Kansalaisylpeys, kansalaisidentiteetti ja niiden puute

Alkaa olla se aika vuodesta, kun mun lukemieni blogien etusivut täyttyy suomalaisista joulumarkkinoista, Fazerin suklaalevyistä ja ruisleivästä. Kaikissa mun lukemissani ulkosuomalaisissa blogeissa ihmiset haikailevat suomalaisen joulun perään, sen oikean joulun. Suomessa, siellä missä kaikilla tuntuu olevan maailman rakkain koti. Mä oon lukenut vajaat kymmenen vuotta elämästäni ulkosuomalaisten blogeja ja sama kaava tuntuu toistuvan jokaisessa: joku haluaa palavasti muuttaa ulkomaille koska Suomi tuntuu niin kamalalta ja tylstältä paikalta elää, mutta sitten ulkomailla valaistutaan siitä miten hieno paikka Suomi on ja sitä ylistetään kaikille. Musta lammas täällä hei.

Ei liene mikään salaisuus että siitä lähtien kun mä lähdin Suomesta se tunne, että mulla on vaan parempi olla jossain muualla, on vahvistunut ja jatkaa vahvistumistaan sitä kauemmin mitä mä ulkomailla vietän. Ei ole kyse Suomesta ja siitä että mä kokisin siinä olevan jotain vikaa - päinvastoin - vaan siinä että mä en yksinkertaisesti koe että Suomessa eläminen ja suomalaisuus antaisi mun elämään sellaisia asioita joita mä koen tarvitsevani. Tosi monelle ihmiselle oma kansalaisuus on ulkomailla henkireikä, mutta mulle siitä on tullut paino: se leimaa mut ja synnyttää stereotyyppisiä käsitykstiä, joka on monesti johtanut mun suomalaisuuteni analysointiin. Miten mä voin haluta pois Suomesta? Miksi mulla ei ole ikävä sinne? Mikset sä kuulu Nordic Societyyn? Mut nähdään etusijalla suomalaisena, sen sijaan että olisin vaikka tyttö, joka on asunut Kiinassa - mikä mun mittapuulla määrittää mua paljon enemmän persoonana kuin se että mä oen sattunut syntymään tietyn valtion rajojen sisäpuolelle.

"Hei ootko sä Suomesta?" on lausahdus jota mä olen viimeisten kuukausien aikana kuullut paljon. Nyökkään, vaikka mun tekisi mieli lähinnä juosta. Suomalaisten ihmisten kerääminen ympärille on tarve, jota mä en ole koskaan ymmärtänyt. Mä oon aina ajatellut, että ulkomaille lähdetään nimenomaan siksi, että pystytään kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Miksi sä muutat ulkomaille jos sä aiot kuitenkin rakentaa ystäväpiirisi suomalaisista? Tottakai ulkomailla asuminen antaa muitakin asioita kuin vain uusia tuttavuuksia, mutta mulle vieraiden kulttuurien kohtaaminen on ollut niin olennainen osa jokaista mun reissua ja ulkomailla asumista, että musta tuntuu käsittämättömältä miksi joku haluaisi viettää aikaansa vain suomalaisten kanssa kun on ympäröity niin kiinnostavilla ihmisillä ja ajatuksilla? Koti-ikävää se varmaan lievittää, varmaan tuntuu helpottavalta että on joku jonka kanssa voi keskustella omalla äidinkielellä ja jonka kanssa voi "jakaa saman tilanteen". Mä vain kokisin menettäväni älyttömän paljon viettämällä aikani suomalaisten kanssa - jollei kyseinen henkilö sattuisi olemaan todellinen sielunkumppani, jonka kanssa ajatusmaailmat oikeasti kohtaa.

"In Finland we...". Mun iho menee kananlihalle ja mä haluan huutaa, että älä lietso noita mielikuvia. Suomessa juodaan älyn älyttömästi. Suomessa kukaan ei halaa tai kosketa. Suomessa ihmiset on epäkohteliata. Suomessa on kylmä ympäri vuoden. Suomessa kukaan ei puhu tuntemattomille. "Jasmin are you sure you're Finnish?" on toinen lausahdus jota mä kuulen kun mä tallailen jonkun kanssa käsi kädessä, jään asuntolalle muiden lähdessä bilettämään ja hytisen vaikka mulla on päällä kolme villapaitaa. Ehkä se on juuri noiden mielikuvien lietsonta, suomalaisuuden lietsonta, joka on ajanut mut vielä kauemmas mun "suomalaisuudestani". Suomessa mä tunnun eläväni omassa pienessä kuplassani: musta ei tunnu siltä että mä kuulun joukkoon. Ulkomailla ollessani mä en puolestaan täytä niitä suomalaisuuden stereotypioita. Mä en ikävöi saunaa, suomalaista ruokaa tai suomalaista kulttuuria näin yleisesti ottaenkaan. Mä vaan mukaudun aina paikalliseen kulttuuriin ja kulttuurista riippuen popsin illalliseksi joko makaroonilaatikkoa, nuudeleita tai cauliflowercheeseä näin kärjistäen, ja se on mulle ihan fine. Mun suomalaisuus tuntuu olevan kuitenkin monelle se asia, mikä mut ensisijaisesti määrittää. Mulla oli Kiinassa kaveri, joka ei koskaan vastannut muiden ihmisten kysymyksiin siitä mistä se oli kotoisin. Mä päädyin lopulta kysymään miksi kyseinen henkilö oli niin tiukasti sitä ajatusta vastaanj ja mies kysyi multa, kuinka paljon se määrittää häntä ihmisenä ja erityisesti persoonana, minne maailman nurkalle hän on sattunut syntymään. Kaveri oli asian ytimessä.

