torstai 30. heinäkuuta 2015

Minun au pair tarinani osa 2: Alku Beijingissä

Toinen perhe

En ollut puhunut perheen kanssa kertaakaan ennen muuttoa, mutta mulla ei ollut juuri vaihtoehtoja. Joko muuttaisin mulle tarjottuun perheeseen tai menisin omakustanteisesti hostelliin kunnes mulle löydettäisiin toinen perhe - mahdollisesti viikon tai parin päästä. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdoni. Ei kai se ensimmäistä perhettä pahempi voisi olla? Perheen äitikin puhui kuulema englantia? Enpä tiennyt mihin pääni taas pistin! Mun perheeseen kuului tällä kertaa 4-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö. Talouden/lastenhoitajia oli kaksi, joista kumpikaan ei yllättäen puhunut sanaakaan englantia. Näin perheen isää tasan kolmesti tämän työmatkoilta ja äitiä heti muuton jälkeenkin vain viikonloppuisin ja satunnaisina arki-iltoina.

Ensimmäinen viikko perheessä sujui hyvin. Äiti lähti heti ensimmäisen päivän jälkeen työmatkalle ja oltiin taloudenhoitajien ja lasten kanssa viidestään kotona. Poika oli älyttömän innostunut leikkiseurasta ja me miekkailtiin ja leikittiin roboteilla päivät pitkät. Tyttö ei suhtautunut vieraisiin yhtä lämpimästi, mutta me tultiin kuitenkin hyvin toimeen. Vietin ensimmäisen viikon suurimmilta osin perheessä. Kävin orientaatiossa uudella toimistolla, mutta koska mun kiinantunnit ei vielä olleet ehtineet alkaa, enkä mä ollut ehtinyt tutustua ihmisiin ja mä halusin antaa hyvän kuvan uudelle perheelle mä vietin kaiken lasten vapaa-ajasta kotona. Mulla oli ekan viikon jälkeen hyvä fiilis. Taloudenhoitajat jutteli mulle aina iloisesti kiinaksi ja poika juoksi aina tarhapäivän päätyttyä portille halaamaan mua. Me asuttiin myös tosi lähellä keskustaa ja mun oli helppo matkustaa metrolla minne tahansa.




Toisella viikolla kuviot muuttuivat. Perheen äiti palasi kotiin, mä sain uudet työtunnit ja uudet säännöt. Mulla oli viikolla yksi tunti töitä aamuisin, kaksi myöhään iltapäivällä ja kaksi illalla. Viikonloppuisin työskentelin kolme tuntia aamuisin, kaksi iltapäivisin ja kaksi iltaisin. Mun vapaapäivä oli tiistai. Mut oli käytännössä sidottu taloon, koska työaikojen välit olivat niin lyhyet, etten pystynyt jättämään mun host-perheeni kotia kuin arkipäivisin lasten ollessa koulussa. Mua kiellettiin lähtemästä kotoa iltaisin enkä saanut viettää öitä kodin ulkopuolella eli heihei matkusteluille, sleepovereille ja baari-illoille. Käännyin tuttuun tapaan järjestön pakeille ja pyysin apua. Mun tunteja ei voitu muuttaa, koska perheellä oli oikeus päättää mun työtuntien ajankohdasta, mutta mun host äiti lupasi vaihtaa mun vaihtaa vapaapäiväni (to&pe aamu) ja sain vapauden tehdä vapaa-ajallani mitä tahansa missä lystäsin. Siis näennäisesti, kuten tuli myöhemmin ilmi.

Mä en tiedä olenko mä maininnut tästä aikaisemmin, mutta Beijingissä au pair -kulttuuriin kuuluu todella oleellisesti ulkona käyminen. Pelkästään mun järjestöllä niin paljon au paireja, että opiskeltiin kiinaa parhaimmillaan kuudessa eri ryhmässä eri päivinä ja kellonaikoina. Kun siihen lisättiin vielä kaikkien vaihtelevat työtunnit niin aikaa, jolloin oli mahdollista kokoontua koko porukalla löytyi vähän. Niinpä me kokoonnuttiin aina torstai-iltaisin istumaan iltaa yhdessä meidän ja parin muun järjestön au pairien voimin ja noi illat oli kaikille viikon kohokohtia (verrattavissa varmaan tavallisten au pairien vapaaviikonloppuihin mitä Kiinassa ei tosiaan ole). Anyways koska mun työtunnit oli mitä oli, vapaa-aikaa löytyi vähän ja noi illat oli ainoa todellinen hengähdystauko arjesta mä en todellakaan ollut valmis jättämään niitä välistä. Enkä mä olettanutkaan sen olevan ongelma kerta oltin sovittu, että mä saan tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa. Enpä osannut odottaa että mun host-äiti lakkaisi puhumasta mulle sen jälkeen kun lähdin ensimmäistä kertaa uusien kavereiden kanssa iltaa istumaan - ja vietin yöni samaisilla kavereilla koska mulle ei oltu annettu kotiavaimia enkä päässyt enää takaisin sisälle.

Seuraavan kuukauden aikana taisin käydä kokonaisuudessaan kaksi lyhyttä keskustelua mun host-äidin kanssa. Äiti ajoitti ruokailunsa ja kotiintulonsa niin, ettei sen tarvinnut vahingossakaan edes nähdä mua ja jos meidän välillä oli mitään kanssakäymistä se oli käsky lukea kirjaa lasten kanssa tai wechat-viesti jossa mä kerroin äidille menoistani. Perheen pään auktoriteetinhan mä ylitin pitämällä oikeuksistani kiinni ja pian mun "kapinoinnin" alkamisen jälkeen alkoi kuulua myös valitusta. Jasmin, joka työskenteli 40 tuntia viikossa 25 sijaan, ei tehnyt töitään kunnolla. Äiti valitti mm. siitä etten leikkinyt lasten kanssa vapaapäivinäni tai vietin liian paljon aikaa kodin ulkopuolella vapaa-ajallani (eli lasten ollessa koulussa tai mun vapaapäivänäni). Mä en valittanut vaikken saanut senttiäkään palkkaa mun extra tunneista ja mut jätettiin toisinaan ilman ruokaa. Tai valitin, mutta järjestölle ja yksikään kommentti ei koskaan kantautunut mun host-perheen korviin.

