sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Siem Reap

Makoilen mun hostellin kattoterassilla ja katselen ympärille levittäytyvää maisemaa. Lämpöä on kolmekymmentä astetta ja taivas on pilvinen. Naapurissa porataan ja sahataan. Sen ohella ainoat merkittävät äänet lähtevät moottoripyörien pakoputkista ja autojen torvista. Jossain kaukana soi musiikki. Sitä on niin vaikea selittää, mutta täällä värikkäiden talojen ja punaisten kattojen ympäröimänä mulla on vaan tosi rauhallinen olo. Mun ei tarvitse tehdä tai olla mitään voidakseni hyvin ja ollakseni onnellinen. Kun mä lähdin tällä matkalle mun suunnitelmissa oli päästä näkemään ja kokemaan. En mä arvannut ollenkaan miten pitkälle se veisi mut tuntemisen tasolla. Mä olen löytänyt ja alkanut löytää asioita, joita en etsinyt tai tiennyt tarvitsevani. Mulla ei ole mitään tietoa siitä, minne maailma mut kuukauden tai kahden kuluttua vie, mutta juuri nyt mun on tosi hyvä olla täällä kaakkois-Aasiassa.

Elämä täällä on niin rentoa. Tulee hetkiä jolloin tuntuu välttämättömänä nähdä ja kokea kaikki, mutta jonain päivänä sä vain havahdut siihen faktaan, että olet viettänyt jossain kaupungissa lähes viikon - pitkälti tekemättä yhtään mitään. Sitä on niin helppoa unohtua kävelemään pitkin kaupungin katuja, istahtaa hostellin baariin muiden reissaajien kanssa tai jäädä aamuisin sänkyyn makaamaan ja lukemaan kirjaa. Täällä kaikki maailmanmeno tuntuu niin kaukaiselta. Mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä on meneillään tämän kaupungin ulkopuolella. Tuntuu siltä kuin olisin suljettu kuplaan. Hyvin pieneen ja suloiseen kuplaan, joka koostuu samoista päivästä touseen jatkuvista keskusteluista siitä mistä me tullaan ja mihin ollaan matkalla. Sitä luulisi jossain vaiheessa kyllästyvänsä. Mä en kyllästy.

Vierailen Angkorin temppeleillä kerta toisensa jälkeen enkä voi koskaan lakata haukkomasta henkeä. Mä en ole koskaan elämässäni nähnyt mitään niiden kaltaista. En mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mua noista taivaaseen kipuavista juuriaan myöten kaiverretuista kivitorneista, jotka rakennettiin tuhat vuotta sitten paikallisten asukkaiden palatseiksi ja temppeleiksi. Tää temppelikylä on kaupungin kokoinen. Rakennelmat on ripoteltu lukuisten kilometrien päähän toisistaan. Ja ne on kaikki niin kovin erilaisia. Osa samaan tyyliin rakennettuja kyllä, mutta niissä kaikissa vallitsee aivan omanlaisensa tunnelma. Ne on syntyneet eri aikakausina erilaisille syille ja käyttötarkoituksille. Joku kuninkaista rakensi yhden maailman kauneimmista temppeleistä isänsä kunniaksi, toinen nyt jo metsän hiljalleen valtaansa ottama satoja kammiota käsittävä rakennelma toimi buddhalaisen kouluna. Mä olen aivan lumoutunut. Kulutan kahdeksan tuntia temppeleillä. Sitten seitsemän. Ja sitten taas vähän lisää. Temppelit yllättää mut kerta toisensa jälkeen upeudellaan. Historiallaan, taiteellaan, arkkitehtuurillaan, uskonnollisella merkityksellään. Mä luulen että voisin katsella näitä raunioita loppuelämäni ja innostuisin aina yhä uudestaan. Löytäessäni uuden kaiverruksen, uuden kuvauksen vanhasta maailmasta. Tai ihan vaan katsellessani katossa roikkuvia lepakoita, kuunnellessani viidakon ääniä ja kätkeytyessäni pieniin pääreitiltä sivussa oleviin temppeleihin, joissa olen päivän ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen vierailija.

