Kaksi viikkoa Puolassa

Eilen satoi kaatamalla. Mun bussi Krakowasta vuorille oli melkein puoli tuntia myohässä eikä mulla ollut mitään käryä mitä on meneillään siellä asemalla seistessäni. Sade jatkui koko parituntisen bussimatkan ja mä katselin lumoutuneena sumuun ja usvaan verhoutuneita kukkuloita ja laaksoja - sellaisia missä on niitä pieniä mokkeja niinkuin kaikissa lastenkirjoissa. Sade kesti koko päivän, mutta illalla astuessani ulos ovesta sain huomata pilvien väistyneen ja auringon maalanneen kilometrien korkeuteen nousevat vuorenhuiput vaaleanpunaisiksi. Tajusin etta olin ensimmäistä kertaa elamässäni vuoristokylässä ja sen etta Puolassa oli päässyt vierähtamään melkein kaksi viikkoa.

Näihin kahteen viikkoon on kietoutunut ihan mieleton määrä asioita, enkä mä osaa mitenkään pistää näitä juttuja sanoiksi tai edes mihinkaan loogiseen järjestykseen, koska ne on ollut musta kaikki aika liikuttavia. Mä oon kavellyt Itämeren rannalla joutsenten joukossa, nukahtanut live-jazzin kaikuessa olohuoneessa, tuntemattomat ihmiset on pitkän matkustuspäivän jälkeen toivottaneet mut tervetulleeksi niiden asuntoon ja kokanneet mulle illallisen, mä olen käynyt lautapeli-illassa paikallisten kanssa ja mua on odotettu puolitoista tuntia bussiasemalla aikataulujen ollessa myohässä. Mä olen syonyt elämäni ensimmäisen vegaaniburgerin, nukkunut opiskelijakamppien pienien huoneiden lattioilla, istunut Tonavan rannalla kirjoittamassa päiväkirjaa, kävellyt ainakin kuusi tuntia joka päivä, pitänyt piknikkeja puistojen penkeillä, rakastunut jokaiseen vanhaan kaupunkiin ja käynyt niin monessa kirkossa etta sekosin jo ajat sitten laskuissa. Ja ne kaikki on ollut niin päätähuimaavan kauniita etta itkettää. Ma oon katsellut lentoon lähtevia puluja, kuunnellut unelmia ja ihmetellyt ihmisyyden kauneutta. Tavannut pojan joka kiertää Eurooppaa polkupyorällä, naisen joka loysi onnen luopumalla asioista jotka eivat tehneet sitä onnelliseksi, sisilialaisen miehen joka unelmoi omasta ravintolasta, puolalaisen suomenkielen opiskelijan ja tyton joka kirjoittaa sujuvaa arabiaa. Ja ihan tosi monta muuta ihmistä, jotka on koskettaneet palasia mun elämästä jollain lailla. Ja kaikki tää on vasta pieni osa mun matkalla olemista.

Mietin eräs päivä miten onnelliseksi tälläisen elämän valitseminen mut on tehnyt. Ei joka päivä ole hienoin tai parhain, ei välttamätta edes hyvä, mutta kaikesta loytyy aina jotain kaunista. Ma oon huomannut olevani erittäin hyva pukemaan vaaleanpunaiset lasit silmilleni, romantisoimaan kaikkea näkemääni. Ei huono juttu ollenkaan. Tai ainakaan niin kauaa kuin muistan ottaa ne lasit toisinaan pois päästä. Eilen illalla mä huomasin etta musta on tullut myos aika suvereeni tarinankertoja. Tiedätteko kun istutte poytään keski-ikäisen puolalais-brasilialaisen ja kolmikymppisen hollantilaisen kanssa, jotka on molemmat pyorineet ympäri maailmaa vuosikymmenen tai pari ja sulla riittää silti yhtä paljon tarinoita kerrottavaksi. Ja ne on ihan yhtä hienoja kuin ne muidenkin tarinat. Se on hieno tunne se.