Mulla oli tehty perheen kanssa sopimus kolmeksi kuukaudeksi ja ajattelin kitkutella sen ajan. Se että perheen äiti oli alkanut vihata mua ei kuitenkaan loppupeleissä vaikuttanut niin kauheasti mun elämään - mä näin kyseistä henkilöä vain parina iltana viikossa ja kaikki asiat mistä kyseinen nainen valitti oli asioita, joita mä en ollut velvollinen tekemään. Joo, mä olisin voinut kituuttaa itseäni sisällä talossa seitsemän päivää viikossa, mutta mä olin tullut Kiinaan nauttimaan elämästä ja mä halusin mun oikeuksien puitteissa pitää siitä kiinni - itse asiassa mä vietin jopa yhden niistä pahaa mieltä aihettaneista torstai-illoista kotona nähdäkseni tapahtuuko muutosta, mutta sama linja jatkui joten annoin olla. Eräänä torstai-iltana lähetin host-äidilleni viestin, jossa ilmoitin yöpyväni kaverini luona. Host-äiti huomasi viestin vasta seuraavana aamuna, luuli mun suunnittelevan töistä luistamista ja ilmoitti järjestölle että mä voin pakata tavarani ja lähteä. Kun mun local coordinator soitti mulle ja ilmoitti tilanteesta mä en edes ymmärtänyt miksi mut oli potkittu pihalle. Totesin, että mulla ei todellakaan ollut mitään suunnitelmia lähteä työpäivänäni minnekään kotia pidemmälle ja mistähän kukaan oli saanut tällaista päähänsä. Mun LC soitti pikaisesti takaisin mun host-äidille, joka tajusi lukeneensa viestin vääränä päivänä ja sanoi että mä saan jäädä. Mua ei enää siinä vaiheessa kiinnostanut jäädä perheeseen, jossa mua kuviteltiin voivan kohdella miten halutaan ja heittää pihalle yhden väärinymmärryksen takia - varsinkin ilman mitään halua selvittää tilanne ennen tuollaisen päätöksen tekoa. Pakkasin laukkuni kaksi tuntia myöhemmin ja ojensin taloudenhoitajalle mun eropaperit.

En nähnyt perhettä sen koomin ja seuraavan kerran kun kuulin heistä järjestön uusi amerikkalainen tyttö paini prikulleen samojen ongelmien kanssa kuin minä - järjettömät työtunnit, äiti piti mykkäkoulua eikä illallista tarjottu läheskään joka päivä. Sen sijaan kiellettyjen asioiden listalle oli lisätty omien ruokien valmistus ja kaikkien hajusteita sisältävien tuotteiden käyttö. Tyttö vietti pari kertaa yönsä läheisen hotellin aulassa nukkuen, kun perhe oli lukinnut tytön ulos kotoa tämän lähdettyä ostamaan ruokaa. Ei tullut ikävä tuota arkea.








Toisen perheen jälkeen

Vein mun tavarat toimistolle ja asetuin hostelliin pariksi seuraavaksi yöksi. Fiilis ei ollut kovin korkealla. Mä tiesin että olin tehnyt oikean päätöksen lähteä, mutta mieleen nousi väkisinkin kysymys siitä oonko mä ihan paska au pair vai miksei tää homma mun kohdalla toimi alkuunkaan. Mun piti lähteä Shanghaihin yhteen perheeseen yhdeksäksi kuukaudeksi, mutta olin jo ensimmäisten viiden kuukauden aikana kahlannut läpi kaksi perhettä kahdessa eri kaupungissa. Mulla oli taas paha mieli koska olin tullut lasten kanssa hyvin juttuun ja oltiin kehitelty kaikki omat kuviomme merirosvoleikeistä tyynysotiin ja mun poika tuli aina halailemaan kertoen miten paljon se mua rakastaa. En ollut tällä kertaa saanut sanottua edes hyvästejä. Miksi mulla meni lasten kanssa aina niin hyvin, mutta vanhempien kanssa oli ongelmia senkin edestä? Mulla meni vähän usko koko au pair -hommaan. Onneksi mulla oli liuta kavereita lohduttamassa sillä, että puolet järjestön sen hetkisistä au paireista oli vaihtanut perhettä vähintään kerran - osa kahdesti tai kolmestikin.

Mä olin viettänyt Beijingissä vain viisi viikkoa, mutta olin niiden aikana rakastunut kaupunkiin totaallisesti. Mä ymmärsin vihdoin mitä mun tapaamani ihmiset oli tarkoittaneet sanomalla, että Shanghai ei ole mitään muuta kuin kiva viikonloppuloman biletyskaupunki, mutta Beijingillä on sielu. Beijing oli paljon Shanghaita todellisempi. Niin ihmiset kuin kaupunkikaan ei tuntuneet feikeiltä ja mä hengitin siellä puhdasta elämää. Mä olin tavannut ihan hurjan määrän tajuttomia tyyppejä ja joka päivälle riitti jotain tekemistä. Sen ei tarvinnut olla mitään leffassa käyntiä, yhteistä lounasta tai sightseeingiä kummoisempaa; mulla oli aina tosi hauskaa! Beijingissä riitti nähtävää ja koettavaa ja ihmisiin oli helpompi tutustua niin au pair -kuvioiden kuin arkipäivän elämänkin kautta. Mun ei enää tarvinnut opiskella kiinaa yksin vaan mulla oli ryhmä ja mun opettaja oli parikymppinen vastavalmistunut nainen jonka kanssa oltiin enemmän kavereita kuin oppilaita ja opettajia. Mun järjestö ei ollut paljon Shanghain omaa parempi, mutta asiat hoitui helpommin, koska mulla oli paljon ihmisiä takanani ja jokainen tunsi jonkun aikaisemman au pairin, jonka kohdalla oli menetelty tavalla x ja osasi vaatia mulle samanlaista kohtelua.

Joulu ja uusivuosi meni jokseenkin kodittomana. Mun järjestö totesi ettei sen tarvitse maksaa mun väliaikaista majoitusta, koska mä olin lähtenyt perheestä vapaaehtoisesti ja ilman vaadittua kahden viikon varoitusaikaa. Samasta syystä ne eivät voineet myöskään taata kuinka kauan mun rematchaaminen kestäisi. Vietin lähes kaksi viikkoa kavereiden sohvien ja hostellien dormien välillä juosten. Heräsin aamulla tietämättä missä tulisin viettämään seuraavan yön. Lisäksi mä sain tosi pahan kuumeen heti perheestä muutamisen jälkeen ja jouduin käymään sairaalassa asti hakemassa lääkkeitä, joita sitten popsin hostellin lakanoissa 39 asteen kuumeessa. Taudista selvisin hengissä, mutta mun LC oli ihan onneton eikä se ollut ensimmäisen puolentoista viikon aikana onnistunut hankkimaan mulle kuin yhden mahdollisen perheen, jonka tyrmäsin suorilta käsin tyhjän perheprofiilin, lasten lukumäärän ja työtuntien perusteella - ja siitä huolimatta mun LC oli jatkuvasti järjestämässä meille tapaamista.

Lopulta mä marssin erään toisen LC:n juttusille, totesin että mä haluan kunnon perheen tai jätän koko au pair homman sikseen. Kaksi päivää myöhemmin kyseinen nainen istutti mut alas toimiston sohvalle ja ojensi mulle osoitteen. Mä lähtisin tänä iltana, uudenvuoden aattona, tapaamaan mun mahdollista perhettä ja jos kaikki menisi putkeen mä muuttaisin viikon päästä uuteen kotiin. Jännitti, mutta ihan turhaan. Mun au pair -ura kääntyi nopeaan nousukiitoon tuon illan jälkeen.



