Muinen hiekkadyynit, kalastajakylä ja harmaa polkupyörä

Hiekkadyyneillä kävely on rankkaa. Mun jalat uppoaa kymmenen sentin syvyyteen joka kerta kun otan askeleen eteenpäin. Dyynien reunamat on pahimpia. Hiekkaa valuu alaspäin huipulta, jalka uppoaa puoleen sääreen ja tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi perillä. Hiekka polttaa, mutta vain sillä puolella dyynejä joille aurinko porottaa. Saavun paikalle kaksi tuntia ennen auringonlaskua, joten vuokraan liukurin. Sillä lasken alas dyynejä. Se on pelottavampaa kuin pulkkamäki, sillä sitä ikäänkuin odottaa uppoavansa seinämän sisälle ja jäävänsä sinne. On tuulinen päivä ja siksi mun jokainen ihosentti on vuorattu punaisella hiekalla. Hiekkaa on silmissä, korvissa, suussa ja pahaenteisen rahisevasti myös mun kameran linssin sisällä. Mutta jälleen, on vaikea stressata kaikesta maallisesta kun katselee auringonlaskua hiekkadyynin huipulla. - 4.2.2015

Päät kääntyvät ja ovensuihin ilmestyvät muutamat kasvot kun mun pyöräni vilahtaa kalastajakylän rantaan. En ole ihan varma mitä odotan sieltä löytyvän. Ehkä pienen pientä satamaa. Ehkä harmaata betonia ja veneitä laiturissa. En löytänyt mitään niiden kaltaistakaan. Löysin kiemuraisia katuja, joiden varsilla nököttävien talojen puutarhoista kasvoi tien ylle kukkien viidakko. Löysin talojen seiniä vasten kasattuja pieniä sinisiä veneitä. Löysin valkoisen hiekkarannan, joka hukkui roskaan, mutta jossa aurinko paistoi niin kirkkaasti etten nähnyt eteeni vaikka kuinka siristin silmiäni. Siellä seisoin muovipullojen, köysien ja meren tuoman roskan keskellä, nostin aurinkolasit silmilleni ja katselin turkoosina hohtavaa merta ja siellä keinuvia värikkäitä veneitä. Rannan toisella laidalla joku heilutti vasaraa veneen runkoa vasten. Meressä kellui verkkoja. Aurinko paahtoi suoraan selkään enkä mä tiennyt oliko se paikka lumoava vai olisiko mun pitänyt vihata sitä roskavuorten takia.

Muinessa hienointa ovat polkupyörät. Ne ovat vanhoja, ruosteisia ja vaihteettomia enkä mä koskaan keksi miten niiden jalan saa ylös tai alas. Seison siis aika montaa kertaa tienposkessa sitä selvittelemässä, mutta muuten liihottelen tukka hulmuten pitkin rantakatua päivästä toiseen! On retkeä rannalle ja retkeä hiekkadyyneille. Välipysähdyksiä kalastajakylissä ja puroilla. Muutaman kerran olen aivan eksyksissä onnistuttuani ajamaan ohi määränpäästäni. Porukka naureskelee mulle mopojen selästä ohi kiihdyttäessään, mutta mä nauran niille takaisin. Kuka olisi uskonut että mä jonain päivänä fiilistelen kipua jaloissa, poltetta selässä ja sitä harmaata ruosteista pyörää, joka kuljettaa mut kaikkialle.

Muinesta muistan pannukakut, hiekkadyynit, punaiseksi joen ja kaatopaikan yhdistelmäksi muotoutuvan Fairy Streamin, merenrantaravintolan ja venäläisen pojan joka väitti että ihmiset menevät naimisiin saadakseen turvaa. Olin ihan eri mieltä enkä mä tiennyt mistä olisin keskustellut ihmisen kanssa, joka oli niin käytännöllinen ja realistinen - mun maailmani koostui pilvilinnoista, unelmista ja kauniista asioista. Silloinkin kun satoi, osasin laskea silmilleni vaalenpunaiset lasit ja romantisoida elämää. Mä osasin löytää kaikesta jotain kaunista. Enkä mä siksi ymmärtänyt yhtään mistä se poika puhui rakentaessaan elämäänsä järjelle. Mun elämä koostui tunteista. Suurista ja pienistä. Jos mun olisi pitänyt olla jollain lailla järkevä, en mä olisi koskaan edes saapunut siihen pisteeseen että olisin ymmärtänyt mitä elämä voi olla.

//I can't really tell which one I liked the most; colorful boats floating in a turquoise sea, the sand dunes that colored all my clothes and skin in red or the sunsets on the coastline. Or maybe it was the small fishing village and my rusty grey bicycle that stole my heart.