Siem Reap, Cambodia

Bussimatka Phnom Penhistä Siem Reapiin kestää koko yön. Ostan bussilipun hostellin respasta ja bussiyhtiö kyselee ystävällisesti sukupuoltani välttääkseen tilanteet, joissa - respaa lainatakseni - nuoret tytöt päätyivät nukkumaan keski-ikäisten hieman liian läheistä tuttavuutta tekevien paikallisten miesten viereen. Lähennellä mun vieressäni nukkuva hampaaton paikallinen mies ei yritä, mutta keskustelua se yrittää käydä sitäkin kovemmin. Käännän kylkeä ja yritän saada unen päästä kiinni. Miksi mä en ikinä ota opikseni bussien ilmastoinneista? Bussin ohut peite ei paljoa lämmitä kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen ja sängyn yläpuolelle asennettuja kylmää ilmaa puhaltavia ilmastointeja ei saa pois päältä. Piiloudun mun repun alle kylmää pakoon. Ei ne suotta Phnom Penhissä varoitelleet, että tässä bussissa ei nukuta. Nukun muutaman minuutin pätkiä ja hytisen koko yön kylmästä.

Mun sängyssä nukkuu joku. Oon vaihtanut aamulla hostellia ja jättänyt mun rinkan sängyn viereen odottamaan siivousta. Illalla paikan päälle palatessani rinkka kököttää siinä edelleen, mutta vieressä on jonkun muun tavarat. Anteeksi me ollaan ylibuukattu! Seuraavien päivien kuluessa opin, että buukkauksilla ei siinä paikassa ole mitään merkitystä vaan sängyt täyttyvät sitä mukaa kun porukka valuu paikalle ja jäädä saat niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Se ei vain sinä iltana kauheasti lämmitä. Hostellin omistaja lähettää mut kahden muun tytön kanssa parin kadun päässä olevaan vielä rakenteilla olevaan guest houseen. Astellaan rakennuspölyn peittämillä käytävillä ja availlaan maalilta tuoksuvien huoneiden ovia. Mulle annetaan lainaan makuupussi ja mä astun lopulta sisään parisängyllä ja omalla kylppärillä varustettuun huoneeseen. Rakennuspölystä ja suihkun toimimattomuudesta huolimatta se on reissun siihen mennessä luksuksin paikka. Heitän rinkan patjan päälle kääritylle muoville ja katselen hetken ulos ikkunasta. Koirat ovat tässä kaupungissa kovaäänisiä ja yöt pimeitä. Viritän pyyhkeen ikkunan eteen verhoiksi ja painan pääni tyynyyn. Nukahtaisin kaikesta yksityisyydestä huolimatta silti mieluummin dormien tuhinaan. Sellaisten joiden seiniä pitkin kipittää liskoja ja jonne pitää kiivetä talon ulkoseinää vasten olevia tikapuita pitkin niinkuin mun hostellissa seuraavana päivänä.

Siem Reap on punaista hiekkaa, pölyisiä katuja, rentoja päiviä ja ruokaa. Se on auringonlaskuja hostellin kattoterassilla kirja kädessä, runsaita aamiaisia ja yömarketteja. Pesetän puolet vaatteistani ja uskon useamman päivän ajan menettäneeni ne ikuisesti, sillä pesula tuntuu kadonneen jäljettömiin. Tapaan norjalaisen pojan jolla on maailman sinisimmät silmät ja jonka mielestä syön liikaa jäätelöä. Istutaan illat syöden amokia, juoden angkoria ja parantaen maailmaa. Nappaan aina Angkorin temppeleille lähtiessäni matkaan muutaman juustopatongin pääkadun varrella olevasta katuruokakojusta. Samainen katu täyttyy iltaisin fruit shakejen, käryävän lihan ja lettukojujen tuoksusta. Vaikka yleensä pysyttelenkin piilossa turistikatujen kuhinalta, pääkadulla olevassa intialaisessa ravintolassa voisin syödä joka päivä. Siis joka päivä kun en ole syömässä amokia. Siem Muutaman kadun päässä turistikatujen vilskeestä jokainen ruokapaikka myy onnellisia pitsoja ja fruit shaket maksavat dollarin. Syön välillä kolmesti päivässä, koska ruoka on niin tajuttoman hyvää ja halpaa. Reapissa on rento fiilis.

