Miks Lontoossa aina sataa?

Aberdeenissa ei ole koskaan kylmä vaikka kaikki puhuu hyytävästä merituulesta. Glasgowssa paistaa aina aurinko vaikka kaikki kovasti valittavat kaupungin kurjasta säästä. Sen sijaan Lontoossa sataa aina. Oon kuluneen puolen vuoden aikana viettänyt ainakin kuukauden elämästäni Lontoon lähiöissä ja keskustassa on tullut roikuttua lukemattomat kerran, mutta harvassa on olleet päivät kun siellä ei ole satanut. Miksi miksi miksi? Paistaisipa joskus aurinko. Edes sen yhden päivän. Olisipa silloin paistanut aurinko kun mulla oli kahdentoista tunnin bussinvaihto Lontoossa. Ei paistanut, joten kävelin hyytävässä tihkusateessa koko päivän.

Piirsin kartalle tähtiä ja kävelin niitä seuraten ympäri kaupunkia. Miksei kukaan koskaan kertonut mulle miten pieni Lontoo on? Että yksi metropysäkin väli on keskustassa vain kymmenen minuutin kävelymatka? Muistan miten joskus vuosia sitten napattiin kavereiden kanssa metro parlamenttitalolta Tower Bridgelle. Nyt naurattaa. Kaikki kestustassahan on ihan kävelymatkan päässä! Siellä mä seikkailin jalan rinkka selässä kaupungin halki ja popsin voileipiä rakennusten katoksissa sadetta piilossa. Mulla oli listalla ainakin tuhat puistoa joissa olisin halunnut käydä, mutta sade oli muuttanut ne mutavelliksi. Eräällä aukiolla kasattiin puitteita seuraavan päivän kiinalaisen uudenvuoden paraatia varten. Mun sielua riipi, mutta onneksi China Townissa osattiin juhlia päivästä riippumatta. Siellä tanssi lohikäärmeitä pitkin katuja ja meno äityi niin kiinalaiseksi lentävän ruoan ja ikkunoista kuikuilevien ihmisten toimesta, että hetkeksi unohdin kokonaan missäpäin maailmaa oltiin. Kiinalaiset on kiinalaisia olipa ne missäpäin maailmaa tahansa. Koti-ikävä iski ja kovaa.

Mun on vaikea tehdä eroa kahden ajatuksen välille: sen että Lontoo on rempseä ja omaleimainen pääkaupunki, ja sen että ne asiat jotka tekee Lontoosta rempseän ja omaleimaisen tuntuu olevan olemassa lähinnä turismin tähden. Mä rakastan ja inhoan pääkaupunkeja. Rakastan ihmisvilinää, suuria rakennuksia ja kansainvälistä tunnelmaa, mutta en koskaan tunne että saan mitään kosketusta maahan itseensä. Lontoossa mä tunnen usein eläväni postikortissa. Sillä kaupungilla ei tunnu olevan mitään yhteistä yhdenkään toisen Briteissä vierailemani paikan kanssa. Se Lontoo mitä Tripadvisorissa markkinoidaan tuntuu feikiltä ja tekaistulta. Joskus kun kuljen puistojen halki ja näen lapsia syöttämässä oravia, tai käyn siellä boulderoimassa, tunnen saavani hetkeksi otteen siitä mistä kaupungissa on kyse. Sitten se taas katoaa. Lontoo on mysteeri.

Lontosta on tullut mulle koko Euroopan arkisin pääkaupunki. Oon käynyt siellä kuluneen puolen vuoden aikana ainakin neljään otteeseen. Joskus ennen tuli juostua paikasta toiseen nähtävyyksien perässä, nykyisin vietän aikaani lähinnä tallustellen ympäriinsä. Useinmiten mut löytää ihastelemasta asuinalueiden arkkitehtuuria ja shoppailemassa jääteetä China Townissa. Tällä kertaa rinkka kävi liian painavaksi ja päädyin Victoria Stationin viereiseen kirjastoon viettämään osan päivästä ja sieltähän sitä todellista elämää löytyi! Mun kanssa saman pöydän ääressä istui muutama koditon, jotka teeskentelivät lukevansa mutta kuorsasivat kovaan ääneen. Ihmiset popsivat lounaita pöydän alla ruokakielloista huolimatta ja olin aika varma että parin tuolin päässä istuva keski-ikäinen mies masturboi. Naistenlehti kädessä hyllyjen välissä piilottevalla teinipojalla oli ainakin kyseiset intressit. Saletisti oudoin kirjasto jossa oon koskaan vieraillut!

