lauantai 31. tammikuuta 2015

Ho Chi Minh

Vietnamissa kaikki on mukavia. On vaikea ymmärtää että ihmiset on ihan vilpittömiä tullessaan juttelemaan mulle kadulla tai istahtaessa mun viereen puiston penkillä. Eräs mies näyttää mulle valokuvia kodistaan ja perheestään ja antaa mulle juttutuokion päätteeksi lahjaksi viuhkan. Bussissa kuski kumartuu mua kohti, kertoo että olen kaunis ja antaa bussilipusta alennusta. Kaikki hymyilee mulle.

Sotamuseossa kukaan ei hymyile. Mun kanssa sampissa huoneissa kulkee satoja ulkomaalaisia, jotka kaikki katsoo samoja mustavalkoisia kuvia kuolleista ja myrkkypilviin hautautuneista seuraavan sukupolven mutaatioista kärsivistä lapsista. Miksi sotavalokuva palkitaan Pulitzerilla? Miksi jokin sota on laillinen ja toinen laiton? Onko väärin kauhistua ulkomaiselle medialle työskentelevien sodassa kuolleiden lukumäärää, kun seinällä kerrotaan, että kuvaaja pyysi lupaa ottaa kuvan uhreista sekuntteja ennen heidän ampumistaan? Miksi Venäjä ja Saksa tuntuvat olevan ainoita maita, joita syytetään lähihistorian joukkomurhista, kun USA lähetti kymmeniä tuhansia sotilaita surmaamaan miljoonia vietnamilaisia siviilejä?

Törmään illalla paikalliseen amerikkalaiseen ja istutaan alas oluelle. Kaksi tuntia myöhemmin istun moottoripyörän kyydissä Saigonin hektisessä liikenteessä. Täällä ei ole sääntöjä. Liikennevalot ovat suuntaa antavia, suojatiet on maalattu maahan vain muodon vuoksi enkä bongaa yhtäkään nopeusrajoitusta. Kypäriä täällä käytetään, joskin epäilen että päässäni heiluva esineestä on iloa tällaisissa nopeuksissa. Saa katsoa vain eteenpäin. Ihmiset takana väistävät. Toivon niin kun kiidetään satojen skoottereiden välissä öisen joen rannalla.

Konttaan Cu Chi tunneleissa metrejä maan alla. Ne ovat alle puolen metrin levyiset ja mitä pidemälle kuljen sitä matalemmalle katto vajoaa. Lopulta on vain ryömittävä eteenpäin. Kyynärpäät hankautuvat seiniä vasten ja pää kolahtaa tunnelin kattoon. Reppu roikkuu mahan alla, muualla sillä ei ole tilaa. Nämä ovat suurimmat turisteja varten laajennetut tunnelit. Näissä 250 kilometriä pitkissä tunneleissa eli viime vuosisadalla 16 000 vietnamilaista sotaa paossa. Syvimmät tunnelit ulottuvat kahdeksan metrin syvyyteen ja kylän asukkaat saattoivat viettää siellä seitsemäntoista tuntia päivästään. Vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Mua alkaa ahdistaa sillä sekunnilla kun mun edessä oleva tyttö katoaa kulman taakse eikä näköpiirissä ole ketään. Olen yksin pimeässä ja kylmässä maan alla.

Syödään japanilaista pitsaa ja hifistely alkupaloja japanilaisen korttelin hienostoravintolassa. Jos olisin hieno nainen mun kädessä olisi lasi viiniä Sapporon sijaan. Kovin hienoksi mä tunnen itseni siellä sushia syödessäni. Tai oileastaan joka päivä, olenhan mä kaikille miss tai madam. Ruoan jälkeen lähdetään taas ajamaan kilpaa ympäri kaupunkia muiden moottoruipyöräilijöiden kanssa. Mä rakastan sitä tunnetta kun adrenaliini virtaa suonissa. Ja sitä kun vietnamilainen tyttö laulaa baarissa täydellisesti jazzia ja mulla on kädessä pullo olutta joka on vettä edullisempaa. Ho Chi Minh on ihana.

Oli ihana. Sillä tällä hetkellä mä istun viiden metrin päästä valtamerestä palmupuiden alla syömässä vietnamilaisia pannukakkuja. Life is good.

2 kommenttia:

  1. Miten paljon aiot kierrellä Vietnamissa? Meinaatko käydä Hanoissa tai ylipäätään pohjoisemmissa kaupungeissa? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on täällä kaksi viikkoa aikaa ja oon mieluummin ottamatta stressiä siitä ehdinkö "nähdä ja kokea" kaiken eli näillä näkymin pysyttelen Hoi Anin alapuolella :) Saigonin lisäksi stoppeina ovat Muine, Dalat ja Mekong deltan suisto, mutta suunnitelmat on tosiaan niin auki, että voi olla että päädyn jonnekin ihan muuallekin :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...