Lisää juttua näiltä ajoilta löytyy arkistosta marras- ja joulukuulta 2013, juttua perheiden välisestä ajasta puolestaan täältä. Pahoittelut jos kuvat on tuttuja, en jaksanut käydä koko blogia läpi tarkistaakseni onko niitä aiemmin näkynyt.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Minun au pair tarinani osa 1: Shanghai

Siitä on kulunut tasan vuosi kun mä palasin Kiinasta Suomeen. Niin minä kuin mun elämäkin on muuttuneet tosi paljon viimeisen vuoden sisällä ja sen myötä mulle on muodostunut aika hyvä kokonaiskuva mun au pair vuodesta ja siitä mitä se piti sisällään ja miten se muutti mua ihmisenä. Ajattelin heittää tähän elokuun alkuun nyt ihan kunnon au pair pläjäykse alkaen mun kolmesta perheestä ja elämästä siellä päättyen ihan kunnon informaation siitä millaista on olla au pair Kiinassa ja mihin sinne lähtevien kannattaa varautua! Jos jollain on kiinnostusta johonkin tiettyyn topikkiin tyyliin mun arkipäivän elämään Kiinassa, mun ennakko-odotuksiin vuodelta ja miten ne toteutui, mun au pair kavereiden tarinoita tai miten kiinalaistuin vuoden aikana niin iseoita saa heittää! Mutta lähdetään liikkeelle Shanghaista ja mun ensimmäisitä kolmesta kuukaudesta au pairina.




Ennen lähtöä

Kun mä päätin keväällä 2013 lähteä au pairiksi tätä blogia alkoi kirjoittamaan hyvin mustavalkoisesti maailman näkevä tyttö. Mulla oli hurjasti unelmia ja mä halusin palavasti ulkomaille, jonnekin kauas täältä. Mä toivoin Kiinaan lähdön vastaavan kaikkiin niihin kysymyksiin itsestäni ja maailmasta joihin mä en ennen ollut löytänyt vastausta. Mä näin sen ratkaisuna kaikkeen. Mä näkisin ja kokisin hurjasti asioita: pääsisin matkustelemaan tolkuttoman paljon ympäri maata, oppisin uuden kielen, saisin hurjasti uusia kavereita ja musta tulisi uusi jäsen mun host-perheeseeni. Mä en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta mä olin avoin kaikelle mitä maailmalle lähtö toisi tullessaan. Paljon mä sainkin, mutta mikään ei missään vaiheessa mennyt suunnitelmien mukaan.





Shanghai

Mä saavuin Shanghaihin ja aloin elää mun hostperheen arkea. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja mun perhe oli mukava ja kohteli mua hyvin, vaikka vanhemmat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Mulla oli 5- ja 8-vuotiaat tytöt ja perheeseen kuului lisäksi filippiiniläinen lasten- ja kiinalainen taoudenhoitaja. Asuin Minhangissa etelä-Shanghaissa ja matka keskustaan kesti bussin ja metron kanssa kaksi tuntia. Ensimmäisten perheessä tiiviisti vietettyjen viikkojen jälkeen aloitin kiinan-tunnit ja Shanghain tutkimisen. Mun au pair -järjestöllä oli Shanghaissa vain yksi au pair mun lisäkseni mikä tuli pienenä yllätyksenä, mutta meillä oli ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Mun kiinan opettaja oli mahtava ja kaikki tyypit toimistolla oli aina kilpaa auttamassa mua tai muuten vaan juttelemassa. Mä olin tosi innoissani ja rakastunut sekä Shanghaihin että Kiinaan.

Mä kotiuduin Kiinaan tosi nopeasti ja mä tykkäsin Shanghaista. Mulla oli tapana aina vapaa-aikana ja päivinä osoittaa random-piste kartalta ja lähteä tutkimaan mitä kaupunki piti sisällään. Tein välillä päiväretkiä lähiseuduille ja toisinaan kävelin samoja tuttuja katuja pitkin vain katsellen kaupungin menoa. Meistä tuli hyviä kavereita mun järjestön toisen au pairin kanssa ja tehtiin kaikki mahdollinen yhdessä. Livahdettiin Jing Mao towerin ylimpiin kerroksiin, matkustettiin pilvenpiirtäjien huipulle katsomaan kaupungin valoja, käveltiin öisin ympäri kaupunkia ja matkustettiin lautalla pitkin jokea. Mun kiinanopettaja oli tosi kunnianhimoinen ja opiskeltiin lopulta reilussa kahdessa kuukaudessa kaksi oppikirjaa läpi! Opin mistä saa parasta katuruokaa ja mistä löytää halvimmat vaatteet. Osasin kertoa mikä exit pitää ottaa keskustan metropysäkeillä kaupungin eri alueille päätyäkseen ja mitä linjoja ei kannattanut käyttää. Kaikki perheen henkilökunta oli myös tosi mukavia. Taloudenhoitaja oli aina tosi kiinnostunut musta ja laittoi mulle ruokaa vaikka perhe ei olisi ollut kotona, autonkuljettaja moikkaili mulle aina kun nähtiin ja lastenhoitajan kanssa oli kiva käydä kunnon keskusteluja englanniksi.

Kuukausi saapumisen jälkeen aloin havaita ongelmia perheen kanssa ja kahden jälkeen ne oli paisunut aika suuriksi. Suurin ja käytännössä kaikkiin muihin ongelmiin johtanut asia oli, etten mä en pystynyt kommunikoimaan mun host-perheen kanssa ollenkaan kielimuurin takia. Mun keskustelutaito kiinaksi oli ihan lapsenkengissä huolimatta siitä että opin kiinaa hurjaa vauhtia, eikä puhelinten sanakirjojen automaattikäännökset auttaneet ymmärryksessä juurikaan. Mä en tiennyt mitä perhe multa odotti, koska he eivät sitä kyenneet mulle kertomaan. Toisinaan sain puheluita toimistolta, jonne mun host-perhe oli soittanut ja pyytänyt juttelemaan mun kanssa. Mä puhuin sitten puolestani mun local cordinatorille ja se soitti takaisin perheelle valottaakseen mun näkökulmia. 99% tapauksissa asia koski mun hiljaisuutta ja sitä että lapset leikkivät mun kanssa sekä kiinaksi että englanniksi, jotka molemmat ärsytti mua, koska ne eivät varsinaisesti olleet mun käsissä. Mä olin hiljainen, koska mulla ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida muiden kuin lasten tai lastenhoitajan kanssa. Vanhemmat vietti niin paljon ajastaan töissä, että siinä vaiheessa kun he tekivät jotain yhdessä lasten kanssa kaikki lasten huomio kohdistui vanhempiin ja mun sivuutettiin täysin - yhteisillä illallisilla lapset ei vastanneet vaikka olisin puhutellut heitä suoraan, saati sitten pyytämään heitä kääntämään jotain vanhemmille. Kiinankielen käyttöön mä en ollut kykenevä enkä toisaalta usein halukaskaan puuttumaan. Mä olin perheessä vanhempien ehdoilla, mutta mä koin että jos lapset viettivät joko viisi päivää viikossa koulussa (toinen kirjaimellisesti viisi päivää aamusta iltaan) opiskellen ja koulun jälkeen mun kanssa englanniksi puhuen niillä oli oikeus leikkiä kerran viikossa kahdestaan omalla kielellään - vaikka mut toki leikkeihin mukaan otettiinkin ja mulle selitettiin

