Angkor Wat ja kuinka eksyin Cambodian maaseudulle

Ihmismassat on suunnattomat. Muutaman päivä sitten hiljaisuudessa vietetty päivä alueen pienemmillä temppeleillä tuntuu kaukaiselta muistolta kun yritän tehdä tietä turistivirtojen keskellä pystyäkseni liikkumaan eteenpäin Baynin temppelillä. On aikainen aamu ja yksi vuoden kuumimmista kuukausista, mutta temppelialueella ei kuule edes omia ajatuksiaan. Turistioppaiden kantamat liput liehuvat päiden yläpuolella, päädyn vahingossa arviolta sataan lomakuvaan ja yhtäkkiä yritäessäni epätoivoisesti tehdä tietä ihmismassassa se iskee. Suurin osa turisteista on aasialaisia. Eikä vain aasialaisia, vaan kiinalaisia. Mandariini kaikuu pitkin temppelit käytäviä, selfie tikut huojuvat ilmassa ja mä tajuan ajoittaneeni reissun Angkor Watille kiinalaisen uudenvuoden aikaan.

Olisi rikollista väittää, että mä en rakastanut niitä temppeleitä. Vaikka olin ollut pyörtyä ihastuksesta jo Grand Tourin pikkutemppeleillä ei ollut epäilystäkään, miksi suurin osa ihmisistä saapuu nimenomaan näille temppeleille. Ne tuhat vuotta vanhat temppelit on yksinkertaisesti kauneimpia ihmisen luomia rakennelmia, joita mä olen elämäni aikana nähnyt. Ne oli yhtä jylhyyden, yksityiskohtien ja kauneuden juhlaa, mutta silti yksi niistä onnistui vielä totaallisesti yllättämään.

Angkor Watin temppeli on täysin oma maailmansa. En millään uskonut että se voisi olla niin kaunis ja ylväs kuin kaikki sen kertovat olevan. Se on. Ja vielä paljon kauniimpi ja ylväämpi, vaikka suuri osa temppelialueesta on kunnostuksen alla ja rakennustelineet estävät mua matkaamasta menneisyyteen. Siellä mä kuitenkin kulutan ensin tunteja ja palaan vielä pari päivänä ihastelemaan temppeliä uudestaan. En osaa sanoa miksi ihastun siihen niin palavasti. En vain jostain syystä saa tarpeekseni temppelin pitkistä käytävistä, joita reunustavat seinämät hukkuivat historiaa ja muinaisia uskomuksia kertoviin kaiverruksiin. En saa tarpeekseni niiden kolmen ikonisen tornin tuijottelusta, temppelin kaukaisimmissa nurkissa piileksivistä lepakoista, munkeista oransseissa kaavuissaan ja temppelin suunnattomista tiluksista. Olen lumoutunut tästä ihmeellisestä maailmasta.

Paluumatkalla temppeleiltä eksyn. En tiedä missä käännyn väärään suuntaan saati sitten kuinka se on mahdollista, mutta jossain vaiheessa loputtoman pitkää maaseudun poikki kulkevaa tienpätkää polkiessani tajuan olevani hukassa. Matkaa temppeli-alueelta Siem Reapiin on kuusi kilometriä, mutta arvelen polkeneeni vähintään kymmenen viimeisen temppelin jälkeen. Missään ei näy ristin sielua ja ohi ajavat autot ovat harvassa, rakennuksista nyt puhumattakaan. Vesipullo on tyhjä, keskipäivän aurinko porottaa kirkkaana taivaalla ja seitsemän tuntia kestänyt retki temppeleille näännyttää. Päätän olla kääntymättä takaisin. Kyllähän tää tie nyt jonnekin vie!

Tai sitten ei. Tienpätkä ei ota loppuakseen. Jokainen kerta tien kaartuessa odotan risteyksen ilmestyvän mutkan takaa, mutta se hetki ei vain ole koitaakseen. Kun lopulta löydän itseni tienhaarasta tajuan, että siellä ei ole ensimmäistäkään opastetta eikä mulla ei ole mitään käsitystä siitä mihin suuntaan mun pitäisi kääntyä. Taskussa olevasta kartasta ei ole paljon iloa, sillä en tiedä mistä suunnasta olen risteykseen saapumassa. Ainoa näköpiirissä oleva paikallinen ei ymmärrä sanaakaan mun puheesta. Tuskin ymmärtäisin minäkään jos ventovieras ihminen tulisi tuntemattomalla kielellä utelemaan suuntaneuvoja Siem Reapiin. Siem Reapissahan tässä ollaan, valitettavasti vain sen laitamilla. Mies pakenee näköpiiristä. Yritän etsiä suuntaa näyttäviä maamerkkejä, mutta turhaan; horisontissa näkyy vain metsää ja peltoja. Nelihaaraisessa risteyksessä konkreettisia suuntavaihtoehtoja on kaksi, joista valitsen suunnan lopulta umpimähkään. Vaihtoehtoisina päätepysäkkeinä ovat Siem Reap tai kymmenien kilometrien ylimääräinen lenkki Cambodian maaseudulla.

Poljen toiset viisi tai kymmenen kilometriä ja alan vihdoin harkita takaisin kääntymistä, kun yhtäkkiä kuin taikaiskusta tien varrella alkaa näkyä rakennuksia. Ensin pieniä taloja ja kauppoja ja lopulta suuremmaksi ja suuremmaksi kasvavia marketteja ja majataloja. Tekee mieli kiljua riemusta kun bongaan tutun näköiset hotellit: näiden ohi mä ajoin tuktukilla bussiasemalta keskustaan! Saavun suureen risteykseen joka kuhisee elämää. Tietyöt on käynnissä, jossain kadun toisella puolella on jättimäinen marketti-alue ja liikenne on villkaimmillaan. Harmi vaan etten yhä edelleenkään tiedä missä suunnassa keskusta on. Bongaan tien vieressä pari poliisia joiden hihaa menen nykimään. Ne viittovat mut aluksi pois, mutta omatunto taitaa kolkuttaa tai eksynyt turisti säälittää, koska ihmeteltyäni hetken risteyksessä ja yrittäessäni luoda kontaktia paikallisiin yksi niistä tulee näyttämään mulle suunnan.

Siem Reapissa kulutan vielä lähes tunnin polkiessani kaupunkia halkovan joen vartta edestakaisin. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä olenko kaupungin pohjois- vai etelä-osissa ja kumpaan suuntaan mun pitäisi jatkaa päästäkseni keskustaan, joten poljen hetken yhteen suuntaan, sitten toiseen. Juon arviolta kaksi litraa vettä ja unelmoin kohtaavani edes yhden englantia puhuvan ihmisen. En kohtaa, ja kun lopulta päädyn polkemaan joenvartta niin pitkälle kuin pääsen on suunta luonnollisesti väärä ja löydän itseni umpikujasta. Haluan vain hautautua peiton alle hostellille päästyäni, mutta mielenkiinto vie voiton ja googletan alueen kartan. Suunniteltuun 30 kilsan pyörälenkkiin tipahti 20 extra kilometriä. Olen niin väsynyt, etten enää edes säpsähdä suihkukoppiin kerääntyneitä gekkoja eikä hostellin katolle rakennetun dormihuoneen oviaukosta sisälle kaikuva lakkaamaton koiranhaukuta pidä mua hereillä.