Artisans d'Angkor. Ihmiset istuu työpöytien edessä kaivertamassa puuta tai maalaustelineiden edessä liu'uttaen pensseleitä pitkin taulujen pintaa. Mä olen vieraillut lukemattomia kertoja käsintehtyjä tauluja ja veistoksia myyvissä liikkeissä ja niiden on aina hehkutettu hyödyntävän paikallista liiketoimintaa ja kädentaitoja. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä seison nyt kuitenkin sellaisten ihmisten vieressä, jotka niitä käsitöitä valmistaa. Veistokset eivät ole suuria, mutta niistä erottaa jokaisen sormen ja varpaan. Ne ovat yksityiskohtia täynnä. Kierrosta vetävä opas selittää, kuinka Artisans d'Angkorin palkkalistoilla on lukemattomia kuuroja ja mykkiä, jotka yritys on työllistämisen ansioista onnistunut pitämään pois kaduilta ja köyhyydestä. En tiedä väitteen todenperäisyyttä, saati siitä miten hyvät oltavat työntekijöillä todellisuudessa on, mutta ajatus on kaunis. Yhtä kaunis kuin ne maalaukset, silkit ja veistokset, jotka näiden ihmisten käsissä valmistuvat.

***

Löysin äsken mun Siem Reapissa ja Phnom Penhissa kirjoittamani tekstit. En muistanut kirjoittaneeni niitä, saati sitten julkaisseeni, mutta kylmät väreet kulki mun selkääni pitkin kun luin niitä. Niin hullulta kuin ehkä kuulostaakin niin ne kosketti mua. Tuntui ihan uskomattomalta käydä lukiessa läpi uudelleen niitä hetkiä, jotka tuntui silloin Cambodiassa niin kovin tärkeiltä ja ikuistamisen arvoisilta. Monet niistä olivat jo ehtineet painua kokonaan pois mielestä. Jos omia tekstejään saa suositella, niin siinä tapauksessa kannattaa käydä lukemassa mun tien päällä kirjottamani tekstit Cambodiasta (täällä ja täällä). Samat kaupungit, mutta pitkälti eri tarinat.

Ps. Olisin voinut vannoa ettei Siem Reapissa ollut asfaltoituja teitä. Olipa näköjään kuitenkin mikäli kuvia on uskominen.

Phnom Penh, Cambodia

Kello on vasta yhdeksän illalla, mutta Phnom Penhissä ei ole ketään. Kävellään pitkin kaupungin pimeitä katuja ja ihmetellään niiden hiljaisuutta. Satunnaisia paikallisia tallustaa meidän ohitsemme ja muutamasta baarista raikaa musiikki, mutta yleisilme on rauhallinen. Hiljainen. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että kävelen ympäri kaakkois-Aasian miljoonakaupunkia. Mun mielikuvissa ne oli kaikki Saigoneja ja Bangkokeja, ympäri vuorokauden loistavia kaoottisia ihmisvilinän kehtoja. Ei täällä. Kiivetään eräälle kattoterassille ja sieltä paljastuva näkö viimeistään todistaa, että nyt oltiin saavuttu toisenlaiseen maailmaan: kaupungin valot ovat heikkoja ja harvassa, ja vain muutama rakennus horisontissa nousee katonharjoja korkeammalle.

Phnom Penhissä on ihan helvetin kuuma. Mun ensimmäinen yritys lähteä päiväaikaan kaupungille on kariutua yli kolmenkymmenen asteen helteeseen. Hiki virtaa ja hostellin ilmastointia tulee ikävä jo ennen kuin ehdin ensimmäiseen kodunkulmaan. Pienintäkään tuulenvirettä ei ole havaittavissa. Phnom Penh tuntuu rennolta ja uneliaalta, mutta en tiedä onko sillä suora yhteys lämpötiloihin. Kadut eivät päiväsaikaankaan huku ihmismassoihin, mutta hiljaisuudestaan huolimatta niillä on tunnelmaa. Koko kaupunki tuntuu hukkuvan vaaleanpunaisiin kukkiin, joita roikkuu jokaisen puun oksalla. Mopojen pärinältä ei täälläkään voi välttyä, joskin niitä on huomattavasti vähemmän kuin Vietnamissa. Ruokapaikkoja on vaikea löytää kaikkien niiden arkipäivän elämään kietoutuneiden moottoripyöriä ja muttereita myyvien liikkeiden joukosta, mutta 西紅柿炒雞蛋 maistuu lopulta ihan yhtä hyvältä kuin Kiinassa. Löydän lounaan jälkeen paikallisen marketin ja ostan pussillisen hedelmiä. Vasta takaisin hostellilla hoksaan, että myös veitsi olisi ollut aika paikallaan hedelmien kuorimista ajatellen.

