Ulkomaille opiskelemaan? Mitä, missä, milloin ja miten?

Siinä vaiheessa kun mä päätin Kiinassa että ulkomaille on jäätävä ja yliopistoon lähdettävä mulla oli tosi suuria vaikeuksia löytää ns. tiivistä infopakettia siitä mitä kannattaa miettiä hakiessaan ulkomaille opiskelemaan, minne voi ja kannattaa hakea ja miten opiskelemaan haetaan näin ylipäätään. Informaatiota oli toki tarjolla runsaasti, mutta se tuntui olevan palasina siellä sun täällä: "Näin haet Britteihin", "millaista on opiskella Koreassa" tai "kannattaako lähteä Meksikoon opiskelemaan?". Koska mulla ei ollut mitään väliä minnepäin maailmaa lähden enkä näin ollen pystynyt googlettamaan tietoa yksittäisestä maasta tai edes maanosasta, mä olin aika hukassa sen suhteen mitä mun pitäisi ylipäätään ottaa huomioon yliopistoihin hakiessani. Käytännössä päädyin googlettamaan läpi puoli maailmaa ennen kuin tulin edes siihen päätökseen missä maanosassa mä tulisin opiskelemaan.

Yliopiston valitseminen on monen asian summa enkä mä usko että sitä täydellistä kaikki henkilökohtaiset vaatimukset täyttävää vaihtoehtoa on edes olemassa. Mä päätin kuitenkin listata mun silmissä oleellisimmat asiat mitkä kannattaa pitää mielessä jos ulkomailla opiskeleminen kutkuttaa mieltä! Jos aihe ei ole ajankohtainen kannattaa ehkä jättää teksti välistä koska asiaa on paljon. Mä yritin olla takertumatta pienimpiin yksityiskohtiin ettei tekstistä tulisi vielä pidempää, joten jotkut asiat on esitetty aika mustavalkoisesti.


Koulutuksen taso ja vastaavuus länsimaiseen/eurooppalaiseen/suomalaiseen tutkintoon

Siinä vaiheessa kun yliopistoa tai kohdemaata valitsee kannattaa ottaa huomioon tutkinnon vastaavuus niin Suomeen kuin länsimaihin verrattuna. Erot koulutuksen tasossa ympäri maailmaa on valtavat eikä tutkinnot paini samassa sarjassa toisten kanssa. Arvostettu koulu Aasiassa ei välttämättä ole arvostettu Euroopan työmarkkinoilla ja vaikka ajatuksena olisi hankkia tutkinto Thaimaassa ja työskennellä siellä loppuelämä kannattaa silti antaa vähän painoa sille mahdollisuudelle että elämä ja olosuhteet saattaa muuttua eikä itseään ole kiva löytää kymmenen vuoden kuluttua Lidlin kassalta siksi ettei kukaan ymmärrä kuinka hyvä Bangkokin yliopisto oikeasti on.

Jos ulkomaille lähtöä harkitsee kannattaa pitää mielessä että länsimaiset tutkinnot on usein kaikista arvostetuimpia. Vaikka mulla olisi ollut palava halu opiskella Kiinassa siitä ei päässyt yli eikä ympäri, että mun tutkinnolla ei todennäköisesti olisi ollut arvoa kenenkään muun kuin kiinalaisen silmissä ja mun työllistymismahdollisuudet olisi voineet olla todella huonot mun omalla alalla. Vaikka halu muuttaa Thaimaaseen olisi palava kannattaa siellä opiskelemisen hyötyjä ja haittoja oikeasti punnita. Oon kuullut tarinoita siitä miten jopa Briteissä opiskelleet ihmiset on palanneet Suomeen ja työnhakutilanteessa on suoraan kysytty vastaako tutkinto Suomessa suoritettua ja kyse on kuitenkin ollut Briteistä missä koulutuksen taso on yleisesti ottaen hyvä. Toisaalta on oleellista panna merkille ettei ulkomailla hankittu tutkinto ole aina ole pätevä Suomessa! Jos sä lähdet ulkomaille lukemaan esimerkiksi lakia sulla ei ole lakimiehen pätevyyksiä Suomessa. Tiettyjä töitä hakiessa on ulkomaiset tutkinnot tunnistettava Suomessa.

Asia ei ole täysin mustavalkoinen vaan yliopistorankingeja kannattaa katsella. Yksikään suomalainen yliopisto ei yltänyt tänä vuonna top50:een QS:n rankigeissa, mutta sen sijaan listalta löytyi useampi yliopisto Kiinasta, Hong Kongista ja Signaporesta vaikka Aasiassa ovatkin.


Yliopiston ja kurssien taso

Siinä missä yliopistot Suomessa tuntuu olevan jokseenkin samalla viivalla, on yliopistojen tason vaihtelevuus ja arvostus maailmalla todella suurta. Jos sulla on paperit Oxbridgesta tai Ivy-leaguesta sun ei tarvitse kantaa huolta huomisesta koska sä tulet työllistymään jo pelkällä yliopiston nimellä näin kärjistettynä. Eliittikoulut on massiivinen sijoitus jotka maksaa itsensä takaisin ns. "taatulla työllistymisellä" siinä missä tavallisissa yliopistoissa opiskeleville tulevaisuus on aika pitkälti kiinni omasta aktivisuudesta, taidoista ja suhteista. Suurimmalla osalla maista on omat ns. eliitti-yliopistot tai eliitti-tutkinnot ja vaikka yliopistoilla ei olisi Oxbridgen leimaa niin niiden arvo kuitenkin tiedostetaan. Esim. kiinalaiselle Tsinghuassa opiskeleminen on menolippu loistavaan tulevaisuuteen siinä missä St. Andrews on Skotlannissa todella arvostettu yliopisto. Kysymys kuuluu onko yliopiston tasolla merkitystä mikäli kyseessä ei ole eliitti-yliopisto? On ja ei. Suomalaisesta näkökulmasta ei ehkä niinkään, mutta mun ymmärryksen mukaan ainakin Briteissä yliopiston nimellä on paljon painoarvoa eikä sun tulevaisuuden työpaikat välttämättä katsele pelkästään sun yliopistoarvosanoja vaan myös sitä mistä koulusta olet valmistunut. Aberdeenin yliopisto ei ole ranking-listojen kärjessä mutta se on silti arvostettu yliopisto.

Vaikka yliopisto olisi hyvä se ei kuitenkaan takaa, että tietty kurssi edustaisi yliopiston parhaimmistoa. Kaikilla yliopistoilla on heikkoutensa ja vahvuutensa ja kurssien taso vaihtelee hurjasti koulusta riippuen! Googlailin nopeasti Aberdeenin sijoituksia kansainvälisillä listoilla ja yliopisto oli rankattu tänä vuonna sijalle 137. Environmental studies sijoittui kansainvälisellä tasolla sijoille 50-100, lakitutkinto 100-150 ja economics 150-200 eli eroa on. Brittienkin sisällä tutkintojen välillä oli suurta eroa. Aberdeenin lakikoulu oli sijalla 11/100, Business-tutkinto 20/117 ja Politiikan opinnot 35/83. Pelkkä yliopiston maine ei siis takaa että tutkinto olisi hyvä. Kannattaa myös olla yhteydessä yliopiston opiskelijoihin ja kysellä tarkempia tietoja koulutuksen tasosta ja kursseista, koska rankingitkaan ei kerro koko totuutta. Mä hylkäsin lopulta kokonaan ajatukseen Ruotsiin lähdöstä, koska kuulin vain negatiivista palautetta kursseista joille olin hakenut.

Lisäksi vaikka suuntautuminen ei ehkä kandi-tasolla ole vielä äärimmäisen tärkeää voi silti hakuvaiheessa tutkia mihin yliopistot painottaa tutkintojaan. Jokaisella alalla on omat painotuksensa ja mikäli esim. antropologiassa haluaa suuntautua pohjoisiin kulttuureihin on Aberdeen huomattavasti parempi vaihtoehto kuin muut antropologian tutkinnot Skotlannissa.


Tutkinto, sen pituus ja rakenne

Mielipiteitä on monia mutta mun mielestä yliopistoon ei ole mitään järkeä lähteä jos sulla ei ole mitään tietoa tai varmuutta siitä mitä haluat opiskella. Lukion jälkeen ihmisillä on yleensä älyttömät paineet päästä opiskelemaan jotain ja nimenomaan se yliopistoon pääseminen ja opiskeleminen on tärkeämpää kuin se mitä opiskelee. Vaikka Suomesta opinto- ja asumistuet saakin kannattaa silti harkita haluaako niitä tuhlata tutkintoon joka ei välttämättä ole se oma juttu. Eihän sitä täyttä varmuutta koskaan saa, mutta aika harva mun suoraan lukiosta yliopistoon suunnanneesta kavereista on päätynyt lopulta opiskelemaan sitä alaa mikä silloin lukiosta valmistuttua tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Viisastuuhan sitä "väärääkin" alaa opiskellessa paljon, mutta toisaalta mä viettäisin mieluummin pari vuotta pitäen hauskaa ja miettien mitä haluan tehdä kuin käyttäen kaikki opintotuet tutkintoon joka on ehkä oma juttu ja mahdollisesti maksaen vielä älyttömiä lukukausimaksuja.

