Ajatuksia

Viikonloppuna satoi lunta. Se satoi valkoisena, mutta kasteli mut päästä varpaisiin kun kävelin pimeässä kohti kotia. Sunnuntai aamuna maa oli valkoinen. Lammikon päällä oli ohut kerros jäätä ja pakkasen kangistamat lehdet raksahtelivat jalkojen alla kun kävelin puiston poikki kirjastolle. Tuntuu utopiselta ajatella, että vain viikko sitten vietin iltapäivän meressä metsästäen aaltoja, yrittäen lukea missä ne rikkoutuvat ja etsien sitä yhtä, jonka yllä mä ratsaisin kohti rantaa. Istuttiin lautojen päällä meressä ja katseltiin kun taivas värjäytyi tuhansiksi oranssin ja punaisen sävyiksi auringon kadotessa hiljaa horisonttiin. Puolentoista viikon takainen länsi-Skotlannin matka tuntuu sitäkin kaukaisemmalta, puhumattakaan sitä edeltäneestä ystävän vierailusta. Aika juoksee niin käsittämättömän kovaa. Musta on käsittämätöntä että kolmen viikon päästä ensimmäinen lukukausi mun yliopisto-elämästä on takana.

Mä olen lumoutunut yliopiston maailmasta. Siitä ihmisten kirjosta mitä se kätkee sisälleen. Istuttiin viime yönä taas rannalla nuotion äärellä. Aallot iskivät rantaan kun jokainen lausui vuorollaan runoja. Jotkut lauloivat, eräs poika soitti puisella huilulla sävelmiä, joita kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut. Tuntui että mä olisin jossain paljon kauempana kuin Skotlannin itä-rannikolla. Mun mielikuvat on muuttuneet aika radikaalisti kolmen kuukauden takaisista. Silloin mä pelkäsin kuollakseni josko kohtaisin ketään, jolla olisi samanlaista paloa maailmaa kohtaan, sellaisia ihmisiä jotka olisi kiinnostuneet tekemään samoja asioita, sellaisia joiden päät täyttyivät samanlaisista ajatuksista kun minun. Nyt kolme kuukautta myöhemmin voin sanoa kohdanneeni monia, joiden ajatusmaailmat ovat oikeasti sykähdyttäneet. Ihmisiä jotka janoaa tietoa, halua tehdä muutoksia, mutta silti ihmisiä jotka tiedostaa oman rajallisuutensa. Älykkäitä ihmisiä, maailmasta ja sen kohtalosta kiinnostuneita. Sellaisia joita ehkä pelottaa vähän samalla tavalla kuin mua mihin tää maailma on menossa. Ensimmäistä kertaa Euroopan rajojen sisällä, mä istun samaan pöytään neljältä mantereelta kotoisin olevien ihmisten kanssa, joilla on kaikilla tosi erilaisia mutta myös tosi kiinnostavia ajatuksia elämästä. Vaikka mun tarvetta juosta ja tutkia maailmaa on vaikea sammuttaa, on musta helpottavaa että silloin kun on oltava paikoillaan, maailma voi silti olla näin lähellä mun ympärillä.

Toisaalta musta tuntuu, että se pistää mun pääni vain enemmän sekaisin. Mä muistan joskus lueskelleeni ihmisten ajatuksia siitä, miten yliopisto kehittää kykyä ajattelua ja tehdä päätöksiä. Musta se tuntui silloin utopistiselta ajatukselta. Miten mun ajattelukyky voi kehittyä ja mitkä on sellaisia päätöksiä, mitä pystyäkseni punnitsemaan mun täytyisi käydä vuosia kouluja? Ensimmäiseen en osaa vastata, jälkimmäiseen kyllä. Mä kirjoitin esseen kehitystyöstä ja kuka kehitysprojekteista hyötyy. Mun vaaleanpunainen maailmankuva mureni jälleen, mutta sen lisäksi mulle heitettiin eettisiä kysymyksiä, joihin en usko koskaan pystyväni vastaamaan. Onko hyväksyttävää, että valtio lähtee kehittämään energiateollisuuttaan uusituvien energiamuotojen varaan, jos se tuhoaa samalla sademetsiä ja johtaa etnisten kansojen, tuhansien ja taas tuhansien ihmisten, pakkosiirtolaisuuteen, joka johtaa työttömyyteen, köyhyyteen ja lukemattomiin sosiaalisiin ongelmiin? Miten kellään on oikeus johtaa toisen elämä tuollaisee ahdinkoon, vaikka alkuperäinen tarkoitusperä olisikin hyvä? Politiikan tutoriaalissa meille annettiin neljä suunniteltua kehitysprojektia tulevalle vuodelle, mutta taloustilanteen takia meidän tuli leikata budjetista pois puolet tai korottaa veroprosenttia, jotta projekteihin saataisiin enemmän varoja. Meidän olisi pitänyt tehdä päätös karsia huonoista taustoista tulevien lasten koulutuksesta, vanhusten lääkehuollosta, vähävaraisten äitien tuista, ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta tai hyvinvointipalveluista. Miten kukaan pystyy tekemään tuollaisia päätöksiä? Miten kukaan voi arvottaa toisen elämän toisen edelle - päättää että lapsi tarvitsee rahoitusta enemmän kuin vanhus tai toisinpäin? Musta on käsittämätöntä, että joku pystyy ryhtymään poliitikoksi. Miten kellään on niin paljon henkistä voimaa, että se pystyy kamppailemaan tuollaisten kysymysten kanssa päivittäin?

Kolmen viikon päästä kokeet on jo ohi. Mua tuskastuttaa lukea, vaikka mä oon pikkuhiljaa alkanut tyytyä kohtalooni istua kirjastossa kahdeksan tuntia päivää lukemassa, purrut hammasta sen suhteen että mä en vain lue englanninkielistä asiatekstiä yhtä nopeasti kuin natiivipuhuja. Sanakirjan käyttö on radikaalisti vähentynyt mutta koska tekstien sisältö on luokkaa "subjugation is posited as an inevitable outcome of inherent racial difference", menee mulla älyttömästi aikaa pelkästään asian sisäistämiseen. Ja siihen että googletan mitä se subjugation nyt taas tarkoittikaan. Ehkä mä parin vuoden jälkeen olen vihdoin siinä pisteessä, että pystyn lukemaan artikkelin kahden tunnin sijaan yhdessä tai oppikirjan kappaleen kahdessa neljän sijaan.