// I just can't make my mind whether I like London or not. It's massive, international and full of life which are exactly the things that in my opinion make places great. I just don't really get the city and the fact that it always rains when I'm there certainly doesn't make me fell in love with the place. I've visited the city countless times during the past year but I'm still kinda waiting for the time I'd actually understand what the city is all about. At the moment I just kinda see it as a place where you can fill your backpack with awesome Chinese food.

Kuka sä olet?

Mä olen ehkä maailman utelian ihminen. Mä haluan aina nähdä, kuulla, tietää ja kokea kaiken. Mä mietin mitä tuolla parkkipaikalla tapahtuu ja mistä noi ihmiset keskustelee tuolla käytävän toisessa päässä. Mietin miltä tuntuu laitesukeltaa, miltä arabian kieli kuulostaa suussa tai miltä mikäkin leipomon tiskiltä löytyvä kakkupalanen mahtaa maistua. Mietin paljon. Ja mua kiinnostaa kaikki.

Mua kiinnostaa myös aina hurjasti se kuka mun blogissa käy, kuka tänne kommentoi ja kuka klikkaa itsensä lukijaksi. Mä käyn aina uuden lukijan tai kommentin saadessani kurkkimassa pitääkö ne blogia ja jos pitää niin millaisia tyyppejä ne on. Jos ne ei pidä mä mietin vaan että hitsi toi tyyppi lukee mun juttuja, kukahan se on? Ihmiset jotka linjoilla roikkuvat ja jotka henkilökohtaisesti tunnen voinee laskea yhden käden sormilla. Mutta ketä ne kaikki muut on? Kuka sinä olet?

Mä löysin joskus aikoja sitten jonkun blogista kirjoituksen joka pyysi lukijoita kertomaan keitä ne oli. Nyt mä haluan että sä kerrot mulle kuka sä olet. Kerro ainakin missäpäin maailmaa olet, mitä puuhailet ja mistä haaveilet. Mä kuulisin mieluusti myös miten sä päädyit lukemaan mun tarinoita, mikä niissä kiinnostaa ja kuinka kauan oot ollut matkassa mukana? Jos haluat voit lisäksi kertoa mikä on parasta elämässä, kauneinta maailmassa ja mitä tekisit jos vain taivas olisi rajana. Jos sulla on blogi senkin saa linkata.

Kerro mulle jotain sinusta.

Tässä mä olen. Tukka sotkussa ja silmät kiinni. Yritin kovasti hymyillä kameralle, mutta se tuntui hassulta: en ole ottanut omasta nassusta kuvia kahteen vuoteen! En näytä yhtään itseltäni. En edes muista milloin mulla olisi ollut viimeksi kulmakarvat piirrettynä tai koska olisin näyttänyt näinkään huolitellulta. En vain osannut ottaa meikittömiä kuvia. Hiuksetkin on värjättynä ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Jostain syystä se saa mut tuntemaan itseni vähän feikiltä. Eikä se värjäyskään mennyt putkeen. Punainen taittui räikyvän pinkiksi, mikä ei näistä kuvista onneksi välity. Olo on kuin 15-vuotiaalla vanhempiaan vastaan kapinoivalla teinillä. Onneksi tukka kasvaa ja väri haalistuu. Naamakuviakaan ei tarvitse ottaa ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen!

Belleville, Pariisi

Kun mä klikkailin itselleni huoneen Pariisin halvimmassa majapaikassa en koskaan villeimmissä haaveissanikaan olisi uskonut, että se pieni rähjäinen hotelli, jonka kolmesta suihkusta toimi vain yksi ja jonka sisätiloissa ei ollut lämmitystä lainkaan, olisi sijainnut kaikista sielukkaimmassa ja mun silmissäni kauneimmassa osassa kaupunkia. Vaikka palelin joka yö ja sain Aberdeeniin palattuani jäätävän flunssan, kohtasin elämäni järkyttävimpiä kylppäreitä ja kävelin päivittäin viisi kilometriä vain päästäkseni keskustaan, olin mä aivan lumoutunut. Belleville, je t'aime! 