Moni lähtisi varmasti kiistelemään senkin suhteen että onko mitään järkeä lähteä kouluttamaan itseään alalle joka ei takaa työllistymistä tai jonka koulutus ei palkkansa puolesta ns. maksa itseään takaisin. Mä oon kuitenkin aina olut sitä mieltä että jos lähdetään opiskelemaan niin tottakai opiskellaan alaa joka itseään kiinnostaa! Omat mielenkiinnot ykkösenä ja palkkaus ja työtilanne kakkosena! Tottakai tää on vähän kaksipiippuinen juttu ja mä voin rehellisesti sanoa että jos mä joutuisin maksamaan koulutuksesta yhtä paljon kuin suuri osa maailmasta raha voisi painaa vähän enemmän vaakakupissa. Suomessa ja monessa Euroopan maassa opiskelu on kuitenkin ilmaista ja sen takia mullakin on ollut mahdollisuus lähteä opiskelemaan sitä omaa juttua.

Tutkinnon pituus riippuu aika pitkälti opiskeltavasta alasta sekä opiskelumaasta. Ulkomaille haettessa haetaan yleensä pelkkään kandintutkintoon siinä missä Suomessa yliopistoon pääsy mahdollistaa yleensä myös maisterin paperien hankkimisen. Kandi on ulkomailla yleensä kolme vuotta ja pisimmillään jopa viisi. Suomeen verrattuna opintojen rakenne on kuitenkin monesti erilainen ja joustomahdollisuutta opiskelujen suorittamiseen käytettävän ajan suhteen ei juuri ole. Skotlannissa kandin paperit saa yleensä neljässä vuodessa eikä sitä voi nopeuttaa millään tavalla. Mulla on kuitenkin mahdollisuus "jäädä luokalle" mikäli en läpäise mun kursseja ja tällöin mun tutkinnosta tulee automaattisesti viisivuotinen. Viisivuotisia kandin tutkintojakin Skotlannista löytyy, mutta kannattaa punnita onko pelkkä kandi viiden vuoden opiskelujen arvoinen kun Suomessa samassa ajassa pystyy hankkimaan jo maisterin tutkinnon. On hyvä kuitenkin mainita että maisterin tutkinto kestää esim. Skotlannissa vain vuoden. Opiskelu Skotlannissa on lisäksi paljon "lukiomaisempaa" ja valvotumpaa kuin Suomessa eli sun läsnäoloa pidetään silmällä, poissaoloihin puututaan etkä sä voi juuri alkaa lorvailemaan.

Yliopistosta ja opiskelumaasta riippuen kannattaa myös selvittää kuinka helppoa tutkinnon vaihtaminen on mikäli sivuaine osoittautuu pääainetta kiinnostavammaksi. Aberdeenissa pääaineen vaihto käy sormia napsauttamalla, mutta oo kuullut että tilanne on aika erilainen jo ihan Skotlannin sisällä. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon että esim. Aberdeenissa sä opiskelet ensimmäisinä vuosina käytännössä vain sivuaineita. Vaikka mulla on kaksi pääainetta ne muodostaa silti vain puolet mun kursseista ensimmäisenä ja toisena vuotena.


Koulutuksen ja maan hintataso

Lukukausimaksut. Utopinen ajatus suomalaiselle joka mieluummin valittaa opintorahan pienuudesta kuin iloitsee ilmaisesta koulutuksesta. Faktahan on se että ulkomailla opiskelu ei usein ole ilmaista ja lainaa joutuu todennäköisesti nostamaan mikäli tutkinnon mielii suorittamaan. Lukukausimaksut vaihtelee pitkälti maasta ja tutkinnosta riippuen. Euroopassa lukukausimaksut on Brittejä lukuunottamatta yleisesti ottaen tosi pieniä. Ainakin Hollannissa, Irlannissa, Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa ja Ranskassa lukukausimaksut pyörii yleisesti ottaen muutaman tonnin kieppeillä. Ainakin Norjassa, Ruotsissa ja Skotlannissa opiskelu on täysin ilmaista. Aasiassa lukukausimaksut on yleiseen hintatasoon nähden korkeita, mutta alle viidellä tonnilla per lukukausi pärjää yleensä silti hienosti. Jenkit, Kanada ja Australia on kaikista kalleimpia vaihtoehtoja ja lukukausimaksut on Brittien tapaan helposti sen kymppitonnin vuodelta. Lukukausimaksut vaihtelee kuitenkin suuresti myös maiden sisällä mikä kannattaa pitää mielessä vaihtoehtoja tutkiessa.

Kannattaako ylipistosta sitten maksaa jos se on mahdollista käydä ilmaiseksi? Se lienee jokaisen oma valinta. Mä puhuin aiemmin eliittiyliopistoista ja totesin että ne on musta hyvä sijoitus. Sulla voi olla kymmenien tuhansien eurojen lainat Oxfordin lakikoulujen jälkeen mutta sulla on todennäköisesti myös työpaikka ja sun tulot on niin suuret että pystyt maksamaan lainat takaisin. Vastaavasti voidaan miettiä onko järkeä lähteä opiskelemaan vaikka valokuvausta tai antropologiaa ja pulittaa tutkinnoista kamala summa jos töitä ei ole tai palkkaus on niin huono että päätyy kuitenkin lopulta sinne Sainsburyn kassalle yrittäessään maksaa velkoja pois. Näin kärjistetysti. Mä en henkilökohtaisesti lähtisi ottamaan kymmenien tuhansien eurojen lainoja vain ulkomailla opiskelemisen ilosta, mutta tosi monet ottaa ja on ihan sinut asian kanssa!

On ihan eri asia muuttaa Turkuun opiskelemaan vailla lukukausimaksuja ja pulittaa vuokraa opiskelijakämpästä laskuineen 400€ kuukaudessa kuin muuttaa Lontooseen, missä lukukausimaksut on kymppitonnin luokkaa ja huoneen vuokraamisesta pulittaa helposti 800€ kuukaudessa. Hintataso maiden ja kaupunkien välillä on ihan hurja ja vaikuttaa aika oleellisesti siihen kuinka paljon lainaa joutuu ottamaan tai säästöjä käyttämään. Oleellisimpia asioita jotka kannattaa ottaa huomioon on vuokra sekä ruoan hinta. Aasiassa yliopistot tarjoaa yleensä todella edullisia opiskeluasuntoloita jopa kalliimmilla alueilla. Skotlannissa ruoka on halvempaa kuin Suomessa, mutta yliopiston edullisimpien asuntoloiden huonevuokra kaupungin laidalla on vajaat 600€/kk. Australiassa kaikki on kallista ja mikäli mä lähtisin vaihtoon joutuisin maksamaan yliopiston asuntoloista vuokraa lähes 300€ viikossa. Budjettiin kannattaa lisätä myös mahdolliset lentokustannukset koska on ihan eri asia lentää Suomeen jouluksi Saksasta kuin Australiasta.


Kielitaito ja kohdemaan ja kaupungin miellyttävyys

Ulkomaille lähtiessä kannattaa punnita onko oma kielitaito niin hyvä että sillä pärjää ja riittääkö energia opiskelun lomassa myös kielen kanssa temppiluun ja sen tuomaan ylimääräiseen työhön. Mä olin puhunut englantia pääkielenä kuluneet kaksi vuotta ja koin puhuvani sitä sujuvasti, mutta mulla menee silti yhä kaksinkertainen aika lukea akateemiset tekstit läpi natiivipuhujaan verrattuna vaikka esim. luentojen seuraamisen suhteen mulla ei ole mitään ongelmia. Monet yliopistot kyselee IELTS:ejä ja muita kielitestejä varmistaakseen että opiskelijoiden englanti on tarpeeksi hyvä mutta ei sekään välttämättä mitään takaa. Mä kirjoitin englannista M:n mutta aika heikolla pohjalla olisin ollut jos olisin suoraan yliopistoon lähtenyt. Yksi mun lukion luokkakavereista kirjoitti L:n paperit ja lähti Saksaan opiskelemaan, mutta vaikka tyyppi puhui sujuvaa saksaa oli kielellä opiskelu yksinkertaisesti liian haastavaa ja koulu jäi kesken. Extra-työtä on siis todennäköisesti luvassa.

Toinen aika oleellinen juttu on kohdemaa. Minne tahansa sä lähdetkin sä joudut asumaan siinä maassa ja kaupungissa vähintään seuraavat kolme vuotta. Kohdemaan kielen ymmärtäminen helpottaa arkielämää suuresti, kavereita löytyy myös helpommin expat-piirien ulkopuolelta eikä sun tarvitse tuhlata ylimääräistä energiaa paikallisen kielen opettelemiseen. Jos Suomeen on kovin läheiset suhteet eikä ulkomailla ole tullut vietettyä pidempiä ajanjaksoja kannattaa harkita sitä haluaako lähteä maailman toiselle puolelle keskellä aivan vierasta kulttuuria ja sitoutua opiskeluihin siellä. Joillekin se voi olla myös mahtava seikkailu!

Kaupungin koolla ja sijainnilla pitäisi olla myös aika paljon vaikutusta yliopiston valinnassa. Vaikka pienessä norjalaisessa kalastajakylässä olisi tosi kiinnostava yliopisto haluatko sä muuttaa keskellä ei-mitään ja elää samoissa pienissä yliopistopiireissä seuraavat kolme vuotta? Haluatko sä muuttaa opiskelemaan pohjois-Kiinalaiseen kaupunkiin, jossa sä olet ainoa länsimaalainen eikä ulkomaalaista seuraa ole tarjolla muutamaan sataan kilometriin? Todennäköisesti et. Tai jos haluat niin hienoa, ainakin sä tiedät mitä haluat! Kuitenkin jos sä tiedät että isot kaupungit on sun juttu ja sä tarvitset menoa ja meininkiä Skotlannin perukoille muutto ei ehkä ole se kaikista otollisin vaihtoehto. Terveisiä vaan Aberdeenista, seuraavaan "suurkaupunkiin" on matkaa kolme tuntia julkisilla.


Miten ja milloin haetaan?

