tiistai 26. toukokuuta 2015

Jokainen pieni hetki

Mä oon vaeltanut tuntitolkulla Puolan Tatroilla. Vaikka pysyttelen vain vuorten rinteillä enkä edes himoa kiivetä noille lumen valkoisiksi värjäämille taivaaseen asti ulottuville huipuille alkaa tuntien ylämäkeen kävelyn tuoma väsymys ottaa pikkuhiljaa vallan. Saavun risteykseen ja tihrustan karttaa. Toinen poluista lähtee hiljalleen laskeutumaan viereiseen laaksoon, toinen on umpikujaan päättyvä puolentunnin nousu. Umpikujien päässä on aina jotain jännittävää. Aloitan nousun. Vuorissa on jotain ihan äärettömän jylhää. Kun mä nousen viimeiset askeleet huipun ympäri kiertyvältä polulta kiviselle tasanteelle en voi olla haukkomatta henkeä. Mut on ympäröity valkoisilla vuorenhuipuilla, vihreillä kukkuloilla ja kylien värittämillä laaksoilla. Minne tahansa katson pääni käy ylikierroksilla siitä kaikesta mut ympäröivästä kauneudesta. Väsymys poistuu ja hyvä olo täyttää mut. Ihmiset puhuu aina siitä miten ne lähtee maailmalle katsomaan kantaako niiden siivet. Mä olen ylpeämpi siitä että mun jalat kantaa. Että yhdessä mun tahdonvoiman kanssa ne vie mut paikkoihin joista en koskaan olisi uskaltanut edes uneksia. Vuoret katselee mua ja mä niitä. Mä tunnen itseni sankariksi siellä huipulla. Jollain hassulla tapaa musta tuntuu että vuoretkin kunnioittaa mua nyt. Sitä että mä en tyytynyt katselemaan niitä kaukaa maanpinnalta, vaan kiipesin ylös katsomaan miltä maailma näyttää niiden silmissä. Se on hyvä tunne.

Oon kavunnut viimeiset puoli tuntia ylös lumivallia. Satunnaisissa kohdissa maa on pilkistänyt lumivaipan takaa; muuttunut mudaksi tai paljastanut kiven. Mutta suurimmaksi osaksi se on pelkkää sohjoa joka kastelee mun kengät ja saa mut jalan liukuessa miettimään että jos täältä pudotaan se on menoa. Ei pudota. Lumivallin yläpäästä löydän jäätyneen lammen. Se on vain sata metriä alapuolella häämöttävää turkoosinsinistä järveä korkeammalla, mutta näillä korkeuksilla pienilläkin eroilla on suuri merkitys. Siellä ylhäällä kohtaan kolmekymppisen britin, joka paljastuu myöhemmin mun hostellin roommateksi. Kohtaamiset on aina tärkeitä, mutta uskon että yhden päivän kohtaamiseksi tää oli niitä erityisen tärkeitä. Se on lopettanut työnsä, tajunnut että se maailma ei riitä sille. Se on lähtenyt ensimmäistä kertaa yksin matkaan rinkka selässä ja on ihan tajuttoman innoissaan kaikesta. Siitä miten pieneen elämä mahtuu ja miten materian vähyys voi antaa paljon enemmän kuin sen paljous. Se yöpyy ensimmäisiä kertoja hostelleissa ja on rakastunut niiden sosiaalisuuteen. Siihen ettei yksin matkustamisen tarvitse olla yksinäistä. Se on hämmentynyt kaikista kohtaamisista ja miten paljon painoarvoa niillä voi olla. Sille kaikki on uutta ja hienoa. Kun meidät tiet eroaa se kiittelee mua tuhannesti kaikista Kiinasta kertovista tarinoista ja neuvoista, mutta musta tuntuu että mun pitäisi olla enemmän kiitollinen. Siitä että se muistutti miten kauniita ja ihmeellisiä ne pienimmät ja arkisimmatkin asiat matkustaessa voi olla. Sen tapaamisen jälkeen mä olen ollut paljon vähemmän eksyksissä.

