sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Siem Reap

Makoilen mun hostellin kattoterassilla ja katselen ympärille levittäytyvää maisemaa. Lämpöä on kolmekymmentä astetta ja taivas on pilvinen. Naapurissa porataan ja sahataan. Sen ohella ainoat merkittävät äänet lähtevät moottoripyörien pakoputkista ja autojen torvista. Jossain kaukana soi musiikki. Sitä on niin vaikea selittää, mutta täällä värikkäiden talojen ja punaisten kattojen ympäröimänä mulla on vaan tosi rauhallinen olo. Mun ei tarvitse tehdä tai olla mitään voidakseni hyvin ja ollakseni onnellinen. Kun mä lähdin tällä matkalle mun suunnitelmissa oli päästä näkemään ja kokemaan. En mä arvannut ollenkaan miten pitkälle se veisi mut tuntemisen tasolla. Mä olen löytänyt ja alkanut löytää asioita, joita en etsinyt tai tiennyt tarvitsevani. Mulla ei ole mitään tietoa siitä, minne maailma mut kuukauden tai kahden kuluttua vie, mutta juuri nyt mun on tosi hyvä olla täällä kaakkois-Aasiassa.

Elämä täällä on niin rentoa. Tulee hetkiä jolloin tuntuu välttämättömänä nähdä ja kokea kaikki, mutta jonain päivänä sä vain havahdut siihen faktaan, että olet viettänyt jossain kaupungissa lähes viikon - pitkälti tekemättä yhtään mitään. Sitä on niin helppoa unohtua kävelemään pitkin kaupungin katuja, istahtaa hostellin baariin muiden reissaajien kanssa tai jäädä aamuisin sänkyyn makaamaan ja lukemaan kirjaa. Täällä kaikki maailmanmeno tuntuu niin kaukaiselta. Mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä on meneillään tämän kaupungin ulkopuolella. Tuntuu siltä kuin olisin suljettu kuplaan. Hyvin pieneen ja suloiseen kuplaan, joka koostuu samoista päivästä touseen jatkuvista keskusteluista siitä mistä me tullaan ja mihin ollaan matkalla. Sitä luulisi jossain vaiheessa kyllästyvänsä. Mä en kyllästy.

Vierailen Angkorin temppeleillä kerta toisensa jälkeen enkä voi koskaan lakata haukkomasta henkeä. Mä en ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niiden kaltaista. En mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mua noista taivaaseen kipuavista juuriaan myöten kaiverretuista kivitorneista, jotka rakennettiin tuhat vuotta sitten paikallisten asukkaiden palatseiksi ja temppeleiksi. Tää temppelikylä on kaupungin kokoinen. Rakennelmat on ripoteltu lukuisten kilometrien päähän toisistaan. Ja ne on kaikki niin kovin erilaisia. Osa samaan tyyliin rakennettuja kyllä, mutta niissä kaikissa vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma. Ne on syntyneet eri aikakausina erilaisille syille ja käyttötarkoituksille. Joku kuninkaista rakensi yhden maailman kauneimmista temppeleistä isänsä kunniaksi, toinen nyt jo metsän hiljalleen valtaansa ottama satoja kammiota käsittävä rakennelma toimi buddhalaisen kouluna. Mä olen aivan lumoutunut. Kulutan kahdeksan tuntia temppeleillä. Sitten seitsemän. Ja sitten taas vähän lisää. Temppelit yllättää mut kerta toisensa jälkeen upeudellaan. Historiallaan, taiteellaan, arkkitehtuurillaan, uskonnollisella merkityksellään. Mä luulen että voisin katsella näitä raunioita loppuelämäni ja innostuisin aina yhä uudestaan. Löytäessäni uuden kaiverruksen, uuden kuvauksen vanhasta maailmasta. Tai ihan vaan katsellessani katossa roikkuvia lepakoita, kuunnellessani viidakon ääniä ja kätkeytyessäni pieniin pääreitiltä sivussa oleviin temppeleihin, joissa olen päivän ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen vierailija.

