Kun syksy vei voimat & Banchory vaellus

Syksy saapui, yliopisto pyörähti kunnolla käyntiin ja kuukausi sitten löysin itseni niin suuren työmäärän alta etten monena hetkenä uskonut siitä selviävän. Löysin itseni useana päivänä palaamassa kirjastosta kotiin puolen yön aikoihin ja heräämään seuraavana aamuna seitsemältä taas kirjoittamaan. Mun koko elämä tuntui tiivistyneen kirjastossa vietettyihin vuorokausiin. Ehdin unohtaa että elämässä voi olla mitään muuta sisältöä kuin lähdemateriaalien lukemien ja mietin vaan että koska tämä loppuu.

Kuluneet kaksi viikkoa olivat kaikista pahimmat. Kaikkien suullisten esitelmien ja raporttien lisäksi palautin esseitä yli 4000 sanan edestä. Toinen niistä oli elämäni paras, toinen niin huono että hävetti moinen työ edes palauttaa. Tilanne on vihdoin kuitenkin se, että vaikka lukukautta on jäljellä viikkoja on mulla palautettavana enää yksi kurssityö. Tuntuu ihan uskomattomalta, että saatan ensimmäistä kertaa viikkoihin istua alas sohvalle ja olla murehtimatta koulusta. Juhlin eilen elämäntilannettani juomalla siiderin vaahtokylvyssä ja makaamalla sohvalla leffoja katsoen. Just because I can. En edes tiedä enää mitä voisin tehdä kun aikaa on yhtäkkiä niin paljon.

Siinä missä mä viime vuonna vihasin Aberdeenia sydämeni pohjasta, oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen että mun elämä on täällä nyt. Tätä kaupunkia en tule koskaan sydämeni pohjasta rakastamaan enkä usko tänne koskaan palaavani jahka jonakin päivänä valmistun, mutta on ihan okei olla täällä nyt. Maailmassa on satoja paikkoja jossa asuisin Aberdeenia mieluummin, mutta tuntuu kivalta että ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on elämä yhdessä paikassa eikä sitä viedä multa parin kuukauden jälkeen pois.

Paljon on kuitenkin muuttunut. Vaikka mä olen täällä yhä moni muu ei ole tai on pian lähdössä. Mulla on haikea olo kun mietin mun viime vuoden kämppiksiä. Yksi on vaihdossa, toinen lopettanut koulun, kolmas lopettamassa ja neljäs vaihtamassa yliopistoa. Vaikka me ei sydänystäviä oltukaan tuntuu oudolta ajatella, että ne ihmiset jotka kuitenkin oli iso osa mun jokapäiväistä elämää ensimmäisenä vuonna on yhtäkkiä poissa. Eikä ne ole ainoita. Moni muukin on lähtenyt jäädäkseen ja ne jotka eivät ole tuntuvat olevan joko vaihdossa tai lähdössä sinne. Uusia kavereita löytää aina, mutta olisi kiva jos vanhat saisi pitää vähän pidempään kuin vuoden.

Nyt mulla on ruhtinaalliset pari viikkoa tehdä ihan mitä lystään! Sen lisäksi että ajattelin kiriä kiinni missatuissa luennoissa, ajattelin käydä ostamassa hömppäkirjan ja lähteä pitkästä aikaa retkelle jonnekin. On nimittäin sellainen olo etten osaa yhtään hyväksikäyttää mun maantieteellistä sijaintia. Kävin vähän aikaa sitten Edinburghissa mun perheen vieraillessa Skotlannissa, mutta sen lisäksi kuvissa näkyvä Hill of Fare Banchoryssa on ainoa paikka missä olen syksyllä käynyt. Vertoja viime vuoden reissulle Lochnagariin se ei ehkä maisemiensa puolesta vetänyt vertoja, mutta ottaen huomioon ettei oltu edes ylämailla oli näkymissä ihan tarpeeksi ihastelemista.

Oli mulla vielä yksi iso asia, josta halusin kertoa ja jonka uskon venäyttävän teidän naamanne, mutta jätetään tähän pieni cliffhanger ja palataan asiaan loppuviikosta!

Banchory ja Hill of Fare vaellus vinkit

Liikenneyhteydet: Banchoryyn pääsee Aberdeenista bussilla reilussa tunnissa. Menopaluu maksaa opiskelijakortilla noin 5£. Bussiyhteyksiä ei ole suoraan reitin alkuun vaan bussista joutu hyppäämään Banchoryn kylän kohdalla ja kävelemään tien viertä kilometrin tai pari reitin alkuun.

Reitti: Banchoryssa on tarjolla useampia vaellusreittejä, mutta me lähdettiin kiertämään tätä. Pituutta reitille tuli vajaat 20km ja vaellus kesti puoli päivää. Reitti oli todella selkeä ja helppokulkuinen. Jos kunnon ei usko kestävän niin suosittelen tsekkaamaan walkinghighlands-sivuston muita reittejä alueella. Tarjontaa on ihan hurjasti!

Hämähämähäkki, ovikellomysteerit ja kuinka monta opiskelijaa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu

Moikka moi! Midterm alkaa hiljalleen lähestyä ja sen kyllä huomaa koulutöiden tasaisesti kasvavasta määrästä. Pari viikkoa sitten kävin hyvällä omallatunnolla kaikissa vastaantulevissa kissanristiäissä, mutta nyt ollaan siinä pisteessä että oon joutunut alkamaan perumaan kuukausia aikoja sovittuja menoja, että ehtisin palauttaa kaikki esseet ajallaan. Viime viikonloppuna piti väkertää pierogeja puolalaisten kavereiden kanssa ja ensi viikonloppuna piti lähteä Lancasteriin, mutta täällä sitä ollaan Aberdeenissa neljän seinän sisällä nenä tiukasti kiinni kirjoissa. Satanutkin on tottakai jo viikonpäivät, ettei ulos tee edes mieli mennä. Ajattelin siis aikani kuluksi (heh) tulla jakamaan valikoituja kuluneen lukukauden koitoksia.