Let's do it Cambodian way! Niin huutaa poika mun edestä. Liikenne on takkuista eikä olla liikuttu pyörillämme metriäkään eteenpäin viimeiseen pariin minuuttiin. Se livahtaa pyöränsä kanssa kolmenkymmenen sentin mittaisesta raosta autojen välissä ja lähtee polkemaan pitkin vastaantulijoiden kaistaa. Jossain keskiviivan ja tienreunan välimaastossa, koska väisteltävää riittää. Lähden perään. Mua ei pelota täällä. Elämä on yhtä suurta seikkailua. Mun kuolemaa tekevä pyöräni kitisee kauhusta. Jarrutan risteyksissä puoliksi jaloillani. Mutta silti mä en voi lakata nauramasta, kun me kiidetään tien toiselta laidalta toiselle ihan vain säästääksemme puoli minuuttia elämästämme. Näillä kaduilla mä en yhtäkkiä enää olekaan turisti. Mä olen ihminen, ihan samanlainen kuin jokainen paikallinen matkalla koulusta tai töistä kotiin. Kukaan ei arvioi mua hyväntahtoisella katseellaan. Mä tunnen itseni niiden vertaiseksi.

Hiivin kahden tytön perässä läpi pimeän porraskäytävän. Lattialla on purua ja ilmassa leijuu maalin ja rakennuspölyn tuoksu. Hostellia ei olla vielä avattu vaan se on yhä puoliksi rakenteillaan. Let's find you a room. En tiedä kummankaan tytön nimeä. Ne availee satunnaisesti ovia, etsii huoneita kylppärillä ja sängyllä. Is this one okay? Queen size bed ja oma vessa. Vaikkei suihku toimi ja joudun käyttämään kenkiä lattian likaisuuden tähden, en enempää voisi toivoa. Mulla on ihan oma huone koko yöksi. Ihan ensinmäistä kertaa koko kuukauteen. Viiden minuutin kuluttua innostus alkaa laineta ja sitten saapuu yksinäisyys. Mä en ole ihan varma miksi ihmiset janoaa hulppeita puitteita, kun ne voisi olla paljon onnellisempia siellä meluisassa kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa jaetussa liskoja kuhisevassa huoneessa.

You can stay one more night. You can stay one more week! Vaihdan hostellia. Uusi toimii first come first serve perjaatteella. Ei ole juurikaan väliä onko hostelli ylibuukattu vai ei, jos sulla on sänky sä saat pitää sen nii  kauan kuin haluat - riippumatta siitä kuinka monta varausta omistanutta ihmistä käännytetään ovelta. Mun viereisessä sängyssä nukkuu kaksi tyttöä, joku yöpyi viime yönä terassin aurinkotuolissa. Mä tykkään tästä paikasta. Ihmisillä ei ole vaatimuksia millekään. Kukaan ei valita siitä että sut unohdettiin poimia lentokentältä tai että hostellin dormi on oikeastaan talon katolle kyhätty tiilihöskä, jossa ei ole ovea laisinkaan. Se on oikeastaan omalla tavallaan aika romanttinen. Tikapuita muistuttavien portaiden yläpäässä oleva avoin tila, jonne aurinko paistaa aamuisin ja jonka neliömetrin kokoiselta parvekkeelta voi heilutella varpaita ja kuunnella naapurin koiran lakkaamatonta haukuntaa.

Mun askeleet kaikuu käytävillä. Kun saavun käytävän päähän nostan katseeni vaan nähdäkseni loputtoman korkealla kaartuvan kivisen katon. Sitä pitävät pystyssä tuhansin kaiverruksin varustetut pylväät. Hindujumalat katselevat mua korkealta soturien juostessa heidän jaloissaan. Jokaikinen sentti tuntuu olevan kaiverrettu - jos ei kasvoin niin toistuvin kuvioin. Paitsi ettei mikään täällä toistu. Mitään ei ole veistetty samasta muotista. Kun mä astun seuraavaan käytävään tuhannet kasvot tuijottavat mua jälleen ja ne on kaikki uniikkeja. Mä palasin Angkor Watiin. Mä en pystynyt pysymään poissa. Mä en yksinkertaisesti usko, että maailmassa voisi olla jotain niin pysäyttävää. Kiipeän portaita, katselen munkkeja rukoilemassa, pysähdyn siristämään silmiäni astuessani sisemmälle temppeliin takaisin päivänvaloon. Miten mikään voi olla niin kaunista? Satojen ihmisten virta mun ympärillä ei riitä hävittämään temppelin lumoa. Mä en edes näe niitä. Mun katse on taivaalla, seinillä, pylväissä, patsaissa ja torneissa. Jokainen näkymä käsittää enemmän kuin silmä pystyy nähdä tai mieli ymmärtää. Kiipeän korkeimpaan saavutettavissa torniin ja katselen aurinkoa, joka on hiljaa alkanut laskeutua kohti taivaanrantaa. Joku sanoo Cambodian auringonlaskujen olevan yksiä kaikkein kauneimmista. Jään odottamaan.

