Kolme vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan

Kolme vuotta sitten perustin blogin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin päättänyt lähteä Kiinaan. Aika tuntui oikealta. Olin unelmoinut Aasiaan muutosta vajaan vuosikymmenen enkä tiennyt mitä tekisin elämällä. Yliopistoon lähtö ei houkutellut, vaikka pistin paniikissa portfolion Lahden ammattikorkeakoulun mediatuotannon linjalle. En saanut kutsua edes pääsykokeisiin. Silloin se tuntui taka-iskulta, mutta nyt menneisyyteen katsoessani en voisi olla onnellisempi siitä että paikka tarjottiin jollekin toiselle. Olisin lähtenyt Kiinaan joka tapauksessa, mutta nyt mulla ei ollut deadlinea seikkailuille. Deadlinea elämällä. Mä pystyin tekemään ihan mitä halusin.

Jos olen jotain kuluneen kolmen vuoden aikana oppinut niin sen miten haurasta kaikki on. Miten hauras se tie mikä mut on tähän tuonut on ollut ja miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. Miten suuri sattumusten, päätösten ja erilaisten kohtaamisten sarja on täytynyt tapahtua, että mä olen löytänyt itseni juuri täältä. Kun mä lähdin Kiinaan mä mietin palaisinko Suomeen vuoden kuluttua, jäisinkö maailmalle pyörimään vuosi kausiksi vai lähtisinkö seuraavana vuonna opiskelemaan. Mä löin itselleni ainoastaan yhden deadlinen: 25-vuotiaana mun olisi oltava valmis lähtemään opiskelemaan ja silloin olisi tiedettävä mitä mä isona haluan tehdä. En tiedä mikä musta isona tulee enkä sitä mistä itseni 25-vuotiaana löydän, mutta antropologian kandiksi mä valmistun ennen sitä. Antropologia, nykyään niin iso osa mun elämää, mutta samalla asia, jonka ääreen en usko että olisin koskaan päätynyt kyseistä ainetta opiskelemaan. Tuskin edes sosiaalitieteitä.

Kun muutin Shanghaihin kaikki mahdollisuudet elämässä olivat avoinna. Mun tarina maailmalla olisi voinut loppua lyhyeen jos olisin tyytynyt siihen mitä mulle annettiin. Jos en olisi pitänyt päätäni ja taistellut mahdollisuudesta muuttaa Beijingiin mä en olisi koskaan tavannut joitakin mun parhaista ystävistä. Mä en olisi koskaan saanut kimmoketta lähteä opiskelemaan antropologiaa, muuttaa Skotlantiin enkä elää hullua nuoruutta. Miksikään muuksi en Beijingin yhdeksää kuukautta nimittäin voisi kutsua. Ehkä mä olisin löytänyt itseni viettämästä kosteaa yliopistoelämää jostain Suomen perukoilta, ehkä jopa päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita, mutta kaikki ne pienet vivahteet olisivat jääneet puuttumaan. Olleet erilaisia. Kaikki ne pienet mun elämää ja maailmankuvaa mullistaneet käänteet olisi kuitenkin jääneet kokematta ja mä olisin ihan eri ihminen kuin tänään. Kuka tietää, ehkä olisin ihan yhtä onnellinen vaikka olisin lähtenyt Shanghaista suoraan kotiin tai jättänyt maailman koluamaisen korkeakoulujen vaihto-ohjelmia varten, mutta en usko että olisin voinut kokea yhtä paljon missään muualla kuin Kiinassa ja sen jälkeen rinkka selässä maailmalla. Kiina kasvatti enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Muutto Kiinaan oli myös ponnahduslauta maailman tutkimiseen reppu selässä. Vaikka ajatus maailman koluamisesta rinkka selässä oli kytenyt mielessä siitä lähtien kun tiedustelin vanhemmiltani thaimaalaisen resortin aamiaisella mitä nuo valtavat reput selässä tallaavat tyypit oikein mahtoivat olla, kaikki konkretisoitui sinä päivänä kun hyppäsin Beijingissä junaan 80-litrainen miesten rinkka selässä vailla mitään tietoa missä viettäisin seuraavan yöni - eikä liioin siitä että kiinalaiset hostellit tarvitsevat lisenssin ulkomaalaisia majoittaakseen eikä mun ensimmäisestä matkakohteestani sellaista paikkaa löytynyt laisinkaan. Pää edellä ja takki auki seikkailuihin, se on ollut suurimman osan aikaa mun tapa lähteä matkaan. On matkattu täysin ilman suunnitelmia, menty minuuttiaikataululla paikasta toiseen ja jotain siltä väliltä. Suunnitelmat on muuttuneet ja uusia on syntynyt. On opittu menemään sinne minne elämä vie. Useimmiten yksin, mutta nykyään myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka oon kohdannut samoilla poluilla ja joiden kanssa kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Oma tyyli tutkia maailmaa on löytynyt. Se Kiinassa syttynyt todellinen palo maailmaa ja ihmisiä kohtaan on jatkanut kasvamistaan eikä loppua näy. Mielenkiinnon kohteet on mun elämän aikana vaihtunut tiuhaan ja kaikkea on harastettu japanilaisesta musiikista ja katumuodista, taiteeseen, suunnistukseen ja lukemiseen, mutta mikään ei ole koskaan kutitellut vatsanpohjaa samalla tavalla kuin maailma. Ei maailman tutkiminen koskaan toki ole ollut harrastus. Se on ollut tapa elää.

