Mä olen jossain mitä ihmiset kutsuvat mun kodiksi. Mä olen jossain missä mun pitäisi olla onnellinen. Ihmiset onnittelevat. Toistavat sanoja vihdoin ja tervetuloa. Sanovat että pitää nähdä. Vastaan että joo niin pitää. Mä nukun, syön ja kävelen ympäri asuntoa miettien mitä mun oikein pitäisi tehdä. Tänään ja huomenna. Suomessa. Tässä elämässä ja tällä elämällä. Mulla ei ole vastauksia enkä mä osaa olla.
Mä oon ollut Suomessa viitisen päivää ja musta tuntuu jo siltä, että multa on riistetty pois koko elämä. Mä katson kalenteria, jossa eiliselle oli merkitty kiinalainen ystävänpäivä, kahden viikon päähän Ellie Goulding ja jatkot jonne mulle olisi ollut VIP-liput. Beijingin Burger cup on alkamaisillaan ja mä luen sosiaalisesta mediasta mitä suunnitelmia ihmisillä on tälle illalle, huomiselle ja ensi viikolle. Ääni päässä kuiskii että sä voisit olla siellä. Voisit olla osana sitä kaikkea. Täällä kaikki on pysähtynyt ja lakannut olemasta. Kaikki on muuttunut mutta kaikki on samalla kuollutta.
Pitäisi nauttia. Pitäisi ottaa kaikki irti. Silti mun päivien kohokohtia ovat puhelimeen saapuvat viestit tuhansien kilometrien takaa. Mua ahdistaa ajatus siitä että mä unohdan ja että mut unohdetaan. Tiedän ettei se mene niin, mutta roikun kaikilla voimillani kiinni asioissa, jotka pitävät mut kiinni Kiinassa. Se repii mua palasiksi.
Mä tiesin aina, että kulttuurishokki kaataisi mun koko maailman päälaelleen Kiinasta palatessani. En mä silti ihan täysin osannut tätä odottaa. Että mä kävelen kuin sumussa, mun pääni kykenemättömänä vastaanottamaan tietoa Suomessa olostani. En mä ymmärtänyt lähteväni, en istuvani koneessa saati sitten sitä, että lentokone laskeutui oikeasti sinne Helsinki-Vantaalle. Mä kuljen robotinomaisesti eteenpäin. Ihmettelen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Sitä että mulla on sänky joka yöksi valmiina. Mä yritän tottua tähän rauhallisuuteen. Siihen ettei joka päivä olekaan enää seikkailu. Siihen ettei jokainen vaaleatukkainen vastaantulija ole ulkomaalainen, jonka kansaa käydään satunnaisia keskusteluja ja vaihdetaan numeroita. Mä olen täysin kykenemätön muistamaan miten kavereita saadaan tavallisessa maailmassa. Ja täysin kykenemätön muistamaan miten päivät eletään kun ympärillä ei ole jatkuvasti ihmisiä. Se on vaikeaa, kun viimeisen vuoden aikana pisimmät yksin vietetyt hetket ovat olleet kahta vuorokautta lyhyempiä. Vaikka kotia ei ole ollut, on jossain aina olut joku. Nyt ei ole.
Heräsin tänään taas keskellä yötä enkä saanut unta. Kello näytti kymmentä ja lupasi pilvistä. Beijingin aikaa. Tuntuu että siinä ajassa mä elän, henkisesti ja fyysisesti. Sitä luulisi että maailmat sekoittuu. Mutta ne pysyy totaallisen etäällä toisistaan. On Suomi ja on Kiina. Ja mä olen pudonnut jonnekin sinne välille.
Kaverin kokemuksen syvällä rintaäänellä lausuttuja sanoja lainaten: Now your quest is to find where home really is. It'll be good time to think, if you can handle it.
Mä mietin, että mulle tulee varmaan samanlaiset fiilikset kun muutan (toivottavasti) vuoden päästä takaisin Suomeen. Oon asunut silloin ulkomailla kymmenen vuotta, Australia on mun koti nyt, vaikka Suomessakin on vielä niin paljon asioita. Lomilla kaikki on ollut Suomessa kivaa, mutta silloinhan siellä on lomaa.
