Brighton

Ihmiset puhuu aina Brightonista. Sen kapeista värikkäistä kaduista, lukemattomista pikkukaupoista ja alternative-fiiliksestä. Mun jokainen Lontoon alueella asuva kaveri lähtee mieluummin viettämään iltaa Brightoniin kuin Lontoon sykkeeseen ja ne maalaa mun mieleen kuvia uskomattomasta yöelämästä, seinien kokoisista graffiteista ja suolanveden tuoksusta nenässä. Mun mieleeni on jostain syystä iskostunut kuvia värikkäistä viireistä, rantakadun turkooseista kaiteista ja maailmanpyörästä. Kirkuvista lokeista ja huvipuistosta pier'in nokassa. Jostain syystä mä en kuitenkaan vaan voinut uskoa, että Brighton olisi niin kiva. Että miksi sä sinne lähtisit kun sulla on suurkaupunki ja kaikki sen tuomat tuhannet mahdollisuudet ympärilläsi? Eräänä päivänä vietettyäni reilun viikon eteläisessä Englannissa, mä hyppäsin Brightonin junaan ja lähdin katsomaan.

Taivas oli pilvinen, meri tyrskysi ja jouduttiin loppupäivästä juoksemaan karkuun sadetta, mutta siellä näytti ja tuoksui ihan samanlaiselta kuin kaikkien tarinoissa ja mun mielikuvissani. Istuttiin kivisellä rannalla katsomassa merta ja syötiin vaaleanpunaista nugaata. Pyörittiin ympäri kirpputoreja, korttikauppoja ja metsästettiin syntymäpäivälahjaa. Halusin ostaa kirjakaupan tyhjäksi vegekeittokirjoista ja mua pelotti että huitaisen vahingossa nurin satojen puntien haarniskan antiikkisia sotatavaraa myyvässä puodissa. Käytiin syömässä kasvisburgerit salaatipöytineen ja mua kierrätettiin ympäri kaupungin katuja, joita värittävät graffitit oli vielä paljon suurempia ja hienompia kuin mun kuvitelmissa. Käveltiin vaan. Oltiin vaan. Mulla jäi sellainen fiilis että Brightonissa on kiva ihan vain olla, ilman sen suurempia suunnitelmia ja aktiviteetteja. Ihan vain katselemalla ympärilleen aika tuntui juoksevan. Ja mulla oli tosi hauskaa.

Brighton oli iloinen. Musta tuntui että se hymyili sateellakin. Mä en tiennyt että Enlannin rannikolta löytyy niin turkoosia vettä. Enkä sitä miten valloittava yksi pieni kaupunki merenrannalla voi olla.