Mä en oo koskaan elamässäni harrastanut mitaan. Enkä ma oo koskaan oppinut pitamaan siita sanasta. Mä en ole koskaan kokenut etta harrastamisella on mitaan tekemista todellisuuden kanssa, sen etta jokin asia on sulle elamäntapa tai henkireikä. Ihmiset mun ymparillä on aina olleet voimistelijoita, partiolaisia, valokuvaajia, kasvissyojia, ernuja ja mita näitä nyt on. Ja mä oon aina ollut ihan vaan minä. Edelleen jos joku kysyy multa harrastuksia mä sanon etta mulla on kamera ja ma luin joskus. Mutta kun ne tulee mun luo ja kysyy mita mä teen ma vastaan että "I travel". En kerran vuodessa viikonloppulomana tai aurinkorantana - niitä vaihtoehtoja sen kummemmin kritisoimatta - vaan pitkällä tähtäimellä, elämäntapana, liikkeessä. Reppu selässä ja tietämattä laisinkaan mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Ja se tekee mut aika onnelliseksi.

Mun facebook feediini pomppasi tänään kysymys "When was the last time you did something for the first time?". Mä kuuntelin eilen puolalaista kansanmusiikkia ja soin kaali-sieni pierogeja. Huomenna mä lähden ensi kertaa ihan oikeasti vaeltamaan vuorille ja mua vähän jännittää. Ja mua vähän kiinnostaa myos, nimittäin se mitä te vastaisitte tuohon kysymykseen! Milloin viimeksi te teitte jotain uutta ja mitä se oli?

Matkalla-matkalta-matkalle: Viimeisten kuukausien ajatukset

Mä lensin noin kuukausi sitten jalka paketissa Suomeen. Mulla oli tulehduksesta paranemaisillaan oleva polvi ja runnoutunut puoliksi tunnoton jalka. Sain vähän uutta perspektiiviä elämään ja sen haurauteen kun olin kolme viikkoa lähes kävelykyvyttömänä ensin Aasiassa ja sitten Suomessa. Silmissä vilkkuivat hidastetut kuvat lähestyvästä autosta ja törmäyksestä. Heikoimpina hetkinä googletin tietoa proteeseista kun multa meinasi loppua kaikki usko siihen, että tällä enää koskaan kävellään. Kävellään, mutta tunnottomia varpaita multa löytyy yhä kaksi ja mun jalkapöytää hipaisemalla mun koko jalasta lähtee tunto. Hermot kuulema palautuu jos on palautuakseen. Ja jossei palaudu niin kyllähän sitä kahdeksallakin varpaalla pärjää sanoi lääkäri.

Mun reissu lyheni siis varsin radikaaleista syistä kahdella kuukaudella. Ei paljon naurattanut lentokentällä pyörätuolikyydityksessä. Tosin ehkä vähän enemmän kuin viikkoa aiemmin Laosilaisessa sairaalassa missä mun infektoitunutta ihoa kaavittiin irti märillä räteillä ja partakoneen terillä vailla mitään puudutusta. Tai silloin kun hypin rinkka selässä keppien kanssa kaatosateessa Bangkokissa keskellä yötä. Mutta tälleen kokonaisuudessaan ei. Jalkaa enemmän mua kuitenkin harmitti juuri ja yksinomaan Suomeen paluu. Jos mulle olisi luvattu viikon tai kahde toipumisaika olisin pysytellyt Aasiassa ja jatkanut reissua parantumisen jälkeen, mutta eipä mennyt taas ihan ohjekirjojen mukaan kaikki. Mutta taas on yksi uusi maailman paras reissu takana.


Jos mun pitäisi kertoa mun reissusta lyhyesti sanoisin ettei sitä kuvaamaan löydy pitkiä eikä lyhyitä sanoja. Eikä siitä voi oikeastaan kertoa lyhyesti eikä pitkästi niin että joku ihan oikeasti ymmärtäisi miten jännän äärellä mä taas elämässä olin. Mun kaakkois-aasiassa vietettyihin kahteen ja puoleen kuukauteen mahtui nimittäin ihan kaikkea kiipeilyistä, kajakoinneista ja  canyoningista aina 30 tuntisiin bussimatkoihin, mun veressä lainehtivaan lattiaan, tuhanteen moottoripyörän takana vietettyyn kilometrin ja kaikenmaailman oivalluksiin. Siitä on paha pistää paremmaksi kun on revitelty sekä keholla ja mielellä tämmöisissä mittakaavoissa! "Even the richest man in the world can't buy your experiences", totesi eräs intialainen mies mulle taksissa ja mun oli pakko olla jokseenkin samaa mieltä!