Kaikki hetket viime viikoilta välähtelee mun mielessä filminauhana. Täällä jokainen päivä on erityinen ja tärkeä. Täällä jokaiselle päivälle mahtuu suuri kasa muistoja. Vaellukset Zakopanen vuoristossa, kohtaaminen käärmeen kanssa, maailman kaunein järvimaisema, Slovakian rajan ylitys vahingossa, pannukakut ja pirohyt Popradissa, Spisin linna ja Levocan maailmanperintökaupunki, pitseriat ja taidegalleriat sateisessa pohjoisessa, pöytäjalkapallo ja sata palaa kakkua, päiväkausia jatkuneet bileet Banska Bystricassa, singstar maraton, yhdessä kokatut lounaat ja kaikki miljoona ravintolaa ja baaria joiden nimiä en muista, moikkaustutut kaupungilla, maailman symppiksimmät räppärit joiden hattuja lainailin, Slovakian maaseutu jonne päädyin ihan vain koska kutsuttiin, sadan kilometrin tuntivauhtia mutkittelevilla pikkuteillä kaahaavat paikalliset, orgaaninen farmi, linnan rauniot, kävelyt puistoissa ja keskustelut Espanjasta. Enemmän tarinoita ja kokemuksia kun mieli jaksaa ja pystyy käsittää. Se on aika hurjaa, ainakin kun miettii sitä mitä muut ihmiset luonnehtii normaaliksi. Että ne elää päivästä toiseen samoja elämiä ja kaikki vaan sulautuu kiinteästi toisiinsa. Mun kaikki muistot Suomesta tältä vuodelta on sulautuneet yhdeksi homogeeniseksi kasaksi, jota pystyn luonnehtimaan kahdella lauseella, siinä missä tarvitsen satoja tai tuhansia sanoja kuvaamaan yhtä päivää Aasiassa tai nyt Euroopassa, sillä mä muistan jokaikisen niistä. Musta on pelottavaa että elämä voi olla niin yhdentekevää ettei sitä kykene muistamaan. Vaikken mäkään toki kaikkea muista Kiinan ajoilta, pystyn mä silti pukemaan kuukaudet eri väreihin, kertomaan niistä lukemattomia tarinoita. Mä haluan pystyä kertomaan niitä tarinoita myös sitten kun mä palaan Euroopasta. Mä en halua että mun elämästä tulee kasa sormien välistä valuvaa hiekkaa, jossa jokainen hiekanjyvä on yhtä suuri ja samanvärinen.

Kaikille mun tuntemille ihmisille maailma on aina ollut vaarallinen paikka. Mulle on aina varoiteltu siitä miten ihmiset on pahoja ja kuinka kehenkään ei pitäisi luottaa. Mä oon alkanut miettiä miten paljon ne ihmiset pelkää ja kuinka paha ja ruma maailman täytyy niiden silmissä olla, koska mulle sellaiset asiat kuin luottamus ja usko ihmisten hyvyyteen on antanut ihan kaiken. Mä olen tavannut puhdassydämmisempiä ja vieraanvaraisimpia koskaan kohtaamiani ihmisiä. Mä olen saapunut pitkien bussimatkojen jälkeen koteihin, jossa mut on istutettu valmiiseen pöytään. Mut on poimittu kyytiin viereisistä kaupungeista ja ajelutettu halki viereisten kylien ja kukkuloiden maailmaa katsomaa. Ihmiset on uhranneet mulle aikaansa omien kiireidensä keskellä, kävelyttäneet mua ympäri kaupunkia, tutustuttaneet kulttuuriin ja tarjonneet oluen. Ja tehnyt miljoonia muita pieniä tai suuria asioita, jotta mun olisi parempi olla. Mulle on sijattu vuode ja tarjottu koti, vaikkei mulla ole ollut mitään mitä antaa takaisin. Ja ihan vain koska ne ihmiset on niin vilpittömiä ja hyväntahtoisia. Mulla on uusia kavereita joka päivä. Eikä se tunnu ollenkaan väkinnäiseltä, päin vastoin. Mä voin mennä baariin istumaan iltaa ja sen jälkeen viettää koko yön laulaen singstaria ihmisten kanssa, jotka puoli päivää sitten oli mulle vielä tätsin tuntemattomia. Kun mä heittelen puistossa frisbeetä paikallisten kanssa mä en ole ulkopuolinen vaan yksi niistä. Mä sulaudun kiinni ihmisten elämiin, katselen maailmaa hetken niiden silmin. Kertaakaan mun ei ole tarvinnut pelätä. Koskaan en ole katunut hiukkaakaan sitä että oon tarttunut mahdollisuuteen kokea jotain niin ainutlaatuista, koska sitä kaikkien näiden ihmisten elämät on. Ja siksi mua toisinaan vähän surettaa, ettei ihmiset peloiltaan osaa tarttua kaikkiin niihin uskomattomiin mahdollisuuksiin joita elämä niille tarjoaa.