Let's do it Cambodian way! Niin huutaa poika mun edestä. Liikenne on takkuista eikä olla liikuttu pyörillämme metriäkään eteenpäin viimeiseen pariin minuuttiin. Se livahtaa pyöränsä kanssa kolmenkymmenen sentin mittaisesta raosta autojen välissä ja lähtee polkemaan pitkin vastaantulijoiden kaistaa. Jossain keskiviivan ja tienreunan välimaastossa, koska väisteltävää riittää. Lähden perään. Mua ei pelota täällä. Elämä on yhtä suurta seikkailua. Mun kuolemaa tekevä pyöräni kitisee kauhusta. Jarrutan risteyksissä puoliksi jaloillani. Mutta silti mä en voi lakata nauramasta, kun me kiidetään tien toiselta laidalta toiselle ihan vain säästääksemme puoli minuuttia elämästämme. Näillä kaduilla mä en yhtäkkiä enää olekaan turisti. Mä olen ihminen, ihan samanlainen kuin jokainen paikallinen matkalla koulusta tai töistä kotiin. Kukaan ei arvioi mua hyväntahtoisella katseellaan. Mä tunnen itseni niiden vertaiseksi.

Hiivin kahden tytön perässä läpi pimeän porraskäytävän. Lattialla on purua ja ilmassa leijuu maalin ja rakennuspölyn tuoksu. Hostellia ei olla vielä avattu vaan se on yhä puoliksi rakenteillaan. Let's find you a room. En tiedä kummankaan tytön nimeä. Ne availee satunnaisesti ovia, etsii huoneita kylppärillä ja sängyllä. Is this one okay? Queen size bed ja oma vessa. Vaikkei suihku toimi ja joudun käyttämään kenkiä lattian likaisuuden tähden, en enempää voisi toivoa. Mulla on ihan oma huone koko yöksi. Ihan ensinmäistä kertaa koko kuukauteen. Viiden minuutin kuluttua innostus alkaa laineta ja sitten saapuu yksinäisyys. Mä en ole ihan varma miksi ihmiset janoaa hulppeita puitteita, kun ne voisi olla paljon onnellisempia siellä meluisassa kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa jaetussa liskoja kuhisevassa huoneessa.

You can stay one more night. You can stay one more week! Vaihdan hostellia. Uusi toimii first come first serve perjaatteella. Ei ole juurikaan väliä onko hostelli ylibuukattu vai ei, jos sulla on sänky sä saat pitää sen nii  kauan kuin haluat - riippumatta siitä kuinka monta varausta omistanutta ihmistä käännytetään ovelta. Mun viereisessä sängyssä nukkuu kaksi tyttöä, joku yöpyi viime yönä terassin aurinkotuolissa. Mä tykkään tästä paikasta. Ihmisillä ei ole vaatimuksia millekään. Kukaan ei valita siitä että sut unohdettiin poimia lentokentältä tai että hostellin dormi on oikeastaan talon katolle kyhätty tiilihöskä, jossa ei ole ovea laisinkaan. Se on oikeastaan omalla tavallaan aika romanttinen. Tikapuita muistuttavien portaiden yläpäässä oleva avoin tila, jonne aurinko paistaa aamuisin ja jonka neliömetrin kokoiselta parvekkeelta voi heilutella varpaita ja kuunnella naapurin koiran lakkaamatonta haukuntaa.