Kolme viikkoa tänne muuttamisen jälkeen meidän landlord kävi päästämässä gas security -tarkastajan meidän ullakolle. Hyvä että kävi, koska meillä ei ollut mitään hajua siitä että tässä talossa edes oli ullakko. Samalla reissulla tyyppi kysäisi ohimennen myös, että miksi me ollaan kiskottu ovikello irti seinästä. Ei se valkoinen laite pistorasiassa ollut ilmanraikastin sittenkään. Meidän asuintalon summeri-järjestelmä ei toimi, eli ei pystytä ovikellon soidessa päästämään ketään ala-ovesta sisälle vaan joudutaan juoksemaan kolme kerrosta pohjakerrokseen. Ennen ovikellon paikantamista oltiin myös totuttu istumaan ikkunassa puoli päivää ja kuikuilemaan milloin postimies saapuisi pudottamaan paketteja, ettei meidän tarvitsisi lähteä hakemaan niitä postitoimistosta. Ei enää! Ovikello takaisin seinään kiinni ja siihen loppui ikkunasta ulos kyyläys! Ovikello-onni kesti kaksi viikkoa ennen kuin joku kävi eräänä yönä varastamassa ulko-oven pimpottimen.

Käväisin pari viikkoa sitten jälleen kerran Surreyssa kavereita katsomassa. Erikoinen suhteeni Lontooseen oli kääntymässä rakkaustarinaksi kun kuljin aamulla ympäri Hyde Parkia aamupalaa syöden ja oravien kanssa leikkien. Vaan ei kestänyt kauaa se rakkaus. Taivaat aukenivat yhtäkkiä ja jäin puiston vangiksi sadetta pitelemään lähes tunniksi. Sade ei toki lakannut senkään jälkeen vaan raahustin kaatosateessa rinkka selässä takaisin Victorian juna-asemalle. Story of my life. Onneksi Englanti on silti aina äärettömän ihana ja vietin siellä jälleen mahtavat pari päivää! Tein myös uuden alueenvaltauksen ja lähdin päiväretkelle Oxfordiin. Voi jummi miten kaunis kaupunki! Siitä lisää myöhemmin!

Meidän keittiön lattialla loikoili eräänä iltana kaikkien hämähäkkien äiti. Oikea mutanttien mutantti, joka oli valehtelematta kaikkine raajoineen pienen nyrkin kokoinen ja lamautti kaikki mun elintoiminnot pelkällä katsellaan. Sydänkohtauksesta toivuttuani säntäsin omaan huoneeseeni, tukin kaikki ovenraot vaatteilla ja lähetin paniikkiviestejä kämppikselle. Parin tunnin kuluttua hämis mysteerisesti katosi ja elin pelossa seuraavat 12 tuntia. 12 tuntia koska seuraavana päivänä keittiössä chillatessani se singahti matkaan jääkaapin alta samalla sekunnilla kun kämppis uskaltautui kysymään onko otusta näkynyt. Vannon että se hämis reagoi ääneen ja pystyi näkemään. Vannon että se tiedosti olevansa uhka meidän olemassaololle juostessaan piiloon kaapin alleen meidän huomatessaan. Se oli niin iso ja painava ettei se edes kyennyt kiipeämään seinälle. Mun kämppis aseestautui mun kiljuessa, hylkäsi kaikki ajatukset hämiksen luontoon pelastamisesta ja syöksyi hakkaamaan sen kuoliaaksi paistinpannulla.

Rikoin eräänä kauniina iltana meidän ulko-oven. Olin jo valmiiksi myöhässä, avaamassa ovea ja lukko jäi käteen. Mikäpä siinä muuten, mutta ovesta ei sen seurauksena päässyt enää ulos. Sisälle kyllä, mutta lukkojen sisällä oltiin koko rakennus. Mulla ei ollut mitään hajua kenelle kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt soittaa, joten rukoilin että joku fiksumpi tyyppi sattuisi pyrkimään talosta ulos kun itse paikansin taka-oven, takapihan ja sieltä kadulle johtavan sivuoven. En edes tiennyt että meillä on takaovi! Seuraavana aamuna lukko oli korjattu, mutta se on hajonnut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Välillä vähän hirvittää että kuka tahansa pääsee tallaamaan tähän rakennukseen sisällä, mutta onneksi Aberdeen on aika leppoisa paikka.

Mainittakoot että oon oppinut myös uusia jonglööraustemppuja osaan vihdoin pyöritellä hulavannetta lantiolta pääni yläpuolelle ja kaikkialla siinä välillä. Oon niin rakastunut mun poliittisen antropologian professoriin, että olin aivan allapäin kun yksi luento oli pari viikkoa sitten peruttu. Tyyppi muistuttaa etäisesti Sami Hedbergiä, mutta on myös teatraalisten hiljaisuuksien ja mustan huumorin mestari! Oon käynyt highlandseilla ja tällä lukukaudella edessä on vielä sekä Edinburgin reissu että toivottavasti päiväretki pariin lähialueen linnaan ja luontokohteeseen. Halloween on myös vajaa kahden viikon päästä ja oon päättänyt olla tänä vuonna kurpitsa. Jihuu elämä! Aberdeenkaan ei ole tuntunut yhtään niin kamalalta kuin viime vuonna.