torstai 21. toukokuuta 2015

Puolassa matkustaminen (info)

Tosi moni kyselee multa aina mun matkustusbudjeteista ja siitä miten mulla on varaa reissata näin paljon - eli käytännössä kuinka mä onnistun elämään niin edullisesti että oon viettänyt edelliset puolitoista vuotta enemmän tai vähemmän ulkomailla. Koska oon jokseenkin kamala ihminen enkä Suomessa ollessani koskaan vääntänyt infopostausta mun kaakkois-Aasian budjetista (400-500 €/kk ihan näin btw) ja muista vastaavista ajattelin että nyt Euroopassa pörrätessäni laatisin jonkunasteista selostusta siitä missä on käyty, mitä on tehty ja kuinka paljon rahaa on mennyt! Ihan vaan koska tosi monet mun juttuja lukevista haaveilee omista reissuista, Eurooppa on helposti saavutettavissa lyhyemmillekin reissuille ja koska tää ei ihan aikuisten oikeesti oo kallista hommaa eikä mitään rakettitiedettä, kun tekee vähän töitä (ja taustatutkimusta mitä itse en juuri harrasta) asioiden eteen!

PUOLA 2-19.5

Matkustusaika: 17 päivää/yötä
Reitti: Gdansk-Poznan-Warsaw-Krakow-Zakopane (+ päiväretket Gdanskista Sopotiin ja Krakowasta Oswichiin)
Budjetti: 208€ eli about 12,2€/päivä

Kaupunkien välinen liikkuminen: 20€ (polskibus)
Hostellit: Gdansk 30€/3 yötä + Zakopane 36€/5 yötä = 66€/8 yötä (couchsurfattu täysipäiväisesti muissa kaupungeissa)
Sisäänpääsymaksut: 18€ (Poznan: museo + world press photo, Warsaw: The history of jews in Warsaw -museo, Krakow: Wawel castlen tähystystorni ja luola, Zakopane: sisäänpääsyt luonnonpuistoon)
Retket: Omatoimiretki Oswichiin (Auschwitz): 20€

Yleisesti: Mä en oo koskaan aikaisemmin reissannut Euroopassa eli en oikeestaan osannut laittaa minkäänlaisia odotuksia millekään. Mä olin varautunu semmoseen 150-200€ viikkobudjettiin eli siinä mielessä homma meni aika putkeen. Pienellä researchilla olis säästäny tosta loppusummasta ihan sievosen summan vielä. Ihan vaikka olemalla tietoinen siitä että Puolassa oli national holidayssit meneillään kun sinne matkasin ja näin ollen couchsurfing ei onnistunu Gdanskissa mitenkään. Lähes kaikki museot tarjoaa jonain päivänä viikossa ilmaisen sisäänpääsyn, mistä en myöskään ollut kartalla ennen kuin yleensä vasta siellä museon edessä. Yleistä hölmöilyä tuli harrastettua myös automaattien ja lain kanssa! Kokeneempi Euroopan reissaaja pystyisi varmaan sooloilemaan tosta mun käyttämästä summasta neljänneksen helposti pois, mutta hei yrittämällä oppii!

