Kun kaistoja on neljä kappaletta samaan suuntaan voisi lähiön liikenteen kuvitella olevan sujuvaa. Kaikkia hupsuuksia sitä tuleekin elämässä mietittyä! Haen paketin keksejä kaupasta. Mansikkaoreot on ollu loppu jo useamman viikon jonkun ahmatin takia. Krhm. Kotona voitelen muutaman Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Tajusittekohan te nyt varmasti että puhun niistä Vaasan koulunäkeistä? Niitä mä kuitenkin syön pari kappaletta. Niitä Vaasan koulunäkkejä joita löytyi Digestive keksien yläpuolelta supermarketin imported food -hyllyköstä. Siis kaksi Vaasan taivaallisen ihanan makuista koulunäkkiä ja sitten ovelta kuuluukin jo huutoa. Jasmin! Jasmin where are you? We are gonna play barbies today!

Mun barbeilla ei ole taloa eikä vaatteita koska ne on köyhiä. Ne yrittää päästä hyviin väleihin palatsissa asuvien barbien kanssa, että niillä olisi jotain päälle pantavaa ja katto pään päällä koska talvi on tulossa. Kolme barbia jää alastomana taivasalle, mutta yksi sentään pääsee sisälle taloon nauttimaan rikkaasta elämästä. Lopulta se adoptoidaan ja se elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Tai ainakin siihen asti, että me lähdetään syömään illallista.

Ruokapöytädraama käynnistyy sillä sekunnilla kun minä olen jotain, mitä tytön äiti ei ole. Äiti on tämän perheen prinsessa, siitä piirretään kuvia ja sille kirjoitetaan kortteja, äiti on paras kaikista ja aina oikeassa. Ei ole mitään mitä äiti ei osaisi tai mitä äiti ei olisi. Lause "Jasmin is a lady" on tänään kaiken pahan alku ja juuri. Mikä mun äiti sitten on? She's a woman. NO! MY MOM IS A LADY!!! Itkua, huutoa ja pikku tyttö pöydän alla. Riisikupit heiluu pöydän tahtiin kun tyttö vaatii äitiä olemaan lady. Koska lady on paljon hienostuneempi sana kuin woman. Lopulta kaikki muut on ladyja paitsi minä. Minä olen mies. Siihen ratkaisuun ollaan tyytyväisiä kaikki ja rauha palaa maan pinnalle. Eihän sitä ruokaa olla syötykään kuin vasta kolme varttia.

Ruoan jälkeen avataan sateenvarjot ja lähdetään kouluretkelle alakertaan. Syön angry birdsejä ja olen ahkera ekaluokkalainen, mutta päädytään kuitenkin tanssimaan sateenvarjot ja helistimet kourassa ympäri huonetta. Laitetaan musiikki päälle ja juostaan kilpaa ympyrää. Mun tyttö nappaa lattialta kasan nukenvaatteita ja alkaa ahtaa hametta päälleen. Se on kuulkaas näky se kun 5-vuotias pukeutuu vauvanvaatteisiin. Mutta sen päälle ne paidat ja hameet vain päätyvät. Muutama sauma ratkeaa mutta mitäs pienistä! Lopulta tyttö muuntautuu vauvakoiraksi ja pääsen lenkittämään sitä ympäri alakertaa. Imuri on loistava suihku ja hyppynaru käy remmistä. Se poseeraa kameroille vielä toisessa nukkejen vaatteista rakennetussa asukokonaisuudessa ennen kuin lähdetään yläkertaan pesulle.

Luetaan kirjaa toukasta nimeltä Pip ja piirretään yhdessä. Tai no, tyttö piirtää ja minä väritän ohjeiden mukaan. Oon ilmeisen huono värittäjä koska sanomista tulee. Eihän tää lahjapaketti nyt oranssi voi olla. Oikeassa olet! Toinen tyttö tulee kotiin vasta yhdeksän jälkeen illalla, mutta siinä vaiheessa minä lentelen jo höyhensaarilla. Tai katselen Salkkareita. On pahoja tottumuksia joista ei pääse eroon edes maailman toisella puolella.

