Versailles

Versaillesissa kaikki on tehty kullasta. Niin mulle kerrottiin kun seisoin satoja metriä pitkässä mutkittelevassa jonossa Versaillesin edustalla. Otin kuvia kauniista ikkunoista ja naureskelin. Mulle oli kerrottu kattokruunuista ja peilisaleista, kuvankauniista huoneista jotka täyttivät koko palatsin. Mun olisi pitänyt olla kaikinpuolin valmistautunut siihen mitä tulemaan piti, mutta Ranska tykitti täysillä alusta loppuun. Versailles, ihana Versailles.

Sen rakennukset huoneet hohtivat. Ne oli vuorattu tuhasilla maalauksilla, kuvilla ja pinnoilla, jotka tuntuivat saumattomasti kuuluvan yhteen: Versailles oli kokonaisuuksia. Versailles oli värien ja muotojen leikkejä, voimakkaan värisiä seiniä, katon reunassa hohtavia kultaisia linjoja ja korkealle kohoavien kattojen yksityiskohtaisia maalauksia. Palatsin huoneet oli täytetty marmorista valmistetuilla patsailla ja maalauksilla ja aurinko paistoi sisään seinien korkuisista ikkunoista. Astelin pitkin käytäviä, joilla vuosisatoja sitten kaikuivat Marie Antoinetten, ja muiden yltäkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkuneiden ihmisten askeleet.

Versaillesissa muistin miksen olisi koskaan voinut luoda elämää arkkitehtina. Olisin halunnut rakentaa peilisaleja, marmoriportaikkoja ja maalauttaa seinien kokoisia kuvia. Olisin piirtänyt huoneet niin täyteen yksityiskohtia, ettei kellään olisi koskaan ollut varaa rakentaa niitä toteen. En olisi halunnut tehdä muuta kuin rakentaa linnoja, palatseja tai entisaikojen kirkkoja. Miellän itseni aina ihmiseksi, joka etsii kauneutta luonnosta ja sen loistosta, mutta Versaillesin kaltaiset paikat saa mut muistamaan, että ihminenkin osaa käsillään luoda käsittämättömiä maisemia.

Olin luullut palatsia valtavaksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna palatsin tiluksiin, jotka symmetrisine muotoineen ja tekojärvineen jatkuivat silmänkantamattomiin. Vaikka lehdet olivat pudonneet puista ja ilma oli liian kylmä suurempiin seikkailuihin kapeilla puistikkojen käytävillä, ei se estänyt mua ottamasta muutamaa askelta tyhjillä kujilla nähden sieluni silmin menneisyyden loiston ja kuvitellen itseni entisaikojen kuninkaaksi. Olisipa ollut kesä. Puitosta pois kävellessäni laskeva aurinko pakotti mut siristämään jatkuvasti silmiäni, mutta se värjäsi myös maan kultaiseksi.

Ps. Oli siellä kaiken loiston keskellä myös ihan saakelisti turisteja. Jostain syystä en ollut hoksannut ollenkaan, että mun Pariisin reissu osui yhteen brittikoulujen lomien kanssa. Siellä sitä oltiin hyvin kotoisissa tunnelmissa satojen englantia pölöttävien päiden kanssa!