Kaupunkikohtaiset infot:

Gdansk: Hurjan nätti kaupunki parin kilsan päästä rannikolta. Ihana vanhakaupunki missä näkee hurjasti katutaidetta viikonloppuisin! Loistavat yhteydet viereisiin kaupunkeihin eli päiväretken tekeminen esim. Sopotin hiekkarannoille on ihan älyhelppoa. Ratikkamatkan päästä löytyy myös Oliwa cathedral joka on yksi näteimmistä kirkoista joissa oon koskaan käynyt, mutta jos sinne asti ei kiinnosta lähteä niin kaupungin alueeltakin löytyvät kirkot on tosi kauniita. Kävelykadun museoon (Gdanskin historia?) on ilmainen sisäänpääsy maanantaisin. Gdanskiin lentää Turusta älyttömän halvalla. Mun lentolippu maksoi kahden viikon varoitusajalla 20€, mutta kampanjoiden aikaan lentoja saa yhteen suuntaan jopa eurolla!

Poznan: Opiskelijakaupunki. Couchsurfaaminen on tosi helppoa koska turisteja on vähän. Nähtävyyksiä vanhan kaupungin lisäksi on museo, joka on interaktiivisuudestaan huolimatta jokseenkin kuiva sekä minuutin kestävä "pässien päiden yhteenlyönti" vanhankaupungin aukiolla puoliltapäivin. Kiva kaupunki asua: miljoona ostoskeskusta, baaria, ravintolaa (vegaanirafla ihan taivaallisilla burgereilla!) ja kahvilaa, mutta ilman paikallisia yhteyksiä vähän tylsempi paikka vierailla. Katutaiteesta kiinnostuneille tiedoksi että kaupungista löytyy hurjasti äärettömän hienoja graffiteja!

Warsaw: Ehdottomasti koko reissun heikoin lenkki! Ei se niin kamala ollut kun ihmiset sanoo, mutta mä en löytänyt Warsawsta/Warszawasta/Varsovasta samaa tunnelmaa kuin muista Puolan kaupungeista! The history of jews -museo on äärettömän hienosti toteutettu mesta - ehdottomasti parhaita museoita missä oon käynyt - mutta sinne kannattaa varata väh. puoli päivää. Ilmainen sisäänpääsy torstaisin. Vanha kaupunki ei mitenkään ihmeellinen, mutta pääkävelykadulla sijaitseva kirkko ehdottomasti vierailun arvoinen!

Krakow: Epäilemättä arkkitehtuuriltaan yksi kauneimmista vierailemistani kaupungeista ja ehdottomasti mun lempikohteita Puolassa. Tekemistä riittää helposti päiviksi! Wawel castle (ilmainen ma, lippuja tosin rajoitetusti eli kannattaa olla ajoissa), Schindlers factory (ilm. ma), taidegalleriat (perinteiset ilm. su, nykytaide ilm. ti), vanhakaupunki, vanha juutalaiskortteli ja ghetto, hautausmaat, kukkulat kaupungin laidalla (Kopiec Kraka!) ja Zarkzowekin järvi. Kaupungista löytyy about miljoona puistoa ja viheraluetta missä on kiva pitää piknikkejä tai rustailla päiväkirjaa, erityisesti siinä joen kupeella on kiva loikoilla aurinkoisina päivinä! Kazimierzin "torilta" saa Puolan parhaimmat Zapiekankat (kuvittele kymmenen snägäriä vierekkäin) ja parinsadan metrin päässä kyseiseltä aukealta on about vuosi sitten avattu katuruokamesta mistä saa ihan taivaallisia ranskiksia ja perunoita! Krakowasta on helppo heittää myös päiväretket Wielizka salt mineille tai Auschwitziin (puolaksi Oswich) joko matkatoimistojen kautta (20-25€) tai itsenäisesti.

Zakopane: Vuoret! Ihanat vuoret! Zakopane on puolalaisten suosikkilomakohteita ja sen voi kyllä keftoa kaupunkikuvasta, joka koostuu lähinnä turistimyymälöistä ja ravintoloista. Mutta tiedättekö mitä? Se ei haittaa koska kukaan ei matkaa Zakopaneen istumaan hostellilla. 300km vaellusreittejä aina helpoista vaikeisiin ja päiväretkistä useamman päivän vaelluksiin vuorilla. Morskie Oko on vaelluksista suosituin ja äärettömän lälly, mutta ehdoton juttu kaupungissa. Jos lähdet Morskie Okolle pidä huoli että kierrät järven ympäri ja kiipeät seuraavalle tasanteelle. Suoraan kaupungista lähtevät lenkkireitit on aika kivoja, mahtavat näkyvät kaupungin ylle. Vuoriston länsipuolella hakataan metsää eli sinne en suosittele maisemien perässä lähtemistä. Top hostel on äärettömän chilli paikka, edullinen ja sängyt on ihan jättimäiset! Jos ei Zakopaneen itsessään lähde niin Krakowasta voi myös tehdä parin päivän reissun, et kadu!