Talot on rakennettu metrien korkeudelle maanpinnasta. Puiset tukirakennelmat näyttävät vankoilta, mutta samaan aikaan en voi lakata miettimästä niiden kestävyyttä kun vesi nousee kahden kuukauden päästä ja kylästä tulee englanninkielisen kutsumanimensä veroinen: floating village. Kävellään hiekkaista katua pitkin ja yritetään päästä kiinni paikallisten elämään. Se on rehellisempää kuin missään muualla mun vierailemassani maailmassa. Pikkulapset juoksentelevat alasti suoriin rivien rakennettujen talorivien väliä, nuoret pelaavat nauraen lentopalloa ja vanhemmat naiset ovat kokoontuneet talojen alle ylläpitämään tulta ja hämmentämään ruokaa. Täällä ei tunneta sähköä. Paikalliset eivät kiinnitä meihin mitään huomiota. Hyvin pieni osa mittailee katsellaan muutaman lapsen vilkuttaessa ja huutaessa hello. Mutta muuten he sulkevat täysin silmänsä meiltä. Vanha mies sylkee alas terassilta joka on tähän vuodenaikaan muuttunut parvekkeeksi. Paikallisen koulun luona opettajiksi arvioimani henkilöt yrittävät turhaan patistaa lapsia ottamaan meihin kontaktia. Hiekkatie on alle viidensadan metrin mittainen ja se on kylän pääkatu. Kauempana horisontissa hahmottuvat rakennelmat, joiden kyljissä roikkuvat kymmenet kalastusverkot. 4000 ihmistä elää täällä ja kylä on vain yksi neljästäsadasta järven varrella olevista vastaavista. Siellä astellessani tunnen siirtyväni ajanlaskussa satoja vuosia taaksepäin. Sitä on niin helppoa unohtaa miten paljon ihmisiä elää yhä eristyksissä ensimmäisestä maailmasta. Suurin osa kylän asukkaista on elänyt siellä koko ikänsä. En saa selville onko kyse omasta valinnasta vai velvoitteesta, mutta musta on aika romanttista - karua mutta romanttista - että joku tässä maailmassa pystyy elämään vain omaa arkeaan. Rakentamaan elämänsä yksinomaan sille mitä ympärillä on sen sijaan että viettäisi tunteja päivästään keskittyen asioihin, joilla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä omassa sen hetkisessä elämässään.