Käytännössä milloin vain. Aikaisimmillaan yliopistohaut alkaa vuotta ennen opintojen alkua, mutta vastaavasti kouluihin haetaan joissain maissa vain kuukausia ennen opintojen alkua. Toisinkuin Suomessa haut ei välttämättä ole maanlaajuisia vaan joudut mahdollisesti hakemaan joka kouluun erikseen. Toisaalta vaikka hakuprosessi olisi yhtenäinen on mahdollista että tiettyihin kouluihin tai tutkintoihin hakupäivämäärä on huomattavasti aiemmin kuin toisilla. Briteissä Oxfordin ja Cambridgen sekä suurimman osan lääketieteen tutkintojen osalta hakuaika umpeutuu jo edellisen vuoden lokakuussa siinä missä deadline on muiden kurssien osalta vasta tammikuussa. Hollannissa hakeminen on täysin yliopistokohtaista ja deadline voi vaihdella missä tahansa talven ja kevään välillä. Vastaavasti Saksassa haut keskittyy kesälle. Poikkeuksia löytyy myös jokaisesta maasta ja erityisesti lääketieteen ja taiteen tutkinnoille hakupäivämäärä voi olla huomattavasti aikaisempi kuin muilla tutkinnoilla.

Hakuprosessit vaihtelee myös suuresti maakohtaisesti. Siinä missä Suomessa haetaan papereilla ja pääsykokeilla monissa maissa pääsykokeita ei ole lainkaan mutta hakija joutuu kirjoittamaan motivaatiokirjeen ja hankkimaan suosituksia. Yliopistot laittaa edellä mainituille hyvin paljon painoa eli pelkillä arvosanoilla ei välttämättä kauhen pitkälle pötkitä. Hakujärjestelmät on joko maanlaajuisia tai yliopistokohtaisia ja jälkimmäisen tapauksessa esim. suositusten määrä voi vaihdella, Hollannissa jotkut tutkinnot pyysivät peräti kolmea. Luonnollisesti mikäli yliopistoihin haetaan erikseen voi opiskelupaikan valita myöhemmin sen perusteella mihin pääsee sisälle eikä kohteita tarvitse laittaa järjestykseen hakuvaiheessa. Briteissä haku on maanlaajuinen, mutta jokainen yliopisto lähettää ns. "tarjouksen" opiskelupaikasta ja lopullisen valinnan voi tehdä vasta kuukausia haun jälkeen.

Osa yliopistoista vaatii myös englanninkielen tasokokeen suorittamista ennen yliopistoon hyväksymistä, mutta sitä ei yleensä vaadita hakuvaiheessa vaan sen suorittamisesta tulee erillinen pyyntö.


Brittien, Irlannin, Ruotsin ja Hollannin hauista parilla sanalla

Kun mä hain vuosi sitten opiskelemaan mulle myönnettiin Skotlannin lisäksi opiskelupaikan myös Ruotsista. Irlanti oli mulle kakkosivaihtoehto ja Hollanti kolmonen ja vaikka kumpaankaan en papereita lopulta edes lähettänyt tuli järjestelmään tutkittua aikalailla. Alla lyhyesti mitä kautta ja milloin haetaan, kysymyksiä voi esittää mikäli niitä tulee vastaan! Ja jos jollain on kokemusta jonkun muun maan hauista lisään sen toki mieluusti listalle. The Complete University Guide, Top Universities, Study in Europe, Isory (britit) ja Maailmalle.net on hyviä sivustoja joilta löytyy paljon infoa yliopistoista, niiden rankingeista ja hakuprosesseista.

Britit - UCAS: in yhteishaku. Deadline on valtaosalla yliopistoista tammikuussa ja hakuvaiheessa vaaditaan arvosanojen lisäksi motivaatiokirje ja suositukset. Yliopistoja ei tarvitse laittaa mieluiseen järjestykseen vaan valinnan voi tehdä myöhemmin.

Irlanti - CAO:n yhteishaku. Deadline on yleensä helmikuun alussa ja hakua varten vaaditaan ylioppilastodistuksen (mikäli sellainen on) käännös ja monia tutkintoja varten kuusi kirjoitettua ainetta. Valinnan lopullisesta yliopistosta voi tehdä myöhemmin.

Hollanti - Yliopistokohtaiset haut. Jokaisen yliopiston sivuilta löytyy tietoa hakuprosessista ja deadlineista. Mun katselemieni tutkintojen kohdalla ne vaihteli helmikuusta toukokuuhun ja vaatimukset vaihteli pelkistä arvosanoista useisiin suosituksiin ja motivaatiokirjeisiin.

Ruotsi - Antagning.se yhteishaku. Laita yliopistot mieluiseen järjestykseen, liitä suomenkielinen ylioppilastodistus (mikäli sellainen on) ja laita paperit menemään. Hakuaikaa huhtikuuhun.

Loch Ness

Aurinko paistaa sisään bussin ikkunasta ja maailma mun ympärillä hukkuu kultaiseen valoon. Mun ympärillä on tuhansia peltoja ja kukkuloita. Bussi koukkaa jokaisesta päätien liikenneympyrästä pienen pieniin kyliin, joilla on kaikilla samanlaiset pienet aukiot, harmaasta kivestä rakennetut talot ja muutama kirkko. Mun mielikuvat tiheästi asutusta Briteistä on muuttuneet aika radikaalisti tänne muuton jälkeen. Skotlanti tuntuu sekoitukselta valtavia erämaita ja peltojen vuoraamaa maaseutua, jonne on sinne tänne sijoiteltu pikkuisia kyliä ja muutama pieni suurkaupunki. Matka Aberdeenistä Invernessiin kesti bussilla neljä tuntia ja suurimmassa kaupungissa jonka ohi huristeltiin oli kaksikymmentätuhatta ihmistä.

Aurinko katosi näköpiiristä bussimatkalla Loch Nessille ja taivallee ilmestyi pilviverho. Hypättiin pois Urquhartin linnalla ja jostain syystä me oltiin kuviteltu, että järveä reunustaisivat kävelypolut tai että järvenranta olisi ylipäätään tavallisen tallaajan saavutettavissa. Eipä ollut. Ei maksettu kymmenen punnan sisäänpääsyä huonoimmille Skotlannissa näkemilleni raunioille ja näin ollen ei päästy ihailemaan järveä sen rannalta. Ei keksitty mitä muutakaan oltaisiin voitu tehty joten päätettiin tallata takaisin edelliseen kylään.

Niillä kukkuloilla on pieniä sinne tänne ripoteltuja suloisia taloja, lukematon määrä lampaita ja syksyn värinen metsä. Hevoset vaeltelivat pelloilla ja mä hypin onnellisena tien laidalta toiselle katsomaan lampaita, joista yksikään ei ollut kovin kiinnostunut mun läsnäolostani. Kylästä löydettiin käsityömarkkinat ja saatiin maistiaisiksi itsetehtyä nugaata joka oli äärettömän makeaa. Suklaa-appelsiinit maksoi ruokakaupassa vain punnan ja löydettiin vahingossa alueen kartta kun etsittiin istumapaikkaa lounasta varten. Järven rannalle ei ollut ensimmäistäkään polkua, mutta kylää ympäröivät kukkulat olivat niitä täynnä. Valittiin summanmutikassa yksi.

Reitti vei meidät läpi peltojen ja mutaisten polkujen kohti metsää, jonka saavutettuamme polku lähti hiljalleen kiemurtelemaan ylös kukkulan lakea kohti. Jouduin heittämään laukkuun sekä takin että villapaidan. Otettiin muutama hyvältä vaikuttava oikopolku ja päädyttiin ihan toiselle reitille ja lopulta kokonaan ulos reitiltä kun kivuttiin ylös erästä kallionseinämää. Sen laella meitä vastaan hyppi suurta kaksi koiraa, jotka pian katosivat metsään vanhemman pariskunnan perässä. Me heitettiin laukut kalliolle ja istuttiin sen reunalle katsomaan alas laaksoon aukeavaa näkymää. Se tuntui koko alueen lailla hukkuvan syksyn väreihin, joita yksikään mun valokuvistani ei onnistunut tallentamaan. Puiden oksilla roikkui naavaa ja lehmä ammui jossakin. Istuttiin penkille syömään hummusta ja aamu-unisina pilkottuna kasviksia.

Pimeän tultua värjöteltiin tunnin verran bussipysäkillä. Oltiin luettu aikataulua väärin ja kylässä kaikki oli kiinni. Invernessissä istuttiin loppuilta pubissa ja päädyttiin vahingossa puolalaiseen ruokakauppaan, jossa mä hipelöin innoissani pierogeja. Bussiasemalla meidän matkaan lyöttäytyi jokseenkin sekava rastatukkainen mies, jota meidän bussikuski ei ollut ottaa kyytiin. Kuski julisti tomerana ettei aineita nauttineita nuoria miehiä tarvitsisi päästää bussiin lainkaan, käski tämän olla ottamatta kontaktia keneenkään ja huuteli matkustajille että mikäli miehestä olisi harmia hänelle olisi ilmoitettava ja poika lentäisi samantien bussista. Ei sillä ollut tarpeeksi rahaa bussilippuun ja iloisena se jutteli takana istuvalle naiselle koko matkan, mutta niin vaan mies ajettiin päätepysäkilleen ja siellä kuski varmisteli että onhan joku tulossa häntä hakemaan ja kehoitti tyyppiä pitämään huolta itsestään. Siinä mä taas mietin että voi miten paljon mä tykkään Skotlannista. Täällä tuntuu jokaisella olevan sydän paikallaan.