Hyvä tietää Puolassa matkustamisesta:

- Puolassa on laitonta juoda julkisesti ja myös humalainen käyttäytyminen on lain mukaan rankaistava teko.
- Allekirjoittanut tuhlasi Krakowassa kahden päivän budjetin kävelemällä päin punaisia (sä voit lähteä Kiinasta mutta Kiina ei koskaan lähde susta, vai miten se meni?). Sakot voi saada myös ylittämällä tien jostain muualta kuin suojatien kohdalta.
- Julkista liikenettä käytettäessä lipun ostaminen ei riitä vaan lippu on leimattava metroon/ratikkaan/bussiin hypättäessä. Leimaamaton lippu = ei lippua.
- Jotkut automaatit käyttää vaihtokurssia eli silmät kannattaa jälleen pitää allekirjoittanutta kirkkaampana mikäli rahoistaan ei halua tietentahtoen eroon. Kurssi on tällä hetkellä suunilleen 1€=4.1zl, jotkut automaatit antaa/vaihtaa sulle rahaa tyyliin kurssilla 1€=3.6zl

Jasminin matkatoimisto suosittelee:

Pitkä viikonloppu: Krakow
Viikko Puolassa: Gdansk+Krakow tai Krakow+Zakopane
Reppureissulla: Gdansk+Krakow+Zakopane

Helpoimmat tavat säästää rahaa:

- Varaa kaupunkienväliset bussiliput etukäteen polskibusilta (Puolan onnibus)
- Lennä Wizzairilla Turusta Gdanskiin
- Couchsurfing on Puolassa helppoa ja ihmiset on tosi ystävällisiä ja vieraanvaraisia

Jos on mitään kysyttävää tai kommentoitavaa niin ilomielin vastailen kaikille! Ja näin yleisesti ottaen olis kiva kuulla onko tän tyyppisistä postauksista mitään iloa kellekkään vai käytänkö vaan turhaan omaa aikaa ja energiaa jaaritellessa omasta penninvenytyksestäni :D

perjantai 15. toukokuuta 2015

Kaksi viikkoa Puolassa

Eilen satoi kaatamalla. Mun bussi Krakowasta vuorille oli melkein puoli tuntia myohässä eikä mulla ollut mitään käryä mitä on meneillään siellä asemalla seistessäni. Sade jatkui koko parituntisen bussimatkan ja mä katselin lumoutuneena sumuun ja usvaan verhoutuneita kukkuloita ja laaksoja - sellaisia missä on niitä pieniä mokkeja niinkuin kaikissa lastenkirjoissa. Sade kesti koko päivän, mutta illalla astuessani ulos ovesta sain huomata pilvien väistyneen ja auringon maalanneen kilometrien korkeuteen nousevat vuorenhuiput vaaleanpunaisiksi. Tajusin etta olin ensimmäistä kertaa elamässäni vuoristokylässä ja sen etta Puolassa oli päässyt vierähtamään melkein kaksi viikkoa.