Herätään jokainen aamu kukonlaulun aikaan siihen, kun kadun vastakkaiselta laidalta kantautuu korvai huumaava musiikin pauke. Aasia valmistautuu uuden vuoden viettoon. Keskipäivät kuluvat auringolta piileksien toisinaan hostellilla ja toisinaan paikallisilla marketeilla, jotka hukkuvat turistirihkaman lisäksi ruoka-osastolta leijuvaan kuolleiden eläinten löyhkään. Ruoka ei silti koskaan petä marketeilla. Illat me vietetään tuhnuisissa ravintoloissa istuen ja joen viertä kuljeskellen syvällisiä puhuen. Kaikki elämä tuntuu olevan iltaisin kasaantunut joen varteen. Sieltä löytyvät niin kalliit ravintolat kuin red light district. Eräänä iltana järjestetään yömarkkinat, joilla myydään vaatteiden ja perinteisen paikallisen ruoan lisäksi myös uppopaistettua jäätelöä. Se on taivaallisen hyvää.

Phnom Penh oli hassu paikka. En tuntenut päässeeni sisälle kaupunkiin, mutta silti mulla on sieltä roppukaupalla muistoja. Vietin siellä ensimmäisen päivän elämästäni kasvissyöjänä. Ikävöin kovasti mun Vietnamissa kohtaamiani ihmisiä, mutta mä löysin sieltä myös ystävän, jonka kanssa lähdettiin viikkoja myöhemmin moottoripyöräilemään Laosissa ja jonka nimi vilkkuu yhä edelleen mun facebookin chatti-ikkunoissa. Vierailin kuolemankentillä ja katsoin vallankumouksen aikana tapettujen ihmisten kuvia vankilan seinillä. Join siellä myös elämäni parhaan smoothien, vierailin temppeleissä, tapasin sattumalta tuttuja kasvoja ja ensimmäistä kertaa ikinä joku yritti myydä mulle huumeita. Peruin alkuperäisen suunnitelman lähteä katsomaan Cambodian rannikkoa ja otin sen sijaan ottaa yöbussin Siem Reapiin.

// Phom Penh is nothing you'd expect a capital in South-East Asia to be. It's quiet, small and there's just no one in there! The heat was killing me but I forced myself to go and explore the city. I loved the blossoming trees, the relaxed atmosphere and the deep fired ice cream you could buy at night market. I got tons of great memories from there but for some reason I didn't feel like I really understood what the city was all about.

Cambodia

Vietnamin hiekkarannat, havumetsät ja kaoottinen liikenne on jääneet kauas taakse. Oon istunut bussissa ensin kymmenen tuntia Nha Trangista Saigoniin ja hypännyt siellä välittömästi Phom Penhiin bussiin. Olin voinut pahoin Nha Trangista asti eikä toinen seitsemän tunnin bussimatka ei houkutellut, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut: viisumi vanhenisi seuraavana päivänä. Mun Vietnamissa tapaamisista ihmisistä oli tullut mulle lyhyessä ajassa tosi läheisiä ja mä olisin kovasti halunnut jatkaa niiden kanssa matkaa maan pohjois-osiin. Päivää ennen viisumin vanhentumista uusiminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, eikä hyppy rajan yli ja takaisin uuden viisumin toivossa ollut sekään helpoimmasta päästä välimatkojen takia. En silti tiennyt olinko tehnyt oikein valinnan lähtiessäni jälleen yksin matkaan.

Mulle kerrottiin että Cambodia on Vietnamia huomattavasti vähemmän kehittynyt ja yhä jossain määrin 70-luvulla tapahtuneen sisällissodan raatelema, mutten silti tiennyt mitä odottaa. En ennen kuin mut heitettiin raja-asemalla skootterin päälle yhdessä kambodialaisen taksikuskin ja ranskalaisen miehen kanssa. En ennen kuin me kaahattiin tukka hulmuten ja toisissamme roikkuen paikallisen liikenteen seassa lähimmälle automaatille nostamaan rahaa, jotta voitaisiin palat rajalle maksamaan meidän viisumit. En ennen kuin katsoin ulos bussin ikkunasta Cambodian puolella ja näin vain rutikuivaa maisemaa ja satunnaisia puisten paalujen päälle rakennettuja mökkejä. En tiedä missä ihmiset olivat, mutta tuntui siltä kuin elämä olisi pysähtynyt täysin siinä maailmankolkassa.