Kysymykseen kuinka monta opiskelijaa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu en kuitenkaan vielä osaa vastata. Enemmän kuin kaksi, koska meidän keittiön lamppu on ollut pimeänä jo vajaan viikon verran eikä olla kumpikaan osattu eikä vaivauduttu opettelemaan kuinka se vaihdetaan.

Ps. Stating obvious eli vaihdoin taas vaihteeksi blogin ulkoasua. En vaan osaa päättää miltä tän pitäisi näyttää! Jos joku ei toimi tai näyttää muuten vaan hassulta niin ilmotelkaa! Ja sori kaikille jotka on suuntaamassa lähitulevaisuudessa väli-Amerikkaan ja laittaneet mulle viestiä tai sähköpostia ja haluais varmaan mieluusti kuulla juttua just nimenomaan sieltä. Mä yritän parhaani että saisin alkaa käymään niitä juttuja läpi ihan kunnolla kun pahin essee-kausi on ohi. Sori!

Paluu Aberdeeniin

Lensin takaisin Aberdeeniin vajaat kaksi viikkoa sitten ja meno on ollut hektistä. Tuntuu että suurin osa ihmisistä joihin viime vuonna tutustuin on singahtanut maailmalle ja saavuin tänne keskellä freshers weekiä tarkoituksena käyttää kaikki sosiaalinen energia uuden tekemiseen, näkemiseen ja kokemiseen – ja tietty niiden uusien kavereiden metsästämiseen! Luennot alkoivat vihdoin tällä viikolla, mutta meno ei ole juuri rauhoittunut. Oon kuluneiden viikon aikana käynyt piknikeillä, bonfireilla, pelaamassa lipunryöstöä, istumassa pubeissa, jonglööraamassa ja espanjan language exchangessa. Oon fiilistellyt Skotlannin menoja ja nauttinut olostani niin paljon, että oon päässyt jopa jossain määrin irti Aberdeen-vihastani ja päättänyt antaa kaupungille uuden mahdollisuuden. Se on paljon se! 

Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuodesta ja ajattelin tehdä vähän tilannepäivitystä siitä millaista menoa on tänä vuonna luvassa!

Uusi kämppä ja kämppis

Asuin viime vuonna samassa rakennuksessa 160 muun opiskelijan kanssa. Kylppärissä oli minuutin kerrallaan pelittävät nappisuihkut, jotka jaettiin 20 ihmisen kesken ja keittiössä mahtui hädin tuskin kääntymään ympäri. Mulla oli loistavat keittiökaverit ja tapasin ihania ihmisiä asuntoloissa, mutta asuntolaelämä oli hektistä ja ihmisiin ystävystyminen vei aikaa, koska kaikilla oli erilaiset aikataulut ja yhteisiä tiloja ei ollut lainkaan.

Tänä lukukautena meno on muuttunut aika radikaalisti. Mulla on yksi kämppis 40 käytävätoverin sijaan, noin triplasti tilaa viime vuoteen verrattuna, asun keskustan ja kampuksen välissä kaupungin laidan sijaan ja meillä on yksinkertaisesti älyttömän sympaattinen kämppä vanhassa harmaassa kivitalossa, jonka puinen portaikko on kuin suoraan elokuvista. Oon luopunut käsipyykistä pyykkikoneen myötä ja iltaisin voin upota kylpyammeeseen rentoutumaan tai maata sohvalla syömässä jäätelöä.

Mulla on myös suomalainen kämppis mikä on alkuun tuntunut hassulta. Ei tunnettu toisiamme entuudestaan, mutta ollaan tultu tosi hyvin juttuun. Oon kuluneen viikon aikana puhunut enemmän suomea Aberdeenissa kuin koko viime vuoden aikana, mutta kaipa tähänkin tottuu!

Uudet societyt ja kaverit

Heittäydyin viime vuonna kaiken uuden ja jännittävän vietäväksi. Aloitin surffauksen, ju jujitsun ja sirkuksen tarkoituksena kokeilla kaikkea uutta, mutta jossain vaiheessa vuotta huomasin valinneeni ns. vääriä societyja. Ju jitsu ja surffaus ei tuntuneet antavan mulle mitään muuta kuin kipeitä lihaksia, kiukutteluja ja kauhean määrän marinaa siksi että kaikki sosiaaliset tapahtumat tuntuivat keskittyvän ryyppäämisen ympärille. Lopetin molemmat ensimmäisen lukukauden jälkeen, mutta sirkukseen rakastuin palavasti ja suunnitelmissa on perehtyä tänä syksynä ihan kunnolla hulavanteiden maailmaan ja mahdollisesti jopa opetella jonglööraamaan keiloilla!

Tänä vuonna vähän viisaampana oon lähtenyt mukaan sellaisiin juttuihin jotka on mulle omia ja joista tiedän varmuudella löytäväni samanhenkisiä ihmisiä ja tähän mennessä suunnitelmat on menneet nappiin. Sirkuksen ohella oon käynyt veggie societyn piknikillä, pelaamassa lipunryöstön erään vaellus societyn kanssa, kirjoittanut nimeni antropologia societyn postituslistalle ja ilmaisuut kiinnostukseni niin international kuin conservation societya kohtaan. Ensi viikonloppuna lähden vaeltamaan highlandseille ja heti seuraavana päivänä on kaverin tuparit. Huikean paljon uusia juttuja, huikean paljon uusia ihmisiä! Vanhoja toki unohtamatta!