Au pairina Kiinassa #1

Uskokaa tai älkää mutta blogini sisällöstä huolimatta hoidan myös velvollisuuteni au pairina. Mua on hurjan usein pyydetty kirjoittamaan aupparoinnista Kiinassa. Millaisia kiinalaiset lapset ovat? Miten sujuu perhe-elämä? Millaista on olla au pair noin eksoottisessa ympäristössä? Miten länsi kohtaa idän arkielämässä? Ihan vain näin alkuun päästäkseni. Aihe on käsittämättömän laaja, mutta romaanin kirjoittamisen sijaan yritän tehdä pintaraapaisun au pairin elämään Kiinassa ja kiinalaisessa perheessä. Jokainen perhe on tietysti yksilöllinen ja omani on valtavirtaa huomattavasti länsimaistuneempi, mutta yritän avata ikkunat yhdenlaiseen kokemukseen. Luvassa yleiskuvaa au pairina työskentelystä Kiinassa!

Mulla on viikossa 25 työtuntia. Joskus teen enemmän, joskus vähemmän. Monien au pairien tuntimääriä katsellessa mun työpanos on naurettavan pieni. Arki-iltaisin teen neljä tuntia töitä, viikonloppuisin työskentelen neljään asti. Työmäärä näkyy kuitenkin myös palkassa, joka on minimimääränä maksettuna täysin olematon. Saan kuukausittain 800 yuania eli noin 90€. Vaikka ollaan Kiinassa on se rahasummana täysin mitätön - mun hostperhe kuluttaa yhtä paljon rahaa viikonlopun syömisiin kuin mun kuukauden palkkaan! Palkka on ongelma erityisesti keskustan ulkopuolella asuville, koska esimerkiksi mulla lähes puolet kuukauden palkasta kuluu julkiseen liikenteeseen. Kyllähän tuolla siis elää eikä nälkää tarvitse nähdä, mutta kaiken hauskanpidon voi unohtaa. Onneksi saan kuitenkin kuukausittaiset lentohyvitykseni, eli käyttörahaa on yli tuplasti palkan verran.
Lisäksi mulla on vain yksi vapaapäivä viikossa ja sekin on viikolla, koska viikonloppuisin molemmat tytöt on vapaalla. Mieluummin tekisin pidempää päivää ja saisin ne kaksi vapaata viikossa, mutta kaikkea ei voi saada ja suurimmilta osin olen tilanteeseen tyytyväinen. Ainoa asia, mikä oikeasti vaikeuttaa elämää on mun työtuntien sijoittuminen illoille. On vaikea löytää seuraa aamupäiville kun suurin osa tutuista käy yliopistossa tai töissä ja työskentelee näin ollen aamuisin. Ensi kuussa tänne on kuitenkin tulossa useampi au pair eli tilanteen pitäisi helpottua ja hyvä niin. Niin paljon kuin yksinäisiä valetelujani rakastankin on hyvä olla ihmisiä joille voi soittaa jos kaipaa seuraa.

Merkittävin ero mun ja useimpien au pairien työnkuvan välillä on todennäköisesti se, että meillä on talossa mun lisäkseni kaksi täyspäiväistä lasten- ja taloudenhoitajaa. Mun ei tarvitse huolehtia siivoamisesta, ruoanlaitosta tai kotitöistä vaan mun rooli on yksinomaan tyttöjen kanssa leikkiminen ja englannin treenaaminen arkipäväisten keskustelujen kautta. Lasten- ja taloudenhoitajan olemassaolon voisi luulla helpottavan elämää huomattavasti, mutta jos mulle tulevaisuudessa tarjottaisiin perhettä lastenhoitajalla varustettuna en ottaisi sitä vastaan. On nimittäin täysin eri asia pitää lapsista huolta ne neljä tuntia päivässä kuin leikkiä neljä tuntia tauotta muiden valmistellessa ruoan, viikatessa vaatteet ja kylvettäessä tytöt.
Vaikeuksia lisäävät myös jokaisen eroavat käsitykset siitä miten tilanteissa pitäisi toimia. Kun lastenvahteja on kolmesta eri kulttuuriympäristöstä on väkisinkin selvää, etteivät ajatusmaailmat aina kohtaa - eritoten silloin kun yksi lastenhoitajista ei puhu englantia. Turhauttavaa on kuitenkin kun jokainen asettaa erilaiset rajat ja vaatimukset. Minä annan minuutin leikkiaikaa ennen lounasta, filippiiniläinen viisi ja kiinalainen kymmenen. Minä en anna tuoda leluja pöytään, filippiinolainen hyväksyy lelut muttei niillä leikkimistä ja kiinalaiselle riittää kunhan lapset syövät. Yritä siinä nyt sitten kouluttaa mallikelpoisia kansalaisia.

