Edinburgh

Vanhan kaupungin kaduilla soi säkkipilli ja tasainen turistivana kulkee kävelykatua pitkin kohti kaupungin yllä kohoavaa linnaa. On utopistinen olo. Olen alle kolmen tunnin junamatkan päässä kotikaupungistani, mutta voisin yhtä hyvin olla toisessa maassa. Kaikki se Skotlanti minkä mä ennen tunsin oli harmaata graniittia. Rosoista ja vähän uhmakasta. Sitten mä seison yhtäkkiä High Streetilla, missä ihmiset hymyilevät ja nauravat ja missä hiekan ruskeat rakennukset huokuvat lämpöä. Vaikka taivas on harmaa kaupunki henkii positiivista fiilistä ja se tuntuu tarttuvat jokaiseen vastaantulijaan.

Edinburghissa tunsin itseni kiinalaiseksi turistiksi kulkiessani kaupungin kaduilla kamera silmien korkeudella. Glasgow-fanina olisin halunnu olla vähemmän innoissani kaupungista, mutta kaikki tuntui suurelta ja korealta ja se mikä ei ollut suurta ja koreaa tuntui vain äärettömän uniikilta. Siellä oli Frankenstein teemainen pubi ja kahvila jossa Rowling kirjoitti ensimmäiset Harry Potterit. Maailman ensimmäinen kloonattu lammas ja maailman suurin viskipullojen näyttely - näin väitti ainakin matkaseurani.

Kiipesin Calton Hillille katsomaan näkymiä kaupungin ylle. Ne olivat yhdet elämäni kauneimmista kaupunkinäköaloista. Bongailin dinosauruksia Skotlannin kansallismuseossa ja toivoin että pääsymaksu Edinburghin linnaan olisi vähän inhimillisempi. Kävelin ympäri vanhan kaupungin kauniita katuja ja ihmettelin miten kaupallistettu koko Skotlannin konsepti on. Puolet vanhasta kaupungista tuntui nimittäin olevan pelkkää matkamuistomyymälää turisteille suunnattuna Scottish experiencejä. Se ei kuitenkaan haitannut vaan fiilikset oli hyvin samanlaiset kuin Oxfordissa kuukausi sitten. Joskus sille on syynsä että joku kaupunki vetää vuosi toisensa jälkeen ihmisiä puoleensa ja mä luulen löytäneeni Edinburghista ne syyt.

Piti näköjään asua yli vuosi Skotlannissa ennen kuin ehdin Edinburghiin asti. Ottaen huomioon että kyseessä on mua kaikista lähimpänä oleva suurkaupunki sinne olisi voinut valua ehkä vähän aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! Hurjan paljon jäi vielä näkemättä ja kokematta, mutta sehän on päiväretkissä parasta että aina jää hyvä syy palata. Tulevaisuudessa voisi yrittää suunnata Edinburghiin ainakin kerran lukukaudessa imemään itseensä vähän suurkaupunki fiiliksiä. 

Ps. Briteissä vietettiin eilen Guy Fawkesin päivää (firework night) sen kunniaksi, että kyseinen heppu ei onnistunut 1600-luvulla räjäyttämään Lontoon parlamenttitalon maan tasalle. Only in Britain. Ja kyseessä ei todellakaan ole mikään pieni juhla vaan ilotulitukset ja bonfiret jatkuivat pitkälle yöhön - tai olisivat jatkuneet jos Aberdeenissa ei olisi tänä vuonna satanut.

Kun syksy vei voimat & Banchory vaellus

Syksy saapui, yliopisto pyörähti kunnolla käyntiin ja kuukausi sitten löysin itseni niin suuren työmäärän alta etten monena hetkenä uskonut siitä selviävän. Löysin itseni useana päivänä palaamassa kirjastosta kotiin puolen yön aikoihin ja heräämään seuraavana aamuna seitsemältä taas kirjoittamaan. Mun koko elämä tuntui tiivistyneen kirjastossa vietettyihin vuorokausiin. Ehdin unohtaa että elämässä voi olla mitään muuta sisältöä kuin lähdemateriaalien lukemien ja mietin vaan että koska tämä loppuu.