Mun perhe ei ollu täydellinen, mutta mua kohdeltiin aina hyvin. Vaikka meillä oli vanhempien kanssa aika ristiriitainen käsitys lasten kasvattamisesta kunnioitettiin silti toisiamme ja tehtiin molemmat osaltamme kompromisseja. Mä en kuitenaan ollut viettäyt Kiinassa tarpeeksi kauan aikaa saati sitten jutellut muiden au pairien kanssa niin paljoa, että olisin osannut suhtautua jotenkin neutraalisti siihen, että lapsi vietti ensin 13 tuntia päivästää koulussa ja erityisopettajalla ja sitten vielä viikonloppuna pianoa soittaen (jota tyyppi vihasi) ja extra matematiikan tunneilla. Mä en hyväksynyt sitä etteivät vanhemmat olleet koskaan viikolla kotona ja viikonloppuisinkin he vaivautuvat viettämään lasten kanssa vain illat. Lapset oli käytännössä lasten- ja taoudenhoitajien kasvattamia. He saivat kaiken haluamansa ja mitään sääntöjä ei ollut. Leluilla leikkiminen ruokapöydässä oli mm. kiellettyjen asioiden listoilla, mutta lapset saivat aina barbinsa takaisin kieltäytymällä syömästä. Mä en saanut mennä yksin lasten kanssa ulos "tuvallisuussyistä", vaikka asuttiin niin vartioidussa naapurustossa kuin mahdollista. Mun piti opettaa nuorempaa lukemaan, mutta tyttöä tämä ei kiinnostanut ja mä sain haukut joko siksi ettei lukutaidossa ollut tapahtunut kehitystä tai siksi, että mä en ollut leikkinyt lapsen kanssa koko työaikaa, koska olin todennut että leikit ei ala ennen kuin ollaan luettu. Vanhemmille oli ok lyödä lapsia, jos 5-vuotias ei osannut tehdä matematiikan läksyjään toivotun hyvin.

Mä rakastin Shanghaita ja mun vapautta siellä. Mä rakastin mun tyttöjä, jota osasi olla täydellisen pilalle hemmoteltuja hirviöitä sille päälle sattuessaan, mutta jotka oli aina innoissaan mut nähdessään ja kiskoessaan mut mukaan leikkeihinsä. Vanhempaa en nähnyt paljoa viikonloppujen ohella, mutta nuoremman kanssa bondattiin ihan kunnolla. Mun nimi oli ensimmäinen asia, jota tyttö huusi astuessaan ovesta sisään koulun jälkeen. Se nimesi mut kaikista talossa olleista lastenhoitajista parhaaksi. Meillä oli ihan omat leikkikuviot ja piilouduttiin aina välillä talon tyhjänä olevan yläkerran komeroon missä mä kerroin sille satuja. Tanssittiin yhdessä alakerran lastenhuoneessa ja juostiin puistossa kilpaa. Toinen tyttö halusi aina että autan sitä läksyissä ja tyttö livahti aina iltaisin mun huoneeseen piirtämään toisen ollessa pesulla. Meillä oli pienet vihkoset mihin kirjoitettiin sanoja englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja espanjaksi (lastenhoitajan ja entisen au pairin äidinkieli). Lauantai-aamuisin mun oven alta sujauteltiin lappuja joissa kyseltiin lenko jo hereillä. Mun tytöt oli ihania eikä mulla koskaan ollut ongelmia niiden kanssa.

Puolentoista kuukauden jälkeen mulle tuli ongelmia kuitenkin vanhempien ohella myös arkielämässä. Mun au pair -kaveri palasi kotiin ja musta jäi järjestön ainoa Shanghain au pair. Mun aikataulut meni täydellisesti ristiin kaikkien opiskelijoiden ja työssäkäyvien kanssa, enkä mä onnistunut löytämään kunnon kavereita koska olin aina illat ja viikonloput töissä. Mulla oli pari tuttua, joiden kanssa vietin satunnaisesti aikaa, muttei oikein ketään ketä pyytää arkipäivisin lounaalle. Tein usein palkattomia ylitöitä. En saanut mulle kuuluvia kuukausittaisia viikonloppuvapaita saati sitten lomapäiviä ja mun palkat oli aina myöhässä mitä kekseliäämpien tekosyiden varjolla. Lisäksi mun palkka oli ihan älyttömän pieni. Mulle maksettiin 700yuania (80€) kuukaudessa, mutta koska asuin tosi kaukana keskustasta mulla kului 400 (50€) yuania kuukausittain pelkästään julkiseen liikenteeseen. Jouduin poikkeuksetta käyttämään mun kaikki lentohyvitykset, että pystyin ostamaan itselleni ruokaa kodin ulkopuolella, tekemään satunnaista sight seeingiä ja tekemään muutaman päiväreissun kaupungin ulkopuolelle.






Shanghaista Beijingiin

Puolentoista Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen totesin että homma ei toimi. Mä en enää jaksanut sitä että mä en pystynyt kommunikoimaan vanhempien kanssa muuten kuin järjestön välityksellä. Kommunikaation siivittämänä mua alkoi yhä enemmän ottaa päähän että jouduin viettämään kolmesta neljään tuntia julkisen liikenteen kyydissä päivittäin ja että mun aikataulujen takia mun oli täysi mahdottomuus hankkia kunoon kavereita. Järjestettiin family meeting, jonka tarkoituksena oli saada selville mikä mussa oli vikana ja mitä mun pitäisi tehdä paremmin. Ongelmat olivat edelleen samat: yhteisen kielen puutteesta johtuva hiljaisuus ja lasten kiinan puhuminen. Ongelmat eivät yllättäen ratkenneet ja mä päädyin pyytämään järjestöä etsimään mulle uuden perheen, mutta yhtäkkiä kukaa ei ollut enää halukas auttamaan mua. Mulla oli kuulema ihan hyvä olla perheessä, mun arkielämän tylsyys (=kavereiden puute) johtui vaan mun asenneongelmasta ja Shanghaihin olisi tulossa toinen au pair joskus kuukauden päästä. Jankutettuani tarpeeksi montaa kertaa perheen vaihdosta mulle päädyttiin lopulta toteamaan, että uusi perhe on etsinnässä ja mun pitäisi vain odottaa. Tuskin oli. Onneksi vastaus kaikkiin ongelmiin tipahti suoraan mun syliin.

