tiistai 26. toukokuuta 2015

Jokainen pieni hetki

Mä oon vaeltanut tuntitolkulla Puolan Tatroilla. Vaikka pysyttelen vain vuorten rinteillä enkä edes himoa kiivetä noille lumen valkoisiksi värjäämille taivaaseen asti ulottuville huipuille alkaa tuntien ylämäkeen kävelyn tuoma väsymys ottaa pikkuhiljaa vallan. Saavun risteykseen ja tihrustan karttaa. Toinen poluista lähtee hiljalleen laskeutumaan viereiseen laaksoon, toinen on umpikujaan päättyvä puolentunnin nousu. Umpikujien päässä on aina jotain jännittävää. Aloitan nousun. Vuorissa on jotain ihan äärettömän jylhää. Kun mä nousen viimeiset askeleet huipun ympäri kiertyvältä polulta kiviselle tasanteelle en voi olla haukkomatta henkeä. Mut on ympäröity valkoisilla vuorenhuipuilla, vihreillä kukkuloilla ja kylien värittämillä laaksoilla. Minne tahansa katson pääni käy ylikierroksilla siitä kaikesta mut ympäröivästä kauneudesta. Väsymys poistuu ja hyvä olo täyttää mut. Ihmiset puhuu aina siitä miten ne lähtee maailmalle katsomaan kantaako niiden siivet. Mä olen ylpeämpi siitä että mun jalat kantaa. Että yhdessä mun tahdonvoiman kanssa ne vie mut paikkoihin joista en koskaan olisi uskaltanut edes uneksia. Vuoret katselee mua ja mä niitä. Mä tunnen itseni sankariksi siellä huipulla. Jollain hassulla tapaa musta tuntuu että vuoretkin kunnioittaa mua nyt. Sitä että mä en tyytynyt katselemaan niitä kaukaa maanpinnalta, vaan kiipesin ylös katsomaan miltä maailma näyttää niiden silmissä. Se on hyvä tunne.

Oon kavunnut viimeiset puoli tuntia ylös lumivallia. Satunnaisissa kohdissa maa on pilkistänyt lumivaipan takaa; muuttunut mudaksi tai paljastanut kiven. Mutta suurimmaksi osaksi se on pelkkää sohjoa joka kastelee mun kengät ja saa mut jalan liukuessa miettimään että jos täältä pudotaan se on menoa. Ei pudota. Lumivallin yläpäästä löydän jäätyneen lammen. Se on vain sata metriä alapuolella häämöttävää turkoosinsinistä järveä korkeammalla, mutta näillä korkeuksilla pienilläkin eroilla on suuri merkitys. Siellä ylhäällä kohtaan kolmekymppisen britin, joka paljastuu myöhemmin mun hostellin roommateksi. Kohtaamiset on aina tärkeitä, mutta uskon että yhden päivän kohtaamiseksi tää oli niitä erityisen tärkeitä. Se on lopettanut työnsä, tajunnut että se maailma ei riitä sille. Se on lähtenyt ensimmäistä kertaa yksin matkaan rinkka selässä ja on ihan tajuttoman innoissaan kaikesta. Siitä miten pieneen elämä mahtuu ja miten materian vähyys voi antaa paljon enemmän kuin sen paljous. Se yöpyy ensimmäisiä kertoja hostelleissa ja on rakastunut niiden sosiaalisuuteen. Siihen ettei yksin matkustamisen tarvitse olla yksinäistä. Se on hämmentynyt kaikista kohtaamisista ja miten paljon painoarvoa niillä voi olla. Sille kaikki on uutta ja hienoa. Kun meidät tiet eroaa se kiittelee mua tuhannesti kaikista Kiinasta kertovista tarinoista ja neuvoista, mutta musta tuntuu että mun pitäisi olla enemmän kiitollinen. Siitä että se muistutti miten kauniita ja ihmeellisiä ne pienimmät ja arkisimmatkin asiat matkustaessa voi olla. Sen tapaamisen jälkeen mä olen ollut paljon vähemmän eksyksissä.