Kuluneet kaksi viikkoa olivat kaikista pahimmat. Kaikkien suullisten esitelmien ja raporttien lisäksi palautin esseitä yli 4000 sanan edestä. Toinen niistä oli elämäni paras, toinen niin huono että hävetti moinen työ edes palauttaa. Tilanne on vihdoin kuitenkin se, että vaikka lukukautta on jäljellä viikkoja on mulla palautettavana enää yksi kurssityö. Tuntuu ihan uskomattomalta, että saatan ensimmäistä kertaa viikkoihin istua alas sohvalle ja olla murehtimatta koulusta. Juhlin eilen elämäntilannettani juomalla siiderin vaahtokylvyssä ja makaamalla sohvalla leffoja katsoen. Just because I can. En edes tiedä enää mitä voisin tehdä kun aikaa on yhtäkkiä niin paljon.

Siinä missä mä viime vuonna vihasin Aberdeenia sydämeni pohjasta, oon pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen että mun elämä on täällä nyt. Tätä kaupunkia en tule koskaan sydämeni pohjasta rakastamaan enkä usko tänne koskaan palaavani jahka jonakin päivänä valmistun, mutta on ihan okei olla täällä nyt. Maailmassa on satoja paikkoja jossa asuisin Aberdeenia mieluummin, mutta tuntuu kivalta että ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on elämä yhdessä paikassa eikä sitä viedä multa parin kuukauden jälkeen pois.

Paljon on kuitenkin muuttunut. Vaikka mä olen täällä yhä moni muu ei ole tai on pian lähdössä. Mulla on haikea olo kun mietin mun viime vuoden kämppiksiä. Yksi on vaihdossa, toinen lopettanut koulun, kolmas lopettamassa ja neljäs vaihtamassa yliopistoa. Vaikka me ei sydänystäviä oltukaan tuntuu oudolta ajatella, että ne ihmiset jotka kuitenkin oli iso osa mun jokapäiväistä elämää ensimmäisenä vuonna on yhtäkkiä poissa. Eikä ne ole ainoita. Moni muukin on lähtenyt jäädäkseen ja ne jotka eivät ole tuntuvat olevan joko vaihdossa tai lähdössä sinne. Uusia kavereita löytää aina, mutta olisi kiva jos vanhat saisi pitää vähän pidempään kuin vuoden.

Nyt mulla on ruhtinaalliset pari viikkoa tehdä ihan mitä lystään! Sen lisäksi että ajattelin kiriä kiinni missatuissa luennoissa, ajattelin käydä ostamassa hömppäkirjan ja lähteä pitkästä aikaa retkelle jonnekin. On nimittäin sellainen olo etten osaa yhtään hyväksikäyttää mun maantieteellistä sijaintia. Kävin vähän aikaa sitten Edinburghissa mun perheen vieraillessa Skotlannissa, mutta sen lisäksi kuvissa näkyvä Hill of Fare Banchoryssa on ainoa paikka missä olen syksyllä käynyt. Vertoja viime vuoden reissulle Lochnagariin se ei ehkä maisemiensa puolesta vetänyt vertoja, mutta ottaen huomioon ettei oltu edes ylämailla oli näkymissä ihan tarpeeksi ihastelemista.

Oli mulla vielä yksi iso asia, josta halusin kertoa ja jonka uskon venäyttävän teidän naamanne, mutta jätetään tähän pieni cliffhanger ja palataan asiaan loppuviikosta!

Banchory ja Hill of Fare vaellus vinkit

Liikenneyhteydet: Banchoryyn pääsee Aberdeenista bussilla reilussa tunnissa. Menopaluu maksaa opiskelijakortilla noin 5£. Bussiyhteyksiä ei ole suoraan reitin alkuun vaan bussista joutu hyppäämään Banchoryn kylän kohdalla ja kävelemään tien viertä kilometrin tai pari reitin alkuun.