Uudet kurssit ja muutoksia tutkintoon

Mä luovuin kokonaan politiikan ja kansainvälisten suhteiden opiskelusta. Molemmat ykkösvuoden kurssit oli kuolettavan tylsiä eikä muutosta tälle vuodelle ollut kurssien kuvausten perusteella luvassa, joten katsoin parhaaksi luovuttaa. Politiikka oli arvosanojen perusteella mun vahvimpia aineita viime vuonna, mutta tuntui etten onnistunut sisäistämään asioita laisinkaan vaan opettelin lähinnä ulkoa kurssien sisältöjä ja kuuntelin ihan pihalla kun muut keskusteli tutoriaaleilla brittipolitiikan kiemuroista.

Kursseista kerron lisää myöhemmin, mutta näin tiivistettynä puolet syksyn opintopisteistä tulee antropologan kursseista ja niiden ohelle oon ottanut espanjaa ja maantietoa. Molemmat aineet oli mielessä viime vuonna, mutta espanja meni päällekkäin antropologian kurssin kanssa ja vaihdoin maantieteen viime hetkessä latinalaisen amerikan kulttuurihistoriaan, mitä kaduin tosi paljon myöhemmin. Kahtena seuraavana vuonna mun opiskelut koostuu 100% antropologiasta, joten päätin pyhittää tämän vuoden vapaavalintaiset kurssit hispanic studiesin ja human geographyn perusopinnoille. Olin viime vuonna tosi innoissani siitä miten sain politiikan ja antropologian kautta kaksi täysin erilaista näkökulmaa asioihin ja nyt mukaan heitetään vielä maantieteellinen näkökulma! Ihan mahtavaa!

Vuoden vanhempana ja viisaampana

Ehkä suurin helpotus viime vuoteen nähden on kuitenkin se, että tietää vähän paremmin mitä haluaa tehdä ja miten hommat täällä toimii. Ykkösvuotisille jutellessa muistaa miten monimutkaiselta kaikki vuosi sitten tuntui kun piti opiskelun aloittamisen lisäksi muuttaa uuteen maahan ja kaupunkiin, hankkia uusia kavereita ja tottua yliopiston menoon. Nyt on helppo vastailla kysymyksiin siitä moneen societyyn kannattaa liittyä, millaisia kursseja kannattaa ottaa, miten haastavaa opiskelu vieraalla kielellä on ja neuvoa niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin työnhaussa tai kirjaston tulostimen käytössä.

On myös helpottavaa miten paljon vähemmän asioista stressaa. Viime vuonna pelotti mennä ensimmäiselle luennolle ilman kirjoja, tänä vuonna en edes ajatellut ostaa niitä. Viime vuonna kaikki viralliset asiat piti saada hoidettua heti kun tänne muutti, tänä vuonna jaksoin käydä hakemassa uuden opiskelijakortin vasta neljä päivää saapumisen jälkeen, kasa virallisia papereita odottaa edelleen keittiönpöydällä ja esim. paikallista pankkitiliä mulla ei edelleenkään ole.

Uudet ongelmat

Pelkkää ruusuilla tanssimista ei tämän lukuvuoden alku kuitenkaan ole ollut. Asuntoloissa kaikki oli hoidettu meille valmiiksi ja jos ongelmia tuli apu oli sadan metrin päässä. Nyt omalla kontolla on lukemattomien virallisten asioiden hoitaminen ja siihen on ollut tottumista. Meille tipahtelee kirjeitä niin sähköyhtiöiltä kuin gas security –asioista ja linja käy kuumana landlordeille milloin mistäkin asiasta. Wifi-sopimuksien kanssa ollaan tapeltu koko kulunut viikko ja vihdoin kaikkien puhelimessa vietettyjen tuntien ja lukemattomien sähköpostien jälkeen vaikuttaa siltä, että wifi on meille tulossa. Landline-ongelmien takia asennus on tosin siirtynyt lokakuun puoleenvälin lokakuun alun sijaan.

Paperihommia saa pikkuhiljaa alkaa hoitamaan myös kevään vaihdon suhteen. New Mexicoon pitäisi lähettää niin kirjeitä omalta yliopistolta kuin todistuksia varallisuudesta. Kuumottaa myös aika paljon saanko mä sieltä opiskelija-asuntoa kun kyseessä on ns. kaupunki- eikä kampus-yliopisto. Toivotaan parasta!

***

Mulla on tulevilla viikoilla tulossa pari postausta  liittyen omaan elämään ja elämänmuutoksiin, mahdollisesti myös pari Skotlannin meinigeistä ja yliopistoelämästä! Palataan sen jälkeen viime kesän reissuun ja Nicaraguaan joka vei jalat alta! 

Asuntolaelämää Skotlannissa

Teinit bilettää päivästä toiseen ja palovaroittimet huutaa joka yö. Kämppikset on 17-vuotiaita ensimmäistä kertaa kotoa pois muuttaneita sekopäitä, joiden on pakko rikkoa jokaista vastaan tulevaa rajaa. Käytävältä kuului niin kova mekkala etten nukkunut koko vuoteen. Näitä tarinoita Brittien opiskelija-asuntoloista kuuntelin päivästä toiseen sen jälkeen kun olin buukannut itselleni huoneen yliopiston asuntoloista. Positiiviset kommentit oli aika harvassa ja moni tuntui pitävän asuntolavuotta lähinnä pakkopullana. En tiedä mistä ne puhui tai millaisia hirviöitä niillä asui naapurissa. Mä nimittäin rakastin asuntolaelämää.