Mun askeleet kaikuu käytävillä. Kun saavun käytävän päähän nostan katseeni vaan nähdäkseni loputtoman korkealla kaartuvan kivisen katon. Sitä pitävät pystyssä tuhansin kaiverruksin varustetut pylväät. Hindujumalat katselevat mua korkealta soturien juostessa heidän jaloissaan. Jokaikinen sentti tuntuu olevan kaiverrettu - jos ei kasvoin niin toistuvin kuvioin. Paitsi ettei mikään täällä toistu. Mitään ei ole veistetty samasta muotista. Kun mä astun seuraavaan käytävään tuhannet kasvot tuijottavat mua jälleen ja ne on kaikki uniikkeja. Mä palasin Angkor Watiin. Mä en pystynyt pysymään poissa. Mä en yksinkertaisesti usko, että maailmassa voisi olla jotain niin pysäyttävää. Kiipeän portaita, katselen munkkeja rukoilemassa, pysähdyn siristämään silmiäni astuessani sisemmälle temppeliin takaisin päivänvaloon. Miten mikään voi olla niin kaunista? Satojen ihmisten virta mun ympärillä ei riitä hävittämään temppelin lumoa. Mä en edes näe niitä. Mun katse on taivaalla, seinillä, pylväissä, patsaissa ja torneissa. Jokainen näkymä käsittää enemmän kuin silmä pystyy nähdä tai mieli ymmärtää. Kiipeän korkeimpaan saavutettavissa torniin ja katselen aurinkoa, joka on hiljaa alkanut laskeutua kohti taivaanrantaa. Joku sanoo Cambodian auringonlaskujen olevan yksiä kaikkein kauneimmista. Jään odottamaan.

Talot on rakennettu metrien korkeudelle maanpinnasta. Puiset tukirakennelmat näyttävät vankoilta, mutta samaan aikaan en voi lakata miettimästä niiden kestävyyttä kun vesi nousee kahden kuukauden päästä ja kylästä tulee englanninkielisen kutsumanimensä veroinen: floating village. Kävellään hiekkaista katua pitkin ja yritetään päästä kiinni paikallisten elämään. Se on rehellisempää kuin missään muualla mun vierailemassani maailmassa. Pikkulapset juoksentelevat alasti suoriin rivien rakennettujen talorivien väliä, nuoret pelaavat nauraen lentopalloa ja vanhemmat naiset ovat kokoontuneet talojen alle ylläpitämään tulta ja hämmentämään ruokaa. Täällä ei tunneta sähköä. Paikalliset eivät kiinnitä meihin mitään huomiota. Hyvin pieni osa mittailee katsellaan muutaman lapsen vilkuttaessa ja huutaessa hello. Mutta muuten he sulkevat täysin silmänsä meiltä. Vanha mies sylkee alas terassilta joka on tähän vuodenaikaan muuttunut parvekkeeksi. Paikallisen koulun luona opettajiksi arvioimani henkilöt yrittävät turhaan patistaa lapsia ottamaan meihin kontaktia. Hiekkatie on alle viidensadan metrin mittainen ja se on kylän pääkatu. Kauempana horisontissa hahmottuvat rakennelmat, joiden kyljissä roikkuvat kymmenet kalastusverkot. 4000 ihmistä elää täällä ja kylä on vain yksi neljästäsadasta järven varrella olevista vastaavista. Siellä astellessani tunnen siirtyväni ajanlaskussa satoja vuosia taaksepäin. Sitä on niin helppoa unohtaa miten paljon ihmisiä elää yhä eristyksissä ensimmäisestä maailmasta. Suurin osa kylän asukkaista on elänyt siellä koko ikänsä. En saa selville onko kyse omasta valinnasta vai velvoitteesta, mutta musta on aika romanttista - karua mutta romanttista - että joku tässä maailmassa pystyy elämään vain omaa arkeaan. Rakentamaan elämänsä yksinomaan sille mitä ympärillä on sen sijaan että viettäisi tunteja päivästään keskittyen asioihin, joilla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä omassa sen hetkisessä elämässään.