Reitti: Banchoryssa on tarjolla useampia vaellusreittejä, mutta me lähdettiin kiertämään tätä. Pituutta reitille tuli vajaat 20km ja vaellus kesti puoli päivää. Reitti oli todella selkeä ja helppokulkuinen. Jos kunnon ei usko kestävän niin suosittelen tsekkaamaan walkinghighlands-sivuston muita reittejä alueella. Tarjontaa on ihan hurjasti!

Rivasin markkinat, Nicaragua

Kun saavuin ensimmäistä kertaa Rivasiin kohtasin bussiasemalla kaksi israelilaista tyttöä. Ne olivat matkanneet koko etelä-Amerikan halki ja saapuneet pari päivää sitten Nicaraguaan. Tyttöjen kasvoilla oli ahdistunut ilme. Missään muualla ei ympäröivä maailma ollut koskaan näyttäytynyt yhtä kaoottisena kuin Nicaraguassa ja Rivas tuntui olevan kaiken sen kaaoksen kehto. Olin tyttöjen kanssa samaa mieltä, mutta mua se kaaos ei ahdistanut. Se ihastutti ja päätin, että seuraavan kerran kaupungin ohi matkatessani pysähtyisin katsomaan tarkemmin sitä kaikkea elämää.

Rivasin markkinat olivat puolen kaupungin kokoiset. Bussiasema oli kaiken sen kaaoksen keskellä soivine torvineen, matkaeväs-myyjineen ja bussikuskeineen, joista jokainen huusi kurkku suorana kohteensa nimeä. Kohde tuntui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä olevan Managua ja sulkiessani silmät voin yhä kuulla ne huudot korvissani. Bussiasemalla tuoksui popcorni ja päätään sai aina varoa kun valtavat massat pieniin pussiin ahdettua hattaraa matkasivat ympäri asemaa myyjien olkapäillä. Kun vahingossa erehdyin bussin ikkunasta kysymään olisiko juomamyyjällä kokista sitä lähdettiin hakemaan bussiaseman toiselta laidalta. Sellainen oli Rivas. Kaoottinen ja ystävällinen. 

Rivasin kaduilla kulki pieniä polkupyörätakseja ja hevosvankkureita. Ensimmäisenä päivänä kaduilla mahtui hädin tuskin kulkemaan, niin täynnä ne olivat ihmisiä. Ihmisten ja elämän vilke oli valtava ja sitä oli mahdotonta tallentaa verkkokalvoille. Itsensä saattoi eksyttää kaupungin kaduille tunneiksi löytämättä silti ulos satojen markkinakojujen ja pienien kauppojen keskeltä. Siellä myytiin kaikkea vihanneksista ja katuruoasta polkupyöriin ja kenkiin. Ruoka tuoksui lumoavalta, moottoripyörät kaasuttivat väkijoukon ohi ihmisiä hipoen, naiset istuivat päivän polttavassa kuumuudessa päivänvarjojen alla myymässä kasviksia ja kadut olivat värejä pullollaan. Elämä tuntui loppuvan markkinoiden ulkopuolelle, mutta sillä ei ollut väliä. Tuntui siltä että koko ihmiselämä tiivistyi niihin markkinoihin enkä keksinyt miksi kukaan olisi sieltä halunnut poistua.

Eihän Rivasista ruokaa kasvissyöjille saanut. Antropologiamuseo jonka takia kaupungissa pysähdyttiin oli suljettu ja meidän piikkilanka-aidoilla aidoitetusta hostellista loppui illalla vesi kun olin hieromassa shamppoota hiuksiini. Rivas oli kuitenkin ihastuttava. Ei kohdattu kaupungissa ensimmäistäkään ulkomaalaista koko vierailun aikana ja se sai paikan tuntumaan aidommalta. Siltä ettei sitä oltu muokattu ja rakennettu miellyttämään muita vaan se sai olla ihan rauhassa sitä miksi se oli syntynyt.