Olin vähintään skeptinen muuttaessani asuntoloihin. En halunnut solukämppää koska en halunnut ottaa riskiä, että joutuisin jakamaan asunnon sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa en tule toimeen. Buukkasin siis huoneen käytävältä. Jaetut keittiöt ja kylppärit ja neljäkymmentä ovea per kerros. 420£ kuukaudessa olisi saanut monesta Euroopan maasta helposti yksiön, mutta Aberdeenissa se oli halvin opiskelija-asunto. Enkä mä olisi yksin halunnut asuakaan. Samassa talossamun kanssa asui lopulta 160 opiskelijaa ja muutaman sadan metrin säteellä päästä kotiovelta parituhatta muuta. Sain parhaan mahdollisen diilin: seuran saattoi valita itse ja valinnanvaraa löytyi, mutta myös yksin pystyi olla kun siltä tuntui.

Mä rakastin mun käytävänpätkää. Ikäjakauma mun käytävänpätkällä oli parinkympin paikkeilla ja meno oli niin kansainvälistä etten ollut moisesta osannut edes haaveilla. Mun kanssa samalta käytävänpätkältä löytyi edustettuna ainakin Saksa, Espanja, Skotlanti, Puola, Turkki, Jenkit ja Tsekki. Mun kanssa keittiön jakaneet tytöt oli ihan huipputyyppejä. Kukaan ei muistanut kelle mikäkin kuppi keittiössä kuului enää muutaman viikon jälkeen ja pari kuukautta myöhemmin oltiin siinä pisteessä että jos ruoka oli loppu sitä saattoi suosiolla napata jonkun muun hyllyltä. Tottapuhuen oli kyse hiustenkuivaajasta, pullonavaajasta tai tamppooneista niitä löytyi aina ovia koputtelemalla. En edes epäile etteikö mulla tulisi ikävä keittiössä juoruamista - siellä nimittäin kului aikaa uunin naksahdellessa automaattisesti pois päältä aina puolen tunnin välein ja kivikautisen uunin vaatiessa kahden tunnin paistoajan käytännössä kaikelle - tai käytävällä tuttuihin törmäilemistä ja small talkia lukemattomia kertoja päivässä.

Tuntui siltä kuin olisin elänyt hostellissa jossa ihmiset eivät koskaan vaihdu. Mun käytävällä oli super rento meininki ja parin ensimmäisen viikon jälkeen porukka tallasi jo yöpaita päällä kaikkialle. Yhteisiä tiloja ei keittiöitä lukuunottamatta ollut ja porukka kasaantui aina käytävän lattialle juttelemaan. Seinien läpi kantautuvasta melusta tiesi aina että jotain oli meneillään ja kun opiskelu ei kiinnostanut saattoi parin metrin päästä löytää juttuseuraa. Meidän käytävänpätkä oli myös maailman tsemppaavin yhteisö. Joulukuussa käytävä täyttyi Ryan Goslingin kuvilla varustetuista meemeistä, jotka tsemppasivat kokeisiin. Jos koepäivänä joku ei ollut toivottamassa onnea oli huoneen oven ulkopuolelle todennäköisesti teipattu tarralappu, jossa muistutettiin miten mahtava tyyppi sä olit. Joku oli aina toivottamassa kivaa päivää tai hyvää yötä ja toisten menoista tiedettiin kaikki. Oli vaikea tuntea olonsa yksinäiseksi.

Palovaroitin hälytti lopulta vuoden aikana kolmesti. Kaksi kertaa freshers weekillä ja kerran keväällä sellaiseen kellonaikaan, että suurimman osan porukasta ei olisi pitänyt olla pyjamat päällä. Oltiin kaikki. Bileitä löytyi rutkasti niille jotka ryyppäämisestä olivat kiinnostuneet, mutta mun talossa bileet järjestettiin aina pohjakerroksessa eikä melu kantautunut ylempiin kerroksiin. Kävin kerran ärähtämässä yöllä käytävällä kun porukka linnoittautui juoruamaan mun oveni eteen ja vuoden häiritsevimmät mun käytävänpätkällä pidetyt huonepartyt päättyivät ennen puoltayötä. Mutta siihen jäivät huonot kokemukset. Olihan ne asuntolat keskellä ei-mitään, seinät oli tehty paperista, keittöt pieniä, kodinkoneet sata vuotta vanhoja ja vuokrataso ihan käsittämätön. Kaikista eniten vihasin suihkuja, jotka toimi kerrallaan minuutin nappia painamalla, mutta en mä olisi silti halunnut asua ekaa yliopistovuotta missään muualla.

Jostain syystä en onnistunut tähän hätään löytämään yhtäkään kuvaa mun viime vuoden kämpästä, saati sitten asuntoloista näin yleisesti ottaen. Toivottavasti löytyy.

