Pre-university depression

Mä mainitsin aiemmin että mun ajatukset yliopiston lähtemisestä on vähän ristiriitaiset. Tai aika paljonkin. Toisina päivinä katselen innoissani yliopiston sivuja, pakkailen laukkuja ja oon valmis hyppäämään lentokoneeseen. Toiset päivät mä puolestaan vietän katsellen lentoja maailmalle, miettien että mitä jos. Mitä jos mä en lähtisikään vain hyppäisin jälleen tuntemattomaan ja katsomaan minne elämä vie? Tuntemattomia ne yliopistomaailma ja Skotlantikin on, mutta tosi eri tavalla.

En mä sano etten mä olisi lähdössä innoissani Aberdeeniin. Mun mielestä on yhä ihan äärettömän siistiä että mä pääsen muuttamaan Skotlantiin, opiskelemaan antropologiaa ja pystyttämään kodin useaksi vuodeksi samaan kaupunkiin. Mä oon viettänyt päiviä selaillen kurssimahdollisuuksia ja ollut maailman eniten innostunut kaikista Aberdeenin societyista. Oon googlannut Skotlantia ja sen lähiympäristöä ja huokaillut ihastuksesta. Oon katsellut mun lomia ja laittanut viestiä kaikille briteissä asuville kavereille, joita tulee nähtyä ensi syksystä lähtien niin paljon useammin. Ja antropologia, ihana antropologia! Mä en vieläkään tiedä miten joku asia maailmassa voi tuntua niin omalta jutulta. Mutta huonoimpina päivinä kaikki negatiiviset ajatukset ja pelot opiskelemaan lähdön suhteen puskee pintaan ja tänään on yksi niistä päivistä.

Suurin ongelma yliopiston ja Skotlantiin muuttamisen pelon takana on ehdottomasti viimeiset kaksi vuotta. Oon ollut vapaa menemään ja tekemään mitä haluan ja silloin kun asiat on alkaneet tympimään mä oon vaan voinut kääntää uuden sivun elämässä lähtemällä muualle. Mä en ole ollut sidotut mihinkään ja ainoa mun menoa rajoittava tekijä on ollut pankkitilin saldo. Mä oon ollut vapaampi kuin olisin ikinä kuvitellut voivani eläessäni olla ja vaan taivas on ollut rajana. Mä oon asunut vuoden Kiinan miljoonakaupungeissa ja matkustanut kuusi kuukautta rinkka selässä kahdella mantereella. Mä oon tavannut maailman uskomattomimpia ihmisiä, vieraillut maailman kauneimmissa paikoissa ja kokenut asioita jotka on olleet niin out of this world ettei mulla tule koskaan olemaan sanoja niitä kuvailemaan. Mä olen ollut onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Musta on ensi kertaa tuntunut siltä kuin mä olisin oikeasti elossa ja mulla olisi oma paikkani tässä maailmassa. Ja yhtäkkiä mun pitäisi luopua vapaudesta ja sen tuomasta onnellisuudesta opiskelujen tähden.

Kun mä viime keväällä odotin vastauksia yliopistoilta mä tiesin, että jos opiskelupaikkaa ei tänä vuonna lohkeaisi mä en todennäköisesti koskaan lähtisi opiskelemaan. En siksi ettenkö haluaisi opiskella, arvostaisi koulutusta tai etteikö mulla riittäisi motivaatiota, koska mä vetoan 100% jokaisen edellämainitun nimeen. Mä vaan tiesin, että jos mä päätyisin viettämään vielä kolmannen vuoden maailman tuulien vietävänä mä en enää pystyisi asettumaan aloilleen vaan ne tuulet veisi mut mukanaan. Enkä mä tiedä pystynkö nytkään, vaikka haluan kovasti yrittää. Mä haluan uskoa että neljän vuoden opiskelut ja tutkinto on sen arvoisia, että mä pystyn luopumaan mulle noin tärkeistä ja rakkaista asioista sen tähden, mutta mä en voi lakata miettimästä että mitä jos asia ei olekkaa näin ja mä heitän neljä vuotta elämästäni hukkaan tavoitellen jotain, mikä ei vie muhun mihinkään elämässä tai jolla ei loppupeleissä ole mulle juurikaan arvoa?