Lapset menevät Kiinassa aina kaiken edelle. Yhden lapsen politiikka kukoistaa ja sen seurauksena esikoiselle suodaan kaikki mahdollinen onni ja vapaus. "They are spoiled brats", totesi eräs tuntemani britti ja pakkohan se on allekirjoittaa. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Mun hostperhe omistaa nelikerroksisen omakotitalon, joiden huoneista lapsille on suotu kolme. Makuuhuoneen lisäksi löytyy kaksi leikkihuonetta ja leluja varastoidaan runsaasti myös mm. olohuoneeseen. Näillä lapsilla on noin kolminkertainen määrä leluja omaan lapsuuteni verrattuna. Tavaraa löytyy aina jättitrapoliineista ja rullaluistimista potkulautoihin ja tuhansiin askartelutarvikkeisiin. Tavaramäärästä huolimatta lapset eivät kuitenkaan omista kännyköitä tai pelikoneita eivätkä ole luvallisia katsomaan edes tv:tä. Se sijaan lapset askartelevat monesti jopa omat lelunsa! Näiden tyttöjen mielikuvitus on jotain niin käsittämätöntä, etten koskaan ole nähnyt mitään vastaavaa. Nää pystyvät nappaamaan minkä tahansa esineen käsiinsä ja rakentamaan sille tarinan! Näillä on aina ideoita siitä mitä tehdään ja mitä leikitään. En sano, että kaiken teknologian kieltäminen olisi paras tai edes hyvä ratkaisu, mutta myönnettävä on että näistä tytöistä kyllä näkee että lapsuus on vietetty jossain muualla kuin ruudun takana!

Yleisesti ottaen mun tytöt käyttäytyy ihan kuin ketkä tahansa lapset. On hyviä päiviä ja sitten vähän huonompia. Halutaan aina leikkiä ja ruokapöydässä kiukutellaan kun ei haluta syödä kasviksia. Näille lapsille ei kuitenkaan koskaan ole asetettu rajoja ja kaikki on tuotu valmiina käteen. En ole koskaan nähnyt kenenkään rankaisevan lapsia tottelemattomuudesta. Jos tytöt eivät tottele asiaa vain toistetaan niin monta kertaa että muutos tapahtuu. Vanhemmat uhkailevat jättää tytöt kotiin jos lautanen ei ole tyhjä kuuteen mennessä, mutta varttia yli auto starttaa kotipihasta ja lautaselta on kadonnut tasan kaksi riisinjyvää. Nää lapset on tottuneet saamaan kaiken haluamansa ja siksi niille on täysin utopinen ajatus, että mä en ihan oikeasti aio leikkiä ennen kuin läksyt on tehty. Tai että mä en ihan oikesti anna leluja takaisin ennen kuin lautanen on tyhjä. Myös perus käytöstavat on välillä hakusessa. Harvoin muistetaan sanoa kiitos, mutta sitäkin useammin käsketään tehdä jotain. "Hae sakset" ja "liimaa tämä" kaikuvat vähän turhankin usein tämän talon käytävillä. Kasvatuksessa on todellakin toivomisen varaa. Sen lisäksi sana itsenäisyys on saanut aivan uuden ulottuvuuden täällä Kiinassa. Nämä lapset eivät nimittäin tosiaan pysty tekemään mitään itse. Meillä on täällä 5-vuotias, jota syötetään ruokapöydässä koska muuten hän ei suostu syömään. Itse ei osata vaihtaa vaatteita ja asioiden tekeminen erikseen pyytämättä tai käskemättä on täysin mahdoton tehtävä. Usein se on mahdotonta jopa käskemällä.

Mitä lapsiin tulee mun host-vanhemmat on todella ylisuojelevaisia. Vaikka asutaan vartioidulla omakotitalo-alueella ei lapsilla ole lupaa mennä edes pihalle yksin, ulkona leikkimisestä puhumattakaan! Perjaatteessa ymmärrän vanhempien huolen, mutta tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että mä en esimerkiksi voi lähteä lähikauppaan tyttöjen kanssa ostamaan jäätelöä! Lastenhoitajan on aina lähdettävä mukaan minne tahansa mennäänkin ja hyvin harvoin mennään. Kesällä tytöillä ei ollut lupaa edes käydä ulkona koska oli niin kuuma. Nyt ilmojen viilettyä ollaan käyty pari kertaa puistossa, mutta lastenhoitaja ei ole antanut tytöille lupaa istua edes penkille koska se on niin likainen. Minä olen valmis kieriskelemään ruohomättäissä ja toinen ei saa poimia edes keppiä maasta. Mikä meni pieleen?

