Minun au pair tarinani osa 1: Shanghai

Siitä on kulunut tasan vuosi kun mä palasin Kiinasta Suomeen. Niin minä kuin mun elämäkin on muuttuneet tosi paljon viimeisen vuoden sisällä ja sen myötä mulle on muodostunut aika hyvä kokonaiskuva mun au pair vuodesta ja siitä mitä se piti sisällään ja miten se muutti mua ihmisenä. Ajattelin heittää tähän elokuun alkuun nyt ihan kunnon au pair pläjäykse alkaen mun kolmesta perheestä ja elämästä siellä päättyen ihan kunnon informaation siitä millaista on olla au pair Kiinassa ja mihin sinne lähtevien kannattaa varautua! Jos jollain on kiinnostusta johonkin tiettyyn topikkiin tyyliin mun arkipäivän elämään Kiinassa, mun ennakko-odotuksiin vuodelta ja miten ne toteutui, mun au pair kavereiden tarinoita tai miten kiinalaistuin vuoden aikana niin iseoita saa heittää! Mutta lähdetään liikkeelle Shanghaista ja mun ensimmäisitä kolmesta kuukaudesta au pairina.

Ennen lähtöä

Kun mä päätin keväällä 2013 lähteä au pairiksi tätä blogia alkoi kirjoittamaan hyvin mustavalkoisesti maailman näkevä tyttö. Mulla oli hurjasti unelmia ja mä halusin palavasti ulkomaille, jonnekin kauas täältä. Mä toivoin Kiinaan lähdön vastaavan kaikkiin niihin kysymyksiin itsestäni ja maailmasta joihin mä en ennen ollut löytänyt vastausta. Mä näin sen ratkaisuna kaikkeen. Mä näkisin ja kokisin hurjasti asioita: pääsisin matkustelemaan tolkuttoman paljon ympäri maata, oppisin uuden kielen, saisin hurjasti uusia kavereita ja musta tulisi uusi jäsen mun host-perheeseeni. Mä en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta mä olin avoin kaikelle mitä maailmalle lähtö toisi tullessaan. Paljon mä sainkin, mutta mikään ei missään vaiheessa mennyt suunnitelmien mukaan.

Shanghai

Mä saavuin Shanghaihin ja aloin elää mun hostperheen arkea. Mut otettiin tosi hyvin vastaan ja mun perhe oli mukava ja kohteli mua hyvin, vaikka vanhemmat eivät puhuneet sanaakaan englantia. Mulla oli 5- ja 8-vuotiaat tytöt ja perheeseen kuului lisäksi filippiiniläinen lasten- ja kiinalainen taoudenhoitaja. Asuin Minhangissa etelä-Shanghaissa ja matka keskustaan kesti bussin ja metron kanssa kaksi tuntia. Ensimmäisten perheessä tiiviisti vietettyjen viikkojen jälkeen aloitin kiinan-tunnit ja Shanghain tutkimisen. Mun au pair -järjestöllä oli Shanghaissa vain yksi au pair mun lisäkseni mikä tuli pienenä yllätyksenä, mutta meillä oli ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Mun kiinan opettaja oli mahtava ja kaikki tyypit toimistolla oli aina kilpaa auttamassa mua tai muuten vaan juttelemassa. Mä olin tosi innoissani ja rakastunut sekä Shanghaihin että Kiinaan.

Mä kotiuduin Kiinaan tosi nopeasti ja mä tykkäsin Shanghaista. Mulla oli tapana aina vapaa-aikana ja päivinä osoittaa random-piste kartalta ja lähteä tutkimaan mitä kaupunki piti sisällään. Tein välillä päiväretkiä lähiseuduille ja toisinaan kävelin samoja tuttuja katuja pitkin vain katsellen kaupungin menoa. Meistä tuli hyviä kavereita mun järjestön toisen au pairin kanssa ja tehtiin kaikki mahdollinen yhdessä. Livahdettiin Jing Mao towerin ylimpiin kerroksiin, matkustettiin pilvenpiirtäjien huipulle katsomaan kaupungin valoja, käveltiin öisin ympäri kaupunkia ja matkustettiin lautalla pitkin jokea. Mun kiinanopettaja oli tosi kunnianhimoinen ja opiskeltiin lopulta reilussa kahdessa kuukaudessa kaksi oppikirjaa läpi! Opin mistä saa parasta katuruokaa ja mistä löytää halvimmat vaatteet. Osasin kertoa mikä exit pitää ottaa keskustan metropysäkeillä kaupungin eri alueille päätyäkseen ja mitä linjoja ei kannattanut käyttää. Kaikki perheen henkilökunta oli myös tosi mukavia. Taloudenhoitaja oli aina tosi kiinnostunut musta ja laittoi mulle ruokaa vaikka perhe ei olisi ollut kotona, autonkuljettaja moikkaili mulle aina kun nähtiin ja lastenhoitajan kanssa oli kiva käydä kunnon keskusteluja englanniksi.