Jos jollain on muuten tarjolla vinkkejä sen suhteen minne voisin tuhlata muutaman päivän lomastani kuulisin niitä mieluusti. Lähden Lontoosta näillä näkymin 9.1. ja Glasgowssa pitäisi olla 15.1 eli mulla olisi vajaa viikko tanssahdella jossain päin Brittejä vailla velvollisuuksia. Rajoituksena on lähinnä että paikkojen pitäisi olla megabussilla saavutettavissa (eli sinne pääsee Lontoosta ja sieltä pääsee Glasgowiin jotain kautta) ja sieltä pitäisi löytyä mieluisaa tekemistä jota varten ei tarvita paksua lompakkoa. Mieluusti ei tietysti lompakkoa lainkaan! Oon katsellut Walesia, mutta en tiedä yhtään kannattaako sinne mennä talvella saati sitten pitäisikö mulla olla siellä auto käytössä että pääsisin näkemään jotain. Toisena vaihtoehtona olisi jonkinlainen kombinaatio kaupungeista Liverpool, Manchester, Leeds, Sheffield ja Birmingham. Tai sitten Manchester yhdistettynä joko Bristoliin, Oxfordiin tai Chesteriin ja Peak Districtiin. Eli jos jollain on kokemuksia edellä mainituista paikoista ja kaupungeista kuulisin mieluusti minne niistä kannattaa/ei kannata mennä. Tai jos jollain on mainita joku ultimate must see paikka Briteissä joka sijaitsee välillä Lontoo-Skotlanti eikä ollut listalla niin siitäkin kuulisin mieluusti!

Skotlantilainen yliopisto hämmentää

Mä päädyin lopulta Suomeen viettämään kaksi viikkoa mun lomasta ja oon eilisillasta lähtien yrittänyt selvitä suomalaisen arjen keskellä. Ja nimenomaan selvitä. Olin pyörtyä järkytyksestä kun jäin Ikeassa pitelemään vessanovea auki muutaman askeleen päässä tuleville ihmisille eikä yksikään lausunut kiitosta. Myöhemmin illalla kaupanovi läimäistiin kiinni suoraan mun nenän edestä. Siinä sitten hengiteltiin syvään vaikka mieli teki lähinnä kirota koko maailma maanrakoon. Kuinka ihmiset voi olla noin helvetin töykeitä? Muistui sitten mieleen että nyt ollaan Suomessa eikä mun ehkä kuulu odottaa sen suurempia kiitoksia tai mukavia tekoja tuntemattomilta. Löytyy täältä kuitenkin kädessä pideltävä suihku, itsestään täyttyvä jääkaappi ja sänky jonka läpi en kykene tuntemaan ainuttakaan jousta, että ehkä mun pitäisi yrittää keskittyä enemmän näihin positiivisiin puoliin.

Ajatuksena oli kuitenkin tulla purkamaan läpi ajatuksia ensimmäisestä semesteristä tai lähinnä asioista jotka on nostattaneet suurta hämmennystä. Tää postaus tulee olemaan jokseenkin negatiivinen joten mainittakoon vielä erikseen että mä todella tykkään opiskelusta, mun yliopistosta ja Aberdeenista ja ensimmäinen semester oli kaikinpuolin mahtava! Oon vaan suuresti hämmästynyt ja ärsyyntynyt monista yliopistokäytännöistä täällä.

Mä olin etukäteen valmistautunut siihen, että tosi moni mun kurssilaisista olisi todennäköisesti mua nuorempi, vähemmän kypsä ja suhtautuisi opiskeluun vähän mua löysemmin. Mä olin kuitenkin pöyristynyt siitä, miten epäkypsiä ja epäkunnioittavia tosi monet mun kurssilaisista oli ja miten vähän monilla oli oikeasti kiinnostusta opiskelua kohtaan. Niillä kursseilla joissa läsnäololista ei kiertänyt luokkaa paikalla oli noin puolet opiskelijoista. Kurssilla jolla ei ollut listaa eikä loppukoetta, oli paikalla semesterin loppupuolella kaksikymmentä opiskelijaa kahdensadan sijaan. Mitä sitä nyt turhaan paikalle raahautumaan jos läsnäolo ei vaikuta arvosanaan eikä koetta varten tarvitse opiskella? Esseitä ihmiset alkoi kirjoittaa paria päivää ennen deadlinea ja kokeisiin luetaan korkeintaan pari viikkoa, mieluusti vielä vähemmän. Luentosaliin raahautuminen tai sieltä poistuminen oikeaan aikaan tuntui olevan äärimmäisen haastavaa todella monelle. Jokainen myöhästyy joskus, mutta musta oli ihan käsittämätöntä että porukka käveli vaan pokkana ulos salista kesken luennon jos aihe ei sattunut kiinnostamaan. Mieleen nousi ihan puhtaasti kysymys siitä että mitä nää ihmiset tekee täällä kun opiskelu ei näytä kiinnostavan. Jokainen saa vapaasti valita opiskeleeko vai ei sekä oman tutkintonsa ja kurssinsa eli sen suhteen ei pitäisi nousta ongelmia. Näitä too cool for school lapsia löytyi myös meidän asuntolasta aika paljon. Mikään muu ei tunnu kiinnostavan kuin biletys. Mulla sanottiin aina että on mahdotonta olla pääsemättä ensimmäisen vuoden kursseja läpi jos niiden eteen tekee yhtään töitä ja ensimmäisten semesterin osalta voin allekirjoittaa asian täysin. Silti mun vuosikursseilta löytyy useita luokalle jääneitä opiskelijoita enkä mä voi kuin ihmetellä että mitä ihmettä ne on oikein täällä viime vuonna tehneet.

Pakko myöntää, että myöskään yliopiston henkilökunta ja yliopiston koekäytännöt eivät juuri kannusta opiskelemaan. Ensimmäisen ja toisen vuoden arvosanoilla ei ole mitään merkitystä mikä käytännössä johtaa siihen, että kokeisiin opiskellaan tasan sen verran että niistä päästään läpi. Mä ajattelin ensin että tää ajatusmalli tulee pelkästään opiskelijoilta. Että mitä väliä vaikka mä saisin D:n enkä A:n koska sillä ei ole mitään merkitystä mun tulevaisuuden kannalta? Että ihan hyvin voin pitää hauskaa koko semesterin ja uhrata sitten viikon tai pari päivää kokeisiin lukemiseen kun kokeet alkaa. Väittäisin että aika harva on tullut ajatelleeksi että ne opiskelee tällä hetkellä pohjaa seuraavien vuosien opinnoille ja vaikka ne ei tällä hetkellä olisi ongelmissa huonojen arvosanojen takia ne tulee olemaan vuoden päästä kun niillä ei ole mitään käsitystä perusteista. Tiedättekö mä voisin olla jopa ihan ok tän asian kanssa, koska se ei oikeasti nouse monen mieleen, mutta musta oli ihan käsittämätöntä että meidän politiikan luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan vain muutaman aiheen kunnolla ja pelaamaan omille vahvuuksille, koska jokaisesta kurssin aiheesta tulisi kysymys kokeeseen. Mun suu loksahti oikesti auki. Tyyppiä ei näyttänyt sen kummemmin kiinnostavan oppiiko kukaan mitään kunhan päästään kaikki kokeista läpi. Yliopiston koekäytännöt muuttui viime vuosista siinä määrin, että meillä tosiaan kysymys/kysymyksiä jokaisesta aiheesta ja saadaan vapaasti valita mihin vastataan. Arvatkaapa vain kuinka montaa opiskelijaa kiinnosti käydä läpi enemmän kuin kolme tai neljä aihetta? Niitä nauratti kun porukka pänttäsi viikkotolkulla kun vähemmälläkin pärjää. Mä nauroin siinä vaiheessa kun sain koepaperin eteeni ja suurin osa kysymyksistä oli yhdistelmiä useammasta eri aiheesta ja "vähemmälläkin pärjää" porukka käveli salista ulos ensimmäisen tunnin jälkeen.

Mä oon ollut aika yllättynyt siitä miten paljon mun kurssien taso vaihtelee. Siinä vaiheessa kun mä hain Britteihin opiskelemaan ja monet toitotti miten tärkeää on valita hyvä yliopisto ja hyvälaatuinen kurssi niin eipä tullut mieleenkään että se ero voi olla oikeasti näin iso. Antropologian laitos Aberdeenissa on tosi arvostettu ja sen huomaa kyllä kaikin puolin opetuksen tasosta. Mun antropologian tutoriaaleilla syvennyttiin luennoilla käytyihin aiheisiin, käytiin keskusteluja ja meidän tutor pisti meidät oikeasti miettimään asioita ja yhteyksiä. Politiikan tutoriaaleilla puolestaan vain muutamalla oli minkäänlaista aihetta tai rakennetta ja kaikki tutoriaalien keskustelut käytiin kolmen poliittisesti hyvin aktiivisen henkilön kesken ja kyseisten henkilöiden mielipiteet tuntuivat olevan ainoita joista meidän tutor oli edes kiinnostunut. Luentojen osalta antropologian luennoitsijat on olleet tosi intohimoisia aihettaan koskien, käyneet läpi rutkasti esimerkkejä ja omia kokemuksia ja luentojen jälkeen on vain jäänyt sellainen tunne että nää ihmiset rakastaa palavasti tätä alaa. Mun Global Issues Global Religions kurssin luennoitsijat oli myös tosi innostuneita luennoimaan ja kiinnostuneet myös opiskelijoiden mielipiteistä, mutta Latinalaisen Amerikan kurssilla mun luennoitsija ei saanut taiottua pienintäkään intohimon hippua opetukseensa ja politiikan kurssilla oli tasan yksi luennoitsija joka tuntui oikeasti olevan kiinnostunut asiasta josta puhui ja saamaan opiskelijat ajattelemaan. Vähän samansuuntaista menoa oli myös arvosanojen osalta. Politiikan ja Latinalaisen Amerikan kursseilla kaikki tuntui saavan esseiden arvosanoiksi joko A3, B2, C2 ja D2 eli ns. keskiarvosanoja (jos noita verrataisiin vaikka Suomen lukiosysteemiin niin ne olisi ns. täysiä numeroita eli kaikki "puolikkaat", plussat ja miinukset (B1, C3 jne.) loisti poissaolollaan). Antropologiassa ja Global Issues'issa puolestaan tunnuttiin näkevän huomattavasti enemmän vaivaa kurssitöiden arvostelussa ja mun tuttavapiirissä variaatio arvosanojen osalta oli huomattavasti suurempi kuin vaikka juuri politiikan osalta.