Shanghain toimisto oli irtautumassa mun järjestöstä omaksi yhtiökseen ja siinä vaiheessa kun mulle alettiin vihjailla uuden sopimuksen allekirjoittamisesta mä koin tilaisuuteni koittaneen. Olin kysynyt mahdollisuudesta vaihtaa Beijingiin, mutta sain vastaukseksi vain huutoa Shanghain järjestön pomolta omasta kiittämättömyydestäni. Kaikki oli mun syytä aina ongelmista perheen kanssa mun kaverittomuuteen. Otettiin kovaäänisesti yhteen viikkoa myöhemmin kun toinen Shanghahin saapunut au pair oli samassa tilanteessa mun kanssa eikä apua löytynyt.

Toisen tappelun jälkeen mä laitoin sähköpostia Beijingiin ja kysyin mun järjestöltä mitä vaihtoehtoja mulla oli. Sanoin että halusin vaihtaa perhettä ja kaupungin vaihtokin kävisi paremmin kuin hyvin. Sain vastauksen heti samana päivänä ja pyynnön odottaa muutaman päivän, että asiat Beijingissä saataisiin sen verran järjestykseen, että mä voisin lähteä sinne. Kymmenen päivää myöhemmin mulle ilmoitettiin että Beijingissä olisi yksi perhe, joka voisi ottaa mut vastaan mutta muuta ei ollut tällä hetkellä tarjolla. Hyväksyin tarjouksen. Shanghain toimisto ei ollut kovin mielissään ja jätti mun viimeisen kuukauden pelkan ja lentohyvitykset maksamatta. Enhän mä ollut enää niiden kirjoilla eikä niillä ei ollut mitään vastuuta musta. Rahoja en koskaan saanut, mutta neljä päivää myöhemmin istuin 15-tunnin yöjunassa matkalla kohti Beijingiä.

Lapsia mulla jäi ihan hurja ikävä ja ikävä tulee aina kun katselen niiden kuvia tai videoita. Musta tuntui älyttömän pahalta jättää ne Shanghaihin tietäen että niillä oli taas yksi ihminen vähemmän elämässä. Pahalta tuntui myös host-vanhempien hylkääminen. Vaikkei meillä yhteistä kieltä ollutkaan ja meillä oli erimielisyytemme mulle oltiin aina oltu tosi kivoja ja mut oli aina otettu mukaan kaikkeen tekemiseen perheenjäsenen eikä työntekijän tavoin. Mulla jäi tosi kivoja muistoja Shanghaista, mutta toisaalta viimeisten kuukausien ongelmat jätti pahan maun suuhun myös kaupungin osalta. Shanghai tulee aina olemaan ensimmäinen kotini ulkomailla, mutta en usko että tulen koskaan palaamaan kaupunkiin.



Beijingiin lähti paljon vahvempi, viisaampi ja kypsempi henkilö kuin mitä Shanghaihin oli kolmea kuukautta aikaisemmin saapunut. Mä olin oppinut sanomaan ei, pitämään kiinni oikeuksistani ja seuraamaan unelmiani. Beijingiin muutto oli työn ja tuskan takana ja monta kertaa multa meni usko, että asiat edes järjestyisi, mutta Beijingiin muutto oli ja on edelleen yksi parhaista elämäni aikana tekemistä päätöksistä.


Lisää Shanghain aikaisia juttuja löytää tästä, Beijingiin muuttosta voi lukea lisää tästä ja Shanghain järjestöstä englanniksi tästä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Vaihtari-, au pair-, ja ulkomailla opiskelevien blogeja 2015-16

Oon viettänyt niin monta tuntia elämästäni metsästäen tämän vuoden au pair-, vaihtari- ja ulkomailla opiskelevien blogeja, että päätin helpottaa muiden ihmisten urakkaa heittämällä linkit kaikkiin mun löytämiini aktiivisiin blogeihin!

Jos tiedätte lisää niin vinkatkaa! Mua kiinnostais erityisesti yliopistovaihtoon ja ulkomailla opiskeluun keskittyvät blogit, mutta toki muutakin tulee luettua.




Australia & Uusi-Seelanti

Alive&Overseas | Australia & Uusi-Seelanti

Airi's Australia | Perth, Australia
Call me V (vlog) | Australia
Dropbearshead | Hope Island, Australia
Gone with Kangaroos | Colac, Australia
Silja in Australia | Brisbane, Australia
With Love, from Down Under | Perth, Australia

Janna maailmalla | Carterton, Uusi-Seelanti

Eurooppa

Besitos | Murcia, Espanja
Hastag España | Martorell, Espanja

1911 kilometriä | Witten, Saksa
Auf Wiedersehen Finnland | Obernburg

Etelä-Amerikka

A new Adventure in the World | Cipoletti, Argentiina
La vida loca | Coronel Suarez, Argentiina
My Argentina | Dolorers, Argentiina

Emmi's Exchange Year in Brazil | Caruaru, Brasilia

Aduaa | Salcedo, Ecuador

Etelä-Afrikka


Etelä-Korea

High Voltage | Seoul
Korea Melons! | Icheon
Run Away | Suwon
Seoulite | Seoul

Meksiko

In Mexico | Salina Cruz
la chica en México | Mexico city

USA & Kanada

Annika Maria | Wisconsin
Around the World | Washington
eevabroad | Michigan
Hello Arizona! | Arizona
Hennna | South Carolina
I Can See the Stars from America | Indiana
Kaisa in the USA | Pennsylvania
Live with Ella | Oklahoma
Michigan Calling | Michigan
My Road in the USA | Washington
Sara | Colorado
Ullaiina | Michigan
With Mariaerika | Michigan
Year in California | California

Canada, here I come! | Ontario, Kanada
Meanwhile in Canada | Vancouver
Tenurblevart | Ancaster, Kanada




Aasia

I Wake Up to Your Sunset (englanniksi) | Bangkok, Thaimaa
Matsukaze | Osaka, Japani
Suoraan Soulista | Soul, Etelä-Korea
Syö matkusta rakasta | Shanghai, Kiina
Venäjä, Venäjä, Venäjä | Kazan, Venäjä

Eurooppa

One with Alpenglow | Wien, Itävalta (2016)
Teemu Germaniassa | Nürnberg, Saksa

Amerikat

Canadaze | Kanada
Life of Ellie | Lethbrigde, Kanada
Venla + Kanada | Charlottetown, Kanada

Mexican Vibes | Guadalaraja, Meksiko
Miffa's | Montenego Bay, Jamaika
Tuntemattomaan ja takaisin | Puebla, Meksiko 




Eurooppa

I Am Jessica | Utrecht, Hollanti
Camilla on the Fly | Wrocklaw, Puola
Meanwhile in Stockholm | Tukholma, Ruotsi
Stockholm finne jurist | Tukholma, Ruotsi

From London by Sanna | Lontoo, UK
Järjestetty kaaos | Edinburgh, UK
Whatland | Gloucester, UK
Wonderlost (UWC) | Wales, UK