Phnom Penhiin saapuminen oli silti suurin shokki kaikista. Bussi pysähtyi joen toisella laidalla olevaan kylään, kaupunkiin tai lähiöön. En edes tiedä mikä se todellisuudessa oli, mutta se mitä siellä näin mursi lopullisesti mun käsityksen kaakkois-Aasiasta palmurantoina ja länsimaalaisten nuorien biletyspaikkana. Mulla ei ole sanoja kuvailemaan sitä näkyä joka ulkopuolella odotti. Tuntui siltä että olisin yhdenaikaisesti siirtynyt villiin länteen, afrikkaan ja myös ajassa sata vuotta taaksepäin. Koko aukio oli ruskean hiekkapöllyn peitossa, sellaisen samanlaisen kuin vanhoissa villin lännen elokuvissa. Bussin vieressä olevan rekan lavalle oli valtavaan kalterihäkkiin sullottu niin monta vinkuvaa sikaa ja porsasta kuin kuvitella saattaa. Bussin viereen asteli paikallisia naisia värikkäissä vaatteissa punotut korit päänsä päälle. Naiset vastaanottivat rahaa bussin ikkunasta korissa lojuvia lotuksen siemenkotia vastaan. Kaikki oli yhtä kaaosta. Bussi nytkähti liikkeelle ja kaasutti pienelle lautalle, joka heilui uhkaavasti jo laiturissa.

Cambodia kauhistutti ja ihastutti. Ostin Phnom Penhin kaduilta klassikkoteoksen, Survival in the Killing Fields, joka täytti mun iltani kauhukuvilla kansanmurhasta, mutta muistutti myös miten tärkeää on ymmärtää niiden ihmisten todellisuuksia, joiden maahan matkustaa. Rakastuin Siem Reapin pölyisiin katuihin ja olisin voinut viettää viikon päivät kävellen ympäri Angorin temppeleitä. Kaikista eniten mä kuitenkin vaikutuin suurten kaupunkien ulkopuolella löytyvien asumuskeskittymien rehellisyydestä. Länsimaisena ihmisenä on hyvä mässäillä muun maailman köyhyydellä, mutta ei käy kieltäminen, etteikö mun sydäntä olisi kaikista voimakkaimmin vieneet juuri ne köyhyyden ja länsimaalaisesta näkökulmasta nähdyn kehittymättömyyden tuotokset: kelluvat kylät joiden asukkaat harjoittivat yhä perinteisiä elinkeinoja tai eräällä Mekong-joen keskellä olevalla saarella ollut pieni poika, joka seisoi ohjaamassa valtavia kahden lehmän vetämiä vankkureita.

***

Uudistin vihdoin mun blogin ulkoasun! Mulla on ollut samantyyppinen ulkoasu-malli käytössä vuodesta 2013 ja se on tuntunut tosi tukkoiselta. Tummien sivuelementtien lähdön ja kuvien koon kasvamisen jälkeen on tuntunut heti paremmalta! Vanhat postaukset ei tosin oikein tykännyt kuvakoon kasvamisesta ja kuva-teksti asetelmat on jokseenkin vinksallaan, mutta yritän tehdä asialle jotain lähipäivinä. Ton kolme vuotta vanhan profiilikuvankin vois ehkä vaihtaa. Kuulisin mieluusti kommenttia ulkoasusta ja myös siitä millaseilla vauhdilla kuvat latautuu.

// My blog has a new layout woop woop! What I found more exciting though is that I've finally managed to write down all the stories I got from Vietnam and it's time to move to Cambodia! Such a gorgeous country the history of which both fascinates and terrifies me. There's however no doubt that I wouldn't have fallen in love with the temples of Angkor Wat, the floating villages and the fresh water dolphins. I got so many pictures and I just can't wait to share them!