Mitä mun elämään Kiinassa tulee se on todella vapaata. Tytöt ovat koulussa pitkälle iltapäivään ja kaikki aamut joita en vietä kiinantunneilla voin viettää missä ja miten haluan. Mun ei tarvitse tehdä tiliä kellekään mun menoista, riittää että ilmoitan jos mulla on pidempiä suunnitelmia tai viralliset asiat menee työtuntien päälle. Kun ensimmäistä kertaa lähdin illalla ulos ja kerroin siitä mun host-vanhemmille he kysyivät tulenko takaisin huomen-aamulla vai -iltapäivällä. Ei tenttausta siitä mihin menen, missä vietän yöni ja mihin kellonaikaan ulko-ovi kolahtaa. Niin kauan kuin ilmoitan vanhemmille lähteväni yöksi ulos ja ilmoitan summittaisen paluu-ajankohdan se on täysin okei. Asun nimittäin niin kaukana keskustasta, että yöelämän harrastaminen merkitsee väkisinkin yön viettoa kaupungilla.

Vaikeinta Kiinassa aupparoinnissa on ehdottomasti ollut kielimuuri. Vaikka lapset puhuu todella hyvää englantia, mun arkielämä on todella hankalaa. Osaan kysyä suuntaa, tinkiä ja tilata ruoan itselleni. Osaan kertoa perustietoja itsestäni ja ymmärrän suurpiirteisesti mistä puhutaan. Tarvitsen kuitenkin aina apua suurempien asioiden hoitamisessa. En osaa itse marssia ostamaan piilolinssejä enkä osaa vaihtaa rahaa. En osaa ladata ladata liittymääni rahaa enkä pysty käymään yksinkertaisiakaan keskusteluja kiinaksi. En ole vielä kertaakaan saanut lausutuksi osoitettani niin että taksikuski olisi sen ymmärtänyt. Kielimuuria ei ymmärrä ennenkuin sen todella kohtaa. Matkustaessa se on vain väliaikainen, elämää hetkellisesti vaikeuttava kommunikaatiota vaikeuttava tekijä, mutta täällä se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ette tiedäkään miten paljon mua harmittaa joka kerta kun metrossa kanssamatkustajat arvuuttelee mun kansallisuutta. Miten paljon mua ärsyttää kun puistossa satunnainen ohikulkija tulee juttelemaan ja tajuaa parin minuutin jälkeen etten puhukaan kiinaa. Mä haluaisin osata tätä kieltä niin polttavan paljon! Mä haluaisin avata suuni aina ku ihmiset puhuu musta, jäädä juttelemaan ja saada kavereita. Mutta se on niin vaikeaa. Kiina nimittäin. Täällä kun ei ihan oikeasti puhuta englantia.

Siinäpä se päällisin puolin olikin. Erikseen ei varmasti tarvitse hehkuttaa Kiinaa kulttuuriympäristönä, eiköhän se ole tullut jo aikoja sitten selväksi miten hyvin täällä viihdyn ja miten paljon tätä maata rakastan. Palailen perhe-elämän kiemuroihin myöhemmin. Voin nimittäin kertoa ettei ole helpoimmasta päästä sulautua täysin erilaiseen kulttuuriympäristöön ja hyväksyä ihmisten toimintapoja tai ajattelumalleja. Tällä hetkellä se sujuu heikommin kuin koskaan ja ollaan jouduttu pitämään useampia perhetapaamisia, mutta katsellaan mihin kaikki johtaa. Ja kyse ei siis tosiaan ole mun ja tyttöjen väleistä - meillä menee niin hyvin että kotona itketään jos satun olemaan kaupassa - vaan mun ja vanhempien erilaisista näkemyksistä. Mutta katsellaan. Huomenna alkavat public holidayssit ja muiden lomaillessa minä pääsen painamaan pitkää päivää. Oi että.


Loppukevennys. Tein eilen kahden tunnin reissun kaupunkiin ihan vain käydäkseni Ikeassa ostoksilla. Kiitos Ruotsi. Täällä sitä mussutettiin koko ilta salmiakkia, irttareita ja hodareita kiskaisin häpeilemättä yhdeksän. Elämä on ihanaa!