Jos mä olisin koskaan heittänyt tänne minkäänlaista reissusuunnitelmaa joku tarkkanäköisempi olisi ehkä huomannut, että mulla jäi Vietnamin ja Kambodzan kertomusten välille yli viikon mittainen aukko. Sinne mahtui niin paljon tosi henkilökohtaisia tarinoita ja kokemuksia, etten tuntenut luontevaksi kirjoittaa niistä julkisesti. Toisaalta ne oli niin massiivinen osa mun matkalla olemista, etten osannut enää erottaa niitä mun tavallisista matkustuskertomuksista. Sama tapahtui sen jälkeen kun saavuin Laosiin. Mun elämässä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka tuli henkisesti lähemmäs kuin ehkä kukaan ennen. Niiden sanat ja ajatukset syöpyi mun omiin. Mun pääni sisällä oli lukemattomia hirmumyrskyjä jotka tuhosi kaiken tieltään.Mä löysin sellaisia yhteyksiä, joita en tiennyt enkä liioin uskonut olevan olemassa.  Ja sitten mun maailmasta tuli taas paljon jännittävämpi, selkeämpi ja jollain tapaa kauniimpi.

Jotkut sanoi että musta on tullut ihme hippi kun kuulivat mun lopettaneen lihansyönnin. Silmät pyörähtelivät muiden päässä kun aloin tietoisesti hankkiutua eroon massiivisesta omaisuudestani kutistaen tavaramäärän lopulta lähes puoleen. Mä tulin vain niin sairaaksi kaikkeen. Ajatukseen siitä, että jokin täytyi tappaa vain mun mielihyvän tähden. Ajatukseen materian tuottamasta onnellisuudesta sen jälkeen kun olin täysin tyytyväisenä kulkenut kuukausia matkassani vain rinkallinen tavaraa. Musta tuntuu vain siltä, että mitä pidempään mä vietin Suomen ja länsimaalaisen yhteiskunnan ulkopuolella sitä valheellisemmalta se mun silmissä tuntui. Ajatus siitä, että jonkun hyvä olo ja onnellisuus voi rakentua niin mustavalkoisten asioiden kuin omaisuuden ja rahan varaan, alkoi tuntua täysin sekopäiseltä. Vaikka mä olin ennenkin kyseenalaistanut ajatuksen elämän rakentumisesta tän tavallisen koulutus-työ-koti-perhe -ajatuksen ympärille tuntui se nyt mun silmissä entistäkin kieroutuneemmalta. Tai ei kieroutuneelta, koska maailmaan mahtuu aika monta miljardia ihmistä jotka rakentaa elämänsä just noiden juttujen varaan ja ne ihmiset on ihan okei sen kanssa. Epäsopivalta on ehkä parempi sana. Sellaiselta minkä ympärille mä en tunne että pystyisin elämäni rakentamaan ainakaan tällä hetkellä. Ainakaan juuri tuossa muodossa.

Suomessa oon viettänyt tasan kuukauden. Täällä kaikki oli jotakuinkin samalla tavalla kuin viime syksynä. Tai toissakesänä. Ihmisillä oli samat elämät ja jokseenkin samat päämäärät. Hurjan erilaiset kuin mulla nykyään, mutta ehkei se ole mikään ihmekään kun miettii miten erilailla me eletään. Fyysinen etäisyys kasvattaa myös henkistä etäisyyttä aikalailla. Joskus kun mä kävin keskusteluja ja mietin mielessäni sitä miten ihmisistä on tullut niin tuomitsevia, ahdasmielisiä ja rajoittuneita. Sitten mä tajusin että ne on ollut sitä aina. Mun silmiltä ja korvilta on vain pudonnut kasa filttereitä ja mun huomio on kohdistettu eri asioihin kuin joskus sillon pari vuotta sitten. Se on välillä aika hämmentävää, mutta toisaalta ehkä tääkin asia oli vaan jossain vaiheessa kohdattava.