Kuukausi saapumisen jälkeen aloin havaita ongelmia perheen kanssa ja kahden jälkeen ne oli paisunut aika suuriksi. Suurin ja käytännössä kaikkiin muihin ongelmiin johtanut asia oli, etten mä en pystynyt kommunikoimaan mun host-perheen kanssa ollenkaan kielimuurin takia. Mun keskustelutaito kiinaksi oli ihan lapsenkengissä huolimatta siitä että opin kiinaa hurjaa vauhtia, eikä puhelinten sanakirjojen automaattikäännökset auttaneet ymmärryksessä juurikaan. Mä en tiennyt mitä perhe multa odotti, koska he eivät sitä kyenneet mulle kertomaan. Toisinaan sain puheluita toimistolta, jonne mun host-perhe oli soittanut ja pyytänyt juttelemaan mun kanssa. Mä puhuin sitten puolestani mun local cordinatorille ja se soitti takaisin perheelle valottaakseen mun näkökulmia. 99% tapauksissa asia koski mun hiljaisuutta ja sitä että lapset leikkivät mun kanssa sekä kiinaksi että englanniksi, jotka molemmat ärsytti mua, koska ne eivät varsinaisesti olleet mun käsissä. Mä olin hiljainen, koska mulla ei ollut yhteistä kieltä kommunikoida muiden kuin lasten tai lastenhoitajan kanssa. Vanhemmat vietti niin paljon ajastaan töissä, että siinä vaiheessa kun he tekivät jotain yhdessä lasten kanssa kaikki lasten huomio kohdistui vanhempiin ja mun sivuutettiin täysin - yhteisillä illallisilla lapset ei vastanneet vaikka olisin puhutellut heitä suoraan, saati sitten pyytämään heitä kääntämään jotain vanhemmille. Kiinankielen käyttöön mä en ollut kykenevä enkä toisaalta usein halukaskaan puuttumaan. Mä olin perheessä vanhempien ehdoilla, mutta mä koin että jos lapset viettivät joko viisi päivää viikossa koulussa (toinen kirjaimellisesti viisi päivää aamusta iltaan) opiskellen ja koulun jälkeen mun kanssa englanniksi puhuen niillä oli oikeus leikkiä kerran viikossa kahdestaan omalla kielellään - vaikka mut toki leikkeihin mukaan otettiinkin ja mulle selitettiin

Mun perhe ei ollu täydellinen, mutta mua kohdeltiin aina hyvin. Vaikka meillä oli vanhempien kanssa aika ristiriitainen käsitys lasten kasvattamisesta kunnioitettiin silti toisiamme ja tehtiin molemmat osaltamme kompromisseja. Mä en kuitenaan ollut viettäyt Kiinassa tarpeeksi kauan aikaa saati sitten jutellut muiden au pairien kanssa niin paljoa, että olisin osannut suhtautua jotenkin neutraalisti siihen, että lapsi vietti ensin 13 tuntia päivästää koulussa ja erityisopettajalla ja sitten vielä viikonloppuna pianoa soittaen (jota tyyppi vihasi) ja extra matematiikan tunneilla. Mä en hyväksynyt sitä etteivät vanhemmat olleet koskaan viikolla kotona ja viikonloppuisinkin he vaivautuvat viettämään lasten kanssa vain illat. Lapset oli käytännössä lasten- ja taoudenhoitajien kasvattamia. He saivat kaiken haluamansa ja mitään sääntöjä ei ollut. Leluilla leikkiminen ruokapöydässä oli mm. kiellettyjen asioiden listoilla, mutta lapset saivat aina barbinsa takaisin kieltäytymällä syömästä. Mä en saanut mennä yksin lasten kanssa ulos "tuvallisuussyistä", vaikka asuttiin niin vartioidussa naapurustossa kuin mahdollista. Mun piti opettaa nuorempaa lukemaan, mutta tyttöä tämä ei kiinnostanut ja mä sain haukut joko siksi ettei lukutaidossa ollut tapahtunut kehitystä tai siksi, että mä en ollut leikkinyt lapsen kanssa koko työaikaa, koska olin todennut että leikit ei ala ennen kuin ollaan luettu. Vanhemmille oli ok lyödä lapsia, jos 5-vuotias ei osannut tehdä matematiikan läksyjään toivotun hyvin.