Muut

In Your Arms | Brisbane, Australia
My India Story (UWC) | Pune, Intia
Leningradka | Pietari, Venäjä
Siivet selkään (UWC) | Hong Kong
With Seoulmates (englanniksi) | Seoul, Etelä-Korea




Australia


Iso-Britannia

Au Pair Adventures | Lontoo, UK
Au Pair And the City | Lontoo, UK
Brittielämää 2.0 | Walton-on-Thames, UK
Eleven Fingers | Lontoo, UK
Emilia Vilhelmiina | Lontoo, UK
Gap Year in London | Lontoo, UK
Hidastettu | Lontoo, UK
In the UK | Cobham, UK
Kirjeitä kotiin | Lontoo, UK
Koti-ikävä | Chatham, UK
Menolippu Lontooseen | Lontoo, UK
Muuttolintuja | UK
Revontulipallo | UK

Eurooppa

Au pair - ajatuksia ja elämää | Madrid, Espanja
Aupparina Espanjassa | Madrid, Espanja
Elämä seikkailulla | Dublin, Irlanti
Määränpää: Irlanti | Dingle, Irlanti
Italian Dream | Italia
Ankkurinappi | Luxemburg
Shapadapaduudaa | Malta

Hiuksissa hiekkaa | Pariisi, Ranska
Too Cool to Dance | Nizza, Ranska

A Reason to Live | Tukholma, Ruotsi
Au pair elämää Ruotsissa | Tukholma, Ruotsi

Adana'dan | Herrsching, Saksa
Fernweh | Saksa
Split Seconds | Berlin, Saksa
Au pair -haave | Sprockhövel, Saksa

Kiina


USA

American Adventures | Virginia --> California
Amerikan Unelma | New Jersey
American Dreams | Washington DC
Colorado Calling | Colorado
Jutta Jenkeissä | New York
Life Overseas | Virginia
Wake Me Up | New Mexico
Wonderlust | California

torstai 23. heinäkuuta 2015

Hong Kong Island


Junassa beijingiläinen tyttö pitää mulle seuraa koko matkan. Istutaan makuuvaunun seinämää vierustavilla penkeillä ja puhutaan rikkonaista englannin ja kiinan sekoitusta. You understand me. We are the same. Niin se sanoo mulle kun paikkaan tyhjiä kohtia sen lauseissa. Se on matkalla pohjois-Thaimaaseen vapaaehtoistyöhön spring festivalin ajaksi. Se kadehtii mua vapaudesta pitää taukoa kouluista. Mä kadehdin sitä mahdollisuudesta palata Beijingiin. Me tunnetaan toisemme vain kahdentoista tunnin ajan, mutta palattuani Suomeen löydän kaksi postikorttia yöpydältäni. It was great to meet you in train. Tule kylään koska vain.








Kun mä astun ulos metrosta Hong Kong Islandilla mä jään haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin nähdessäni ensimmäistä kertaa Shanghain valot. Rakennukset kasvaa kasvaamistaan, niiden huiput piiloutuu toistensa taakse eikä pilvenpiirtäjäviidakko lopu koskaan. Se on aika maagista. Ihmisiä juoksee ympäriinsä elämässä tavallista elämää. Mä en ole koskaan nähnyt länsimaalaisten ja kiinalaisten elämää niin sulavassa vuorovaikutuksessa. Täällä valkoiset kasvot eivät ole ihmetyksen aihe. Täällä sä olet vain sinä.







Island on yksi suuri kukkula. Kävelen mäkiä ylös ja alas, hyppään maailman suuripien ulkoilmaliukuportaiden kyytiin ja matkustan niin pitkälle kuin pääsen. Olen korkealla kaupungin yläpuolella, mutta rakennusten seinämä peittää näkymät alleen. Olen hämmentynyt siitä miten vihreä kaupunki on. Puut varjostavat mun askelia kaupungin ylärinteillä ja niissä roikkuvat kukat ovat aitoja. Liikennemerkit varoittavat katujen jyrkkyydestä - katujen, joilla on englanninkieliset nimet. Se saari on hullu sekoitus Eurooppaa ja Kiinaa - toisella kadulla sä istut brittipubissa, seuraavalla sun nenään leijuu kantonilaisen katukeittiön tuoksu. Lumoudun siitä sekamelskasta.





Mun jalat kantaa ympäri saarta lähes kahdeksan tuntia ennenkuin mun couchsurfing host palaa kotiin vaellukseltaan. Sitä ennen ehdin käydä vielä ihailemassa sataman valoja. Värikkäinä vilkkuvia pilvenpiirtäjiä, satamasta lähteviä lauttoja, kalastajia rannassa ja pientä saaren eteen pystytettyä huvipuistoa, jossa lapset juoksevat kilpaa illan pimennossa ja joku tanssii slacklinella. Puhelin tärähtää taskussa katuruokaa myyvällä kadulla ja mä kiipeän takaisin kukkuloille. Kaksikymmentä vuotta mua vanhempi mies avaa oven ja me lähdetään viemään sen vain muutamia viikkoja aikaisemmin adoptoimaa koiraa lenkille. Se leikkii jokaisen vastaantulijan kanssa ja saa mut nauramaan.



Ps. Ajattelin että ois loogisempaa kirjotella yhdestä reissusta kerrallaan eli aloitetaan Aasiasta!

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Pre-university depression



Mä mainitsin aiemmin että mun ajatukset yliopiston lähtemisestä on vähän ristiriitaiset. Tai aika paljonkin. Toisina päivinä katselen innoissani yliopiston sivuja, pakkailen laukkuja ja oon valmis hyppäämään lentokoneeseen. Toiset päivät mä puolestaan vietän katsellen lentoja maailmalle, miettien että mitä jos. Mitä jos mä en lähtisikään vain hyppäisin jälleen tuntemattomaan ja katsomaan minne elämä vie? Tuntemattomia ne yliopistomaailma ja Skotlantikin on, mutta tosi eri tavalla.

En mä sano etten mä olisi lähdössä innoissani Aberdeeniin. Mun mielestä on yhä ihan äärettömän siistiä että mä pääsen muuttamaan Skotlantiin, opiskelemaan antropologiaa ja pystyttämään kodin useaksi vuodeksi samaan kaupunkiin. Mä oon viettänyt päiviä selaillen kurssimahdollisuuksia ja ollut maailman eniten innostunut kaikista Aberdeenin societyista. Oon googlannut Skotlantia ja sen lähiympäristöä ja huokaillut ihastuksesta. Oon katsellut mun lomia ja laittanut viestiä kaikille briteissä asuville kavereille, joita tulee nähtyä ensi syksystä lähtien niin paljon useammin. Ja antropologia, ihana antropologia! Mä en vieläkään tiedä miten joku asia maailmassa voi tuntua niin omalta jutulta. Mutta huonoimpina päivinä kaikki negatiiviset ajatukset ja pelot opiskelemaan lähdön suhteen puskee pintaan ja tänään on yksi niistä päivistä.