VastaaPoistaVaikka sun tilanne on vähän erilainen (varmana isompi kulttuurishokki + lyhyempi aika ulkomailla), niin tsemppiä silti! Varmaan vaikeeta senkin kannalta jos et vielä halunnut palata Suomeen - mulla on sellainen olo kuitenkin, että vuoden päästä on mun aika muuttaa takaisin Suomeen kymmenen vuoden jälkeen.
Wau. Kymmenen vuotta on ihan hurjan pitkä aika missä tahansa ja voin kyllä uskoa että sullekin iskee aikamoiset kulttuurishokit päälle kun oot noin kauan jossain asunut. Mutta joo mun sopeutumista vaikeuttaa varmaan suhteellisen paljon se, etten todellakaan olisi halunnut Suomeen tulla. Mutta eipä siinä kauheasti vaihtoehtoja ollut viisumien takia.
PoistaKyllä Suomessakin on ihan varmasti kivaa, jopa mä uskon siihen! Nyt kaikki tuntuu vaan äärettömän ikävältä kun vertailen Suomen elämää jatkuvasti Kiinan menoihin... Eiköhän kaikki ala pikkuhiljaa tästä luonnistua! Toivottavasti ainakin.
Mutta pidä kiva viiminen vuosi hei! Vaikka vuoden ulkomailla vain olinkin niin huomasi miten ajan käydessä vähiin alkoi kummasti olla kamalasti tekemistä ja puolet must-jutuista oli vielä tekemättä.
Aivan samoja fiiliksiä löytyy täältäkin. Onse jännä vaikka Suomessa nyt oltu jo kolme viikkoa, mutta ei siltikään vielä tietoa miten päin täällä oikein pitäisi olla :D tsemppiä!
VastaaPoistaNo nimenomaan! Kauankohan tähän nyt sit menee että jotenki tasaantuu? Miä oon ollu viikon Suomen puolella ja tää on tuntutu puolelta vuosisadalta ja silti kaikki on ihan väärin ja hassua.
PoistaTämä ei tietenkään mitenkään ole verrattavissa sinun vuoden mittaiseen kokemukseesi, mutta itse vietin juuri viikon Lontoon ihmishulinassa ja silti Suomeen palattuani olin pari päivää hyvin hämmentynyt siitä kuinka rauhallista täällä on, kuinka vähän täällä on ihmisiä ja kuinka kaikki ovat niin vaaleaihoisia ja -hiuksisia.
VastaaPoistaNäinpä. Tota kun kattelee vuoden - ja vielä siinä mittakaavassa että yksi sadasta ihmisestä saattaa tuurilla olla se ulkomaalainen ja ei sillonkaan vaaleatukkanen - ja sitten hyppää tänne niin pikkasen oudolta tuntuu. Plus justiinsa se kun täällä nyt ei vaan yhtään ketään ole. Maailman oudointa että on mahollista vaan kävellä ympäriinsä ilman että on ketään näköpiirissä!
PoistaMä palasin au pair -hommista takaisin Suomeen vuosi sitten ja edelleen iskee ikävä tasaisin väliajoin kun joku ihan pikkujuttu muistuttaa siitä, mitä kaikkea au pair -kavereiden kanssa tehtiin ja miten täydellisen onnellinen mä silloin olin. Silloin pitää vain yrittää muistella niitä syitä, miksi alunperin päätti palata tänne ja luottaa niihin päätöksiin, joita on tehnyt. Ja ainahan voi lähteä uudelleen reissuun, jos Suomi tosiaan masentaa liikaa, ei tänne ole pakko jäädä jos ei pysty enää kotiutumaan. Au pairiuden huonoja puolia tuntuu olevan se, että sen kokemuksen jälkeen koti on kahdessa paikassa, ja samalla ei enää oikein missään. Mutta tsemppiä sulle :)
VastaaPoistaNäinhän se menee, mulla pyörii Kiina päässä joka ikinen sekunti. Mulla vaan on vähän eri tilanne siinä suhteen, että mulla ei varsinaisesti ollut mahdollisuutta jäädä viisumien takia ja varaa ei ole takaisin lähteä eli Suomeen jouduin vähän pakotettuna tulemaan mikä ei varsinaisesti asioita helpota. Enköhän mä tästä jonnekin taas lähde kun rahatilanne sallii. "Kotia" on vaan niin vaikeeta määrittää. Vaikka takas lähtisinkin niin ihmisethän olis ihan erit siellä kotonakin. Että katellaan mihin tää nyt lähtee kulkemaan!