Tästä päästään mukavana aasinsiltana mun kansainvälisten suhteiden opiskeluihin ja niiden tulevaisuuteen. Politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkintojen rakenne muuttui tänä vuonna ja siinä missä niitä opiskeltiin ennen erikseen, opiskellaan me nyt yhteisiä johdantokursseja politiikan opiskelijoiden kanssa ensimmäiset kaksi vuotta ennen erikoistumista. Tottakai monet kurssilla käydyt asia on tosi tärkeitä sekä politiikassa että kansainvälisissä suhteissa mutta paino tuntuu olevan aika vahvasti siellä politiikassa ja näin lyhyesti sanottuna mun ykköskurssi oli suurimmilta osin ihan äärettömän tylsä ja kuiva ja kuten aiemmin mainitsin mun luennoitsijoilla ei ollut minkäänlaista tunteenpaloa aihetta kohtaan erästä rasismista ja rotuajattelusta paasaavaa naista lukuunottamatta. Luennoilla käytävät asiat oli monesti ns. itsestäänselvyyksiä ja lukulista täyttyi puolestaan aivan utopisista artikkeleista. Lisäksi suunilleen kolmasosa luennoista oli ns. "study skills" luentoja eikä sivuuttaneet politiikkaa millään muotoa. Hyödyllisiä tai ei niin olisikohan muutama noista voitu käyttää vähän syvällisempäään aiheiden läpikäymiseen? Kansainvälisten suhteiden opintojen hylkääminen on luonnollisesti käynyt mielessä muutaman kerran, mutta mä en vain pääse yli enkä ympäri siitä faktasta että ne aiheet mitkä muhun on iskenyt on iskenyt ja lujaa ja mä tiedän että jos mä kestän seuraavat kaksi tai kolme kurssia pääsen mä kolmannesta vuodesta eteenpäin opiskelemaan juuri niitä juttuja mitkä mua kiehtoo eli kansainvälistä rauhaa, terrorismia sekä köyhyyttä ja kansainvälistä järjestystä. Kolme kurssia perusteita pitäisi siis vielä jaksaa. Toivottavasti homma muuttuu vähän kiinnostavammaksi ensi vuoden puolella!

Siinä oli tämän hetkisiä ajatuksia opiskelusta. Kirjoittelin aiemmin lyhyesti Skotlannissa opiskelusta ja mun syksyn kursseista, mutta jos jollain on kiinnostusta kuulla enemmän niin kirjoittelen mieluusti asiasta kun aikaa kerrankin riittää. Yliopistohaku Britteihin umpeutuu tammikuun puolessa välissä ja mä ajattelin taikoa kasaan myös jonkunlaisen infopaketin UCAS-hauista, yliopiston valitsemisesta ja ulkomailla opiskelemisesta näin yleisestikin ottaen jos jotakuta sattuu kiinnostamaan? Googletin mä kuitenkin puoli maailmaa läpi ennen päätöstä lähteä Skotlantiin ja hain sen lisäksi myös Ruotsiin ja Hollanti oli varasijalla Skotlannin jälkeen. Eli jos ulkomailla opiskelu tai sinne opiskelemaan hakeminen kiinnostaa niin huutakaa hep.

21

Mulla oli aina ennen kamalan vaikea vanheta. Musta tuntui vaan että elämä lipuu mun silmieni ohitse eikä mulla ole siihen minkäänlaista otetta. Mä olin jumissa enkä pystynyt tekemään täysillä niitä juttuja mitä koin omikseni. Jos verrataan mun kahdeksattatoista syntymäpäivää viime viikonloppuiseen ero on aika huima. Sen lisäksi että kasvettua on tullut megalomaanisen paljon enää ei ahdista. Enää elämä ei tunnu saavuttamattomalta. Nykyään tuntuu siltä että mä olen saavuttanut huisin paljon. Kun mä mietin ja katselen kuvia mun elämästä kaksikymppisenä on vain todettava, että paremmin en kulunutta vuotta olisi voinut elää.

Kiina. Palasin viime joulukuun lopulla Kiinaan neljän kuukauden mittaisen pakko-loman jälkeen. Mulla ei ollut mitään tietoa siitä mitä elämä toisi tullessaan, tiedossa oli vain että Kiinaan olisi päästävä takaisin. Kiina oli ihan yhtä ihana kuin aina ennenkin ja vaikka suurin osa mun kavereista olikin vaihtanut manteretta uusia tupsahti sieltä ja täältä ja koin lukemattomia uusia asioita Beijingissä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin.

Kaakkois-Aasia. Päätin jättää haaveet Kiinassa työskentemisestä tulevaisuuteen ja lähteä seikkailemaan. Nappasin junan Hong Kongiin ja lensin sieltä Vietnamiin, josta matka taittui Kambodzaan ja Laosiin. Suurempia suunnitelmia matkalle ei ollut ja fiilispohjalta mentiin. Kohtasin ihan älyttömän upeita ihmisiä, kuulin ihan uskomattomia tarinoita ja koin joitain elämäni hienoimmista hetkistä. Kaakkois-Aasian reissu kasvatti mua henkisesti varmasti enemmän kuin mikään aikaisempi kokemus mun elämässä ja sieltä jäi myös käteen kourallinen ihmisiä jotka on edelleen hyvin läheisissä väleissä mun kanssa. Reissun piti jatkua aina kesän loppuun saakka ja kattaa ainakin Thaimaa, Myanmar, mutta otin osumaa Laosissa auton kanssa ja jouduin palaamaan maitojunalla takaisin Suomeen.

Itä-Eurooppa. Jouduin viettämään Suomessa kuukauden ennenkuin mun jalka oli siinä kunnossa, että se kesti rinkan painon ja sitten mentiin taas. Aasiaan ei ollut varaa palata, mutta tien päälle oli päästävä. Yksi mun reissukavereista oli niihin aikoihin Euroopassa joten sovittiin tapaavamme Bratislavassa kesäkuun alkupuolella. Tie vei Puolan, Slovakian, Unkarin ja Krotian kautta Bosniaan. Eurooppa yllätti mut täysin monipuolisuudellaan, mutta totesin samalla ettei se pysty tarjoamaan mulle samanlaista eksotiikkaa kuin Aasia. Suunnitelmat olivat auki ja matkan piti jatkua kesän loppuun aina eteläiselle Balkanille asti, mutta eräs sähköposti muutti mun suunnitelmat täysin ja totesin että rahoille löytyy ensi vuonna parempi käyttötarkoitus. Siitä lisää myöhemmin. Lensin Suomeen, sain kuukauden mittaisen duunin  ja lähdin sen jälkeen Englantiin viettämään viimeiset viikot lomastani.

Skotlanti. Kaakkois-Aasian reissun loppuvaiheilla sähköpostiin tipahti ilmoitus, että olin tullut hyväksytyksi Aberdeenin yliopistoon. Siinä sitten punnittiin kuinka palavasti halusin opiskella ja pidinkö koulutusta mun sen aikaista elämäntyyliä arvokkaampana. Aberdeen mietitytti myös, mutta Edinburghin ja St. Andrewsin hylättyjen hakemusten jälkeen vaihtoehtoja ei juuri ollut. Hyväksyin paikan ja täällä sitä ollaan. Antropologiaa parempaa tutkintoa en osaisi toivoa ja opiskelu maistuu. Rakastan asuntoloissa majailua ja aktiviteettja löytyy enemmän kuin mulla on aikaa. Löysin viikonloppuna postilaatikosta eläinten kasvoilla varutettuja sukkia ja keittiössä mua odotti lautasellinen donitseja. Kyllä nää ihmisetkin näyttää tajunneen what I'm all about.

Tätä on paha lähteä ohittamaan mutta toisaalta tarvitseeko tulevaisuuden olla aina menneisyyttä parempi ja miksi niitä pitäisi kilpailuttaa sillä mun elämästähän tässä kokoneisuudessaan on kuitenkin puhe. Lisäksi samaa "tätä paremmaksi ei voi mennä" lausetta mä oon hokenut nyt jo useamman vuoden ja aina on tuntunut siltä että hienommaksi elämä ei voi muuttua. Ja se tunne on ihan älyttömän upea ja arvokas. Koskaan ei tiedä mitä tilaisuuksia elämä eteen heittää ja jokaiseen on tartuttava. Hitsit että mua jännittää jo ensi vuosi!

Brighton

Ihmiset puhuu aina Brightonista. Sen kapeista värikkäistä kaduista, lukemattomista pikkukaupoista ja alternative-fiiliksestä. Mun jokainen Lontoon alueella asuva kaveri lähtee mieluummin viettämään iltaa Brightoniin kuin Lontoon sykkeeseen ja ne maalaa mun mieleen kuvia uskomattomasta yöelämästä, seinien kokoisista graffiteista ja suolanveden tuoksusta nenässä. Mun mieleeni on jostain syystä iskostunut kuvia värikkäistä viireistä, rantakadun turkooseista kaiteista ja maailmanpyörästä. Kirkuvista lokeista ja huvipuistosta pier'in nokassa. Jostain syystä mä en kuitenkaan vaan voinut uskoa, että Brighton olisi niin kiva. Että miksi sä sinne lähtisit kun sulla on suurkaupunki ja kaikki sen tuomat tuhannet mahdollisuudet ympärilläsi? Eräänä päivänä vietettyäni reilun viikon eteläisessä Englannissa, mä hyppäsin Brightonin junaan ja lähdin katsomaan.