Suurin ongelma yliopiston ja Skotlantiin muuttamisen pelon takana on ehdottomasti viimeiset kaksi vuotta. Oon ollut vapaa menemään ja tekemään mitä haluan ja silloin kun asiat on alkaneet tympimään mä oon vaan voinut kääntää uuden sivun elämässä lähtemällä muualle. Mä en ole ollut sidotut mihinkään ja ainoa mun menoa rajoittava tekijä on ollut pankkitilin saldo. Mä oon ollut vapaampi kuin olisin ikinä kuvitellut voivani eläessäni olla ja vaan taivas on ollut rajana. Mä oon asunut vuoden Kiinan miljoonakaupungeissa ja matkustanut kuusi kuukautta rinkka selässä kahdella mantereella. Mä oon tavannut maailman uskomattomimpia ihmisiä, vieraillut maailman kauneimmissa paikoissa ja kokenut asioita jotka on olleet niin out of this world ettei mulla tule koskaan olemaan sanoja niitä kuvailemaan. Mä olen ollut onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Musta on ensi kertaa tuntunut siltä kuin mä olisin oikeasti elossa ja mulla olisi oma paikkani tässä maailmassa. Ja yhtäkkiä mun pitäisi luopua vapaudesta ja sen tuomasta onnellisuudesta opiskelujen tähden.

Kun mä viime keväällä odotin vastauksia yliopistoilta mä tiesin, että jos opiskelupaikkaa ei tänä vuonna lohkeaisi mä en todennäköisesti koskaan lähtisi opiskelemaan. En siksi ettenkö haluaisi opiskella, arvostaisi koulutusta tai etteikö mulla riittäisi motivaatiota, koska mä vetoan 100% jokaisen edellämainitun nimeen. Mä vaan tiesin, että jos mä päätyisin viettämään vielä kolmannen vuoden maailman tuulien vietävänä mä en enää pystyisi asettumaan aloilleen vaan ne tuulet veisi mut mukanaan. Enkä mä tiedä pystynkö nytkään, vaikka haluan kovasti yrittää. Mä haluan uskoa että neljän vuoden opiskelut ja tutkinto on sen arvoisia, että mä pystyn luopumaan mulle noin tärkeistä ja rakkaista asioista sen tähden, mutta mä en voi lakata miettimästä että mitä jos asia ei olekkaa näin ja mä heitän neljä vuotta elämästäni hukkaan tavoitellen jotain, mikä ei vie muhun mihinkään elämässä tai jolla ei loppupeleissä ole mulle juurikaan arvoa?

Antropologian tutkinto ei valmista mua suoranaisesti mihinkään eikä sillä ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla, mutta toisaalta mua mietityttää että haluanko mä edes lähteä taistelemaan työpaikoista, jotka todennäköisesti tekisi jonkun muun paljon mua onnellisemmaksi? En mä kiistä etteikö musta olisi hienointa ikinä lähteä tekemään kenttätyötä etnisten ryhmien parissa tai pitää luentoja joistain mua kiinnostavista ja koskettavista asioista jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta toisaalta mä en usko että mä olisin onneton jos mä kouluje päätyttyä heittäisin jälleen rinkan selkään ja lähtisin tien päälle. Mä voisin perustaa hostellin jonnekin kaukaiseen maailmankolkkaan ja olla vaan ja se olisi ihan yhtä siisti juttu mulle. Ja siksi mua mietityttää mitä varten mä tätä tutkintoa olen hankkimassa. Oppiakseni lisää jostain mua todella paljon kiinnostavasta aiheesta? Kyllä. Luodakseni elinikäisen uran tutkijana tai toimistorottana? En usko. Mahtuuhan maailmaan miljoonia vaihtoehtoja, mutta mä en ole vielä keksinyt mitä mä noilla papereilla tekisin.

Ihmiset sanoo, että kävi tulevaisuudessa mitä tahansa yliopistossa vietetyt vuodet ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyjä. Sä itsenäistyt, kasvat ihmisenä, saat ystäviä ja pidät hauskaa. Mä en kuitenkaan jaksa uskoa, että ne siellä vietetyt vuodet voisi kasvattaa mua samassa mittakaavassa kuin edelliset kaksi enkä mä kovin paljon itsenäisemmäksi tästä voi enää muuttua. Mä oon tavannut sen verran paljon ihmisiä kuluneen kahden vuoden aikana, että mua oikeasti vähän arveluttaa käveleekö vastaan ketään jota mä voisin oikeasti pitää kiinnostavana henkilönä. Kansainvälinenhän Aberdeen toki on, mutta on silti eri asia keskustella maailmaa vuosia kiertäneiden reppureissaajien kuin vasta kotoa muuttaneiden teinien silmien kautta. Ja mitä hauskaan pitämiseen tulee, no, kruisailenko mieluummin moottoripyörän takana Vietnamin highlandeilla vai istun luennolla sateisessa Skotlannissa? Joku yritti helpottaa mun ahdistusta vetoamalla opiskelijaelämään, johon mä puolestani tokaisin että mä en ole lähdössä Skotlantiin bilettämään vaan opiskelemaan miä ehkä kiinteyttää aika hyvin sen miten mä näen seuraavat neljä vuotta verrattuna niihin 17-vuotiaisiin, joille yliopistoon lähteminen merkitsee vapautta bilettää just ja niin paljon kuin huvittaa. Mun mieltä ei varsinaisesti paranna se, että muutan ensimmäiseksi vuodeksi asuntoloihin juuri noiden 17-vuotiaiden kanssa.

Aberdeenissa mua puolestaan kaihertaa sen koko ja sijainti. Mä oon kasvanut kaupungissa jonka väkiluku mitataan kymmenissä tuhansissa ja muuttanut sen jälkeen kymmenien miloonien ihmisten metropoleihin. Mun ei tavitse miettiä sekunnin sadasosaakaan tehdessäni valinnan jälkimmäisen puolesta. Mä janoan ihmisiä, elämää ja mahdollisuuksia. Mä haluan suurten kaupunkien suoman anonyymiteetin sekä mahdollisuuden kävellä pitkin tuntemattomia katuja ja päätyä paikkoihin joiden mä en edes tiennyt olevan olemassa. Mä haluan hypätä metron kyytiin ja astua toisenlaiseen maailmaan kaupungin vastakkaisella laidalla. Mä haluan että jokaisena iltana sulla on lukematon määrä vaihtoehtoja minne mennä ja mitä tehdä. Mä haluan kaikki mahdollisuudet maailmassa yhden kaupungin rajojen sisäpuolella ja mä tiedän etten tule saamaan sitä. Aberdeenissä on 200 000 asukasta mikä on sadasosa Beijingin asukasluvusta. Sen lisäksi se sijaitsee pohjois-Skotlannissa keskellä ei mitään. Luontoa ja maisemia löytyy Aberdeenin nurkilta varmasti, mutta piirit on pienet ja pakoon ei juuri pääse.

