Tonle Sap lake ja kylä joka ei kellunut

Sinne kylään vie pitkä kiemurteleva hiekkatie. Hiekka on punaista, tie rikkonainen ja kuhmurainen, eikä meidän minibussimme tunnu kuuluvan katukuvaan laisinkaan. Kymmeniä kilometrejä jatkuvalla hiekkatiellä liikenne on hiljaista. Vankkureita ajava ihmishahmo jää taaksemme, päänsä polttavalta auringolta huiviinsa kietoutunut nainen kaasuttaa ohitsemme. Takana istuu naistensatulassa poika, joka ei voi olla kolmea vuotta vanhempi. Tämä loputtomista pelloista ja satunnaisista paalujen varaan kyhätyistä kodeista koostuva maailmankolkka on hiljainen.

Vene irtoaa joenrannasta ja moottori nytkähtää päälle. Olen hämmentynyt. Luulin lähteneeni katsomaan kelluvaan kylään, mutta kuivana kautena järven pinta on laskenut ja kylän läpi kulkee vain kapea joki. Sen mutkia pitkin meidän tiemme vie läpi kylän, jossa kaikki on rakennettu kymmenen metrien korkuuteen paalujen nokkaan turvaan sadekaudelta. Tähän vuodenaikaan paaluista roikkuu kalaverkkoja ja pyydyksiä. Tähän vuodenaikaan talojen alle jäävä tyhjä tila kuhisee elämää ja joen yli kulkeva silta on vedeltä näkyvissä. Verkkoja viikataan veneissä, taloihin kiivetään tikapuita pitkin ja lapsia tuntuu olevan joka puolella. En tiedä minne katsoa, sillä kaikkialla avautuu karun kaunis näkymä.

Vene jättää meidät kadun pääkadun varteen. Siellä kylässä kukaan ei ole ottamassa meitä vastaan. Kukaan ei ole myymässä elefanttihousuja turisteille eikä missään tuoksu katuruoka. Valkoisille kasvoille tavallisesti kohdistetut huudot eivät kaiu tässä kylässä, mutta meidän läsnäolomme tiedostetaan. Lapset pelaavat lentopalloa ja suhahtelevat pyörillään nauraen ohi, mutta suurin osa ei ota meihin mitään kontaksia. Me olemme ilmaa. Ruoan tuoksu leijailee erään talon alta. Kattilaa hämmentävällä vanhalla naisella on terävä katse ja hän tuntuu seuraavan meidän jokaista liikettä. Tunnen oloni tunkeilijaksi.

Siinä kylässä lukematon määrä lapsia hukkuu joka vuosi koulumatkoilla järven tulviessa ja ottaessaan alueen valtaansa. Rahaa pelastusliiveihin ei ole eikä uimataito ei riitä kun veneen kallistuvat tai hajoavat kesken matkan. Siam Reapissa kukoistava kehitys ei ole kantanut tänne asti. Raha valuu kylän ulkopuolisten matkanjärjestäjien taskuihin. Yhteyden ulkomaailmaan ovat pienet: sähköä ei ole ja moni asuu täällä koko elämänsä. Pieni joukko lapsia seuraa meitä kun astellaan kylän poikki joen varteen, jossa vene nappaa meidät jälleen kyytinsä. Lapset vilkuttavat meille virnistellen. Mietin millainen tulevaisuus niillä on ja kuinka moni elää sen näkemään.

Vene kulkee pitkin joenuomaa. Sadekaudella se muuttuu mangrovemetsäksi, mutta nyt se näyttää ihan tavalliselta vihreältä metsältä. Vene kaasuttaa ulapalle. Meidän olisi nähtävä auringonlasku! Mulle on kerrottu että auringonlaskut Cambodiassa on kauneimpia maan päällä, mutta tämänkään päivän jälkeen en sitä vielä usko todeksi. Enemmän mua miellyttää hiuksia pölyttävä tuuli, järven tuoksu ja kauas horisonttiin jatkuva ulappa.

Yöllä odotan näkeväni kuvankauniin tähtitaivaan. Ollaan niin kaukana kaupunkien valosaasteista, että taivaan voisi luulla olevan valkoinen. Silti sinne syttyy vain muutama tähti venematkalla takaisin lähtöpaikalle. Noustaan pois kyydistä taskulamppujen valokeilassa ja aloitetaan kävelymatka minibussille. Kylää ei enää edes erota pimeydessä. Heinäsirkkojen sirityksen lisäksi jostain kaukaa kantautuu eläinten ääniä. Muu matkaseura on alkanut puhua pub streetista ja tequila shoteista, mutta mä en saa kylää mielestäni. Jotkut paikat koskettavat, syöpyvät sisimpään ja niihin tietää vielä jonain päivänä palaavansa. Tänne minä haluan palata.