Miks Pariisissa on niin kaunista?

Julistin ennen lähtöä Pariisin olevan kliseisintä Eurooppaa, sellaista kaikinpuolin kaunista ja siloiteltua, Eiffel-tornilta ja riemukaarelta näyttävää ja tuoreelta patongilta tuoksuvaa. Ihmiset sanoi että ne ei osaa kuvitella mua Pariisissa. En osannut minäkään. Pariisista tuli mieleen huulipuna ja kauniisti laitetut hiukset. Mulla oli lähtöaamuna päällä sotkunuttura ja kolme paitaa päällekkäin kiskottuna. Näytin ihan samalta Pariisista palatessani, joskin päältä löytyi vielä yksi paita lisää. Silti mä olisin halunnut niin kovasti jäädä. Voi kunpa olisin voinut jäädä!

Pariisissa oli niin monta kaunista ikkunaa ja parveketta että mä meinasin haljeta heti ensimmäisenä aamuna. Siis sen jälkeen kun oltiin saavuttu bussiasemalle ruman Pariisin keskelle ja tallustettu pimeydessä kohti keskustaa. Mä juoksin ympäri katuja kamera ojossa enkä saanut tarpeekseni kiemuraisista parvekkeista ja joen varrella nököttävistä rakennuksista. Tuntui siltä kuin olisin astunut satukirjaan. Multa kysyttiin enkö tiennyt miltä Pariisi näyttää. Vastasin nähneeni Rottatouillen ja sen jakson Sinkkuelämää, missä Carrie muuttaa Pariisiin. En mä ollut ymmärtänyt että siellä oli niin kaunista. Niin kaunista vuodenaikaan, joilloin puista oli pudonneet kaikki lehdet ja säätiedotus oli luvannut sadetta kahdeksi päiväksi. Silti mä vielä neljä päivää Pariisiin saapumisen jälkeen jaksoin ihastua katujen kauneudesta. En enää ihmetellyt miksi jotkut tuntemani ranskalaiset vastasivat kotimaata kysyttäessä Pariisi. Olisin minäkin vastannut, jos eläisin keskellä sitä kaikkea.

Silti Pariisi ei ollut yhtään sellainen kaupunki kuin miksi olin sen kuvitellut. Kiillotetun keskustan jälkeen kadut alkoivat täyttyä graffiteista, repaleisista julisteista ja kadun varsille kerääntyneistä roskista. Puitteet olivat ihan yhtä kauniit ikkunalautoineen ja kukka-asetelmineen, mutta yleisilme muuttui. Kaduilla oli yhtäkkiä särmää. Pariisin puhtaus ja järjestelmällisyys, se alkoi rakoilla ja mä löysin itseni kävelemästä kaduilta, jotka olisivat voineet missä tahansa maailmassa. Niissä katua reunustavissa liikkeissä ei enää myyty kakkupaloja, vaan ikkunalaseja vasten oli koottu röykkiöittäin tavaraa aina vaatteista kodinelektroniikkaan ja ruokaan. Oli liike joka muistutti kiinalaista kenkäkauppaa. Seuraavasta sai turkkilaista ruokaa. Katua väritti halal-lihalle pyhitetyt liikkeet, pienet puhelimenkuoria ja kännykkäliittymiä myyvät puodit sekä teltoissa nukkuvat pakolaiset. Pariisi ei enää ollut mulle vain Ranskaa. Se oli kaupunkikuvaltaan kansainvälisin paikka jossa mä olen ikuisuuksiin, jos koskaan, vieraillut.

Mä rakastin Pariisin tuhnuisuutta. Niitä hetkiä kun olisi voinut olla missä tahansa maailmassa. Lukemattomia seinien kokoisia graffiteja. Mä kuitenkin rakastin myös Pariisin perinteistä kauneutta. En osaa nimetä yhtäkään montaa kaupunkia, jonka arkkitehtuuri olisi niin tasaisen kauniin toistuvaa. En siinä mittakaavassa. Jopa puistot olivat kauniita, vaikka maa oli mudan peitossa. Rakastin kävellä Seinen varrella, vaikka vesi oli tähän vuodenaikaan ruskeaa. Kävelin läpi kaikki kliseisimmät kaupungin nähtävyydet, mutta osasin innostua niistäkin. En vakuuttunut Mona Lisasta enkä suurimmasta osasta Louvren taiteesta, mutta rakennus oli maailman kaunein enkä mä saanut silmiäni irti näyttelyhuoneiden kauniista katoista. Kattoja ja kauniita ikkunoita, niitä mulla on kameran muistikortti pullollaan.

Pariisissa oli niin monta kaunista paikkaa, ettei niitä kaikkia olisi mitenkää voinut merkitä yhteen karttaan. Käveltiin usein Rue de Turbigoa ja Rue de Faubourg du Templea pitkin kotiin. Jokaisella kerralla bongattiin jotain, mitä ei oltu ennen nähty. Jotain äärettömän kaunista, jotain tavattoman arkista tai muuten vaan mieltä nostattavaa. Kuvankauniita kirkkoja ja rakennuksia, pieniä liikkeitä tai ravintola, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta kaiken sen Pariisissa tapahtuvan elämän tienoilta. Silti meidän tarvitsi hypätä vain yksi kadunväli pohjoiseen tai puikkelehtia yhden syrjäisemmän kujan lävitse kun olimme jo kokonaan uudessa maailmassa, jossa myytiin kirjoja kahdella eurolla, istuttiin skotlantilaisessa pubissa ja josta pääsi vanhoille kauppakäytäville. Mä mietin kuinka kauan Pariisissa saisi kulutettua aikaa vain tutkimalla kaikkea mitä sen kapeat kadut tarjosivat ohilkulkijalle ihmeteltäväksi. Mä luulen että elämä ei siihen riittäisi, koska Pariisi tuntui alati muuttuvalta ihmisten ja kulttuurien viidakolta. Jotain oli olemassa tänään, huomenna sitä ei ehkä olisi.

Pariisi oli hassu paikka. Siellä kaikki oli ilmaista jos oli alle 26-vuotias. Kaduilla partioivat aseistetut miehet, jotka loivat mun silmissä lähinnä turvattomuuden tunnetta. Eräälle aukiolle oli koottu satoja kynttilöitä terrori-iskussa kuolleiden muistolle. Sen vieressä nuoret skeittasivat iltaisin ja kodittomat viettivät yönsä. Pariisi oli vastakohtia ja ristiriitoja. Ja mulla on sieltä niin monta valokuvaa etten tiedä yhtään mihin ne tunkisin!

Ps. Mun blogilla oli vähän orpo olo. Kaikilla mun blogeilla on ollut aina selkeä teema oli ne sitten kirja-, japani-ernu- tai au pair-blogeja. Liityinpä siis Rantapallon matkakumppaneihin kun en suurempaa kategoriaa tälle blogille keksinyt! Jee. Oon mä ehkä vähän ernu tuolla muiden blogien joukossa, mutta ehkä tää tästä! Meno jatkuu täällä samanlaisena kuin aina ennenkin.

// Paris was absolutely stunning. I mean absolutely gorgeous. Never have I ever seen so much beauty in a city. My memory card is full of pictures of pretty windows and ceilings but I just couldn't get enough of them. The best part about the city? It was nothing I ever expected it to be. Outside the polished central bits it was dodgy, edgy, dirty and full of street art and I absolutely loved it.