Eli mihin tässä on tultu. Omat ajatukset kulkee taas vähän kirkkaammin ja silmät on taas vähän vähemmän sumeat maailmalle. Kaakkois-Aasian reissu ei ollut mitään mitä olin kuvittelut sen olevan, mutta samalla se oli paljon parempaa kuin mikään koskaan milloinkaan. Maailmassa ei oo kovin montaa parempaa tunnetta kun tien päällä olemisen tuottama onnellisuus ja vapaus! Se tuottaa sellaista samanlaista onnellisuutta ja vapauden tunnetta kun maailman kauneimman tähtitaivaan katselu kaukana kaupunkien valoista tai moottoripyörän selässä istuminen kun aurinko vasta nousee horisontissa. Ei varmaan tule yllätyksenä että tien päälle lähdetään siis jälleen.

Lennän kahden tunnin kuluttua Puolaan ja polkaisen käyntiin mun itä-Europpan retken! Mulla on jonkinasteisia suunnitelmia kuudeksi viikoksi, mutta sen jälkeen mulla ei ole aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan. Että samalla vanhalla kaavalla jatketaan. Aikaraja mulle tosin on olemassa, koska padadadampadaa mä astun tänä syksynä akateemisiin maailmoihin Skotlantissa. Pääaineena on antropologia mikä on jotakuinkin jännin juttu mitä maailmasta mun silmistä löytyy. Neljä vuotta pitäisi pystyä olemaan jokseenkin paikoillaan. Saa nähdä miten siihen taivutaan!

Mutta nyt katseet Puolaan! Palaillaan sieltäpäin reissujuttuihin ja jos ei palailla niin eiköhän kesän jälkeen vähintäänkin ala juttua löytymään. Koskaan kun ei vaan tiedä mitä elämässä tulee käymään!

Don Det

Meidän bussimatka rajan yli kestää yksitoista tuntia. Kiinalaisen tytön viisumi perutaan, koska se ei suostu maksamaan ylimääräistä kahta dollaria ja tukemaan maan jokseenkin korruptoitunutta tilaa. Me muut maksetaan mukisematta. Vasta eilen rajalla oli vedetty ase maksamasta kieltäytyneen ulkomaalaisen otsalle. Mitä sä aiot tehdä, tappaa mut? Niin se oli huutanut ja rajavartija oli naksauttanut vapaaksi aseen turvalukon. Rajanylitykset täällä on aina pelottavia. Byrokratiaa, korruptiota ja aseita. Voimassa olevilla säännöillä ei ole merkitystä. Jos sä et tee niinkuin käsketään sulta evätään paluu maahan. Sulta voidaan jopa evätä poistuminen maasta. Tai sulta voidaan velottaa summia kapinoinnista näiden laatimaa järjestelmää vastaan. Mä en koskaan oikein ymmärtänyt mitä korruptio merkitsi ja nyt siitä on tullut mulle arkipäivää. Mutta mun on silti vaikea nähdä korruptio minään muuna kuin ihmisten epätoivoisena tekona selvitä hengissä maailmankolkissa, joka taistelee köyhyyden ja kehittymättömyyden keskellä.

Kello on puolenyön kun hiivitään alas pitkin joenrantaa. Jollakin on taskulamppu, mutta sen valokeila osuu vain satunnaisesti omien askeleideni kohdalle. Portaita hädintuskin näkee niitä vierustavien lantionkorkuisien kasvien varjoilta. Valetut portaat vaihtuvat puiseen lankkuun kohti laituria. Se kolahtaa jokaisella askelmalla. Katsellaan muutaman minuutin verran pimeää jokea ja sitä reunustavia satoja bungaloweja. Vain muutamat niistä on valaistu. Kylän kaduilta ei kuulu pihaustakaan, mutta joenvarrella asuvat eläimet ja ötökät pitävät meteliä niidenkin edestä. Hypätään yhdessä taskulampun valossa pimeään jokeen. Vesi tuntuu yhtä lämpöiseltä kuin kesäyö. Tekee mieli lähteä virran mukaan, katsoa minne se vie. Jutellaan. Nauretaan. Kaksi meistä istuu laiturilla, toiset kaksi uivat joessa. Kunnes joku kirkaisee että tuolla on käärme ja meidät kiskotaan kahdessa sekunnissa ylös vedestä. Mä luulin pelkääväni käärmeitä ihan kuollakseni, mutta nyt mulla on tosi rauhallinen olo. Istun alas laiturille ja annan muurahaisten kiipeillä pitkin jalkojani. Jäädään siihen istumaan.