Taivas oli pilvinen, meri tyrskysi ja jouduttiin loppupäivästä juoksemaan karkuun sadetta, mutta siellä näytti ja tuoksui ihan samanlaiselta kuin kaikkien tarinoissa ja mun mielikuvissani. Istuttiin kivisellä rannalla katsomassa merta ja syötiin vaaleanpunaista nugaata. Pyörittiin ympäri kirpputoreja, korttikauppoja ja metsästettiin syntymäpäivälahjaa. Halusin ostaa kirjakaupan tyhjäksi vegekeittokirjoista ja mua pelotti että huitaisen vahingossa nurin satojen puntien haarniskan antiikkisia sotatavaraa myyvässä puodissa. Käytiin syömässä kasvisburgerit salaatipöytineen ja mua kierrätettiin ympäri kaupungin katuja, joita värittävät graffitit oli vielä paljon suurempia ja hienompia kuin mun kuvitelmissa. Käveltiin vaan. Oltiin vaan. Mulla jäi sellainen fiilis että Brightonissa on kiva ihan vain olla, ilman sen suurempia suunnitelmia ja aktiviteetteja. Ihan vain katselemalla ympärilleen aika tuntui juoksevan. Ja mulla oli tosi hauskaa.

Brighton oli iloinen. Musta tuntui että se hymyili sateellakin. Mä en tiennyt että Enlannin rannikolta löytyy niin turkoosia vettä. Enkä sitä miten valloittava yksi pieni kaupunki merenrannalla voi olla.

London

Puissa oli silloin vielä lehdet. Päivän ensimmäinen puolikas onnistuttiin pysyttelemään kuivana, jälkimmäinen piiloteltiin sisällä museoissa ja pienenpienen sateenvarjon alle kätkeytyen. Siihen päivään mahtui monta juoksuaskelta sateelta karkuun, muutama väärä käännös väärästä risteyksestä ja tosi monta metromatkaa. Mä olin jo ehtinyt unohtaa kuinka omanlainen tunnelma maan alla juoksevissa junissa on. Siihen päivään mahtui myös paljon kertomuksia siitä, millainen paikka Camden oli ollut viisi vuotta sitten ja miksi se oli muodostunut. Siitä miten jostain todella autenttisesta ja uniikista oli pikkuhiljaa kasvanut jotain trendikästä ja turismia palvelevaa. Ruoka ei ollut kuulema muuttunut, se mulle todettiin kun kiskottiin kilpaa currya sateen kastelemilla penkeillä, enkä mä kyllä olisi keksinytkään kuinka se olisi voinut maistua yhtään paremmalta.

Lontoossa on kirkkopuutarha. Pommitetun kirkon rauniot, jossa istui ihmisiä lounaalla, ja joka oli mun mielestä paljon ihanampi kuin Monument, jonka ohi me tallusteltiin ja jonka en edes ymmärtänyt olevan nähtävyys. Sillalle eksyttiin vahingossa. Lontoossa on äärettömän iso luonnontieteellinen museo, jonka olemassaolosta en jostain syystä tiennyt laisinkaan. Siellä oli dinosauruksia joista mä olen viime aikana obsessoitunut ja mä halusin kuvia niiden kanssa. Sitä varten jonotettiin sisään tunnin verran sateessa ja mun sukat oli märät koko loppupäivän. Olin aika ihastunut katosta roikkuvista valaista ja museon portaikoista, katon ja kaiteiden kuvioinneista puhumattakaan. Victoria and Albert Museumin muovikopiot lukuisista taiteen mestariteoksista sen sijaan nauratti, tai lähinnä idea siitä että ne tulisi kaikki kerätä yksien seinien sisään. Senkin museon ulkomuoto (sisämuoto?) miellytti mua kuitenkin kovin. Vaikkei Eurooppa ole koskaan mun sydäntä valloittanut ja tuskin valloittaakaan, on arkkitehtuuri yksi asia mistä mä tällä mantereella nautin.

Mietin tässä äsken, että oon tänä vuonna tainnut viettää enemmän aikaa London Victorialla odottelemassa busseja ja junia kuin kaupungissa itsessään. Oon käynyt Lontoossa pari kertaa nuorempana mutta tajusin, ettei mulla ole kaupungista juuri mitään mielipidettä, siinä missä kaikki muut tuntuvat sitä joko rakastavan tai vihaavan. Pitää ehkä joku kerta siellä ollessa pysähtyä katsomaan mitä kaikkea sieltä oikeastaan löytyy. Ja nimenomaan löytyy, koska musta tuntuu että olen tähän päivään asti viettänyt kaiken aikani siellä vain nähtävyydeltä toiselle juosten tai joskus nuorempana shoppaillen.

***

Kiitos paljon kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Luulin saavani haukut koko maailman puolesta mun Suomi-rakkauden puutteesta, mutta sainkinkuulla tosi monen ihmisen vastaavia tai ihan erilaisia kokemuksia! Mulle myös linkitettiin Taiye Selasin puhe joka oikeastaan kokosi kaikki mun ajatukset vielä paremmin yhteen: How can I come from a nation? How can a human being come from a concept? Puheen voi katsoa tästä jos kiinnostaa!

Kansalaisylpeys, kansalaisidentiteetti ja niiden puute

Alkaa olla se aika vuodesta, kun mun lukemieni blogien etusivut täyttyy suomalaisista joulumarkkinoista, Fazerin suklaalevyistä ja ruisleivästä. Kaikissa mun lukemissani ulkosuomalaisissa blogeissa ihmiset haikailevat suomalaisen joulun perään, sen oikean joulun. Suomessa, siellä missä kaikilla tuntuu olevan maailman rakkain koti. Mä oon lukenut vajaat kymmenen vuotta elämästäni ulkosuomalaisten blogeja ja sama kaava tuntuu toistuvan jokaisessa: joku haluaa palavasti muuttaa ulkomaille koska Suomi tuntuu niin kamalalta ja tylstältä paikalta elää, mutta sitten ulkomailla valaistutaan siitä miten hieno paikka Suomi on ja sitä ylistetään kaikille. Musta lammas täällä hei.

Ei liene mikään salaisuus että siitä lähtien kun mä lähdin Suomesta se tunne, että mulla on vaan parempi olla jossain muualla, on vahvistunut ja jatkaa vahvistumistaan sitä kauemmin mitä mä ulkomailla vietän. Ei ole kyse Suomesta ja siitä että mä kokisin siinä olevan jotain vikaa - päinvastoin - vaan siinä että mä en yksinkertaisesti koe että Suomessa eläminen ja suomalaisuus antaisi mun elämään sellaisia asioita joita mä koen tarvitsevani. Tosi monelle ihmiselle oma kansalaisuus on ulkomailla henkireikä, mutta mulle siitä on tullut paino: se leimaa mut ja synnyttää stereotyyppisiä käsitykstiä, joka on monesti johtanut mun suomalaisuuteni analysointiin. Miten mä voin haluta pois Suomesta? Miksi mulla ei ole ikävä sinne? Mikset sä kuulu Nordic Societyyn? Mut nähdään etusijalla suomalaisena, sen sijaan että olisin vaikka tyttö, joka on asunut Kiinassa - mikä mun mittapuulla määrittää mua paljon enemmän persoonana kuin se että mä oen sattunut syntymään tietyn valtion rajojen sisäpuolelle.

"Hei ootko sä Suomesta?" on lausahdus jota mä olen viimeisten kuukausien aikana kuullut paljon. Nyökkään, vaikka mun tekisi mieli lähinnä juosta. Suomalaisten ihmisten kerääminen ympärille on tarve, jota mä en ole koskaan ymmärtänyt. Mä oon aina ajatellut, että ulkomaille lähdetään nimenomaan siksi, että pystytään kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Miksi sä muutat ulkomaille jos sä aiot kuitenkin rakentaa ystäväpiirisi suomalaisista? Tottakai ulkomailla asuminen antaa muitakin asioita kuin vain uusia tuttavuuksia, mutta mulle vieraiden kulttuurien kohtaaminen on ollut niin olennainen osa jokaista mun reissua ja ulkomailla asumista, että musta tuntuu käsittämättömältä miksi joku haluaisi viettää aikaansa vain suomalaisten kanssa kun on ympäröity niin kiinnostavilla ihmisillä ja ajatuksilla? Koti-ikävää se varmaan lievittää, varmaan tuntuu helpottavalta että on joku jonka kanssa voi keskustella omalla äidinkielellä ja jonka kanssa voi "jakaa saman tilanteen". Mä vain kokisin menettäväni älyttömän paljon viettämällä aikani suomalaisten kanssa - jollei kyseinen henkilö sattuisi olemaan todellinen sielunkumppani, jonka kanssa ajatusmaailmat oikeasti kohtaa.