Oon kuluneiden kolmen vuoden aikana kokenut mun elämäni kauneimpia hetkiä. Oon viettänyt elämäni onnellisimpia päiviä ja viikkoja. Oon myös ollut pohjalla. Syvemmällä kuin olisin koskaan uskonut kenenkään pystyvän kaivautumaan. Oon tavannut kauniita ja inspiroivia ihmisiä, monesta niistä on tullut mun ystäviä ja vaikka me ollaan kaikki levittäydytty ympäri maailmaa ollaan yhä yhteyksissä ja tiedetään, että silloin kun on tarve toisen luokse voi aina mennä. Tiedän myös kenen luo voi Suomessa palata, vaikka en kokonaiseen vuoteen muistaisi lähettää yhtäkään tekstaria. Oon kuluneen kolmen vuoden aika pettynyt. Oon ollut vihainen ja surullinen. Oon välillä itkenyt päivästä toiseen, mutta olen mä myös nauranut. Tanssinut kaduilla ja laulanut. Oon ihastunut ja rakastunut. Ihmisiin ja maailmaan. Jos mä en olisi koskaan lähtenyt, päätynyt Beijingiin ja siitä kaakkois-Aasiaan mä en olisi sama ihminen kuin tänään. Mulla ei olisi ollut rakennuspalikoita rakentaa itsestäni samanlaista ihmistä kuin mitä tänään olen. Mulla ei todennäköisesti olisi mitään niistä arvoista, jotka nykyään heijastuvat mun jokapäiväisestä elämästä ja jotka tekevät musta niin paljon onnellisemman kuin koskaan olisin kuvitellut voivan olevan mahdollista.

Vuosi Kiinassa muutti paljon. Ei paitsi itseäni ja ajatuksiani maailmasta vaan koko mun elämän. Se oli ponnahduslauta kaikelle sille minkä mä olen kokenut elämäni kauneimpana ja rikkaimpana aikana. Kuulosti kliseseltä tai ei, mä luulen olen kokenut kuluneiden vuosien aikana enemmän kuin olisin kokenut vuosikymmenen aikana mikäli olisin päättänyt jäädä Suomeen. Vuosi Kiinassa. Au pair-duunit Shanghaissa ja Beijingissä sekä reppureissu ympäri maan kasvatti mulle siivet ja loi pohjan kaikelle tulevalle. Mitään ei enää tarvinnut pelätä. Kolmen kuukauden reppureissu kaakkois-Aasiassa. Kiina, Hong Kong, Vietnam, Cambodia, Laos ja Bangkok teki musta ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin sen ihmisen kuka mä olen tänäpäivänä. Kaksi kuukautta itä-Euroopassa. Puola, Slovakia, Unkari, Kroatia ja Bosnia ei räjäyttäneet mun elämänarvoja jalustoiltaan, mutta tapasin uskomattomia ihmisiä ja kaikki tuntui vain tosi oikealta. Muutto Britteihin ei ollut se kaikista ennalta-arvattavin vaihtoehto tulevaisuudelle ja siitä huolimatta että en Aberdeenille ole lämmennyt on Englannilla ja Skotlannilla kovin suuri paikka mun sydämessä. Paljon seikkailuja on myös edessä. Viikon päästä alkaa kolmen kuukauden reppureissu joka vie mut Kalifornian kautta Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurakseen ja Guatemalaan. Ensi vuonna lähden Uuteen Meksikoon vaihtoon ja kuka tietää mitä muuta elämä tuo tullessaan. Pieniä ja suuria asioita, pieniä ja suuria seikkailuja. Hyvin paljon ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se kaikki alkoi yhdestä päätöksestä lähteä.

Kannattaa aina lähteä. Takaisin voi tulla ja todeta että ei ollut mun juttu tai tällä kertaa meni mönkään, mutta joskus kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Mun elämä loksahti paikalleen Aasiassa. Tuntui siltä että kaikki mun sisällä velloneet tunteet ja ajatukset olisi viimein keinahtaneet jonkinlaiseen tasapainoon. Luin joskus artikkelin naisesta joka kehotti sanomaan kaikelle kyllä. Mä kehotan myös, koska on maailman paras fiilis kun tietää miten pitkälle on tultu omin avuin itseensä, muihin ihmisiin, onneen ja intuitioonsa luottaen. Kun tietää että on tehnyt elämässä oikeita valintoja. Se tekee aika onnelliseksi.