Totta on, että tosi iso osa asioista, joita mulla tällä hetkellä on, on suoranaista johdannetta siitä, että mä olen sattunut syntymään Suomeen. Mulla on länsimaalaiset arvot ja käsitys sellaisista asioista kuin tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä monessa paikassa ympäri maailman. Mulla on mahdollisuus koulutukseen pitkälti siksi, että mä olen syntynyt Suomessa ja valtio tukee mun opiskeluja rahallisesti. Mä olen etuoikeutettu, eikä mun tarvitse huolehtia samalla tapaa kuin monet mun itä- ja etelä-eurooppalaiset kaverit, jotka ei tiedä pystyykö ne opiskelemaan vuoden vai kaksi, koska niillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä valtio takaa heille lainoja. Noiden asioiden nojalla mun pitäisi kaiketi kiljua ilosta ja ylistää Suomea päästä varpaisiin. Kuten mä aiemmin sanoin, Suomessa ei ole mitän vikaa ja mä olen kiitollinen monesta asiasta mitä se on mun elämääni tarjonnut. Mä en kuitenkaan vain koe oloani siellä yhtä hyväksi kuin muualla.

Mutta sulla on perhe ja kavereita Suomessa, eikö sulla ole ikävä niitä? Tosi monet yrittää perustella, että mun pitäisi lähteä lomilla x ja y Suomeen, koska mun perhe ja kaverit asuu siellä. Ongelma vaan sattuu olemaan, että noilla perusteilla mä voisin lähteä aika moneen maailmankolkkaan. Kavereita multa löytyy jotakuinkin jokaiselta mantereelta ja Kiinassa mulla on jopa perhe. Joo, ehkä se ei ole verrattavissa siihen "oikeaan perheeseen", mutta toisaalta miten mun pitäisi arvottaa, että mun suomalaisten kavereiden näkeminen on tärkeämpää kuin vaikka saksalaisten, erityisesti siksi että mä kuitenkin käyn Suomessa ainakin kerran vuodessa kun mulla on puolestaan monia kavereita, joita en ole nähnyt kertaakaan Kiinasta lähdön jälkeen. Ongelma on lisäksi se, että mulla ei ole ikävä Suomea. Mulla ei ole ollut ikävä Suomea sen jälkeen kun sieltä lähdin ja ainoat syyt, miksi mä koen että mun on siellä käytävä ovat yksinkertaisesti pakko ja syyllisyys, mitä mun perhe tykkää usein lietsoa sen suhteen että "sun isovanhemmat alkaa olla aika vanhoja jo" ja "kyllähän mun olisi pitänyt arvata että sä taas ajattelet vain omaa itseäsi etkä kaikkia ihmisiä täällä Suomessa lähtiessäsi taas reissuun".

Siinä missä mulla ei ole suurempaa ylpeyttä sen suhteen että mä olen suomalainen tai pohjoismaalainen, mä kannan yllättävän paljon ylpeyttä Kiinaa kohtaan. Se ei ole ehkä millään lailla rationaalista ottaen huomioon että kiinalaiseksi mä en miellä itseäni millään muotoa ja mä tiedostan että asiat on yleisesti ottaen aika paljon huonommin Kiinassa kuin Suomessa. Mä koen kuitenkin itseni beijingiläiseksi paljon enemmän kuin suomalaiseksi. Jo asuessani Kiinassa, kun joku moitti jollain muotoa Beinjingiä mulla oli taskussa tuhat ja sata puolustuspuhetta mun kotikaupungille. Länsimaihin palatessani asia on vain vahvistunut ja mä oon ahkerasti korjaamassa ihmisten ajatuksia ja mielikuvia Kiinasta elämän jokaisella saralla. En mä osaa selittää, miksi Kiina tuntuu aiheena niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin Suomi, mutta toisaalta, tuskin kukaan ulkomailla vuosia asunut osaa sen kummemmin perustella miksi suomalaisuus on heille paljon isompi osa elämää kuin vaikka saksalaisuus tai amerikkalaisuus. Skotlannissa mä oon asunut noin kolme kuukautta eli luonnollisesti mulla ei ole ehtinyt vielä syntyä kovin syvää sidettä, mutta mä silti painotan jokaiselle opiskelevani nimenomaan Skotlannissa, en Englannissa enkä Britanniassa (vaikka Britanniaahan tässä maantieteellisesti ollaan) siinä missä mulle on yksi ja sama oonko mä jollekin henkilölle suomalainen, pohjoismaalainen vai skandi - oon tainnut joskus olla norjalainenkin. Skotlantilaisuus viehättää mua kovin, eli katsotaan miten kovaa ylpeyttä mä tunnen tätä maailmankolkkaa ja kansaa kohtaan parin vuoden päästä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Siltä varalta että joku jaksoi lukea tänne asti kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta. Varsinkin siksi, koska musta tutuu että tökin jonkinlaista tabua olemalla suomalainen, joka ei rakasta sydämensä pohjasta armasta isänmaataan.

Sori että tylsyytän kaikkia pelkällä tekstillä. Yritän laittaa jotain kuvallisesti rakentavaa juttua ensi viikolla.