Ajatuksia yksityisyydestä

Mun piti tänään julkaista viimeinen tarina Vietnamin reissulta. Se kertoi mun elämäni kauniimmista päivistä Vietnamin ylämailla. Ensimmäistä kertaa koko blogin olemassaolon aikana mä kuitenkin koin, että tarina oli mulle niin tärkeä ja henkilökohtainen, etten pystynyt sitä kertomaan. Vaikka kovin usein blogissa viittaankin henkiseen kasvamiseen ja kokemuksiin, jotka on muuttaneet mun elämää pyrin pitämään mun henkilökohtaisen elämän täysin erillä blogista. Mä olisin voinut kertoa mun elämäni kauneimmasta päivästä irrottamalla siitä kaiken henkilökohtaisen ja niin syvälle ihon alle tunkeutuvan, että ne muistot saa mut yhä haukkomaan henkeä. Se ei kuitenkaan olisi ollut mun elämäni kaunein päivä ilman niitä tuntemuksia. Päädyin lopulta kirjoittamaan yksityisyydestä.

Vaikka mä en ole koskaan jakanut kovin henkilökohtaisia tietoja blogissani, mä olen aina tuntenut että mun lähtökohtani kirjoittamiseen on ollut paljon henkilökohtaisempi kuin monella muulla. Mä en ole pelkästään kertonut kokemuksista vaan siitä miten ne on saaneet mut tuntemaan. Reissutarinoiden lisäksi oon kirjoittanut tosi avoimesti mm. mun suhteesta suomalaisuuteen ja oon monesti avautuduttuani ollut aika peloissani siitä, että joku tulee haukkumaan mut lyttyyn. Eikä vaan mua vaan nimenomaan mun vaan mun tunteet ja ajatukset. Oon ollut hyvin onnekas siinä suhteessa että olen koko blogin olemassaolon aikana saanut vain yhden negatiivisen kommentin. Tiedostan kuitenkin sen miten raadollinen blogimaailma on ja miten paljon paskaa ihmiset saa niskaan tuntemattomilta, jotka kokevat anonyymiteetin varassa olevansa oikeutettuja sanomaan toiselle mitä tahansa. Se että joku esiintyy netissä julkisesti omalla nimellään tai kasvoillaan ei tarkoita, että hänen arvosteleminensa julkisesti on millään lailla hyväksyttävää. Harvaa tämä tuntuu kiinnostavan ja yleinen ajattelumalli tuntuu olevan, että jos haluaa ladata materiaalia nettiin on oltava valmis kuuntelemaan muiden arvostelua.

Mä en koskaan puhu blogissa mulle läheisistä ihmisistä eikä mun blogista löydy kuvia muista ihmisistä kuin minusta itsestäni - niitäkin on harvassa. Mun blogini aiheet pyörii tiiviisti reissaamisen ja Skotlannissa opiskelun ympärillä, mutta kaikki henkilökohtaiset jutut, ne asiat joista mun päivät koostuvat, ovat kaikki piilossa. Mä en ole koskaan halunnut nostaa mun elämää jalustalle, ainoastaan pieniä palasia siitä. Mä eksyn kuitenkin jatkuvasti lukemaan sellaisten ihmisten blogeja, jotka tuo itseään ja elämäänsä jatkuvasti esille. Siinä missä monelle on varmaan hieno saavutus, että joku tunnistaa omat kasvot kadulla, mulle koko ajatus siitä että mä olisin julkisilla paikoilla jatkuvasti mahdollisen arvostelun kohteena on aivan kamala. Oon viime aikoina katsellut Brittien suosituimpien videobloggareiden touhuja. Vaikka julkisuuteen tuleminen on toki ollut kaikille oma valinta, tunnen mä silti suurta myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan, sillä niiden yksityisyydestä ei ole miljoonien seuraajien seurauksena mitään jäljellä. Jokaisella on omanlaisensa suhtautuminen ns. julkisuudessa olemiseen, mutta omalla naamalla näyttäytyminen sosiaalisessa mediassa ei mun mielestä oikeuta ihmisiä kohtelemaan toista mitenkään eritavalla kuin niitä, jotka eivät julkisesti tuo itseään esille. Jos joku päättää tuoda osan itsestään julkisesti muiden nähtäville ei sitä pitäisi tuomita. Todella monien ihmisten elämää ruoditaan julkisesti keskustelupalstoilla täysin niiden puitteiden ulkopuolella, jossa ihminen julkisuudessa tai somessa esiintyy. Monesti keskusteluihin on vedetty myös henkilöiden lähipiiriä. Niistä ei pidä eikä tarvitse välittää, sanotaan. Uskallan silti väittää että aika moni välittää.