Taivas on tumma kun kiipeän alas joen varteen pysäköidystä veneestä. Mun jalat lässähtää mutaan, mutta onnistun säilyttämään tasapainoni. Joku ojentaa mulle käden ja toinen näyttää taskulampulla valoa mun yrittäessäni löytää optimaalisia jalansijoja jyrkällä joenpenkalla. En silti voi välttää vilkuilemastani taivasta askelten lomasta. Taivaanrannassa loistaa vielä pieni päivän kaiku, mutta tähdet ovat alkaneet yksi kerrallaan syttyä taivaalle. Jännittää. Yö pimenee pimenemistään kun kävellään pitkin joen vartta. Siellä kymmenien kilometrien etäisyydellä lähimmästä asutuksesta voi kuvitella olevansa missä tahansa. Öiset eläinten äänet kantautuvat välimatkan takaa. Joki liplattaa hiljaa askelten tömähtäessä auringon kovettamaan maahan. Mä kuljen katse kohti taivasta ja odotan. Siitä on alle kaksi viikkoa kun näin elämäni kauneimman tähtitaivaan Vietnamin highlandeilla. Jokin mussa sanoo, että täällä keskellä Cambodian maaseutua taivas voisi kyetä johonkin yhtä uskomattomaan. Mä katselen ja katselen. Mä luulen että taivas pyrkii juuri siihen mitä mä siltä odotan. Tuhansien tähtien mereen. Se jää kuitenkin saavuttamatta. Auton ovi aukeaa ja mä tunnen pettymyksen valtaavan mielen. Kun lähestytään kaupunkia tähdet alkavat himmetä. Vasta muutamaa tuntia myöhemmin mä havahdun ajatukseen siitä, että ehkä jotain niin kaunista ja ainutlaatuista on mahdollista nähdä vain kerran elämässä. Ja ehkä sen laatuisen kauneuden kohdatessaan sulla täytyy olla joku jonka vieressä seistä, vaihtaa sanoja. Ihan vain muistutuksena siitä, että sä olet yhä tässä maailmassa. Koska on olemassa öitä, jotka on niin kirkkaita että sä pystyt näkemään taivaan jokaisen tähden ja silloin susta tuntuu että kaikki muu kuin se näky maailmassa on merkityksetöntä. Ja silloin sä haluat seuraavana aamuna kohdata jonkun, jolta varmistaa ettei se kaikki ollutkaan unta. Vaikkei sillä siinä vaiheessa olekaan enää väliä. Sillä jos sä pystyt uneksimaan jostain niin uskomattomasta, koko maailman seisauttavasta näystä, ei sillä ole juuri väliä onko se näky todellinen vai ei. Riittää vaan että sä olet nähnyt sen ja tiedät, että jossain ulottuvuudessa, fyysisessä tai henkisessä, on mahdollista saavuttaa jotain niin kaunista.

torstai 12. helmikuuta 2015

Phnom Penh

Oon sairaana. En ihan varsinaisesti kipeänä, mutta Nha Trangista lähdön jälkeen vaivannut pahoinvointi ja heikotus jatkuu koko matkan Phnom Penhiin. En tiedä kärsinkö nestehukasta vai söinkö jotain väärää. En tiedä. Asiaa ei helpota kavereiden jääminen Vietnamiin, kahdenkymmenen tunnin mittainen bussimatka eikä varsinkaan se, että vietän ensimmäiset viisitoista minuuttia Cambodiassa moottoripyörän päällä kahden muun henkilön kanssa. Kypärättömänä tottakai. Takimmaisena kaikista kolmesta puristaen pyörää henkeni edessä ja toivoen, että se fakta että vain puolet minusta koskettaa pyörän istuinta riittää pitämään mut elossa.

Phnom Penh on täynnä kukkia. Niitä kasvaa katujen varsilla ja jokaidessa puussa. Siinä missä kaikki mun aiemmin vierailemat Aasian suurkaupungit on ollut kovaäänisiä ja kaoottisia, on tunnelma täällä yksinomaan rauhallinen. Ihmiset ottaa elämän rennosti. Ne harvat joita täällä kohtaa. Päivisin kaduilla näkee ainoastaan moottoripyöriä. Illalla yhdeksän aikaan koko kaupunki on kuollut. Muutama ihminen kävelee kadulla vastaan, liikenteen melu on lähes täysin vaiennut. Kaksi tuntia myöhemmin kävelen keskellä katua ohi suljettujen baarien ja ravintoloiden. Koko kaupunki on unessa. Tuntuu hassulta, siltä kuin olisin ainoa ihminen koko kaupungissa.

Rakastan kohtaamisia. Sita kuinka kohtaat sattumalta ihmisen ja päädyt lumoutuneena kuuntelemaan sen tarinoita koko illaksi. Tarinoita miten se liftasi lounais kiinassa ja tuli pidätetyksi vain koska oli ensimmäinen valkoinen alueella viimeiseen kolmeen vuoteen. Kertomuksia siitä kuinka se nukkui riippumatossa pienissa kylissä Amazonin varrella odottaen seuraavaa kaupunkiin vievää venettä. On ihmeellistä miten paljon ihmiset kokee elämänsä aikana. On ihmeellistä minkälaisista tilanteista voi itsensä löytää. Mutta sen mä olen omista ja muiden kokemuksista oppinut, että aina selviää. Oli tilanne kuinka paha hyvänsä aina löytyy ratkaisu.