Rakas Britannia (& muutoksia tulevaisuuden suunnitelmiin)

Rakas Iso-Britannia. Englanti. Skotlanti. Yhdistyneet kuningaskunnat. Siitä on yhdeksän kuukautta kun saavuin tähän maahan matkalaukku kainalossa. Sen yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut hyvin ymmärtämään sitä turhautumista jota jokainen tässä maassa asuva kokee pohtiessaan minkä kirjaimen alta oma kotimaa löytyy internetin avautuvista valikoista. Olen oppinut valittamaan junaliikenteen hinnoista ja kehnoudesta lähes yhtä sydämelisesti kuin paikalliset ja ymmärtänyt vihdoin miksi jokainen tässä maassa asuva tyttö unelmoi irlantilaisesta miehestä. Toisaalta olen yhä hyvin eksyksissä puhuttaessa maan historiasta tai politiikasta ja putoan keskustelusta joka kerta kun puheenaihe kääntyy huumeisiin. Olen limbossa. Olen maahanmuuttaja ja mulla on täysin erilaiset silmät ja korvat kuin turistilla, mutta en silti näe ja kuule kuin kansalaiset.

Palatessani lomilta Aberdeeniin matkustin ensi kertaa Lontoo-Aberdeen välin auringonpaisteessa. Aurinko pakotti siristämään silmiä, mutta en pystynyt irrottamaan katsetta ikkunasta. Ensi kertaa ulkona ei ollut vain pimeyttä tai sadetta. Siellä oli kesään herääviä kukkuloita, vihreitä laidunmaita lampaineen ja kaukana horisontissa kohoavia lumihuippuisia vuoria. Tuijotin lumoutuneena ulkona avautuvia maisemia, niitä joiden ohi olin kulkenut koko vuoden niitä koskaan näkemättä. Ne olivat lumoavan kauniita. Sanoin kuvailemattomia. Niitä puuttomia kukkuloita ja laaksoja tuijotellessani havahduin yhtäkkiä siihen ajatukseen miten rakas tästä maasta oli mulle tullut. Vaikka mä en koskaan rakastunut Aberdeeniin ja kulunut vuosi siellä oli kaikkea muuta kuin juhlaa, niin pikkuhiljaa aivan huomaamatta tästä saaresta oli yhtäkkiä tullut koti.

Siitä Iso-Britanniasta jonka mä joskus menneisyydessä tunsin ei ole mitään jäljellä. Mä lähdin Britteihin takki auki tietämättä mitään tämän maan menosta Lontoon ulkopuolella. Olin nähnyt London Eyen ja Piccadilly Circuksen, katsonut Skinssiä muutaman tuotantokauden verran ja tanssinut englantilaisten tyttöjen ja poikien kanssa Aasiassa. Mutta ne oli aika pieniä juttuja. Siinä bussimatkalla mä heräsin yhtäkkiä huomaamaan, että olin rakentanut oman kuvani tästä maasta. Siinä maassa ei ollut punaisia puhelinkoppeja eikä brittiaksenttia. Se maa oli vuoria, nummia, laaksoja, hiekkarantoja, pieniä kyliä ja suurkaupunkeja. Se oli satojen kulttuurien kohtauspaikka ja sulatusuuni. Se maa oli gratinoitua kukkakaalia, sunday roastia, skonsseja ja kuivakakkuja, joihin kaikkiin piti aina tunkea rusinoita. Se oli vanhoja kivisiä taloja ja kukkulaista maaseutua kiviaitoineen. Karvaisia lehmiä ja satoja tapoja lausua yksi sana. Se oli kokoelma eri kansoja, erilaisia historioita: Skotlanti, Englanti, Wales ja pohjois-Irlanti yhdessä ja erikseen. Siihen maahan mahtui paljon kauniita ihmisiä ja kohtaloita, mutta myös paljon niitä kauheampia. Se maa näyttäytyi nyt kaikkien siellä kohtaamieni ihmisten kasvoina.

On lukemattomia asioita joita en tästä maasta ymmärrä vielä laisinkaan. Se glasgowlainen honotus jota englanniksi kutsutaan, jääkylmät talot talvisin ja tiskit joita ei pesun jälkeen huuhdella saippuasta. Varakkuudesta nouseva ihmisten eriarvoisuus ja sen myötä syntyvät lähtökohdat elämälle. Sipsipussit lasten lounasbokseissa. Megabus jonka busseissa ei koskaan ole toimivaa wifiä ja jotka ovat poikkeuksetta vähintään tunnin tai kaksi myöhässä aikataulusta. Oikeus äänestää Skotlannin vaaleissa vaikka olen asunut maassa vain vuoden. Se miksi kaikki valittavat huonosta kierrätys-järjestelmästä, vaikka kaikki tässä maassa tapaamani ihmiset lajittelevat jätteensä ja kuskaavat ne kierrätykseen. Se että autoja ei tarvitse parkkeerata kadunvarteen liikenteensuuntaisesti ja että mittajärjestelmät ovat täysin sekopäinen sekoitus vanhoja brittiläisiä mittayksiköitä sekä metri- ja kilo-järjestelmää. Puhumattakaan kahdesta erillisestä hanasta, jotka on kaiken lisäksi usein aseteltu niin lähelle käsienpesu allasta, että käsiä pestessä tulee hinkanneeksi myös puolet pesualtaasta puhtaaksi. Ei näissä tosin taida mitään logiikkaa paikallistenkaan mielestä olla.