Kuuntelen lumoutuneena keski-ikäisen italialaisnaisen tarinoita maailmasta kaksikymmentä vuotta sitten. Se kertoo etelä-Amerikasta, missä joku paikallinen maksoi hänelle viisikymmentä sveitsin frangia naisen syljestä. Aasiasta, jota turismi oli vasta alkamassa tavoittaa - ajasta jolloin Balilla kuljettiin kanojen kansoittamilla paikallisbusseilla. Se kertoo omatoimimatkoistaan Afrikassa, malarian sairastamisesta Zansibarissa. Ja siitä miten se palasi kahdenkymmenen vuoden kuluttua takaisin. Se kertoo kymmenistä kaupungeista joita ei enää kykene tunnistamaan muuten kuin nimen perusteella, koska ihan kaikki on muuttunut. Se on aika pelottavaa. Mua yritetään puhua lähtemään Myanmariin, sanotaan että aika on nyt. Ja mua pelottaa jättää tilaisuus käyttämättä, koska on vain totta, että viiden vuoden kuluttua siitä uskomattomasta Myanmarista mistä mä niin kovasti kuulen tarinoita, ei ole mitään jäljellä.

Pyöräillään ympäri saaria, istutaan rantahiekkaan ja annetaan vain varpaiden kastua pelokkaina joen voimakkuudesta. Katsellaan vyöryviä vesiputouksia ja sukelletaan metrin syvyisessä kivikossa, koska ei onnistuta löytämään parempaa uimapaikkaa. Hiekka polttaa kaikkialla ja aurinko polttaa ihon kaikkialta kehosta. Kellutaan renkaiden varassa täysissä pukeissa alavirtaan ja yritetään olla tarttumatta joen kasvustoon kun väistellään ohi kaasuttavia veneitä. Syödään viittä erilaista currya ja kurpitsahamppareita. Opetellaan sanomaan kiitos ja hei laosiksi. Eikä tehdään yhtään mitään. Ollaan vaan. Kuvitellaan että millään maailmassa ei ole yhtään mitään väliä ja tilataan kolmas banaanishake vain koska me ollaan täällä juuri ja nyt. Se on aika hyvä syy olla onnellinen.

Maataan riippumatoissa joen varrella. Kello lähestyy jälleen puoltayötä. Ollaan sammutettu mökin lamppu tuhansien sen ympärille kerääntyvien ötököiden tähden, mutta gekot nauravat yhä katossa. Keinutellaan toistemme riippumattoja, ojennellaan olutpulloja eestaas ja puhutaan elämästä ja maailmasta ja kaikesta siitä mitä niihin mahtuu. Kun mä lähdin ensimmäisiä kertoja reissuun mun tavoitteena oli nähdä niin paljon kuin mahdollista. Nyt näkeminen on vaihtunut kokemiseen ja ihmisiin. Mä oon huomannut että kaikista arvokkaimpia asioita täällä on kohtaamiset ja mua jaksaa yhä hämmästyttää se miten jo muutaman yhdessävietetyn päivän jälkeen ihmisten välille voi kasvaa yhteys joka vetää vertoja vuosien ystävyydelle. Täällä on niin paljon minuja. Ihmisiä jotka tuntee ja ajattelee kuin minä. Sellaisia joille maailma on yhtä jännittävä paikka olla eksyksissä, koska kukaan ei juuri tiedä mistä ne tulee tai minne ne on matkalla. Ihmiset täällä kuuluu yhteen. Niiden kanssa voi käydä keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä ja ne ymmärtää. Kukaan ei tiedä vastauksia toisten kysymyksiin, mutta on helpottavaa ettei ole asioiden kanssa yksin. Että vihdoin kahdenkymmenen vuoden jälkeen mun ympärillä on ihmisiä, jotka on yhtä epävarmoja kaavoista ja ajatuksista siitä mikä elämässä on hyvää ja tärkeä.