Näihin kahteen viikkoon on kietoutunut ihan mieleton määrä asioita, enkä mä osaa mitenkään pistää näitä juttuja sanoiksi tai edes mihinkaan loogiseen järjestykseen, koska ne on ollut musta kaikki aika liikuttavia. Mä oon kavellyt Itämeren rannalla joutsenten joukossa, nukahtanut live-jazzin kaikuessa olohuoneessa, tuntemattomat ihmiset on pitkän matkustuspäivän jälkeen toivottaneet mut tervetulleeksi niiden asuntoon ja kokanneet mulle illallisen, mä olen käynyt lautapeli-illassa paikallisten kanssa ja mua on odotettu puolitoista tuntia bussiasemalla aikataulujen ollessa myohässä. Mä olen syonyt elämäni ensimmäisen vegaaniburgerin, nukkunut opiskelijakamppien pienien huoneiden lattioilla, istunut Tonavan rannalla kirjoittamassa päiväkirjaa, kävellyt ainakin kuusi tuntia joka päivä, pitänyt piknikkeja puistojen penkeillä, rakastunut jokaiseen vanhaan kaupunkiin ja käynyt niin monessa kirkossa etta sekosin jo ajat sitten laskuissa. Ja ne kaikki on ollut niin päätähuimaavan kauniita etta itkettää. Ma oon katsellut lentoon lähtevia puluja, kuunnellut unelmia ja ihmetellyt ihmisyyden kauneutta. Tavannut pojan joka kiertää Eurooppaa polkupyorällä, naisen joka loysi onnen luopumalla asioista jotka eivat tehneet sitä onnelliseksi, sisilialaisen miehen joka unelmoi omasta ravintolasta, puolalaisen suomenkielen opiskelijan ja tyton joka kirjoittaa sujuvaa arabiaa. Ja ihan tosi monta muuta ihmistä, jotka on koskettaneet palasia mun elämästä jollain lailla. Ja kaikki tää on vasta pieni osa mun matkalla olemista.

Mietin eräs päivä miten onnelliseksi tälläisen elämän valitseminen mut on tehnyt. Ei joka päivä ole hienoin tai parhain, ei välttamätta edes hyvä, mutta kaikesta loytyy aina jotain kaunista. Ma oon huomannut olevani erittäin hyva pukemaan vaaleanpunaiset lasit silmilleni, romantisoimaan kaikkea näkemääni. Ei huono juttu ollenkaan. Tai ainakaan niin kauaa kuin muistan ottaa ne lasit toisinaan pois päästä. Eilen illalla mä huomasin etta musta on tullut myos aika suvereeni tarinankertoja. Tiedätteko kun istutte poytään keski-ikäisen puolalais-brasilialaisen ja kolmikymppisen hollantilaisen kanssa, jotka on molemmat pyorineet ympäri maailmaa vuosikymmenen tai pari ja sulla riittää silti yhtä paljon tarinoita kerrottavaksi. Ja ne on ihan yhtä hienoja kuin ne muidenkin tarinat. Se on hieno tunne se.

Mä en oo koskaan elamässäni harrastanut mitaan. Enkä ma oo koskaan oppinut pitamaan siita sanasta. Mä en ole koskaan kokenut etta harrastamisella on mitaan tekemista todellisuuden kanssa, sen etta jokin asia on sulle elamäntapa tai henkireikä. Ihmiset mun ymparillä on aina olleet voimistelijoita, partiolaisia, valokuvaajia, kasvissyojia, ernuja ja mita näitä nyt on. Ja mä oon aina ollut ihan vaan minä. Edelleen jos joku kysyy multa harrastuksia mä sanon etta mulla on kamera ja ma luin joskus. Mutta kun ne tulee mun luo ja kysyy mita mä teen ma vastaan että "I travel". En kerran vuodessa viikonloppulomana tai aurinkorantana - niitä vaihtoehtoja sen kummemmin kritisoimatta - vaan pitkällä tähtäimellä, elämäntapana, liikkeessä. Reppu selässä ja tietämattä laisinkaan mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Ja se tekee mut aika onnelliseksi.

Mun facebook feediini pomppasi tänään kysymys "When was the last time you did something for the first time?". Mä kuuntelin eilen puolalaista kansanmusiikkia ja soin kaali-sieni pierogeja. Huomenna mä lähden ensi kertaa ihan oikeasti vaeltamaan vuorille ja mua vähän jännittää. Ja mua vähän kiinnostaa myos, nimittäin se mitä te vastaisitte tuohon kysymykseen! Milloin viimeksi te teitte jotain uutta ja mitä se oli?