Mä saavuin toissapäivänä Suomeen ja yritän yhä koota ensimmäisen yliopisto-vuoden ajatuksia kokoon. Siinä voi mennä hetki, mutta tämän postauksen yhteydessä lienee hyvä mainita, että suunnitelmat ensi vuoden suhteen muuttuivat sen verran, että mä lähden vaihtoon New Mexicoon vain kevääksi 2017. Ratkaisu ei ollut kaikista ideaalein, mutta ei ollut mikään muukaan vaihtoehto. Oman fiiliksen lisäksi päätökseen vaikutti aika vahvasti viisumeista syntynyt soppa - tai lähinnä mahdottomuus hakea viisumia reissussa, lukukauden päivämäärät mikä olisi tarkoittanut kesän reissujen keskeytystä ja uusien lentojen buukkaamista, yliopiston vaatimukset todistaa että tililtä löytyi kymppitonni kattamaan kaikki vuoden aikana syntyvät kulut sekä muutama käytännön asia alkaen aina siitä ongelmasta, että mun olisi pitänyt raahata kesän reissuun kaikki ensi lukuvuoden roinat ja että yliopisto velvoitti ottamaan niiden oman terveysvakuutuksen, jonka hinnalla olisin saanut Suomesta viisi matkavakuutusta jotka olisivat kattaneet myös matkatavarat.

Aberdeeniin pitäisi siis muuttaa taas ensi syksynä. Katsellaan miten kauniita sanoja mulla irtoaa Briteistä kun taas ensi syksynä tallaan yliopistolle kaatosateessa. Siis sillä oletuksella että mä onnistun löytämään jostain kämpän.

Kuvat on otettu hylätyltä tehtaalta eteläisestä Englannista.

Kolme vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan

Kolme vuotta sitten perustin blogin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin päättänyt lähteä Kiinaan. Aika tuntui oikealta. Olin unelmoinut Aasiaan muutosta vajaan vuosikymmenen enkä tiennyt mitä tekisin elämällä. Yliopistoon lähtö ei houkutellut, vaikka pistin paniikissa portfolion Lahden ammattikorkeakoulun mediatuotannon linjalle. En saanut kutsua edes pääsykokeisiin. Silloin se tuntui taka-iskulta, mutta nyt menneisyyteen katsoessani en voisi olla onnellisempi siitä että paikka tarjottiin jollekin toiselle. Olisin lähtenyt Kiinaan joka tapauksessa, mutta nyt mulla ei ollut deadlinea seikkailuille. Deadlinea elämällä. Mä pystyin tekemään ihan mitä halusin.

Jos olen jotain kuluneen kolmen vuoden aikana oppinut niin sen miten haurasta kaikki on. Miten hauras se tie mikä mut on tähän tuonut on ollut ja miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. Miten suuri sattumusten, päätösten ja erilaisten kohtaamisten sarja on täytynyt tapahtua, että mä olen löytänyt itseni juuri täältä. Kun mä lähdin Kiinaan mä mietin palaisinko Suomeen vuoden kuluttua, jäisinkö maailmalle pyörimään vuosi kausiksi vai lähtisinkö seuraavana vuonna opiskelemaan. Mä löin itselleni ainoastaan yhden deadlinen: 25-vuotiaana mun olisi oltava valmis lähtemään opiskelemaan ja silloin olisi tiedettävä mitä mä isona haluan tehdä. En tiedä mikä musta isona tulee enkä sitä mistä itseni 25-vuotiaana löydän, mutta antropologian kandiksi mä valmistun ennen sitä. Antropologia, nykyään niin iso osa mun elämää, mutta samalla asia, jonka ääreen en usko että olisin koskaan päätynyt kyseistä ainetta opiskelemaan. Tuskin edes sosiaalitieteitä.

Kun muutin Shanghaihin kaikki mahdollisuudet elämässä olivat avoinna. Mun tarina maailmalla olisi voinut loppua lyhyeen jos olisin tyytynyt siihen mitä mulle annettiin. Jos en olisi pitänyt päätäni ja taistellut mahdollisuudesta muuttaa Beijingiin mä en olisi koskaan tavannut joitakin mun parhaista ystävistä. Mä en olisi koskaan saanut kimmoketta lähteä opiskelemaan antropologiaa, muuttaa Skotlantiin enkä elää hullua nuoruutta. Miksikään muuksi en Beijingin yhdeksää kuukautta nimittäin voisi kutsua. Ehkä mä olisin löytänyt itseni viettämästä kosteaa yliopistoelämää jostain Suomen perukoilta, ehkä jopa päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita, mutta kaikki ne pienet vivahteet olisivat jääneet puuttumaan. Olleet erilaisia. Kaikki ne pienet mun elämää ja maailmankuvaa mullistaneet käänteet olisi kuitenkin jääneet kokematta ja mä olisin ihan eri ihminen kuin tänään. Kuka tietää, ehkä olisin ihan yhtä onnellinen vaikka olisin lähtenyt Shanghaista suoraan kotiin tai jättänyt maailman koluamaisen korkeakoulujen vaihto-ohjelmia varten, mutta en usko että olisin voinut kokea yhtä paljon missään muualla kuin Kiinassa ja sen jälkeen rinkka selässä maailmalla. Kiina kasvatti enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Muutto Kiinaan oli myös ponnahduslauta maailman tutkimiseen reppu selässä. Vaikka ajatus maailman koluamisesta rinkka selässä oli kytenyt mielessä siitä lähtien kun tiedustelin vanhemmiltani thaimaalaisen resortin aamiaisella mitä nuo valtavat reput selässä tallaavat tyypit oikein mahtoivat olla, kaikki konkretisoitui sinä päivänä kun hyppäsin Beijingissä junaan 80-litrainen miesten rinkka selässä vailla mitään tietoa missä viettäisin seuraavan yöni - eikä liioin siitä että kiinalaiset hostellit tarvitsevat lisenssin ulkomaalaisia majoittaakseen eikä mun ensimmäisestä matkakohteestani sellaista paikkaa löytynyt laisinkaan. Pää edellä ja takki auki seikkailuihin, se on ollut suurimman osan aikaa mun tapa lähteä matkaan. On matkattu täysin ilman suunnitelmia, menty minuuttiaikataululla paikasta toiseen ja jotain siltä väliltä. Suunnitelmat on muuttuneet ja uusia on syntynyt. On opittu menemään sinne minne elämä vie. Useimmiten yksin, mutta nykyään myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka oon kohdannut samoilla poluilla ja joiden kanssa kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Oma tyyli tutkia maailmaa on löytynyt. Se Kiinassa syttynyt todellinen palo maailmaa ja ihmisiä kohtaan on jatkanut kasvamistaan eikä loppua näy. Mielenkiinnon kohteet on mun elämän aikana vaihtunut tiuhaan ja kaikkea on harastettu japanilaisesta musiikista ja katumuodista, taiteeseen, suunnistukseen ja lukemiseen, mutta mikään ei ole koskaan kutitellut vatsanpohjaa samalla tavalla kuin maailma. Ei maailman tutkiminen koskaan toki ole ollut harrastus. Se on ollut tapa elää.

