Tarinoita Hong Kongista

Mun couchsurfing kehottaa mua jättämään suurimman osan nähtävyyksistä väliin ja elämään. Sitä varten Hong Kong on olemassa. Mies piirtää mulle aamulla kartan ja kirjoittaa listan paikoista jossa mä saattaisin haluta käydä. Saattaisin haluta hengittää Hong Kongia. Mä tanssahtelen läpi Victoria Harbourin ja Kowloonin, kävelen halki puistojen ja temppelien ja taivaaseen asti kohoavien kerrostalojen reunustamien katujen. Hong Kong vie mut kaupunkina mennessään, mutta kun mä palaan mielessäni takaisin siihen kaupunkiin en mä muistele tuulentuiverrusta Victoria Peakilla tai Hong Kong Islandin yöllisiä valoja. Mä muistelen ihmisiä ja kohtaamisia, jotka kaikki omalla tavallaan oli hyvin mieleenpainuvia, ja niitä pieniä hetkiä jotka mä vietin niiden ihmsten kanssa nudelikulhojen äärellä tai katuje varsilla istuen.

Mun couchsurfing host on yksi kilteimmistä ihmisistä joita olen elämässäni tavannut. Sen huumori on yhtä kieroutunutta kuin mun ja mua naurattaa aina kesken meidän keskustelujen. Me käydään ulkona syömässä, istutaan kadunvarrella katsomassa kaupunkia ja puhutaan maailmasta. Se näyttää mulle mitä Hong Kong on. Mun viimeisenä iltana se yrittää patistaa mut ja kaksi meksikolaista ulos tanssimaan mun viimeisen päivän kunniaksi. Se vie meidät oluille ja kiskomaan tarjottimen verran shotteja, mutta me vakuutetaan sille ettei me lähdetä mihinkään ellei se lähtisi meidän matkaan. Päädytään lopulta takaisin sen kämpille pelaamaan cards agains humanitya ja yön pikkutunneilla salaisuudet kulkevat ympäri asuntoa. Ihmismieli kiehtoo mua paljon. Salaisuudet kiehtovat. Ensimmäistä kertaa ikinä mua kutenkin pelottaa se miten paljon painoa ihmiset voivat sisällään kantaa vailla mitään ulkoista jälkeä. Samalla mä kuitenkin lumoudun siitä miten paljon hyvyyttä ja kauneutta voi mahtua ihmisiin, joiden roolissa moni muu olisi luhistunut täysin.

Hyppään eräänä usvaisena aamuna lautalle, joka vie mut Victoria Harbourille. Siellä hieltä haiseva likaisissa vaatteissa kulkenva keski-ikäinen mies kävelee suoraan mun luokseni ja kysyy olenko mä suomalainen. Sen michiganilaisen miehen sukujuuret ulottuivat kuudessa tai seitsemässä polvessa takaisin Amerikkaan vuosisatoja sitten muuttaneisiin suomalaisiin ja tuntuu siltä että olisin hypännyt ajassa vuosisatoja taaksepäin. Se puhuu hassuja sanoja, sellaisia kuten haukku ja kirnupiimä. Se laulaa suomalaisia lauluja, sellaisia joista mä en ollut koskaan kuullutkaan. Se yrittää kertoa mulle suomalaisesta kulttuurista jonka keskellä se kasvoi, mutta kun se kertoi perheestään mä näen silmissäni vain vanhan mustavalkoisen elokuvan. Mä en tiedä mitään siitä suomalaisuudesta jota se mies edustaa. Se yrittää saada musta tarttumapintaa. Se kertoo miten me ollaan ihan samanlaisia, minä ja se, koska meitä molempia yhdistää suomalaisuus. Se haluaa kuulla lisää musta ja mun elämästä Suomessa, mutta mä haluan vain juosta. Se mies tuntuu etsivän yhtä obsessiivisesti jotain mitä mä yritän yhtä obsessiivisesti paeta enkä mä tiedä kumpi on hullumpaa, luoda identiteetti sellaisen kulttuurin varaan jota ei enää ole olemassa vai paeta koko suomalaisuuden identiteettiä.

Baari. Keskiyö. Livemusiikkia. Lukematon määrä ihmisiä ja keskusteluja. Kaikki nimet ja kasvot katoavat mun mielestä sitä mukaa kun ihmiset vaihtuvat baarin edustalla. Keskustelut ovat yhdentekeviä ja arkipäivisiä ja niiden ihmisten sanat soljuvat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En saa tarttumapintaa kehenkään. Kukaan ei saa mun mielenkiintoa heräämään. Paitsi se tummatukkainen nainen, jonka kuva on painautunut mun verkkokalvoilleni ja sanat kauas mielen syvyyksiin. Se nainen viipyi mun elämässä kymmenen minuutin verran, mutta naisen sanat, ja se äänenpaino jolla ne lausuttiin, kaikuvat yhä mun korvissani. "I left when I was 19 and I've been here for nine years. Hong Kong is my home now and I'm never going back. I never fitted in anyway". Mä luulen että se on ensimmäinen kerta kun mä ymmärrän, että oli paikkoja joihin kuului ja paikkoja joissa oli saattanut viettää ikuisuuksia, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tullut koteja. Oli paikka johon se nainen ei kuulunut. Oli paikka johon mä en kuulunut. Sen jälkeen mä lakkasin miettimästä miksi mulla oli aina niin hyvä olla tien päällä, kaukana maailmoista joissa mun piti olla jotain ja sopia joukkoon.

Mun lento Hong Kongista Saigoniin on myöhässä. En tiedä miksi alunperinkään pidin lentämistä hyvänä ajatuksena ja nyt mun sydän lyö tuhatta ja sataa. Lentopelkoinen tai en, kun koneen on kuulutettu olevan myöhässä ensin tunnin, sen kuluttua kaksi ja sitten kolme, kellahdan penkkiriville kyljelleen ja toivon että joku nappaa mut siitä mukaansa kun on aika lähteä. Ehdin hytistä kesämekossani vain muutaman minuutin kun joku koputtaa olkapäätäni. Japanilainen tyttö tarjoaa mulle lainaksi neuletakkiaan, ettei koko terminaalin tarvitsisi katsella mun helmojeni alle. Ensi kerralla enemmän vaatetta mukaan. Mun lento on lopulta kuusi tuntia myöhässä ja mä nukun Saigoniin päästyäni melkein kokonaisen päivän.

Oon vähän matkafiiliksissä ja sattuneesta syystä heittelen jälleen Aasian meininkejä kehiin. Uusivuosi vaihtui komeasti Englannissa keskellä metsää nuotiota sytytellen ja kuluneella viikolla on tullut talsittua taas ties missä. Huomasin kuitenkin pari päivää sitten Lontoota pällistellessäni minkälaisessa eksotiikan puutteessa mä elän, päässä nimittäin pyöri sellainen ajatus että eipä tässä kummoista eroa ole tallaanko tämän kaupungin vai Aberdeenin katuja. Että semmosta. Onneksi tälle vuodelle mahtuu menoa ja meininkiä siinä määrin että tekemisien ajattelukin saa pulssin kiihtymään ja sukat pyörimään jaloissa! Parin päivän päästä hommat lienee siinä jamassa että kehtaan tulla niistä tännekin kertomaan. Tai viimeistään siinä vaiheessa kun tie vie viikon päästä takaisin Aberdeeniin. Oiskohan ne tulvat siinä vaiheessa jo meneisyyttä?