Me asuttiin myös keskellä katutaiteen kirjoa. Ikkunasta ulos katsoessa vastakkaisella seinällä koreili appelsiinipäinen mies. Muutaman askeleen päässä poikkikadulla kaikki seinäpinta hukkui värien ja maalien sekamelskaan. Niin kukkaruukut kuin katujen pienet pylväät loistivat tuhansissa kuvioiden kirjossa, enkä mä tiennyt laisinkaan minne mun olisi pitänyt katseeni kohdistaa. Siellä tuoksui maalilta ja spray-pulloilta. Siellä seisoi ihmisiä tekemässä uutta taidetta vanhan päälle. Parin kadun päässä oli seinien kokoisia valtavia taideteoksia joita olisin voinut jäädä tuijottelemaan ikuisuuksiksi. En ole koskaan spray-maalannut kaduilla, mutta jos osaisin suuntaisin Pariisiin. Siellä katutaidekin on mahtipontisen kaunista.

Me asuttiin niin autenttisessa Aasiassa, etten ole moista eläessäni Aasian ulkopuolella nähnyt. Se ei ollut perinteinen kantonin hapanimeläkastikkeilta tuoksuva China Town vaan jokaiselta nurkalta sai ihan oikeita nuudelikeittoja, baozeja ja jiaozeja. Poltin suuni kiskoessani dumbling keittoa ja huomasin yhä osaavani käyttää syömäpuikkoja. Ravintoloiden ruokalistoista puuttui englanti, joten luin niitä kiinaksi ja hölötin tarjoitalle muutaman sanan mandariinia yhteisen kielen puutteessa. Supermarketissa hipelöin kiinalaisia sieniä, soija-kastikkeita ja kaikkia niitä keksejä ja kakkusia joita tapasin Kiinassa popsia viikoittain. Lähikadun vaatepuodit oli kuin suoraan clothing marketeilta. Ei mun tarvinnut nähdä myyjiä tai kuulla liikkeissä pauhaavaa kiinankielestä musiikkia, sillä kaupan näyteikkunasta roikkuvat vaatteet paljastivat tyylillään sen mistä päin maailmaa oltiin. Ostin kuuden euron kengät jotka eivät olleet alennuksessa.

Bellevillessä oli sunnuntaimarkkinat. Satoja metrejä pelkkiä markkinakojuja, jotka myivät kaikkea kyljyksistä ja kasviksista juustoihin. En osannut edes nimetä kaikkia kojuista löytyviä vihanneksia. Bellevillen kaduilta löytyi myös viiden euron pitsapaikkoja, falafelia ja lukematon määrä vietnamilaista ruokaa. Meillä oli oma pieni leipomo, josta haettiin päivittäin kakkuja. Sen leipomon mies muistutti mua aina Itse ilkimyksen Grusta vaikkei mulla oikeastaan kielitaidottomana ollut mitään hajua mitä se meille puheli. Kalju se oli ja samanlainen nenäkin löytyi. Ruokaa, sitä oli yksinkertaisesti kaikkialla! Jos söisin lihaa olisin varmasti popsinut päivittäin vartaissa pyöriviä kanoja, sillä koskaan ei mikään lintu ole tuoksunut yhtä hyvältä! Nyt tyydyin haistelemaan niitä ja kurkkimaan sisään tuhansista ravintoloiden ikkunoista ja haaveilemaan omasta pienestä keittiöstä Pariisissa. Sellaisesta jonne kantaisin markkinoilta ostamiani tuoreita vihanneksia ja jonka pöydältä löytyisi aina croisantteja ja tuoretta leipää. Toisaalta jos olisin rikas pariisilainen saattaisin käydä syömässä ulkona päivittäin.

Ihana ihana Belleville! Pariisin tarinat on myös vihdoin paketissa. Jottei Pariisin seikkailut kuulostaisi ihan utopiselta unelmalta niin kerrottakoon, että 26 tunnin bussimatka Pariisista Aberdeeniin oli kaukana siitä. Megabus pisti myös jälleen parastaan olemalla vaatimattomat kaksi ja puoli tuntia aikataulusta myöhässä jo Glasgowhin saavuttaessa. Sen jälkeen meitä viskottiin bussista pihalle ensin Glasgowssa ja sitten Dundeessa ja lopulta muutaman bussivaihdon jälkeen bussiyhtiö tilasi mulle ja parille muutamalle matkustajalle taksin Dundeesta Aberdeeniin. Viiden kilometrin kävelymatka keskustasta asuntoloille tuhat kiloa painavan rinkan kanssa keskellä yötä ei ollut herkkua sekään. Mutta Pariisi oli loistava 

// Belleville got me with Chinese food. And the street art. And the local markets. If I'd be Parisian I'd more there straight away, fill all my cupboards with all those fresh veggies the name of which I don't know and spend my nights out eating Vietnamese food, dirt cheap pizza or dumblings. I wouldn't mind giving a try for spray painting as well. The rest of the world needs places like this.