Matkalla-matkalta-matkalle: Viimeisten kuukausien ajatukset

Mä lensin noin kuukausi sitten jalka paketissa Suomeen. Mulla oli tulehduksesta paranemaisillaan oleva polvi ja runnoutunut puoliksi tunnoton jalka. Sain vähän uutta perspektiiviä elämään ja sen haurauteen kun olin kolme viikkoa lähes kävelykyvyttömänä ensin Aasiassa ja sitten Suomessa. Silmissä vilkkuivat hidastetut kuvat lähestyvästä autosta ja törmäyksestä. Heikoimpina hetkinä googletin tietoa proteeseista kun multa meinasi loppua kaikki usko siihen, että tällä enää koskaan kävellään. Kävellään, mutta tunnottomia varpaita multa löytyy yhä kaksi ja mun jalkapöytää hipaisemalla mun koko jalasta lähtee tunto. Hermot kuulema palautuu jos on palautuakseen. Ja jossei palaudu niin kyllähän sitä kahdeksallakin varpaalla pärjää sanoi lääkäri.

Mun reissu lyheni siis varsin radikaaleista syistä kahdella kuukaudella. Ei paljon naurattanut lentokentällä pyörätuolikyydityksessä. Tosin ehkä vähän enemmän kuin viikkoa aiemmin Laosilaisessa sairaalassa missä mun infektoitunutta ihoa kaavittiin irti märillä räteillä ja partakoneen terillä vailla mitään puudutusta. Tai silloin kun hypin rinkka selässä keppien kanssa kaatosateessa Bangkokissa keskellä yötä. Mutta tälleen kokonaisuudessaan ei. Jalkaa enemmän mua kuitenkin harmitti juuri ja yksinomaan Suomeen paluu. Jos mulle olisi luvattu viikon tai kahde toipumisaika olisin pysytellyt Aasiassa ja jatkanut reissua parantumisen jälkeen, mutta eipä mennyt taas ihan ohjekirjojen mukaan kaikki. Mutta taas on yksi uusi maailman paras reissu takana.


Jos mun pitäisi kertoa mun reissusta lyhyesti sanoisin ettei sitä kuvaamaan löydy pitkiä eikä lyhyitä sanoja. Eikä siitä voi oikeastaan kertoa lyhyesti eikä pitkästi niin että joku ihan oikeasti ymmärtäisi miten jännän äärellä mä taas elämässä olin. Mun kaakkois-aasiassa vietettyihin kahteen ja puoleen kuukauteen mahtui nimittäin ihan kaikkea kiipeilyistä, kajakoinneista ja  canyoningista aina 30 tuntisiin bussimatkoihin, mun veressä lainehtivaan lattiaan, tuhanteen moottoripyörän takana vietettyyn kilometrin ja kaikenmaailman oivalluksiin. Siitä on paha pistää paremmaksi kun on revitelty sekä keholla ja mielellä tämmöisissä mittakaavoissa! "Even the richest man in the world can't buy your experiences", totesi eräs intialainen mies mulle taksissa ja mun oli pakko olla jokseenkin samaa mieltä!


Jos mä olisin koskaan heittänyt tänne minkäänlaista reissusuunnitelmaa joku tarkkanäköisempi olisi ehkä huomannut, että mulla jäi Vietnamin ja Kambodzan kertomusten välille yli viikon mittainen aukko. Sinne mahtui niin paljon tosi henkilökohtaisia tarinoita ja kokemuksia, etten tuntenut luontevaksi kirjoittaa niistä julkisesti. Toisaalta ne oli niin massiivinen osa mun matkalla olemista, etten osannut enää erottaa niitä mun tavallisista matkustuskertomuksista. Sama tapahtui sen jälkeen kun saavuin Laosiin. Mun elämässä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka tuli henkisesti lähemmäs kuin ehkä kukaan ennen. Niiden sanat ja ajatukset syöpyi mun omiin. Mun pääni sisällä oli lukemattomia hirmumyrskyjä jotka tuhosi kaiken tieltään.Mä löysin sellaisia yhteyksiä, joita en tiennyt enkä liioin uskonut olevan olemassa.  Ja sitten mun maailmasta tuli taas paljon jännittävämpi, selkeämpi ja jollain tapaa kauniimpi.

