Siem Reap, Cambodia

Bussimatka Phnom Penhistä Siem Reapiin kestää koko yön. Ostan bussilipun hostellin respasta ja bussiyhtiö kyselee ystävällisesti sukupuoltani välttääkseen tilanteet, joissa - respaa lainatakseni - nuoret tytöt päätyivät nukkumaan keski-ikäisten hieman liian läheistä tuttavuutta tekevien paikallisten miesten viereen. Lähennellä mun vieressäni nukkuva hampaaton paikallinen mies ei yritä, mutta keskustelua se yrittää käydä sitäkin kovemmin. Käännän kylkeä ja yritän saada unen päästä kiinni. Miksi mä en ikinä ota opikseni bussien ilmastoinneista? Bussin ohut peite ei paljoa lämmitä kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen ja sängyn yläpuolelle asennettuja kylmää ilmaa puhaltavia ilmastointeja ei saa pois päältä. Piiloudun mun repun alle kylmää pakoon. Ei ne suotta Phnom Penhissä varoitelleet, että tässä bussissa ei nukuta. Nukun muutaman minuutin pätkiä ja hytisen koko yön kylmästä.

Mun sängyssä nukkuu joku. Oon vaihtanut aamulla hostellia ja jättänyt mun rinkan sängyn viereen odottamaan siivousta. Illalla paikan päälle palatessani rinkka kököttää siinä edelleen, mutta vieressä on jonkun muun tavarat. Anteeksi me ollaan ylibuukattu! Seuraavien päivien kuluessa opin, että buukkauksilla ei siinä paikassa ole mitään merkitystä vaan sängyt täyttyvät sitä mukaa kun porukka valuu paikalle ja jäädä saat niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Se ei vain sinä iltana kauheasti lämmitä. Hostellin omistaja lähettää mut kahden muun tytön kanssa parin kadun päässä olevaan vielä rakenteilla olevaan guest houseen. Astellaan rakennuspölyn peittämillä käytävillä ja availlaan maalilta tuoksuvien huoneiden ovia. Mulle annetaan lainaan makuupussi ja mä astun lopulta sisään parisängyllä ja omalla kylppärillä varustettuun huoneeseen. Rakennuspölystä ja suihkun toimimattomuudesta huolimatta se on reissun siihen mennessä luksuksin paikka. Heitän rinkan patjan päälle kääritylle muoville ja katselen hetken ulos ikkunasta. Koirat ovat tässä kaupungissa kovaäänisiä ja yöt pimeitä. Viritän pyyhkeen ikkunan eteen verhoiksi ja painan pääni tyynyyn. Nukahtaisin kaikesta yksityisyydestä huolimatta silti mieluummin dormien tuhinaan. Sellaisten joiden seiniä pitkin kipittää liskoja ja jonne pitää kiivetä talon ulkoseinää vasten olevia tikapuita pitkin niinkuin mun hostellissa seuraavana päivänä.

Siem Reap on punaista hiekkaa, pölyisiä katuja, rentoja päiviä ja ruokaa. Se on auringonlaskuja hostellin kattoterassilla kirja kädessä, runsaita aamiaisia ja yömarketteja. Pesetän puolet vaatteistani ja uskon useamman päivän ajan menettäneeni ne ikuisesti, sillä pesula tuntuu kadonneen jäljettömiin. Tapaan norjalaisen pojan jolla on maailman sinisimmät silmät ja jonka mielestä syön liikaa jäätelöä. Istutaan illat syöden amokia, juoden angkoria ja parantaen maailmaa. Nappaan aina Angkorin temppeleille lähtiessäni matkaan muutaman juustopatongin pääkadun varrella olevasta katuruokakojusta. Samainen katu täyttyy iltaisin fruit shakejen, käryävän lihan ja lettukojujen tuoksusta. Vaikka yleensä pysyttelenkin piilossa turistikatujen kuhinalta, pääkadulla olevassa intialaisessa ravintolassa voisin syödä joka päivä. Siis joka päivä kun en ole syömässä amokia. Siem Muutaman kadun päässä turistikatujen vilskeestä jokainen ruokapaikka myy onnellisia pitsoja ja fruit shaket maksavat dollarin. Syön välillä kolmesti päivässä, koska ruoka on niin tajuttoman hyvää ja halpaa. Reapissa on rento fiilis.

Artisans d'Angkor. Ihmiset istuu työpöytien edessä kaivertamassa puuta tai maalaustelineiden edessä liu'uttaen pensseleitä pitkin taulujen pintaa. Mä olen vieraillut lukemattomia kertoja käsintehtyjä tauluja ja veistoksia myyvissä liikkeissä ja niiden on aina hehkutettu hyödyntävän paikallista liiketoimintaa ja kädentaitoja. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä seison nyt kuitenkin sellaisten ihmisten vieressä, jotka niitä käsitöitä valmistaa. Veistokset eivät ole suuria, mutta niistä erottaa jokaisen sormen ja varpaan. Ne ovat yksityiskohtia täynnä. Kierrosta vetävä opas selittää, kuinka Artisans d'Angkorin palkkalistoilla on lukemattomia kuuroja ja mykkiä, jotka yritys on työllistämisen ansioista onnistunut pitämään pois kaduilta ja köyhyydestä. En tiedä väitteen todenperäisyyttä, saati siitä miten hyvät oltavat työntekijöillä todellisuudessa on, mutta ajatus on kaunis. Yhtä kaunis kuin ne maalaukset, silkit ja veistokset, jotka näiden ihmisten käsissä valmistuvat.

***

Löysin äsken mun Siem Reapissa ja Phnom Penhissa kirjoittamani tekstit. En muistanut kirjoittaneeni niitä, saati sitten julkaisseeni, mutta kylmät väreet kulki mun selkääni pitkin kun luin niitä. Niin hullulta kuin ehkä kuulostaakin niin ne kosketti mua. Tuntui ihan uskomattomalta käydä lukiessa läpi uudelleen niitä hetkiä, jotka tuntui silloin Cambodiassa niin kovin tärkeiltä ja ikuistamisen arvoisilta. Monet niistä olivat jo ehtineet painua kokonaan pois mielestä. Jos omia tekstejään saa suositella, niin siinä tapauksessa kannattaa käydä lukemassa mun tien päällä kirjottamani tekstit Cambodiasta (täällä ja täällä). Samat kaupungit, mutta pitkälti eri tarinat.

Ps. Olisin voinut vannoa ettei Siem Reapissa ollut asfaltoituja teitä. Olipa näköjään kuitenkin mikäli kuvia on uskominen.