lauantai 2. toukokuuta 2015

Matkalla-matkalta-matkalle: Viimeisten kuukausien ajatukset

Mä lensin noin kuukausi sitten jalka paketissa Suomeen. Mulla oli tulehduksesta paranemaisillaan oleva polvi ja runnoutunut puoliksi tunnoton jalka. Sain vähän uutta perspektiiviä elämään ja sen haurauteen kun olin kolme viikkoa lähes kävelykyvyttömänä ensin Aasiassa ja sitten Suomessa. Silmissä vilkkuivat hidastetut kuvat lähestyvästä autosta ja törmäyksestä. Heikoimpina hetkinä googletin tietoa proteeseista kun multa meinasi loppua kaikki usko siihen, että tällä enää koskaan kävellään. Kävellään, mutta tunnottomia varpaita multa löytyy yhä kaksi ja mun jalkapöytää hipaisemalla mun koko jalasta lähtee tunto. Hermot kuulema palautuu jos on palautuakseen. Ja jossei palaudu niin kyllähän sitä kahdeksallakin varpaalla pärjää sanoi lääkäri.

Mun reissu lyheni siis varsin radikaaleista syistä kahdella kuukaudella. Ei paljon naurattanut lentokentällä pyörätuolikyydityksessä. Tosin ehkä vähän enemmän kuin viikkoa aiemmin Laosilaisessa sairaalassa missä mun infektoitunutta ihoa kaavittiin irti märillä räteillä ja partakoneen terillä vailla mitään puudutusta. Tai silloin kun hypin rinkka selässä keppien kanssa kaatosateessa Bangkokissa keskellä yötä. Mutta tälleen kokonaisuudessaan ei. Jalkaa enemmän mua kuitenkin harmitti juuri ja yksinomaan Suomeen paluu. Jos mulle olisi luvattu viikon tai kahde toipumisaika olisin pysytellyt Aasiassa ja jatkanut reissua parantumisen jälkeen, mutta eipä mennyt taas ihan ohjekirjojen mukaan kaikki. Mutta taas on yksi uusi maailman paras reissu takana.


Jos mun pitäisi kertoa mun reissusta lyhyesti sanoisin ettei sitä kuvaamaan löydy pitkiä eikä lyhyitä sanoja. Eikä siitä voi oikeastaan kertoa lyhyesti eikä pitkästi niin että joku ihan oikeasti ymmärtäisi miten jännän äärellä mä taas elämässä olin. Mun kaakkois-aasiassa vietettyihin kahteen ja puoleen kuukauteen mahtui nimittäin ihan kaikkea kiipeilyistä, kajakoinneista ja  canyoningista aina 30 tuntisiin bussimatkoihin, mun veressä lainehtivaan lattiaan, tuhanteen moottoripyörän takana vietettyyn kilometrin ja kaikenmaailman oivalluksiin. Siitä on paha pistää paremmaksi kun on revitelty sekä keholla ja mielellä tämmöisissä mittakaavoissa! "Even the richest man in the world can't buy your experiences", totesi eräs intialainen mies mulle taksissa ja mun oli pakko olla jokseenkin samaa mieltä!


Jos mä olisin koskaan heittänyt tänne minkäänlaista reissusuunnitelmaa joku tarkkanäköisempi olisi ehkä huomannut, että mulla jäi Vietnamin ja Kambodzan kertomusten välille yli viikon mittainen aukko. Sinne mahtui niin paljon tosi henkilökohtaisia tarinoita ja kokemuksia, etten tuntenut luontevaksi kirjoittaa niistä julkisesti. Toisaalta ne oli niin massiivinen osa mun matkalla olemista, etten osannut enää erottaa niitä mun tavallisista matkustuskertomuksista. Sama tapahtui sen jälkeen kun saavuin Laosiin. Mun elämässä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka tuli henkisesti lähemmäs kuin ehkä kukaan ennen. Niiden sanat ja ajatukset syöpyi mun omiin. Mun pääni sisällä oli lukemattomia hirmumyrskyjä jotka tuhosi kaiken tieltään.Mä löysin sellaisia yhteyksiä, joita en tiennyt enkä liioin uskonut olevan olemassa.  Ja sitten mun maailmasta tuli taas paljon jännittävämpi, selkeämpi ja jollain tapaa kauniimpi.