Oon kuluneiden kolmen vuoden aikana kokenut mun elämäni kauneimpia hetkiä. Oon viettänyt elämäni onnellisimpia päiviä ja viikkoja. Oon myös ollut pohjalla. Syvemmällä kuin olisin koskaan uskonut kenenkään pystyvän kaivautumaan. Oon tavannut kauniita ja inspiroivia ihmisiä, monesta niistä on tullut mun ystäviä ja vaikka me ollaan kaikki levittäydytty ympäri maailmaa ollaan yhä yhteyksissä ja tiedetään, että silloin kun on tarve toisen luokse voi aina mennä. Tiedän myös kenen luo voi Suomessa palata, vaikka en kokonaiseen vuoteen muistaisi lähettää yhtäkään tekstaria. Oon kuluneen kolmen vuoden aika pettynyt. Oon ollut vihainen ja surullinen. Oon välillä itkenyt päivästä toiseen, mutta olen mä myös nauranut. Tanssinut kaduilla ja laulanut. Oon ihastunut ja rakastunut. Ihmisiin ja maailmaan. Jos mä en olisi koskaan lähtenyt, päätynyt Beijingiin ja siitä kaakkois-Aasiaan mä en olisi sama ihminen kuin tänään. Mulla ei olisi ollut rakennuspalikoita rakentaa itsestäni samanlaista ihmistä kuin mitä tänään olen. Mulla ei todennäköisesti olisi mitään niistä arvoista, jotka nykyään heijastuvat mun jokapäiväisestä elämästä ja jotka tekevät musta niin paljon onnellisemman kuin koskaan olisin kuvitellut voivan olevan mahdollista.

Vuosi Kiinassa muutti paljon. Ei paitsi itseäni ja ajatuksiani maailmasta vaan koko mun elämän. Se oli ponnahduslauta kaikelle sille minkä mä olen kokenut elämäni kauneimpana ja rikkaimpana aikana. Kuulosti kliseseltä tai ei, mä luulen olen kokenut kuluneiden vuosien aikana enemmän kuin olisin kokenut vuosikymmenen aikana mikäli olisin päättänyt jäädä Suomeen. Vuosi Kiinassa. Au pair-duunit Shanghaissa ja Beijingissä sekä reppureissu ympäri maan kasvatti mulle siivet ja loi pohjan kaikelle tulevalle. Mitään ei enää tarvinnut pelätä. Kolmen kuukauden reppureissu kaakkois-Aasiassa. Kiina, Hong Kong, Vietnam, Cambodia, Laos ja Bangkok teki musta ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin sen ihmisen kuka mä olen tänäpäivänä. Kaksi kuukautta itä-Euroopassa. Puola, Slovakia, Unkari, Kroatia ja Bosnia ei räjäyttäneet mun elämänarvoja jalustoiltaan, mutta tapasin uskomattomia ihmisiä ja kaikki tuntui vain tosi oikealta. Muutto Britteihin ei ollut se kaikista ennalta-arvattavin vaihtoehto tulevaisuudelle ja siitä huolimatta että en Aberdeenille ole lämmennyt on Englannilla ja Skotlannilla kovin suuri paikka mun sydämessä. Paljon seikkailuja on myös edessä. Viikon päästä alkaa kolmen kuukauden reppureissu joka vie mut Kalifornian kautta Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurakseen ja Guatemalaan. Ensi vuonna lähden Uuteen Meksikoon vaihtoon ja kuka tietää mitä muuta elämä tuo tullessaan. Pieniä ja suuria asioita, pieniä ja suuria seikkailuja. Hyvin paljon ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se kaikki alkoi yhdestä päätöksestä lähteä.

Kannattaa aina lähteä. Takaisin voi tulla ja todeta että ei ollut mun juttu tai tällä kertaa meni mönkään, mutta joskus kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Mun elämä loksahti paikalleen Aasiassa. Tuntui siltä että kaikki mun sisällä velloneet tunteet ja ajatukset olisi viimein keinahtaneet jonkinlaiseen tasapainoon. Luin joskus artikkelin naisesta joka kehotti sanomaan kaikelle kyllä. Mä kehotan myös, koska on maailman paras fiilis kun tietää miten pitkälle on tultu omin avuin itseensä, muihin ihmisiin, onneen ja intuitioonsa luottaen. Kun tietää että on tehnyt elämässä oikeita valintoja. Se tekee aika onnelliseksi.