Killing fields. Sadat ihmiset vaeltavat ääneti ympäri peltoa, jossa neljä vuosikymmentä sitten murhattiin lähes kymmenentuhatta ihmistä Khmer Roungen nimissä. Ja se on vain pieni osa niistä 1.4 miljoonasta, jotka tapettiin kolme vuotta kestäneen vallankumouksen aikana. Mitä pidemmälle Aasiassa matkustan sitä suurempia kauhuja kohtaan - asioita joita kukaan ei koskaan opettanut mulle koulussa. Ainoat merkittävät asiat tuntuivat olevan maailmansodat. Ei kukaan vaivautunut kertomaan kuinka neljäsosa Cambodian väestöstä -suurin osa siviilejä - mestattiin omiensa kädestä. Ei kukaan kertonut mulle lapsisotilaista ja satojen ihmisten joukkohaudoista, ihmisistä jotka tapettiin koska oli parempi tappaa kymmenen viatonta kuin päästää yksi petturi vapaaksi. Kun kierrän peltoa mun korvissani soi erään cambodialaisen kertomus kuolemankentistä. Haluaisin hiljentää sen äänen, mutta samalla musta tuntuu, että on pakko kuunnella kunniotuksesta kaikkia niitä viattomia kohtaan. Niinpä pidän kuulokkeet korvillani kiertäessäni hautoja, aina siihen saakka kunnes on aika astua sisälle muistomonumenttiin, laskea kukka kuolleiden muistolle ja kohdata tuhannet lasin takaa tuijottavat pääkallot.

S21. Painajainen jatkuu. Rakennus joka muutettiin koulusta kidutyskammioksi ja joka päätyi tuhansien cambodialaisten kuolinpaikaksi. Kun mä kävelen pitkin vankisellejä ja katson silmästä silmään kuvia kaikista niistä, jotka täällä murhattiin mua alkaa ahdistaa ihmisten pahuus. Mua ahdistaa se ristiriita mikä vallitsee kaiken välillä Aasiassa. Ihmiset täällä on mukavempia ja ystävällisempiä kuin missään muualla, mutta silti suurimman osan elämää on värittänyt kauhuja, joita kukaan ulkopuolinen ei osaa edes kuvitella. Vietnamissa mulle kerrottiin, että pitää osata antaa anteeksi ja unohtaa, muuten ei voi päästä eteenpäin. Silti katsellessani kaikkia kaduilla hymyileviä paikallisia mun on mahdoton ymmärtää, että joku voi koskaan antaa anteeksi niin paljon. Cambodia oli yksin kun kommunistit ottivat vallan. Maailma katseli muualle kun satoja tuhansia ihmisiä murhattiin. Ei pahuus ole pelkästään pahan tekemistä. Se on myös silmien sulkemista ja sitä ettei välitä.

Heräsin eräs aamu ymmärtämään, ettei ihminen voi valita mitä on, vaan sen sijaan kuka on. Mä olen valkoinen, kultalusikka suussa kasvanut länsimaalainen, jolla on ihmisoikeudet sekä suomalaisena elinikäinen elinturva ja kaikki mahdollisuudet onnellisuuteen. Mä sain sattumalta enemmän kuin ne muut kuusi miljardia ihmistä maailmassa, ja se on vain jotain mitä mä olen. Mulla on kuitenkin vapaus valita kuka mä olen. Mä voin valita millainen ihminen mä haluan olla. Mä voin valita mille asioille ja ajatuksille haluan elämäni rakentaa. Niin paljon kuin se mitä mä olen määrittää mua, mulla on silti mahdollisuus olla se rikas länsimaalainen, joka välittää ja haluaa ymmärtää. Mä voin olla se joka haluaa valinnoillaan vaikuttaa ja yrittää saavuttaa jotain parempaa. Niin että sadan vuoden päästä jonkun mun kaltaisen ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä siitä, että se sai ihan kaiken pyytämättä.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Muine