Välillä musta tuntuu että mulla on ihan älytön asenneongelma ja mietin ihan vääriä asioita. Suurin osa ihmisistä kiljuu onnesta opiskelupaikan saadessaan. Ne on huolestuneita kavereiden saamisesta ja oikean tutkinnon valitsemisesta, sellaisista normaaleista asioista mistä mä en edes osasi huolestua.

Vertaistukea saa tarjota ja omia kokemuksia jakaa. Ja kertoa jos mä olen oikeasti pelkkä asennevammainen idiootti, jota pitäsi lyödä korville jotta se ymmärtäisi että tää on hieno mahdollisuus ja mun pitäisi olla ennen kaikkea iloinen siitä.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Lontoon kadut




Mä lähden Lontooseen! Tai Lontoon lähiöihin jos ihan tarkkoja ollaan, mutta suunta on sama! Ei ehkä ensimmäinen paikka mistä mut kuvittelisi löytävänsä, mutta menolippu on taskussa ja Suomessa on tämän vuoden puolella enää 40 päivää jäljellä. Iik sanon minä. Lontoota kohtaan mulla ei ole suurempia intressejä miljoonakaupunki fiilistä lukuunottamatta, mutta ihmisten perässä mä sinne lähdenkin. Ja niiden seurassa kelpaa istuskella minkä kaupungin lähiöissä tahansa!

Kiinan ja kaakkois-Aasian tovereiden naamoja lähden siis Englantiin metsästämään. Tarkoitus olisi viettää Lontoon etelä-nurkissa viikko tai pari, koukata Bristoliin jossain sopivassa kolosessa ja suunnata sitten Lancasterin ja Glasgown kautta Aberdeeniin. Mä olen olevinaan suunnitellut kaiken valmiiksi, mutta eiköhän tonne pari muuttujaa mahdu mukaan. Varsinkin kun mun suunnitelmat pitää yleensä sen max. kolme päivää.





Mun matka päättyy Skotlantiin Aberdeenin maisemiin, mistä blogi päivittyy tosiaan seuraavat neljä vuotta. Jaiks. Fiilikset on vähän vaihtelevat. Toisaalta mä oon tosi innoissani, että mä pääsen opiskelemaan aineita, jotka tuntuu just eikä melkein mun jutuilta, mutta toisaalta mieltä kaihertaa, että mihin mä tällä oikein pyrin? Mä en vain näe itseäni neljän vuoden kuluttua aikuisena, jolla on vakituinen työpaikka tai scholarship maisterin tutkintoa varten. Toisaalta en mä näe niitä 17-vuotiaitakaan, jotka pohtii parhaita viinanhankitakeinoja kilpaa koulun facebook-seinällä. Ehkä me ollaan kaikki enemmän tai vähemmän samassa veneessä. Mua kyllä vähän pelottaa olla samassa veneessä noiden kanssa.

Muutoin elämään kuuluu hyvää. Päivät on pitkiä ja pitkästyttäviä, mutta energiaa riittää. Kengät ja sydämensyke on saaneet kyytiä kun oon juoksennellut pitkin metsiköitä neljänä päivänä viikossa. Oon löytänyt jostain polttavaa intoa käsitellä kuvia, päivitellä blogia ja viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä: Mä sain töitä! Kuka saa täyspäiväisen duunipaikan keskellä kesää viikon varoitusajalla? Ja vielä mun aikataulujen puitteissa? No minä! Maailma hellii mua taas. On hellinyt siitä asti kun mä opin rakastamaan mun elämää.





Tulisipa elokuu pian. Mä lasken jo päiviä lähtöön.

Kuvat Lontoon reissulta 2012

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Ciqikou 磁器口, Chongqingin muinainen kylä






Chongqingissa on muinainen kiinalainen kylä Cigikou, posliiniportti. Siellä kadut ovat kivisiä, kapeita ja muodostavat sokkeloita. Siellä rakennuksilla on puiset valkoiset seinät ja ruskeaksi tai mustaksi maalatut ikkunanpielet. Toisten kattojen reunat kääntyvät kohti taivasta, toisten valuvat kohti maata. Tää on mun aikaisempien mielikuvien Kiina. Vanha ja eksoottinen. Jossain kaikkien niiden turistipuotien alla niin mystinen ja erityinen. Joku kertoi että kylän historia tapaa yli tuhannen vuoden taa, muinaisen Kiinan kauppakaupungiksi. Ajatus siitä lumoaa mut. Ajasta jolloin temppelit eivät olleet turistinähtäyyksiä ja kaikissa näissä taloissa asui ihmisiä, jotka aloittivat päivänsä auringonnousun aikaan. Ajasta jolloin kauppiaat saapuivat kylään jokea pitkin kulkevilla paateilla ja jolloin vuodenajat määrittivät elämän kulkua.

Chongqing (重庆) on kuuluisa ruokaperinteestään ja mä olen aika ihastunut sen katuruokakulttuuriin. Chiliä on tarjolla kaikkialla kaikissa muodoissa ja hot potin tuoksu leijailee tulisena kaduilla. Katukauppialla on myynnissä kymmennittäin mulle vieraita snackseja ja kaiken uuden ja ihmeellisen jännite ottaa mut valtaansa. Mä luulen tunnistavani kalmareita ja mustekaloja tikkujen päässä mausteisiin peitettyinä, mutta niillä ei ole mitään tekemistä vastaavien Beijingissä näkemieni merenelävien kanssa. Ne näyttää paljon aidommilta, paljon rehellisemmiltä. Ne pelottaa mua vähän.




Mä kävelen siellä tuhansien kiinalaisten joukossa. On vuoden pahimpia lomasesonkeja ja lämpöä on neljäkymmentä astetta. Hiki virtaa ja taivas on saasteista harmaa ilma on raskasta. Ihmisiä tulee ja menee eikä niiden virta näytä koskaan loppuvan. Mä mietin että onko koko Kiinassa paikkaa, joka ei olisi kesäisin vuorattu turistimassoilla. On kuin koko maa olisi yhtäkkiä muuttunut yhdeksi massiiviseksi Beijingin ruuhkametroksi, mutta juna vain kulkee ja kulkee eikä ihmismassa vähene missään Kiinan kolkassa. Tuntuu kuin maailmaan syntyisi yhtäkkiä miljoonia uusia kiinalaisia, jotka sitten sesongin loputtua katoavat kaikkien nähtäviltä.

Piiloudun kukkulan laella olevaan temppeliin. Siellä olen turvassa väkimassoilta. Portaita huipulle on kymmeniä ellei satoja, mutta siellä puiden siimeksessä on hyvä istuskella. Kirkkaana päivänä oksien lomasta saattaisi nähdä alas kaupunkiin. Nyt jään lukemaan punaisille nauhoille kirjoitettuja rukouksia. Ne on lumoavan kauniita, puihin ja köysiin ripustettuja pyyntöjä. Toivon että osaisin lukea useampia niistä.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...