"In Finland we...". Mun iho menee kananlihalle ja mä haluan huutaa, että älä lietso noita mielikuvia. Suomessa juodaan älyn älyttömästi. Suomessa kukaan ei halaa tai kosketa. Suomessa ihmiset on epäkohteliata. Suomessa on kylmä ympäri vuoden. Suomessa kukaan ei puhu tuntemattomille. "Jasmin are you sure you're Finnish?" on toinen lausahdus jota mä kuulen kun mä tallailen jonkun kanssa käsi kädessä, jään asuntolalle muiden lähdessä bilettämään ja hytisen vaikka mulla on päällä kolme villapaitaa. Ehkä se on juuri noiden mielikuvien lietsonta, suomalaisuuden lietsonta, joka on ajanut mut vielä kauemmas mun "suomalaisuudestani". Suomessa mä tunnun eläväni omassa pienessä kuplassani: musta ei tunnu siltä että mä kuulun joukkoon. Ulkomailla ollessani mä en puolestaan täytä niitä suomalaisuuden stereotypioita. Mä en ikävöi saunaa, suomalaista ruokaa tai suomalaista kulttuuria näin yleisesti ottaenkaan. Mä vaan mukaudun aina paikalliseen kulttuuriin ja kulttuurista riippuen popsin illalliseksi joko makaroonilaatikkoa, nuudeleita tai cauliflowercheeseä näin kärjistäen, ja se on mulle ihan fine. Mun suomalaisuus tuntuu olevan kuitenkin monelle se asia, mikä mut ensisijaisesti määrittää. Mulla oli Kiinassa kaveri, joka ei koskaan vastannut muiden ihmisten kysymyksiin siitä mistä se oli kotoisin. Mä päädyin lopulta kysymään miksi kyseinen henkilö oli niin tiukasti sitä ajatusta vastaanj ja mies kysyi multa, kuinka paljon se määrittää häntä ihmisenä ja erityisesti persoonana, minne maailman nurkalle hän on sattunut syntymään. Kaveri oli asian ytimessä.

Totta on, että tosi iso osa asioista, joita mulla tällä hetkellä on, on suoranaista johdannetta siitä, että mä olen sattunut syntymään Suomeen. Mulla on länsimaalaiset arvot ja käsitys sellaisista asioista kuin tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä monessa paikassa ympäri maailman. Mulla on mahdollisuus koulutukseen pitkälti siksi, että mä olen syntynyt Suomessa ja valtio tukee mun opiskeluja rahallisesti. Mä olen etuoikeutettu, eikä mun tarvitse huolehtia samalla tapaa kuin monet mun itä- ja etelä-eurooppalaiset kaverit, jotka ei tiedä pystyykö ne opiskelemaan vuoden vai kaksi, koska niillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä valtio takaa heille lainoja. Noiden asioiden nojalla mun pitäisi kaiketi kiljua ilosta ja ylistää Suomea päästä varpaisiin. Kuten mä aiemmin sanoin, Suomessa ei ole mitän vikaa ja mä olen kiitollinen monesta asiasta mitä se on mun elämääni tarjonnut. Mä en kuitenkaan vain koe oloani siellä yhtä hyväksi kuin muualla.

Mutta sulla on perhe ja kavereita Suomessa, eikö sulla ole ikävä niitä? Tosi monet yrittää perustella, että mun pitäisi lähteä lomilla x ja y Suomeen, koska mun perhe ja kaverit asuu siellä. Ongelma vaan sattuu olemaan, että noilla perusteilla mä voisin lähteä aika moneen maailmankolkkaan. Kavereita multa löytyy jotakuinkin jokaiselta mantereelta ja Kiinassa mulla on jopa perhe. Joo, ehkä se ei ole verrattavissa siihen "oikeaan perheeseen", mutta toisaalta miten mun pitäisi arvottaa, että mun suomalaisten kavereiden näkeminen on tärkeämpää kuin vaikka saksalaisten, erityisesti siksi että mä kuitenkin käyn Suomessa ainakin kerran vuodessa kun mulla on puolestaan monia kavereita, joita en ole nähnyt kertaakaan Kiinasta lähdön jälkeen. Ongelma on lisäksi se, että mulla ei ole ikävä Suomea. Mulla ei ole ollut ikävä Suomea sen jälkeen kun sieltä lähdin ja ainoat syyt, miksi mä koen että mun on siellä käytävä ovat yksinkertaisesti pakko ja syyllisyys, mitä mun perhe tykkää usein lietsoa sen suhteen että "sun isovanhemmat alkaa olla aika vanhoja jo" ja "kyllähän mun olisi pitänyt arvata että sä taas ajattelet vain omaa itseäsi etkä kaikkia ihmisiä täällä Suomessa lähtiessäsi taas reissuun".

Siinä missä mulla ei ole suurempaa ylpeyttä sen suhteen että mä olen suomalainen tai pohjoismaalainen, mä kannan yllättävän paljon ylpeyttä Kiinaa kohtaan. Se ei ole ehkä millään lailla rationaalista ottaen huomioon että kiinalaiseksi mä en miellä itseäni millään muotoa ja mä tiedostan että asiat on yleisesti ottaen aika paljon huonommin Kiinassa kuin Suomessa. Mä koen kuitenkin itseni beijingiläiseksi paljon enemmän kuin suomalaiseksi. Jo asuessani Kiinassa, kun joku moitti jollain muotoa Beinjingiä mulla oli taskussa tuhat ja sata puolustuspuhetta mun kotikaupungille. Länsimaihin palatessani asia on vain vahvistunut ja mä oon ahkerasti korjaamassa ihmisten ajatuksia ja mielikuvia Kiinasta elämän jokaisella saralla. En mä osaa selittää, miksi Kiina tuntuu aiheena niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin Suomi, mutta toisaalta, tuskin kukaan ulkomailla vuosia asunut osaa sen kummemmin perustella miksi suomalaisuus on heille paljon isompi osa elämää kuin vaikka saksalaisuus tai amerikkalaisuus. Skotlannissa mä oon asunut noin kolme kuukautta eli luonnollisesti mulla ei ole ehtinyt vielä syntyä kovin syvää sidettä, mutta mä silti painotan jokaiselle opiskelevani nimenomaan Skotlannissa, en Englannissa enkä Britanniassa (vaikka Britanniaahan tässä maantieteellisesti ollaan) siinä missä mulle on yksi ja sama oonko mä jollekin henkilölle suomalainen, pohjoismaalainen vai skandi - oon tainnut joskus olla norjalainenkin. Skotlantilaisuus viehättää mua kovin, eli katsotaan miten kovaa ylpeyttä mä tunnen tätä maailmankolkkaa ja kansaa kohtaan parin vuoden päästä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Siltä varalta että joku jaksoi lukea tänne asti kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta. Varsinkin siksi, koska musta tutuu että tökin jonkinlaista tabua olemalla suomalainen, joka ei rakasta sydämensä pohjasta armasta isänmaataan.

Sori että tylsyytän kaikkia pelkällä tekstillä. Yritän laittaa jotain kuvallisesti rakentavaa juttua ensi viikolla.

Ajatuksia

Viikonloppuna satoi lunta. Se satoi valkoisena, mutta kasteli mut päästä varpaisiin kun kävelin pimeässä kohti kotia. Sunnuntai aamuna maa oli valkoinen. Lammikon päällä oli ohut kerros jäätä ja pakkasen kangistamat lehdet raksahtelivat jalkojen alla kun kävelin puiston poikki kirjastolle. Tuntuu utopiselta ajatella, että vain viikko sitten vietin iltapäivän meressä metsästäen aaltoja, yrittäen lukea missä ne rikkoutuvat ja etsien sitä yhtä, jonka yllä mä ratsaisin kohti rantaa. Istuttiin lautojen päällä meressä ja katseltiin kun taivas värjäytyi tuhansiksi oranssin ja punaisen sävyiksi auringon kadotessa hiljaa horisonttiin. Puolentoista viikon takainen länsi-Skotlannin matka tuntuu sitäkin kaukaisemmalta, puhumattakaan sitä edeltäneestä ystävän vierailusta. Aika juoksee niin käsittämättömän kovaa. Musta on käsittämätöntä että kolmen viikon päästä ensimmäinen lukukausi mun yliopisto-elämästä on takana.

Mä olen lumoutunut yliopiston maailmasta. Siitä ihmisten kirjosta mitä se kätkee sisälleen. Istuttiin viime yönä taas rannalla nuotion äärellä. Aallot iskivät rantaan kun jokainen lausui vuorollaan runoja. Jotkut lauloivat, eräs poika soitti puisella huilulla sävelmiä, joita kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut. Tuntui että mä olisin jossain paljon kauempana kuin Skotlannin itä-rannikolla. Mun mielikuvat on muuttuneet aika radikaalisti kolmen kuukauden takaisista. Silloin mä pelkäsin kuollakseni josko kohtaisin ketään, jolla olisi samanlaista paloa maailmaa kohtaan, sellaisia ihmisiä jotka olisi kiinnostuneet tekemään samoja asioita, sellaisia joiden päät täyttyivät samanlaisista ajatuksista kun minun. Nyt kolme kuukautta myöhemmin voin sanoa kohdanneeni monia, joiden ajatusmaailmat ovat oikeasti sykähdyttäneet. Ihmisiä jotka janoaa tietoa, halua tehdä muutoksia, mutta silti ihmisiä jotka tiedostaa oman rajallisuutensa. Älykkäitä ihmisiä, maailmasta ja sen kohtalosta kiinnostuneita. Sellaisia joita ehkä pelottaa vähän samalla tavalla kuin mua mihin tää maailma on menossa. Ensimmäistä kertaa Euroopan rajojen sisällä, mä istun samaan pöytään neljältä mantereelta kotoisin olevien ihmisten kanssa, joilla on kaikilla tosi erilaisia mutta myös tosi kiinnostavia ajatuksia elämästä. Vaikka mun tarvetta juosta ja tutkia maailmaa on vaikea sammuttaa, on musta helpottavaa että silloin kun on oltava paikoillaan, maailma voi silti olla näin lähellä mun ympärillä.