Jotkut sanoi että musta on tullut ihme hippi kun kuulivat mun lopettaneen lihansyönnin. Silmät pyörähtelivät muiden päässä kun aloin tietoisesti hankkiutua eroon massiivisesta omaisuudestani kutistaen tavaramäärän lopulta lähes puoleen. Mä tulin vain niin sairaaksi kaikkeen. Ajatukseen siitä, että jokin täytyi tappaa vain mun mielihyvän tähden. Ajatukseen materian tuottamasta onnellisuudesta sen jälkeen kun olin täysin tyytyväisenä kulkenut kuukausia matkassani vain rinkallinen tavaraa. Musta tuntuu vain siltä, että mitä pidempään mä vietin Suomen ja länsimaalaisen yhteiskunnan ulkopuolella sitä valheellisemmalta se mun silmissä tuntui. Ajatus siitä, että jonkun hyvä olo ja onnellisuus voi rakentua niin mustavalkoisten asioiden kuin omaisuuden ja rahan varaan, alkoi tuntua täysin sekopäiseltä. Vaikka mä olin ennenkin kyseenalaistanut ajatuksen elämän rakentumisesta tän tavallisen koulutus-työ-koti-perhe -ajatuksen ympärille tuntui se nyt mun silmissä entistäkin kieroutuneemmalta. Tai ei kieroutuneelta, koska maailmaan mahtuu aika monta miljardia ihmistä jotka rakentaa elämänsä just noiden juttujen varaan ja ne ihmiset on ihan okei sen kanssa. Epäsopivalta on ehkä parempi sana. Sellaiselta minkä ympärille mä en tunne että pystyisin elämäni rakentamaan ainakaan tällä hetkellä. Ainakaan juuri tuossa muodossa.

Suomessa oon viettänyt tasan kuukauden. Täällä kaikki oli jotakuinkin samalla tavalla kuin viime syksynä. Tai toissakesänä. Ihmisillä oli samat elämät ja jokseenkin samat päämäärät. Hurjan erilaiset kuin mulla nykyään, mutta ehkei se ole mikään ihmekään kun miettii miten erilailla me eletään. Fyysinen etäisyys kasvattaa myös henkistä etäisyyttä aikalailla. Joskus kun mä kävin keskusteluja ja mietin mielessäni sitä miten ihmisistä on tullut niin tuomitsevia, ahdasmielisiä ja rajoittuneita. Sitten mä tajusin että ne on ollut sitä aina. Mun silmiltä ja korvilta on vain pudonnut kasa filttereitä ja mun huomio on kohdistettu eri asioihin kuin joskus sillon pari vuotta sitten. Se on välillä aika hämmentävää, mutta toisaalta ehkä tääkin asia oli vaan jossain vaiheessa kohdattava.


Eli mihin tässä on tultu. Omat ajatukset kulkee taas vähän kirkkaammin ja silmät on taas vähän vähemmän sumeat maailmalle. Kaakkois-Aasian reissu ei ollut mitään mitä olin kuvittelut sen olevan, mutta samalla se oli paljon parempaa kuin mikään koskaan milloinkaan. Maailmassa ei oo kovin montaa parempaa tunnetta kun tien päällä olemisen tuottama onnellisuus ja vapaus! Se tuottaa sellaista samanlaista onnellisuutta ja vapauden tunnetta kun maailman kauneimman tähtitaivaan katselu kaukana kaupunkien valoista tai moottoripyörän selässä istuminen kun aurinko vasta nousee horisontissa. Ei varmaan tule yllätyksenä että tien päälle lähdetään siis jälleen.

Lennän kahden tunnin kuluttua Puolaan ja polkaisen käyntiin mun itä-Europpan retken! Mulla on jonkinasteisia suunnitelmia kuudeksi viikoksi, mutta sen jälkeen mulla ei ole aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan. Että samalla vanhalla kaavalla jatketaan. Aikaraja mulle tosin on olemassa, koska padadadampadaa mä astun tänä syksynä akateemisiin maailmoihin Skotlantissa. Pääaineena on antropologia mikä on jotakuinkin jännin juttu mitä maailmasta mun silmistä löytyy. Neljä vuotta pitäisi pystyä olemaan jokseenkin paikoillaan. Saa nähdä miten siihen taivutaan!

Mutta nyt katseet Puolaan! Palaillaan sieltäpäin reissujuttuihin ja jos ei palailla niin eiköhän kesän jälkeen vähintäänkin ala juttua löytymään. Koskaan kun ei vaan tiedä mitä elämässä tulee käymään!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...