Miten mä olen sitten päätynyt kirjoittamaan omilla kasvoillani ja jakamaan mun tarinaa toisinaan todella henkilökohtaisestakin näkökulmasta? Mä kirjoitan jotta ihmiset voisi elää samoja hetkiä mun kanssa. Mä kirjoitan jotta tavoittaisin ihmisiä, joilla on samanlaiset arvot ja ajatusmaailmat kuin mulla. Mä haluan että ihmiset lukee mun tekstejä ja katsoo maailmaa edes hetken niiden samojen vaaleanpunaisten lasien läpi kuin minä. Mä kirjoitan jotta ihmiset lähtisi rikkomaan omia rajojaan. Oon joskus saanut kommentin siitä, miten joku innostui mun innoittamana lähtemään reissuun. Se on ollut mulle kaikista suurin kunnianosoitus mitä mä olen koskaan elämässäni saanut. Mun blogi on toiminut inspiraationa muuttaa jonkun henkilön elämä. Tällaisten asioiden takia mä kirjoitan. Jos mä pystyn sanoilla ja kuvilla liikuttamaan ihmisiä ja muuttamaan ajatusmaailmoja, on kaikki sen arvoista.

Silti mä aina toisinaan mietin, että annanko mä liikaa itsestäni blogiini. Toisinaan kyllä, toisinaan en. Oon puun ja kuoren välissä sen suhteen, että mä haluan kertoa mun kokemuksista tosi avoimesti, jotta ne välittyisi myös ruudun toiselle puolelle, mutta toisaalta mä haluan vetää selvän rajan blogin ja oman elämäni välille. Tähän asti mä olen kuitenkin tuntenut mieluisaksi tuoda itseäni esille juuri tällä tavalla: tunteiden ja kokemusten kautta. Saa nähdä miten käy tulevaisuudessa.

// Pictures are from the highlands of Vietnam.

Canyoning, Dalat

"Vesiputous on kaksikymmentäviisi metriä korkea. Lean back more. Niin ne sanoo kun mun kantapäät on kallionkielekkeen ulkopuolella. Mä vilkaisen olkani taa vain nähdäkseni lähes pystysuoran seinämän. Vesi roiskuu ja työntää valtavalla paineella kun alan hiljaa laskeutua vesiputouksen seinämää pitkin. Pidä kiinni köydestä vaikka mitä tapahtuisi. Älä liukastu. Ja sitten viiden metrin korkeudella potkaise vauhtia kalliosta ja päästä irti. Pudotus tuntuu ikuisuudelta. Pitää vaan luottaa. Se tuntuu vielä vaikeammalta tunnin kuluttua kun vesiputous ryöppyy ylleni jäätävällä paineella ja alapuolella on vain kivikkoa. Olen lähes kuuro ja sokea, mutta joku huutaa päästämään irti köydestä. Painun pinnan alle ikuisuuden mittaiseksi ajaksi ennen kuin koski työntää mut takaisin pinnalle. Mä uskalsin." - 7.2.2015

Kuikuilen varovasti alas kallionkielekkeeltä. Meille on puettu valjaat ja ollaan hypitti köysissä alas loivaa alamäkeä saadaksemme tuntumaa varusteisiin. Olo ei tunnu kovin vakuuttavalta. Mihin mä oln taas ryhtynyt? Matkaa alhaalla virtaavan joen pinnalle on kymmenen metriä ja ei kulu kauaakaan kun ensimmäinen jalka lipeää ja siinä missä oli vielä hetki sitten jonkun kypärä sätkii nyt pari jalkoja. Retken vetäjät huutelevat ohjeita ja jono mun edessä lyhenee. Yhtäkkiä mä olen köyden päässä ja mun käsketään hymyillä kameralle ja lähteä liikkeelle. Jump higher! Photo! Mun pääni on täynnä ääniärsykkeitä. En ponnista tarpeeksi lujaa kallionseinämästä ja hypyt jäävät lyhyiksi. Hyppää. Anna varaa köydestä. Hyppää. Päästä lisää köyttä vapaaksi. En tiedä kauan olen hyppinyt kun tömähdän selälleni vesialueelle. Hetken päästä retkiopas kiinnittää itsensä valjaisiin ja tulee koko seinämän alas yhdellä valtaisalla hypyllä.