Toisaalta musta tuntuu, että se pistää mun pääni vain enemmän sekaisin. Mä muistan joskus lueskelleeni ihmisten ajatuksia siitä, miten yliopisto kehittää kykyä ajattelua ja tehdä päätöksiä. Musta se tuntui silloin utopistiselta ajatukselta. Miten mun ajattelukyky voi kehittyä ja mitkä on sellaisia päätöksiä, mitä pystyäkseni punnitsemaan mun täytyisi käydä vuosia kouluja? Ensimmäiseen en osaa vastata, jälkimmäiseen kyllä. Mä kirjoitin esseen kehitystyöstä ja kuka kehitysprojekteista hyötyy. Mun vaaleanpunainen maailmankuva mureni jälleen, mutta sen lisäksi mulle heitettiin eettisiä kysymyksiä, joihin en usko koskaan pystyväni vastaamaan. Onko hyväksyttävää, että valtio lähtee kehittämään energiateollisuuttaan uusituvien energiamuotojen varaan, jos se tuhoaa samalla sademetsiä ja johtaa etnisten kansojen, tuhansien ja taas tuhansien ihmisten, pakkosiirtolaisuuteen, joka johtaa työttömyyteen, köyhyyteen ja lukemattomiin sosiaalisiin ongelmiin? Miten kellään on oikeus johtaa toisen elämä tuollaisee ahdinkoon, vaikka alkuperäinen tarkoitusperä olisikin hyvä? Politiikan tutoriaalissa meille annettiin neljä suunniteltua kehitysprojektia tulevalle vuodelle, mutta taloustilanteen takia meidän tuli leikata budjetista pois puolet tai korottaa veroprosenttia, jotta projekteihin saataisiin enemmän varoja. Meidän olisi pitänyt tehdä päätös karsia huonoista taustoista tulevien lasten koulutuksesta, vanhusten lääkehuollosta, vähävaraisten äitien tuista, ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta tai hyvinvointipalveluista. Miten kukaan pystyy tekemään tuollaisia päätöksiä? Miten kukaan voi arvottaa toisen elämän toisen edelle - päättää että lapsi tarvitsee rahoitusta enemmän kuin vanhus tai toisinpäin? Musta on käsittämätöntä, että joku pystyy ryhtymään poliitikoksi. Miten kellään on niin paljon henkistä voimaa, että se pystyy kamppailemaan tuollaisten kysymysten kanssa päivittäin?

Kolmen viikon päästä kokeet on jo ohi. Mua tuskastuttaa lukea, vaikka mä oon pikkuhiljaa alkanut tyytyä kohtalooni istua kirjastossa kahdeksan tuntia päivää lukemassa, purrut hammasta sen suhteen että mä en vain lue englanninkielistä asiatekstiä yhtä nopeasti kuin natiivipuhuja. Sanakirjan käyttö on radikaalisti vähentynyt mutta koska tekstien sisältö on luokkaa "subjugation is posited as an inevitable outcome of inherent racial difference", menee mulla älyttömästi aikaa pelkästään asian sisäistämiseen. Ja siihen että googletan mitä se subjugation nyt taas tarkoittikaan. Ehkä mä parin vuoden jälkeen olen vihdoin siinä pisteessä, että pystyn lukemaan artikkelin kahden tunnin sijaan yhdessä tai oppikirjan kappaleen kahdessa neljän sijaan.

Kaksi tarinaa nuotioista meren rannalla

On kirkas yö. Majakan valot välähtelevät meidän selkiin kun kiipeämme alas nurmikkoista rinnettä. Se on yökasteesta märkä ja liukas. Luullaan saapuvamme rannalle, mutta nurmikentän alapuolella aukeaakin kallioiden ja kivikoiden maisema, jota pitkin me lähdetään taskulamppujen valossa tarpomaan. Istutaan lopulta alas kalliossa olevan massiivisen kuopan ympärille ja vietetään siellä pimeydessä tunnin verran. Tuuli puhaltaa kylmänä mereltä, eivätkä liekit ole tarttua kosteaan puuhun laisinkaan. Eivät oikeastaan niihin kuiviinkaan. Nuotio syttyy lopulta kun sinne kaadetaan puoli pullollista sytytysainetta. Mä aina unohdan miten helppoa voi vaan olla, sen miten lämpimiä ihmiset täällä on. Mä en tuntenut sieltä nuotion ympäriltä kuin yhden ihmisen, mutta illan aikana mun mieleen kasautui joukko uusia nimiä ja kasvoja. Joku asui viiden kilometrin päässä musta Suomessa, mutta ei oltu koskaan tavattu. Jollain toisella oli sama syntymäpäivä, pääaine ja societyt. Mulla oli sellainen tunne että suuremmalla osalla porukasta tietynlainen elämännälkä. Tuuli puhalsi liekkien savua meidän silmiin kun ruohoiseen rinteen laelta alkoi kuulla karjuntaa ja sieltä juoksi meidän joukkoon viikinki. Se toi meille kaikille munkkeja. Mun on vaikea kuvailla sitä kauneutta, mikä syntyi kun tuuli puhalsi vauhdilla ohuita pilviä taivaan halki, kuinka kuu ja tähdet loistivat kirkkaampina kuin koskaan kuluneiden kahden kuukauden aikana ja kuinka kuu loi säteensä meren tyrskyihin, jotka iskivät tummia kallioita vasten. Ja kun mietin sitä utuista valoa, joka paistoi kaukaa kaupungista ja niitä laivojen valoja kymmenien kilometrien päässä rannasta, joka loistivat meidän silmiin vain pieninä valopisteinä.

Saavutaan kylään yhdeksän jälkeen aamulla. Auringon kuuluisi olla jo korkealla taivaalla, mutta jostain syystä horisontin yläpuolella olevat pilvet heijastavat valoa niin, että auringonnousu näyttää kestävän koko päivän. Meillä on hassu seurue. Paljon kumisaappaita ja kalastushaavi. Me hypitään laskuveden paljastamilla kallioilla ja seurataan poikaa, joka tunnistaa syötävät levät ja osaa irroittaa simpukat kalliosta niitä rikkomatta. Se tuli tänne etsimään ruokaa, me muut lähinnä seikkailemaan. Noustaan kielekkelle jyrkkiä polkuja, joita kiivetessä joutuu pitämään ruohomättäistä kiinni. Mä tarraan nokkoseen ja mun sormia kirvelee. Löydetään itsemme pellolta, jolta sato on jo korjattu, mutta heinäpaalit jätetty vielä kuivumaan. Mun nilkat naarmuuntuu kun juoksentelen avoimella pellolla katkaistujen viljankorsien keskellä ja etsin paalia jonka päälle voisin kiivetä.

Päädytään jonnekin kaukaiselle rannalle. Heitetään tavarat kivikkoiseen maahan ja pinotaan meren rannalle tuomista haloista nuotio. Se syttyy hetkessä ja luo lämpöä kesän viimeisiin päiviin. Joku lähtee metsästämään ruokaa, mutta mä käperryn makaamaan siihen nuotion viereen lämpimään. Joudun pakenemaan kun tulen keskelle heitetty, kattilan alustaksi tarkoitettu kivi alkaa räjähdellä lämmön vaikutuksesta. Kattilassa, joka pysyy hädin tuskin pystyssä, porisee valkoviinin joukossa simpukoita. "Meidän omenat tulee Uudesta-seelannista, vaikka niitä kasvaa jokaisen taka-pihalla". Niin se sanoo heittäessään kattilaan vielä muutaman kotilon. Kaikki on niin lähellä kun sille osaa avata silmänsä. Me istutaan siellä vielä tulen sammuttua. Pidellään käsissämme tulen lämmittämiä kiviä ja joku piirtää meistä kuvaa. Päätetään kirjoittaa yhdessä pullopostia. Pullon sisälle päätyy muisto tästä päivästä yhdeksällä eri kielellä. Heitetään se alas kielekkeeltä ja toivotaan, että se löytää tiensä jonnekin kauas.


Meri ja nuotiot rannalla tuntuu olevan mun juttu juuri nyt. Ja savunhaju vaatteissa. Siitä tykkään enkä tunnu pääsevän eroon. Kuvat on jälkimmäiseltä nuotiopäivältä, joka oikeastaan tapahtui viikkoja ennen ensimmäistä. Aika on vaikea käsite enkä mä oikein ymmärrä sitä.

***

Mä oon hukkunut töihin kuluneet viikot, eikä vieläkään tunnu helpottavan. Mulla on ensi viikolle 3000 sanaa kirjoitettavana, tai no tuhat uupuu enää, sekä esitelmä, jonka eteen yksikään ryhmäläisistä ei vielä toistaiseksi ole laittanut tikkua ristiin. Mä herään aamulla lukemaan, pakkaan eväät ja lähden luennoille. Niiden jälkeen mä istun kirjastossa niin pitkään että on pimeää ja mun vatsa alkaa kurnimaan. Mun rima on edelleen korkeammalla kuin suurimmalla osalla täällä kohtaamistani ihmisistä, mutta oon onneksi tavannut vihdoin myös ihmisiä, jotka on täällä sitä opiskelua eikä bilettämistä varten ja jotka tekee kurssien eteen niin paljon töitä kuin on mahdollista.

Vaikka mä kuljen nenä kiinni kirjoissa suurimman osan päivistäni, mua silti vähän stressaa miten mä tuun lopputenteissä pärjäämään. Kiinnostaisi nimittäin lähteä ensi vuonna taas maailmalle! Saas nähdä miten käy, mulla kun on mahdollisia vaihtoyliopistoja tasan viisi kappaletta ja paikkoja on aika rajoitetusti.