Jotkut sanoi että musta on tullut ihme hippi kun kuulivat mun lopettaneen lihansyönnin. Silmät pyörähtelivät muiden päässä kun aloin tietoisesti hankkiutua eroon massiivisesta omaisuudestani kutistaen tavaramäärän lopulta lähes puoleen. Mä tulin vain niin sairaaksi kaikkeen. Ajatukseen siitä, että jokin täytyi tappaa vain mun mielihyvän tähden. Ajatukseen materian tuottamasta onnellisuudesta sen jälkeen kun olin täysin tyytyväisenä kulkenut kuukausia matkassani vain rinkallinen tavaraa. Musta tuntuu vain siltä, että mitä pidempään mä vietin Suomen ja länsimaalaisen yhteiskunnan ulkopuolella sitä valheellisemmalta se mun silmissä tuntui. Ajatus siitä, että jonkun hyvä olo ja onnellisuus voi rakentua niin mustavalkoisten asioiden kuin omaisuuden ja rahan varaan, alkoi tuntua täysin sekopäiseltä. Vaikka mä olin ennenkin kyseenalaistanut ajatuksen elämän rakentumisesta tän tavallisen koulutus-työ-koti-perhe -ajatuksen ympärille tuntui se nyt mun silmissä entistäkin kieroutuneemmalta. Tai ei kieroutuneelta, koska maailmaan mahtuu aika monta miljardia ihmistä jotka rakentaa elämänsä just noiden juttujen varaan ja ne ihmiset on ihan okei sen kanssa. Epäsopivalta on ehkä parempi sana. Sellaiselta minkä ympärille mä en tunne että pystyisin elämäni rakentamaan ainakaan tällä hetkellä. Ainakaan juuri tuossa muodossa.

Suomessa oon viettänyt tasan kuukauden. Täällä kaikki oli jotakuinkin samalla tavalla kuin viime syksynä. Tai toissakesänä. Ihmisillä oli samat elämät ja jokseenkin samat päämäärät. Hurjan erilaiset kuin mulla nykyään, mutta ehkei se ole mikään ihmekään kun miettii miten erilailla me eletään. Fyysinen etäisyys kasvattaa myös henkistä etäisyyttä aikalailla. Joskus kun mä kävin keskusteluja ja mietin mielessäni sitä miten ihmisistä on tullut niin tuomitsevia, ahdasmielisiä ja rajoittuneita. Sitten mä tajusin että ne on ollut sitä aina. Mun silmiltä ja korvilta on vain pudonnut kasa filttereitä ja mun huomio on kohdistettu eri asioihin kuin joskus sillon pari vuotta sitten. Se on välillä aika hämmentävää, mutta toisaalta ehkä tääkin asia oli vaan jossain vaiheessa kohdattava.


Eli mihin tässä on tultu. Omat ajatukset kulkee taas vähän kirkkaammin ja silmät on taas vähän vähemmän sumeat maailmalle. Kaakkois-Aasian reissu ei ollut mitään mitä olin kuvittelut sen olevan, mutta samalla se oli paljon parempaa kuin mikään koskaan milloinkaan. Maailmassa ei oo kovin montaa parempaa tunnetta kun tien päällä olemisen tuottama onnellisuus ja vapaus! Se tuottaa sellaista samanlaista onnellisuutta ja vapauden tunnetta kun maailman kauneimman tähtitaivaan katselu kaukana kaupunkien valoista tai moottoripyörän selässä istuminen kun aurinko vasta nousee horisontissa. Ei varmaan tule yllätyksenä että tien päälle lähdetään siis jälleen.

Lennän kahden tunnin kuluttua Puolaan ja polkaisen käyntiin mun itä-Europpan retken! Mulla on jonkinasteisia suunnitelmia kuudeksi viikoksi, mutta sen jälkeen mulla ei ole aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan. Että samalla vanhalla kaavalla jatketaan. Aikaraja mulle tosin on olemassa, koska padadadampadaa mä astun tänä syksynä akateemisiin maailmoihin Skotlantissa. Pääaineena on antropologia mikä on jotakuinkin jännin juttu mitä maailmasta mun silmistä löytyy. Neljä vuotta pitäisi pystyä olemaan jokseenkin paikoillaan. Saa nähdä miten siihen taivutaan!

Mutta nyt katseet Puolaan! Palaillaan sieltäpäin reissujuttuihin ja jos ei palailla niin eiköhän kesän jälkeen vähintäänkin ala juttua löytymään. Koskaan kun ei vaan tiedä mitä elämässä tulee käymään!