Miltä elämän kuuluisi tuntua?

Kävelin viime yönä myrskyisellä rannalla. Hiekka oli mustaa, aallot valtavia ja taivas välkehti salamista. Oltiin lähdetty katsomaan rannalle munimaan nousseita kilpikonnia, mutta päädyttiin suoraan myrskyn silmään. Kilometrien päässä asutuksesta taivas kasteli meidät sekunneissa. Tuuli nousi hetkessä ja sen kantama hiekka raapi kivuliaasti ihoa. Juostiin pitkin rantaa litimärkinä, sateen takia lähes näkökyvyttöminä ja aaltojen välillä pyyhkäistessä hiekan jalkojen alta. Tällaisina hetkinä - joutuessani myrskyn silmään, maatessani sängyssä auringonpistoksen lamauttamana tai voidessani pahoin koko kuusi tuntia kestäneen bussimatkan - mietin aina sekunnin verran että kannattiko taas. Onko tää todella sen kaiken arvoista. Ja joka kerta löydän itseni välittömästi toteamasta, että oli olo tai olosuhteet kuinka pahat tahansa en haluaisi olla missään muualla.

Lasken kalenterista päiviä. Tuntuu että on kulunut ikuisuus siitä kun upotin varpaani rantahiekkaan Costa Ricassa, mutta samalla tuntuu vaikealta ajatella, että tässä sitä ollaan kivenheiton päässä kotiinpaluusta. Neljän päivän päästä pitäisi olla Guatemala Cityn lentokentällä. Viikkoa myöhemmin lennän Los Anglesista takaisin Suomeen ja sieltä jälleen Skotlantiin. Kämppä ja lentolippu on tosin yhä hankkimatta. Pitäisi tehdä sitä tätä ja tota. Olla siellä ja täällä tiettyyn aikaan. Kaikelle on taas yhtäkkiä lyöty päivämäärä. Elämälle on luotu rytmi ja säännöt joita seurata. Kolme kuukautta on kulunut eikä se tuntunut olevan tarpeeksi.

Tuntuu siltä ettei mikään enää riitä. Voin viettää kuukausia tien päällä eikä se silti riitä sammuttamaan mun elämänjanoa - ainoastaan haluamaan lisää. Haluan nähdä ja kokea enemmän jokaisen matkan jälkeen. Haluan lähteä yhä kauemmas, kohti tuntematonta maailmaa. Lähdin vuosien ajan. Mutta hiljalleen musta on alkanut tuntua että mun elämä kesyyntyy. Seikkailuista on tullut vähemmän jännittäviä.

Mietin sitä tyttöä joka muutti kielitaidottomana kiinalaiseen perheeseen jossa ei puhuttu englantia, sitä tyttöä jolle koko maailma oli auki. Tunsin niin paljon. Ja nyt mietin sitä tyttöä jolle paluu Skotlantiin tai muutto Jenkkeihin ei herätä enää mitään tunteita. Ei siksi että olisin turtunut seikkailuihin, vaan siksi että koen ettei länsimailla ole mulle koulutuksen ohella enää mitään annettavaa. Herään välillä öisin ajatuksiini. Mietin että milloin mun elämästä on tullut näin tylsää. Kuuntelen kuinka yksi kaveri suunnittelee muuttoa Kiinaan ja toinen Intiaan. Yritän olla onnellinen niiden puolesta, mutta kateus kalvaa sisintä. Yritän uskotella itselleni että elämä on sitä miksi sen tekee ja ihan yhtä onnellinen ja ihan yhtä suurta seikkailua voi elämä Euroopassa olla. Vaan kun en usko omiin sanoihini hetkeäkään. Mietin vain että voisinpa minäkin lähteä.

Oon lukenut kirjaa joka puhui salaattivuosista. Nuoruusvuosista, jolloin ihminen on kaikkein vastaanottavimmillaan, halukas ja kykeneväinen muutoksiin. Vuosista jotka painivat hyvin tärkeässä osassa sen suhteen millainen ihminen minusta tulee. Tunnen ja näen muutoksen itsessäni. Sen valtavan suuren maailman aiheuttaman muutoksen, joka vaikuttaa tänä päivänä kaikkeen tekemiseeni. Siksi välillä pelottaa; heitänkö mä länsimaissa hukkaan niitä vuosia kuin voisin kaikkein tehokkaimmin imeä itseeni maailmaa ja kasvaa ihmisenä vielä niin paljon enemmän? Vai pystynkö mä siihen vielä vuosienkin päästä, tietäen kuinka paljon maailman kiertäminen voi antaa? (Sivuhuomautus: Palmer Chinchenin True Religion on loistava opus oli kristitty tai ei)

Tiedättekö kun joskus asioita ei jostain syystä onnistu sisäistämään siitä huolimatta että ne tiedostaa? Jostain syystä en onnistunut sisäistämään kuin vasta muutama viikko sitten kotiinlähdön lähestyessä kuinka tyytymätön mä olen Eurooppa-elämääni ollut. Kuinka vähän mä koen sen mulle antavan ja kuinka surulliseksi paluu sinne mistä tahansa maanosasta mut joka kerta saa. Kun opetan englantia rekan lavalla Guatemalassa tai vierailen vankilassa Costa Ricassa koska portinvartija päästää meidät tylsyyksissään sisään mä en voi lakata miettimästä että tältä elämän pitäisi tuntua. Ei elämän tarvitse olla jatkuvaa ilotulitusta, mutta kun mietin viime vuotta muistan vain sen saman harmaan tasapaksun arjen joka hautasi mut alleen ja josta yritin niin kovasti pyristellä irti. Pelottaa palata takaisin siihen elämään seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Pelottaa koska mä oon vuoden verran miettinyt mitä muita vaihtoehtoja mulla elämässä on keksimättä ensimmäistäkään.

Ei ollut tarkoitus lähteä näin kovasti synkistelemään. Onhan mulla vielä pari ihanaa päivää jäljellä Guatemalassa. On mansikkajuustokakun makuista jäätelöä ja paputahnaa. Los Angelesissa aion vihdoin pelata Pokemon GO:ta. Euroopassa pääsen taas kirjoittamaan, käsittelemään kuvia ja bloggaamaan ihan kunnolla. Voi että mulla on sitä ikävä! Ja odottaa mua Aberdeenissakin kasa huikean kiinnostavia kursseja ensi lukukaudelle! On kiva myös lähteä puuhaamaan sirkukseen liittyviä juttuja ja nähdä tuttuja naamoja - vaikka valtaosa niistä onkin karannut ulkomaille koko lukuvuodeksi.

Toivottavasti teillä on ollut kiva kesä. Mulla on ainakin ollut!