Koh Trong, Cambodia

"Yhdessäkään polkupyörässä ei ollut jarruja ja saarea kiertävä pääkatu oli parhaimmillaan metrin levyinen. Kuullessamme moottorien rahinaa takanamme pudottauduimme tietä vierustavalle penkalle ja katsoimMe kuinka kymmenvuotias poika kaasutti ohitsemme skootterilla kaksi pikkutyttöä kyydissään. Molemmat istuivat sivuittain ja viima puhalsi tummia hiuksia tyttöjen kypärättömille kasvoille. Joskus kauan sitten oltaisiin ehkä osattu hämmästyä tai huolestua, mutta nyt hyväksytään asia kylmän rauhallisesti. Täällä ei ole sääntöjä. Ja jos sääntöjä olisi ja niitä rikottaisiin kukaan ei välittäisi. Ei täällä. Puoli tuntia myöhemmin ohitsemme pyyhältävät vankkurit, joita vetävät valtavat valkoiset sonnit. Piiskaa heiluttaa pyörien päällä puolen metrin mitainen poika." 

Krache, Cambodia, 26.02.2015

Mekong-joessa jossakin Krachen laitamilla on saari. Sinne kulkee lautta, joka kuljettaa kaikkea eläimistä ja ihmisistä ruokaan ja kulkuvälineisiin. Aikatauluja ei ole. Jos olisi ne eivät pitäisi. Ollaan istuttu puoli tuntia veneessä kun sinne kiipeää oransseihin kaapuihin pukeutunut munkki ja hänen jälkeensä mies, joka käynnistää moottorin. Se käynnistyy kolmannella kerralla.

Saari näyttää valtavan pieneltä, mutta kun tie kaartaa pois rannikon asumuksen tuntumasta, avautuu oikealla näkymä suunnattoman suurille peltoaukeille. Lehmät vaeltavat pitkin peltoja, kellahtavat varjoon pakoon polttavalta kuumuudelta. Vaikka taivas on pilvessä on lämpöä lähes neljäkymmentä astetta. Hylätty temppeli. Maailman pienin hevonen. Lentopallokenttä. Amerikkalainen tyttö hyppää pois pyörän satulasta ja alkaa viittoa paikalliselle pojille. Muutaman minuutin kuluttua me juostaan kaikki kentällä pallon perässä. Cambodialaiset ei pysty eikä halua pidätellä naurua. Ne voittaa jokaisen erän ihan yrittämättä.

Pikkutyttö istuu keskellä katua sormet suussaan. Muutama kana juoksee tien poikki. Tien reunalla kuivataan riisiä ja kasataan heinää. Täällä ei ole olemassa aikaa. Kellään ei ole kiire. Niin kauan kuin päivän työt saadaan hoidettua on kaikilla hyvä olla. Mä ihastun siihen hetkessä elämiseen ja elämän vaatimattomuuteen.

Päätie päättyy, mutta me jatketaan saareen etelä-osiin kinttupolkua pitkin. Siellä jyrkäneen alle meidän edessä avautuu pieni kylä vetten päällä. Musta koira juoksee rannan poikki ja lähtee uimaan taloja kohti. Muuten koko ranta on autio. Kaarretaan alas mutkan takaa. Siellä poukaman laidalla on keski-ikäinen mies kylvettämässä karjaa. Kymmenkunta lehmää lähte kipuamaan rinnettä samaa aikaa kun me laskeudutaan alas mutaiselle rannalle. Kengät uppoaa tummaan liejuun eikä kukaan halua mennä uimaan.

Paluumatkalla mun pyörästä irtoaa ketjut. Kestää tasan viisitoista sekunttia ennenkuin ihmiset viereisestä talosta ryntäävät auttamaan mua. Puolen minuutin kuluttua mä olen taas pyörän päällä ja vilkuttelen mun auttajille. Kaksi pikkutyttö juoksee meidän rinnalla ja heittää ylävitosia. Ne nappaa mun viuhkan ja tanssii sen kanssa kadulla. Vankkureiden kolinan lähestyessä on aika jatkaa matkaa.

On keskipäivä kun palautetaan pyörät. Rannalla ei ole lainkaan varjoa, mutta saavutaan sinne onneksemme juuri oikealla hetkellä - moottori käy jo. Hypätään kyytiin ja vene on jo melkein lähdössä kun hiekkarannan poikki kaasuttaa vielä yksi skootteri. Sen kuljettaja kiskoo menopelinsä tottuneesti veneen kyytiin ja paluumatka alkaa. Koiranpentu vipeltää jossain meidän jalkojen alla.