Kaksi tarinaa nuotioista meren rannalla

On kirkas yö. Majakan valot välähtelevät meidän selkiin kun kiipeämme alas nurmikkoista rinnettä. Se on yökasteesta märkä ja liukas. Luullaan saapuvamme rannalle, mutta nurmikentän alapuolella aukeaakin kallioiden ja kivikoiden maisema, jota pitkin me lähdetään taskulamppujen valossa tarpomaan. Istutaan lopulta alas kalliossa olevan massiivisen kuopan ympärille ja vietetään siellä pimeydessä tunnin verran. Tuuli puhaltaa kylmänä mereltä, eivätkä liekit ole tarttua kosteaan puuhun laisinkaan. Eivät oikeastaan niihin kuiviinkaan. Nuotio syttyy lopulta kun sinne kaadetaan puoli pullollista sytytysainetta. Mä aina unohdan miten helppoa voi vaan olla, sen miten lämpimiä ihmiset täällä on. Mä en tuntenut sieltä nuotion ympäriltä kuin yhden ihmisen, mutta illan aikana mun mieleen kasautui joukko uusia nimiä ja kasvoja. Joku asui viiden kilometrin päässä musta Suomessa, mutta ei oltu koskaan tavattu. Jollain toisella oli sama syntymäpäivä, pääaine ja societyt. Mulla oli sellainen tunne että suuremmalla osalla porukasta tietynlainen elämännälkä. Tuuli puhalsi liekkien savua meidän silmiin kun ruohoiseen rinteen laelta alkoi kuulla karjuntaa ja sieltä juoksi meidän joukkoon viikinki. Se toi meille kaikille munkkeja. Mun on vaikea kuvailla sitä kauneutta, mikä syntyi kun tuuli puhalsi vauhdilla ohuita pilviä taivaan halki, kuinka kuu ja tähdet loistivat kirkkaampina kuin koskaan kuluneiden kahden kuukauden aikana ja kuinka kuu loi säteensä meren tyrskyihin, jotka iskivät tummia kallioita vasten. Ja kun mietin sitä utuista valoa, joka paistoi kaukaa kaupungista ja niitä laivojen valoja kymmenien kilometrien päässä rannasta, joka loistivat meidän silmiin vain pieninä valopisteinä.

Saavutaan kylään yhdeksän jälkeen aamulla. Auringon kuuluisi olla jo korkealla taivaalla, mutta jostain syystä horisontin yläpuolella olevat pilvet heijastavat valoa niin, että auringonnousu näyttää kestävän koko päivän. Meillä on hassu seurue. Paljon kumisaappaita ja kalastushaavi. Me hypitään laskuveden paljastamilla kallioilla ja seurataan poikaa, joka tunnistaa syötävät levät ja osaa irroittaa simpukat kalliosta niitä rikkomatta. Se tuli tänne etsimään ruokaa, me muut lähinnä seikkailemaan. Noustaan kielekkelle jyrkkiä polkuja, joita kiivetessä joutuu pitämään ruohomättäistä kiinni. Mä tarraan nokkoseen ja mun sormia kirvelee. Löydetään itsemme pellolta, jolta sato on jo korjattu, mutta heinäpaalit jätetty vielä kuivumaan. Mun nilkat naarmuuntuu kun juoksentelen avoimella pellolla katkaistujen viljankorsien keskellä ja etsin paalia jonka päälle voisin kiivetä.

Päädytään jonnekin kaukaiselle rannalle. Heitetään tavarat kivikkoiseen maahan ja pinotaan meren rannalle tuomista haloista nuotio. Se syttyy hetkessä ja luo lämpöä kesän viimeisiin päiviin. Joku lähtee metsästämään ruokaa, mutta mä käperryn makaamaan siihen nuotion viereen lämpimään. Joudun pakenemaan kun tulen keskelle heitetty, kattilan alustaksi tarkoitettu kivi alkaa räjähdellä lämmön vaikutuksesta. Kattilassa, joka pysyy hädin tuskin pystyssä, porisee valkoviinin joukossa simpukoita. "Meidän omenat tulee Uudesta-seelannista, vaikka niitä kasvaa jokaisen taka-pihalla". Niin se sanoo heittäessään kattilaan vielä muutaman kotilon. Kaikki on niin lähellä kun sille osaa avata silmänsä. Me istutaan siellä vielä tulen sammuttua. Pidellään käsissämme tulen lämmittämiä kiviä ja joku piirtää meistä kuvaa. Päätetään kirjoittaa yhdessä pullopostia. Pullon sisälle päätyy muisto tästä päivästä yhdeksällä eri kielellä. Heitetään se alas kielekkeeltä ja toivotaan, että se löytää tiensä jonnekin kauas.


Meri ja nuotiot rannalla tuntuu olevan mun juttu juuri nyt. Ja savunhaju vaatteissa. Siitä tykkään enkä tunnu pääsevän eroon. Kuvat on jälkimmäiseltä nuotiopäivältä, joka oikeastaan tapahtui viikkoja ennen ensimmäistä. Aika on vaikea käsite enkä mä oikein ymmärrä sitä.

***

Mä oon hukkunut töihin kuluneet viikot, eikä vieläkään tunnu helpottavan. Mulla on ensi viikolle 3000 sanaa kirjoitettavana, tai no tuhat uupuu enää, sekä esitelmä, jonka eteen yksikään ryhmäläisistä ei vielä toistaiseksi ole laittanut tikkua ristiin. Mä herään aamulla lukemaan, pakkaan eväät ja lähden luennoille. Niiden jälkeen mä istun kirjastossa niin pitkään että on pimeää ja mun vatsa alkaa kurnimaan. Mun rima on edelleen korkeammalla kuin suurimmalla osalla täällä kohtaamistani ihmisistä, mutta oon onneksi tavannut vihdoin myös ihmisiä, jotka on täällä sitä opiskelua eikä bilettämistä varten ja jotka tekee kurssien eteen niin paljon töitä kuin on mahdollista.

Vaikka mä kuljen nenä kiinni kirjoissa suurimman osan päivistäni, mua silti vähän stressaa miten mä tuun lopputenteissä pärjäämään. Kiinnostaisi nimittäin lähteä ensi vuonna taas maailmalle! Saas nähdä miten käy, mulla kun on mahdollisia vaihtoyliopistoja tasan viisi kappaletta ja paikkoja on aika rajoitetusti.