Ajatuksia yksityisyydestä

Mun piti tänään julkaista viimeinen tarina Vietnamin reissulta. Se kertoi mun elämäni kauniimmista päivistä Vietnamin ylämailla. Ensimmäistä kertaa koko blogin olemassaolon aikana mä kuitenkin koin, että tarina oli mulle niin tärkeä ja henkilökohtainen, etten pystynyt sitä kertomaan. Vaikka kovin usein blogissa viittaankin henkiseen kasvamiseen ja kokemuksiin, jotka on muuttaneet mun elämää pyrin pitämään mun henkilökohtaisen elämän täysin erillä blogista. Mä olisin voinut kertoa mun elämäni kauneimmasta päivästä irrottamalla siitä kaiken henkilökohtaisen ja niin syvälle ihon alle tunkeutuvan, että ne muistot saa mut yhä haukkomaan henkeä. Se ei kuitenkaan olisi ollut mun elämäni kaunein päivä ilman niitä tuntemuksia. Päädyin lopulta kirjoittamaan yksityisyydestä.

Vaikka mä en ole koskaan jakanut kovin henkilökohtaisia tietoja blogissani, mä olen aina tuntenut että mun lähtökohtani kirjoittamiseen on ollut paljon henkilökohtaisempi kuin monella muulla. Mä en ole pelkästään kertonut kokemuksista vaan siitä miten ne on saaneet mut tuntemaan. Reissutarinoiden lisäksi oon kirjoittanut tosi avoimesti mm. mun suhteesta suomalaisuuteen ja oon monesti avautuduttuani ollut aika peloissani siitä, että joku tulee haukkumaan mut lyttyyn. Eikä vaan mua vaan nimenomaan mun vaan mun tunteet ja ajatukset. Oon ollut hyvin onnekas siinä suhteessa että olen koko blogin olemassaolon aikana saanut vain yhden negatiivisen kommentin. Tiedostan kuitenkin sen miten raadollinen blogimaailma on ja miten paljon paskaa ihmiset saa niskaan tuntemattomilta, jotka kokevat anonyymiteetin varassa olevansa oikeutettuja sanomaan toiselle mitä tahansa. Se että joku esiintyy netissä julkisesti omalla nimellään tai kasvoillaan ei tarkoita, että hänen arvosteleminensa julkisesti on millään lailla hyväksyttävää. Harvaa tämä tuntuu kiinnostavan ja yleinen ajattelumalli tuntuu olevan, että jos haluaa ladata materiaalia nettiin on oltava valmis kuuntelemaan muiden arvostelua.

Mä en koskaan puhu blogissa mulle läheisistä ihmisistä eikä mun blogista löydy kuvia muista ihmisistä kuin minusta itsestäni - niitäkin on harvassa. Mun blogini aiheet pyörii tiiviisti reissaamisen ja Skotlannissa opiskelun ympärillä, mutta kaikki henkilökohtaiset jutut, ne asiat joista mun päivät koostuvat, ovat kaikki piilossa. Mä en ole koskaan halunnut nostaa mun elämää jalustalle, ainoastaan pieniä palasia siitä. Mä eksyn kuitenkin jatkuvasti lukemaan sellaisten ihmisten blogeja, jotka tuo itseään ja elämäänsä jatkuvasti esille. Siinä missä monelle on varmaan hieno saavutus, että joku tunnistaa omat kasvot kadulla, mulle koko ajatus siitä että mä olisin julkisilla paikoilla jatkuvasti mahdollisen arvostelun kohteena on aivan kamala. Oon viime aikoina katsellut Brittien suosituimpien videobloggareiden touhuja. Vaikka julkisuuteen tuleminen on toki ollut kaikille oma valinta, tunnen mä silti suurta myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan, sillä niiden yksityisyydestä ei ole miljoonien seuraajien seurauksena mitään jäljellä. Jokaisella on omanlaisensa suhtautuminen ns. julkisuudessa olemiseen, mutta omalla naamalla näyttäytyminen sosiaalisessa mediassa ei mun mielestä oikeuta ihmisiä kohtelemaan toista mitenkään eritavalla kuin niitä, jotka eivät julkisesti tuo itseään esille. Jos joku päättää tuoda osan itsestään julkisesti muiden nähtäville ei sitä pitäisi tuomita. Todella monien ihmisten elämää ruoditaan julkisesti keskustelupalstoilla täysin niiden puitteiden ulkopuolella, jossa ihminen julkisuudessa tai somessa esiintyy. Monesti keskusteluihin on vedetty myös henkilöiden lähipiiriä. Niistä ei pidä eikä tarvitse välittää, sanotaan. Uskallan silti väittää että aika moni välittää.

Miten mä olen sitten päätynyt kirjoittamaan omilla kasvoillani ja jakamaan mun tarinaa toisinaan todella henkilökohtaisestakin näkökulmasta? Mä kirjoitan jotta ihmiset voisi elää samoja hetkiä mun kanssa. Mä kirjoitan jotta tavoittaisin ihmisiä, joilla on samanlaiset arvot ja ajatusmaailmat kuin mulla. Mä haluan että ihmiset lukee mun tekstejä ja katsoo maailmaa edes hetken niiden samojen vaaleanpunaisten lasien läpi kuin minä. Mä kirjoitan jotta ihmiset lähtisi rikkomaan omia rajojaan. Oon joskus saanut kommentin siitä, miten joku innostui mun innoittamana lähtemään reissuun. Se on ollut mulle kaikista suurin kunnianosoitus mitä mä olen koskaan elämässäni saanut. Mun blogi on toiminut inspiraationa muuttaa jonkun henkilön elämä. Tällaisten asioiden takia mä kirjoitan. Jos mä pystyn sanoilla ja kuvilla liikuttamaan ihmisiä ja muuttamaan ajatusmaailmoja, on kaikki sen arvoista.

Silti mä aina toisinaan mietin, että annanko mä liikaa itsestäni blogiini. Toisinaan kyllä, toisinaan en. Oon puun ja kuoren välissä sen suhteen, että mä haluan kertoa mun kokemuksista tosi avoimesti, jotta ne välittyisi myös ruudun toiselle puolelle, mutta toisaalta mä haluan vetää selvän rajan blogin ja oman elämäni välille. Tähän asti mä olen kuitenkin tuntenut mieluisaksi tuoda itseäni esille juuri tällä tavalla: tunteiden ja kokemusten kautta. Saa nähdä miten käy tulevaisuudessa.

// Pictures are from the highlands of Vietnam.