Kaikki hetket viime viikoilta välähtelee mun mielessä filminauhana. Täällä jokainen päivä on erityinen ja tärkeä. Täällä jokaiselle päivälle mahtuu suuri kasa muistoja. Vaellukset Zakopanen vuoristossa, kohtaaminen käärmeen kanssa, maailman kaunein järvimaisema, Slovakian rajan ylitys vahingossa, pannukakut ja pirohyt Popradissa, Spisin linna ja Levocan maailmanperintökaupunki, pitseriat ja taidegalleriat sateisessa pohjoisessa, pöytäjalkapallo ja sata palaa kakkua, päiväkausia jatkuneet bileet Banska Bystricassa, singstar maraton, yhdessä kokatut lounaat ja kaikki miljoona ravintolaa ja baaria joiden nimiä en muista, moikkaustutut kaupungilla, maailman symppiksimmät räppärit joiden hattuja lainailin, Slovakian maaseutu jonne päädyin ihan vain koska kutsuttiin, sadan kilometrin tuntivauhtia mutkittelevilla pikkuteillä kaahaavat paikalliset, orgaaninen farmi, linnan rauniot, kävelyt puistoissa ja keskustelut Espanjasta. Enemmän tarinoita ja kokemuksia kun mieli jaksaa ja pystyy käsittää. Se on aika hurjaa, ainakin kun miettii sitä mitä muut ihmiset luonnehtii normaaliksi. Että ne elää päivästä toiseen samoja elämiä ja kaikki vaan sulautuu kiinteästi toisiinsa. Mun kaikki muistot Suomesta tältä vuodelta on sulautuneet yhdeksi homogeeniseksi kasaksi, jota pystyn luonnehtimaan kahdella lauseella, siinä missä tarvitsen satoja tai tuhansia sanoja kuvaamaan yhtä päivää Aasiassa tai nyt Euroopassa, sillä mä muistan jokaikisen niistä. Musta on pelottavaa että elämä voi olla niin yhdentekevää ettei sitä kykene muistamaan. Vaikken mäkään toki kaikkea muista Kiinan ajoilta, pystyn mä silti pukemaan kuukaudet eri väreihin, kertomaan niistä lukemattomia tarinoita. Mä haluan pystyä kertomaan niitä tarinoita myös sitten kun mä palaan Euroopasta. Mä en halua että mun elämästä tulee kasa sormien välistä valuvaa hiekkaa, jossa jokainen hiekanjyvä on yhtä suuri ja samanvärinen.

Kaikille mun tuntemille ihmisille maailma on aina ollut vaarallinen paikka. Mulle on aina varoiteltu siitä miten ihmiset on pahoja ja kuinka kehenkään ei pitäisi luottaa. Mä oon alkanut miettiä miten paljon ne ihmiset pelkää ja kuinka paha ja ruma maailman täytyy niiden silmissä olla, koska mulle sellaiset asiat kuin luottamus ja usko ihmisten hyvyyteen on antanut ihan kaiken. Mä olen tavannut puhdassydämmisempiä ja vieraanvaraisimpia koskaan kohtaamiani ihmisiä. Mä olen saapunut pitkien bussimatkojen jälkeen koteihin, jossa mut on istutettu valmiiseen pöytään. Mut on poimittu kyytiin viereisistä kaupungeista ja ajelutettu halki viereisten kylien ja kukkuloiden maailmaa katsomaa. Ihmiset on uhranneet mulle aikaansa omien kiireidensä keskellä, kävelyttäneet mua ympäri kaupunkia, tutustuttaneet kulttuuriin ja tarjonneet oluen. Ja tehnyt miljoonia muita pieniä tai suuria asioita, jotta mun olisi parempi olla. Mulle on sijattu vuode ja tarjottu koti, vaikkei mulla ole ollut mitään mitä antaa takaisin. Ja ihan vain koska ne ihmiset on niin vilpittömiä ja hyväntahtoisia. Mulla on uusia kavereita joka päivä. Eikä se tunnu ollenkaan väkinnäiseltä, päin vastoin. Mä voin mennä baariin istumaan iltaa ja sen jälkeen viettää koko yön laulaen singstaria ihmisten kanssa, jotka puoli päivää sitten oli mulle vielä tätsin tuntemattomia. Kun mä heittelen puistossa frisbeetä paikallisten kanssa mä en ole ulkopuolinen vaan yksi niistä. Mä sulaudun kiinni ihmisten elämiin, katselen maailmaa hetken niiden silmin. Kertaakaan mun ei ole tarvinnut pelätä. Koskaan en ole katunut hiukkaakaan sitä että oon tarttunut mahdollisuuteen kokea jotain niin ainutlaatuista, koska sitä kaikkien näiden ihmisten elämät on. Ja siksi mua toisinaan vähän surettaa, ettei ihmiset peloiltaan osaa tarttua kaikkiin niihin uskomattomiin mahdollisuuksiin joita elämä niille tarjoaa.

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat niin uskomattoman kauniisti! Rakastan tekstejäsi. Puola-kuumehan tässä iskee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :D kannattaa ehdottomasti kuumeilla myös Slovakiasta!

      Poista
  2. Melkein myöhästyin tentistä ku lumouduin sun tarinoihin. Voi ja vuoret. Itken verta täällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuoret on maailman parasta! Ja siä oot käyny vuorilla about tuhat kertaa mua useammin :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...