Taivas on tumma kun kiipeän alas joen varteen pysäköidystä veneestä. Mun jalat lässähtää mutaan, mutta onnistun säilyttämään tasapainoni. Joku ojentaa mulle käden ja toinen näyttää taskulampulla valoa mun yrittäessäni löytää optimaalisia jalansijoja jyrkällä joenpenkalla. En silti voi välttää vilkuilemastani taivasta askelten lomasta. Taivaanrannassa loistaa vielä pieni päivän kaiku, mutta tähdet ovat alkaneet yksi kerrallaan syttyä taivaalle. Jännittää. Yö pimenee pimenemistään kun kävellään pitkin joen vartta. Siellä kymmenien kilometrien etäisyydellä lähimmästä asutuksesta voi kuvitella olevansa missä tahansa. Öiset eläinten äänet kantautuvat välimatkan takaa. Joki liplattaa hiljaa askelten tömähtäessä auringon kovettamaan maahan. Mä kuljen katse kohti taivasta ja odotan. Siitä on alle kaksi viikkoa kun näin elämäni kauneimman tähtitaivaan Vietnamin highlandeilla. Jokin mussa sanoo, että täällä keskellä Cambodian maaseutua taivas voisi kyetä johonkin yhtä uskomattomaan. Mä katselen ja katselen. Mä luulen että taivas pyrkii juuri siihen mitä mä siltä odotan. Tuhansien tähtien mereen. Se jää kuitenkin saavuttamatta. Auton ovi aukeaa ja mä tunnen pettymyksen valtaavan mielen. Kun lähestytään kaupunkia tähdet alkavat himmetä. Vasta muutamaa tuntia myöhemmin mä havahdun ajatukseen siitä, että ehkä jotain niin kaunista ja ainutlaatuista on mahdollista nähdä vain kerran elämässä. Ja ehkä sen laatuisen kauneuden kohdatessaan sulla täytyy olla joku jonka vieressä seistä, vaihtaa sanoja. Ihan vain muistutuksena siitä, että sä olet yhä tässä maailmassa. Koska on olemassa öitä, jotka on niin kirkkaita että sä pystyt näkemään taivaan jokaisen tähden ja silloin susta tuntuu että kaikki muu kuin se näky maailmassa on merkityksetöntä. Ja silloin sä haluat seuraavana aamuna kohdata jonkun, jolta varmistaa ettei se kaikki ollutkaan unta. Vaikkei sillä siinä vaiheessa olekaan enää väliä. Sillä jos sä pystyt uneksimaan jostain niin uskomattomasta, koko maailman seisauttavasta näystä, ei sillä ole juuri väliä onko se näky todellinen vai ei. Riittää vaan että sä olet nähnyt sen ja tiedät, että jossain ulottuvuudessa, fyysisessä tai henkisessä, on mahdollista saavuttaa jotain niin kaunista.

5 kommenttia:

  1. Oon jo vähän aikaa miettiny miten ihmeellistä on, että pitää mennä niin kauas löytääkseen suuria asioita, valaistuakseen itsestään ja maailmasta.

    VastaaPoista
  2. Mua kiinnostaisi kamalasti sun matkabudjettisi! Kuinka paljon sulla on (edes suurin piirtein) tähän asti mennyt, paljonko esim. matkoihin on kulunut jne. Ja reittikartta, mistä minne ja missä olet jo ehtinyt pyörimään, ja minne matka suuntaa seuraavaksi.. :)
    Eli tällaisia ehdotuksia, jos joskus tulevaisuudessa on ylimääräistä aikaa... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikaa ei varmaan oo ennenkun reissu loppuu mut voin tässä nyt lyhyesti selostaa että mun viikkobudjetti on about 150 € pitäen sisällään ihan kaiken ruuasta ja majotuksesta viisumeihin ja pääsylippuihin ja aika hyvin on budjetissa pysytty! Lennoista ymv on aina vähän paha sanoa koska riippuu niiiin paljon aikatauluista, yhtiöistä ymv. mut tolla about 20 €/päivä pärjää tosi hyvin. Ja reissusta itestään en osaa sanoa enempää kun että oon nyt tähän mennessä pyöriny kaks viikkoa etelä-Vietnamissa ja reilut kaks Cambodiassa (Phnom Penh, Siem Reap ja Kratie) ja nyt ois eessä about kuukausi Laosissa. Ja siitä eteenpäin ei sitten ookkaan suunnitelmia! Ehkä pohjois-Thaimaa? Toivottavasti autto nyt ensi alkuun :)

      Poista
    2. Heip pitkästä aikaa, mun blogista löytyisi The liebster award, haaste, johon halusin nimetä sun blogin. :-) Haasteen tarkoituksena olisi nostaa alle 1000 lukijan blogien näkyvyyttä, joten käy ihmeessä kurkkaamassa jos kiinnostaa!

      Poista
    3. ...no kiva, nyt se tuli vastauksena tohon sun viestiin. Oh well. :-D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...