Luottamus itseensä ja omiin taitoihinsa kasvaa sitä myöten mitä useampia seinämiä tulen alas. Ensimmäiset kaksi ovat kallionseinämiä. Kivi on kuivaa eivätkä jalat lipsu. Kallionseinämien välillä kävelemme joen vierustaa viidakossa, laskemme joessa alas luonnon muodostamia kiviliukumäkiä ja lillumme virran mukana. Sitten alkavat vesiputoukset. Meidän kengät kerätään ja huomaan yhtäkkiä seisovani vesiputousten laella veden pauhutessa ympärilläni. Mitä mä nyt teen? Mä oon aina pelännyt korkeita paikkoja ja vesiputouksen voimakas virtaus on viimeisiä paikkoja jonne voisin kuvitella itseni. Sieltä vesiputouksen keskeltä mä itseni kuitenkin nyt löydän. En tiedä mitä se mulle tekee, sillä hetken päästä löydän itseni hyppäämästä kalliolta seitsemän metrin korkuudesta alla olevaan vesimassaan. Kahdesti. Suoraan vesiputouksen pyörteeseen.

The last one is called the washing machine! Näin julistaa meidän retkiopas. Näköyhteyttä vesiputoukseen ei kallionkielekkeen takia ole, joten opas käskee meitä kuuntelemaan tarkkaan. Me tullaan olemaan suoraan vesiputouksen alapuolella ja vesimassat tulevat syöksymään suoraan meidän päälle. Meidän pitää laskea irti köydestä parin metrin korkeudessa, jonka jälkeen virta painaa meidät pinnan alle muutaman sekunnin ajaksi. Se kuulosti pahalta jo oppaan sanomana, mutta sitä kauhun tunnetta kun vesiputous paiskoo vimmatusti vettä suoraan niskaan ja kasvoille on mahdoton kuvailla. On vaikea hengittää. Putouksen voima saa mut heittelehtimään köyden päässä. Yhtäkkiä köysi loppuu. Alhaalla odottaa metrin tai kahden pudotus valkoiseen koskeen. Olen vakuuttunut siitä että olen ymmärtänyt jotain väärin. Tuonneko kallioiden sekaan meidän on tarkoitus pudota? Mua huudetaan päästämään irti. En tiedä kumpaa haluan enemmän, jäädä sinne vesiputouksen pieksemäksi vai lähteä virran matkaan. Päästän irti ja painun välittömästi veden alle. Virta nappaa mut mukaansa ja tuntuu siltä kuin olisin upoksissa ikuisuuden. Näinkö mä kuolen? Pulpahdan takaisin joen pinnalle ja retkenvetäjät kiskovat mut kuivalle maalle.

Canyoning Dalatissa oli yksi mun Vietnamin reissun kohokohdista. Oikeastaan se kipusi koko kaakkois-Aasian reissun top5:seen. En voi muuta kuin suositella Highland Sport Travelia. Mun hostellilta lähti päivittäin minibussillinen porukkaa kokeilemaan canyoningia ja jokainen tuli takaisin hymy korvissa. Mustelmia löytyi ja jokaista lihasta särki, mutta nauru oli herkässä.

Kuvat on Highland Sports Travelin ottamia.

// Canyoning in Vietnam is one the best day trips I've ever done on my travels. Abseiling cliffs and waterfalls, floating along the river and doing massive jumps from the cliff... What else could you ask for?

Da Lat, Vietnam

Tie kaartuu korkealle kukkuloiden ylle. Se on juurien, kivien ja kantojen vuoraama ja mun jalat huutaa tuskaa jokaisen polkaisun jälkeen. Tottakai mun piti lähteä vuoripyöräilemään. Tottakai mun oppaaksi päätyi pähkähullu paikallinen, joka kaahaa kapeimmatkin alamäkeen taittuvat kinttupolut viidenkymmenen kilometrin tuntivauhtia vailla mitään suojia. Alamäessä mun pyörä singahtaa lentoon jättimäisen kivenmurikan kautta ja tuntuu lähes uskomattomalta että onnistun laskeutumaan pyörät maata kohti ja selviytymään siitä elossa. Erotan hädintuskin edessä kaahaavien poikien selkämykset. "You can do it miss", kuuluu oppaan huuto jostain kilometrin tai kahden päästä. Toivon että pystyisin, mutta kukaan ei kertonut minulle pyöräretkelle kutsuessaan, että reitti oli yksi alueen haastavimmista eikä sitä missään tapauksessa suositeltu vasta-alkajille. "Its' alright miss, not many girls can do this", toteaa oppaani kun vihellän pelin poikki 15 kilometrin jälkeen. Kiitos kaikesta tästä luottamuksesta.