Antropologian tutkinto ei valmista mua suoranaisesti mihinkään eikä sillä ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla, mutta toisaalta mua mietityttää että haluanko mä edes lähteä taistelemaan työpaikoista, jotka todennäköisesti tekisi jonkun muun paljon mua onnellisemmaksi? En mä kiistä etteikö musta olisi hienointa ikinä lähteä tekemään kenttätyötä etnisten ryhmien parissa tai pitää luentoja joistain mua kiinnostavista ja koskettavista asioista jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta toisaalta mä en usko että mä olisin onneton jos mä kouluje päätyttyä heittäisin jälleen rinkan selkään ja lähtisin tien päälle. Mä voisin perustaa hostellin jonnekin kaukaiseen maailmankolkkaan ja olla vaan ja se olisi ihan yhtä siisti juttu mulle. Ja siksi mua mietityttää mitä varten mä tätä tutkintoa olen hankkimassa. Oppiakseni lisää jostain mua todella paljon kiinnostavasta aiheesta? Kyllä. Luodakseni elinikäisen uran tutkijana tai toimistorottana? En usko. Mahtuuhan maailmaan miljoonia vaihtoehtoja, mutta mä en ole vielä keksinyt mitä mä noilla papereilla tekisin.

Ihmiset sanoo, että kävi tulevaisuudessa mitä tahansa yliopistossa vietetyt vuodet ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyjä. Sä itsenäistyt, kasvat ihmisenä, saat ystäviä ja pidät hauskaa. Mä en kuitenkaan jaksa uskoa, että ne siellä vietetyt vuodet voisi kasvattaa mua samassa mittakaavassa kuin edelliset kaksi enkä mä kovin paljon itsenäisemmäksi tästä voi enää muuttua. Mä oon tavannut sen verran paljon ihmisiä kuluneen kahden vuoden aikana, että mua oikeasti vähän arveluttaa käveleekö vastaan ketään jota mä voisin oikeasti pitää kiinnostavana henkilönä. Kansainvälinenhän Aberdeen toki on, mutta on silti eri asia keskustella maailmaa vuosia kiertäneiden reppureissaajien kuin vasta kotoa muuttaneiden teinien silmien kautta. Ja mitä hauskaan pitämiseen tulee, no, kruisailenko mieluummin moottoripyörän takana Vietnamin highlandeilla vai istun luennolla sateisessa Skotlannissa? Joku yritti helpottaa mun ahdistusta vetoamalla opiskelijaelämään, johon mä puolestani tokaisin että mä en ole lähdössä Skotlantiin bilettämään vaan opiskelemaan miä ehkä kiinteyttää aika hyvin sen miten mä näen seuraavat neljä vuotta verrattuna niihin 17-vuotiaisiin, joille yliopistoon lähteminen merkitsee vapautta bilettää just ja niin paljon kuin huvittaa. Mun mieltä ei varsinaisesti paranna se, että muutan ensimmäiseksi vuodeksi asuntoloihin juuri noiden 17-vuotiaiden kanssa.

Aberdeenissa mua puolestaan kaihertaa sen koko ja sijainti. Mä oon kasvanut kaupungissa jonka väkiluku mitataan kymmenissä tuhansissa ja muuttanut sen jälkeen kymmenien miloonien ihmisten metropoleihin. Mun ei tavitse miettiä sekunnin sadasosaakaan tehdessäni valinnan jälkimmäisen puolesta. Mä janoan ihmisiä, elämää ja mahdollisuuksia. Mä haluan suurten kaupunkien suoman anonyymiteetin sekä mahdollisuuden kävellä pitkin tuntemattomia katuja ja päätyä paikkoihin joiden mä en edes tiennyt olevan olemassa. Mä haluan hypätä metron kyytiin ja astua toisenlaiseen maailmaan kaupungin vastakkaisella laidalla. Mä haluan että jokaisena iltana sulla on lukematon määrä vaihtoehtoja minne mennä ja mitä tehdä. Mä haluan kaikki mahdollisuudet maailmassa yhden kaupungin rajojen sisäpuolella ja mä tiedän etten tule saamaan sitä. Aberdeenissä on 200 000 asukasta mikä on sadasosa Beijingin asukasluvusta. Sen lisäksi se sijaitsee pohjois-Skotlannissa keskellä ei mitään. Luontoa ja maisemia löytyy Aberdeenin nurkilta varmasti, mutta piirit on pienet ja pakoon ei juuri pääse.

Välillä musta tuntuu että mulla on ihan älytön asenneongelma ja mietin ihan vääriä asioita. Suurin osa ihmisistä kiljuu onnesta opiskelupaikan saadessaan. Ne on huolestuneita kavereiden saamisesta ja oikean tutkinnon valitsemisesta, sellaisista normaaleista asioista mistä mä en edes osasi huolestua.

Vertaistukea saa tarjota ja omia kokemuksia jakaa. Ja kertoa jos mä olen oikeasti pelkkä asennevammainen idiootti, jota pitäsi lyödä korville jotta se ymmärtäisi että tää on hieno mahdollisuus ja mun pitäisi olla ennen kaikkea iloinen siitä.