PoistaEi kulttuurishokilta varmastikaan voi välttyä, varsinkin kun puhutaan kahdesta täysin erilaisesta maasta. Ja eihän tuossa paljon lohdun sanat auta, mutta toivottavasti onnistut löytämään täältä Suomestakin ne kivat jutut, jotka pitävät pinnalla aina siihen asti, kun voi jälleen hypätä lentokoneeseen.
VastaaPoistaTämä ei nyt oikein ole vertauskelpoinen mitenkään, mutta sanonpa kuitenkin. Itse asuin lapsena maalla, siis niin maalla kuin Suomessa vaan voi asua. Kyllä, sianpaska haisi ja miehet kulkivat kumisaappaissa kaupassakin. Sitten muutettiin kaupunkiin, useamman sadan kilometrin päähän. Ja jos jotain tapahtui niin se, että tuntui kuin menisi halki. On yhä se koti maalla, ja sinne kaipaan aina. Ja samaan aikaan on ihan uusi elämä täällä, ja uudet ihmiset. Missä olenkin, aina kaipaan toisaalle. Toki eihän se ole mitään verrattuna siihen, että kaipaa monen tunnin lentomatkan päähän kuin että kaipaa muutaman tunnin ajomatkan päähän. Mutta tässä elämässä ei oikein ikävältä voi välttyä koskaan. Kai?
En mä usko että kulttuurishokki on mitenkään sidonnainen siihen miten kauas lähtee ja miten erilaisia kulttuurit on. Kyllä pystyn ihn hyvin kuvittelemaan miten kovat paikat sulla on ollu. Tai ainakin mitä sanoit tosta halki menemisestä. En mä enää edes muista miltä tuntui kun kaikki oli jossain yhdessä paikassa eikä päivät kuluneet ikävöiden ja miettien millasta elämä siellä jossain muualla oli. Muttajoo harvassa on varmaan elämät mihin ikävöinti ei kuuluisi.
PoistaTulipa ahdistava olo sun puolesta. Mä asuin kans Kiinassa vuosi sitten, ja jos en nyt joka päivä niin ainakin joka viikko sinne kaipaan edelleen. Välillä on mukavaa vaipua pilvilinnoihin ja muistella niitä aikoja, mutta toisaalta se taas sattuu! Rahaa ei ole mennä takaisin, joten ei auta kuin säästää että pääsee sinne takaisin vielä joskus. Ihan hullua. Kukaan joka ei ole käynyt Kiinassa ei voi tätä tunnetta varmaan tajuta. :D
VastaaPoistaTosin sama tunne on varmaan monilla muillakin ihan sama missä päin maailmaa ovat olleet.
Mutta kyllä se tästä! Ei auta kuin vain opetella etsimään hyviä puolia Suomesta.
Mulla oli samat fiilikset kun tulin "kotiin" Kanadasta vaihtovuoden jälkeen ja myös kun palasin Skotlannissa vuoden opiskelujen ja täysin erilaisen elämän jälkeen. Ja se oli ihan kauheeta. Varsinkin kun arki pysähtyi paikoilleen eikä mitään tapahtunut, kaikki oli sitä vanhaa ja tuttua - eli todella ahdistavaa tällaiselle sielulle. Vasta, kun pääsin töihin ja kouluun ja arki lähti rullaamaan uusien haasteiden keskellä niin olo helpottui. Mutta vain hieman. Vaikka täällä on periaatteessa kaikki hyvin niin musta on jäänyt niin iso osa kaukomaille, etten osaa enää asettua tänne Pohjolaan.
VastaaPoistaAjan mittaan se helpottaa, sen voin luvata, mutta lähinnä siksi, että siihen tunteeseen turtuu. Koskaan se ei kuitenkaan unohdu, mutta se mun mielestä onkin ulkomaille lähtemisessä yksi niistä hienoimmista asioista.
Voi sinua <3 Toivottavasti olo helpottaa, joko Suomessa tai ulkomailla.
VastaaPoista