Mut kannetaan baarin yläkertaan. Mun jalka tiputtaa verta portaille, sitä on kaikkialla lattialla. Jasmin you're gonna be fine. Sitä on vaikea uskoa kun mut istutetaan tuolille ja mun jalan ympärille kiedottu paita värjäytyy punaiseksi. Joku tiputti lasin lattialle ja sirpale viilsi mun jalan auki. Joku sanoo mun olevan shokissa. Se on hyvin todennäköistä, koska mulla ei ole juurikaan ideaa siitä mitä mun ympärillä oikeasti tapahtuu. Oksennan. Kun pahin vuoto lakkaa mut kannetaan takaisin hostellille reppuselässä. Mä oon niin kiitollinen, että juuri nää ihmiset on täällä mun kanssa. En pysty edes katsomaan haavaa. Makaan sängyllä ja puristan henkihieverissä kaverin kättä kun toinen putsaa ja sitoo mun haavaa. Mä en ole kovin hyvä veren kanssa, mutta näiden ihmisten kanssa mun on hyvä olla.

Istun jalkapallokentän laidalla katselemassa kun mun kaverit potkii kilpaa palloa paikallisen joukkueen kanssa. Mun sylissä istuu kaksivuotias vietnamilainen lapsi, joka katselee lumoutuneena peliä ja mun vieressäni jönglooraavaa poikaa joka taiteilee pallojen kanssa kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa. Pikkupoika hihkuu riemusta kun sille heitetään pallo. Se vilkuilee ovelana sujauttaessaan nappaamansa pallon jalkapalloverkon ali toiselle kentälle ja juoksee sitten innoissaan hakemaan sitä. Mäkin saan juoksuharjoitusta kun poika kirmaa isänsä luokse jalkapallomaalille ja mä kannan sen juoksuaskelin kainaloista roikotaen pois kentältä. Kaikki kutsuu mua nannyksi kun varmistan että pojalla on pipo päässä ja lapaset kädessä kun on kotiinpaluun aika.

Järvenrantaravintolassa myytävä mapo doufu, kukkuloilla kiemurtelevat kadut, viileät illat katuruoan äärellä ja kaupungin rehellisyys vie mut mukanaan. Se kaupunki ei yritä olla yhtään mitään muuta kuin mitä se on. Kurkotellaan sillan yli ja kalastellaan paloja markkinoilla työskentelevien ihmisten elämästä. Myöhemmin illalla yksi niistä naisista myy mulle kolme paria sukkia joissa on Nalle Puhin kuva. Kierrellään ja kaarrellaan ja ostetaan päivittäin kakkuja paikallisesta leipomosta. Syön elämäni viimeisen jauhelihapihvin. Kukaan ei muista kurkata tripadvisorista alueen päänähtävyyksiä, mutta se ei haittaa, sillä jokainen päivä ja keskustelu tuntuu seikkailulta.

Varasin Da Latissa sängyn kahdeksi yöksi. Jäin sinne viikoksi. Yhä edelleen kun multa kysellään hienoimpia paikkoja missä olen vieraillut mun ajatukset harhailee takaisin Da Latiin. Paikallisten lämpö, ystävällisyys, maailman paras hostelli ja kaikki ne matkaajat jotka mä siellä kohtasin saa yhä tunteet pintaan. Hetken mielijohteesta tehty päätös lähteä tuonne pieneen kukkuloiden keskellä sijaitsevaan kaupunkiin muutti mun koko elämän. Da Lat muutti mua ihmisenä, se muokkasi mun arvoja ja ajatusmaailmaa ja sai mut ensimmäistä kertaa aikoihin tuntemaan, että mä kuuluin johonkin. Mä ymmärsin olevani ihan yhtä eksyksissä kuin kaikki muutkin, mutta myös sen, että itseään ja paikkaansa maailmassa ei tarvitse etsiä yksin.