Muinessa näkyy tähtitaivas. Meri on musta kun istun syömään illallista rantaravintolaan. Aaltojen rytmi on täydellisen säännöllinen. Ne iskeytyvät aallonmurtajaan vain metrejä minusta. Valtameret on pelottavia, muttei silloin kun mä pystyn näkemään ne. Silloin se tuntuu turvalliselta. Jännittävältä, mutta turvalliselta. Kaartuvalla rannikolla valot ovat heikkoja. Ei siellä ole juuri mitään. Vain kahden pienen kaupungin väliin jäävä rannaton rantaviiva, joka hukkuu hotelleihin ja ravintoloihin. Mun pitäisi varmaan pohtia tälläkin hetkellä syvemmin turistikohteiden etiikkaa ja sitä mitä mä täällä rahoitan. Se vaan on vaikeaa kun kaikki vaikuttaa niin onnellisilta.

Vuokraan polkupyörän. En oo vielä ihan niin pitkällä mun yoloilussa että lähtisin omin käsin moottoripyörää ajamaan. Ajelen pitkin rantatietä jokaisen kaupungin asukkaan ja turistin kaahatessa mun ohi. Lämpöä on kolmisenkymmentä astetta ja tunnen miten mun iho kärventyy. Kuuma ei ole, sillä tyyni valtameri puhaltaa oikealla niin kovaa, että turkoosin meren aallot ovat metrin mittaisia ja teitä reunustavat palmupuut taipuvat tuulessa. Niissä on ihan oikeita kookospähkinöitä.  Pysähdyn ostamaan vettä ja multa menee vartti että keksin miten pyörän jalan saa takaisin ylös.

Hiekkadyyneillä kävely on rankkaa. Mun jalat uppoaa kymmenen sentin syvyyteen joka kerta kun otan askeleen eteenpäin. Dyynien reunamat on pahimpia. Hiekkaa valuu alaspäin huipulta, jalka uppoaa puoleen sääreen ja tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi perillä. Hiekka polttaa, mutta vain sillä puolella dyynejä joille aurinko porottaa. Saavun paikalle kaksi tuntia ennen auringonlaskua, joten vuokraan liukurin. Sillä lasken alas dyynejä. Se on pelottavampaa kuin pulkkamäki, sillä sitä ikäänkuin odottaa uppoavansa seinämän sisälle ja jäävänsä sinne. On tuulinen päivä ja siksi mun jokainen ihosentti on vuorattu punaisella hiekalla. Hiekkaa on silmissä, korvissa, suussa ja pahaenteisen rahisevasti myös mun kameran linssin sisällä. Mutta jälleen, on vaikea stressata kaikesta maallisesta kun katselee auringonlaskua hiekkadyynin huipulla.

Muine on windsurfereiden kaupunki. Ihmiset kaikkialta maailmasta tulevat Muineen, koska siellä tuulee joka päivä. Näin mulle kerrotaan. Lähden rannalle katsomaan kuinka ihmiset kiskovat tuulessa riuhtovan leijansa rantaveteen, heittävät laudan jalkaansa ja alkavat lentää. Siltä se näyttää kun he hyppivät tuulen kannattelemana yli laineiden, kiitävät tuulen nopeudella kohti ulappaa. Luulen että pitäisin siitä. Rannalla näen myös elämäni ensimmäiset surffarit. Ne näyttää juuri siltä kuin kaikissa elokuvissa. Kuvittelin aiemmin, että surffauksella olisi hurjan paljon yhteistä skeittauksen ja lumilautailun kanssa. Katu ja lumi eivät kuitenkaan ole elossa. Meri on.

Poljen kahden päivän sisällä 30 kilometriä vaihteettomalla ja jokseenkin jarruttomalla pyörällä. Syön maailman parhaan kanahampurilaisen ja poltan selkäni. Muinessa näen rotan. Ja etusormen mittaisen ötökän. Vietän illat naapuruston soittaessa venäläistä musiikkia puoleenyöhön. Tänään matkaan Dalatiin. Meinasin olla extreme ja lähteä Hoi Aniin asti, mutta siellä sataa. Luulen etten pärjäisi enää alle kolmessakymmenessä asteessa. Sateesta nyt puhumattakaan.

Ps. Bloggerin app ei tunne kommentteja ja vaihtelevien wifi tilanteiden (ja bloggerin nettisivun hitauden) johdosta pyydän ymmärrystä kommentteihin vastaamisen suhteen

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...