Mä rakastin Shanghaita ja mun vapautta siellä. Mä rakastin mun tyttöjä, jota osasi olla täydellisen pilalle hemmoteltuja hirviöitä sille päälle sattuessaan, mutta jotka oli aina innoissaan mut nähdessään ja kiskoessaan mut mukaan leikkeihinsä. Vanhempaa en nähnyt paljoa viikonloppujen ohella, mutta nuoremman kanssa bondattiin ihan kunnolla. Mun nimi oli ensimmäinen asia, jota tyttö huusi astuessaan ovesta sisään koulun jälkeen. Se nimesi mut kaikista talossa olleista lastenhoitajista parhaaksi. Meillä oli ihan omat leikkikuviot ja piilouduttiin aina välillä talon tyhjänä olevan yläkerran komeroon missä mä kerroin sille satuja. Tanssittiin yhdessä alakerran lastenhuoneessa ja juostiin puistossa kilpaa. Toinen tyttö halusi aina että autan sitä läksyissä ja tyttö livahti aina iltaisin mun huoneeseen piirtämään toisen ollessa pesulla. Meillä oli pienet vihkoset mihin kirjoitettiin sanoja englanniksi, kiinaksi, suomeksi ja espanjaksi (lastenhoitajan ja entisen au pairin äidinkieli). Lauantai-aamuisin mun oven alta sujauteltiin lappuja joissa kyseltiin lenko jo hereillä. Mun tytöt oli ihania eikä mulla koskaan ollut ongelmia niiden kanssa.

Puolentoista kuukauden jälkeen mulle tuli ongelmia kuitenkin vanhempien ohella myös arkielämässä. Mun au pair -kaveri palasi kotiin ja musta jäi järjestön ainoa Shanghain au pair. Mun aikataulut meni täydellisesti ristiin kaikkien opiskelijoiden ja työssäkäyvien kanssa, enkä mä onnistunut löytämään kunnon kavereita koska olin aina illat ja viikonloput töissä. Mulla oli pari tuttua, joiden kanssa vietin satunnaisesti aikaa, muttei oikein ketään ketä pyytää arkipäivisin lounaalle. Tein usein palkattomia ylitöitä. En saanut mulle kuuluvia kuukausittaisia viikonloppuvapaita saati sitten lomapäiviä ja mun palkat oli aina myöhässä mitä kekseliäämpien tekosyiden varjolla. Lisäksi mun palkka oli ihan älyttömän pieni. Mulle maksettiin 700yuania (80€) kuukaudessa, mutta koska asuin tosi kaukana keskustasta mulla kului 400 (50€) yuania kuukausittain pelkästään julkiseen liikenteeseen. Jouduin poikkeuksetta käyttämään mun kaikki lentohyvitykset, että pystyin ostamaan itselleni ruokaa kodin ulkopuolella, tekemään satunnaista sight seeingiä ja tekemään muutaman päiväreissun kaupungin ulkopuolelle.

Shanghaista Beijingiin

Puolentoista Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen totesin että homma ei toimi. Mä en enää jaksanut sitä että mä en pystynyt kommunikoimaan vanhempien kanssa muuten kuin järjestön välityksellä. Kommunikaation siivittämänä mua alkoi yhä enemmän ottaa päähän että jouduin viettämään kolmesta neljään tuntia julkisen liikenteen kyydissä päivittäin ja että mun aikataulujen takia mun oli täysi mahdottomuus hankkia kunoon kavereita. Järjestettiin family meeting, jonka tarkoituksena oli saada selville mikä mussa oli vikana ja mitä mun pitäisi tehdä paremmin. Ongelmat olivat edelleen samat: yhteisen kielen puutteesta johtuva hiljaisuus ja lasten kiinan puhuminen. Ongelmat eivät yllättäen ratkenneet ja mä päädyin pyytämään järjestöä etsimään mulle uuden perheen, mutta yhtäkkiä kukaa ei ollut enää halukas auttamaan mua. Mulla oli kuulema ihan hyvä olla perheessä, mun arkielämän tylsyys (=kavereiden puute) johtui vaan mun asenneongelmasta ja Shanghaihin olisi tulossa toinen au pair joskus kuukauden päästä. Jankutettuani tarpeeksi montaa kertaa perheen vaihdosta mulle päädyttiin lopulta toteamaan, että uusi perhe on etsinnässä ja mun pitäisi vain odottaa. Tuskin oli. Onneksi vastaus kaikkiin ongelmiin tipahti suoraan mun syliin.

Shanghain toimisto oli irtautumassa mun järjestöstä omaksi yhtiökseen ja siinä vaiheessa kun mulle alettiin vihjailla uuden sopimuksen allekirjoittamisesta mä koin tilaisuuteni koittaneen. Olin kysynyt mahdollisuudesta vaihtaa Beijingiin, mutta sain vastaukseksi vain huutoa Shanghain järjestön pomolta omasta kiittämättömyydestäni. Kaikki oli mun syytä aina ongelmista perheen kanssa mun kaverittomuuteen. Otettiin kovaäänisesti yhteen viikkoa myöhemmin kun toinen Shanghahin saapunut au pair oli samassa tilanteessa mun kanssa eikä apua löytynyt.

Toisen tappelun jälkeen mä laitoin sähköpostia Beijingiin ja kysyin mun järjestöltä mitä vaihtoehtoja mulla oli. Sanoin että halusin vaihtaa perhettä ja kaupungin vaihtokin kävisi paremmin kuin hyvin. Sain vastauksen heti samana päivänä ja pyynnön odottaa muutaman päivän, että asiat Beijingissä saataisiin sen verran järjestykseen, että mä voisin lähteä sinne. Kymmenen päivää myöhemmin mulle ilmoitettiin että Beijingissä olisi yksi perhe, joka voisi ottaa mut vastaan mutta muuta ei ollut tällä hetkellä tarjolla. Hyväksyin tarjouksen. Shanghain toimisto ei ollut kovin mielissään ja jätti mun viimeisen kuukauden pelkan ja lentohyvitykset maksamatta. Enhän mä ollut enää niiden kirjoilla eikä niillä ei ollut mitään vastuuta musta. Rahoja en koskaan saanut, mutta neljä päivää myöhemmin istuin 15-tunnin yöjunassa matkalla kohti Beijingiä.

Lapsia mulla jäi ihan hurja ikävä ja ikävä tulee aina kun katselen niiden kuvia tai videoita. Musta tuntui älyttömän pahalta jättää ne Shanghaihin tietäen että niillä oli taas yksi ihminen vähemmän elämässä. Pahalta tuntui myös host-vanhempien hylkääminen. Vaikkei meillä yhteistä kieltä ollutkaan ja meillä oli erimielisyytemme mulle oltiin aina oltu tosi kivoja ja mut oli aina otettu mukaan kaikkeen tekemiseen perheenjäsenen eikä työntekijän tavoin. Mulla jäi tosi kivoja muistoja Shanghaista, mutta toisaalta viimeisten kuukausien ongelmat jätti pahan maun suuhun myös kaupungin osalta. Shanghai tulee aina olemaan ensimmäinen kotini ulkomailla, mutta en usko että tulen koskaan palaamaan kaupunkiin.

Beijingiin lähti paljon vahvempi, viisaampi ja kypsempi henkilö kuin mitä Shanghaihin oli kolmea kuukautta aikaisemmin saapunut. Mä olin oppinut sanomaan ei, pitämään kiinni oikeuksistani ja seuraamaan unelmiani. Beijingiin muutto oli työn ja tuskan takana ja monta kertaa multa meni usko, että asiat edes järjestyisi, mutta Beijingiin muutto oli ja on edelleen yksi parhaista elämäni aikana tekemistä päätöksistä.


Lisää Shanghain aikaisia juttuja löytää tästä, Beijingiin muuttosta voi lukea lisää tästä ja Shanghain järjestöstä englanniksi tästä.