Terveisiä markkinoilta

Kokeillaan viikonloppuna jotain vähän hilpeämpää ja tekstintäytteisempää.

Shanghain valot

Olen matkustanut kotiin yötaksilla tietämättä osoitettani ja osaamatta kertoa sanallakaan mihin olen matkalla. Olen syönyt kananjalkoja luineen ja rustoineen, koska kukaan ei muistanut kertoa että ne kuuluu sylkäistä pois. Olen juossut pitkin öisiä Shanghain katuja ja nukkunut aamukuuden metrossa matkalla kotiin. Olen matkustanut lautalla Huangpi-joen yli ja maksanut siitä kolmekymmentä senttiä.

Olen elänyt täysillä. Hetkessä. Viime viikko oli kiistatta yksi elämäni parhaista. Olen tehnyt ja kokenut asioita, jotka tulen muistamaan vielä vuosikymmenten kuluttua. Asioita, joita kertaan mielessäni vielä kuolinvuoteellani. Suurinta osaa en pysty vielä kertomaan, en ilman kuvia, mutta jostain voi aina aloittaa.

Koin yhden elämäni vaikuttavimmista hetkistä kun astuin reilu viikko sitten metrotunnelista ja kohtasin People's Squaren valot ensimmäistä kertaa. Breathtaking. Ei maailmassa ole sanoja, joilla sitä voisi paremmin kuvailla. Kävelin ympäriinsä suu auki ja katse taivaissa, täysin haltioituneena maailmasta jota en koskaan uskonut kokevani omakseni. Se oli niin epätodellisen todellista, että kävin viime viikolla katsomassa valoja neljästi. Nyt ne kuuluvat sinne, nyt tiedän mitä osata odottaa. Silti ne ovat aina yhtä uskomattoman upeat.

Anteeksi etten osaa ikuistaa valoja kameralla niin, että tekin näkisitte niiden loiston.

Onneksi on olemassa Nanjing Lu. Sitä katua pitkin olen juossut koko loppuelämäni edestä. Siellä edes minä en voi epäonnistua valojen ikuistamisessa.

Hutongit

Kiinalaiset asuinkorttelit. Vierailin niissä ensi kerran reilu viikko sitten, kun käytiin katsomassa Yu Gardenia. Siellä sadan metrin päässä turistimassoista, kerrostalojen ja vanhan kaupungin välissä pilkotti jotain mikä ei näyttänyt kuuluvan sinne lainkaan, mutta kuitenkin kuului sinne enemmän kuin mikään muu. Kun käveltiin halki sen harmauden, jossa lapset juoksivat ilman kenkiä ja naiset pesivät ruokaansa kadulla peltivadeissa tunsin ensi kertaa olevani Kiinassa. Siinä Kiinassa joka veti mua niin kovasti puoleensa

Viikkoa myöhemmin iskin sormeni kartalle ja päätin että tuonne mennään. Kilometrien kävelymatkan jälkeen samanlainen harmaa maisema pilkotti vasemmalla. Vastasin sen kutsuun.

Jostain syystä jaksan aina olla yhtä vaikuttunut elämästä täällä.

Ruokakulttuurista vol 1: Syötäiskö tänään riisiä kulta?

Kiinalainen ruoka. Legenda. Mutta mitä se oikeasti on? Maistuuko se samalta kuin länsimaissa? Ootko sä syönyt kissaa? Entä merihevosta tai aivoja? Onko totta että torilta saa tuoretta koiraa? En tä se kuuluisa katuruoka, miltä se maistuu? Toivon että osaisin vastata edes yhteen kysymykseen, mutta karu totuus on, etten halua tietää vastausta suurimpaan osaan niistä. Syön kyselemättä kaiken, mitä mulle tarjotaan ja tähän mennessä suurin osa on maistunut joko hyvältä tai loistavalta. Suurin takaisku on tähän mennessä ollut fiini ravintola illallinen, jossa jokainen pöydän viidestätoista antimesta maistui paskalta. Mutta siitäkin selvittiin elossa!

Kiinalaiset rakastavat ruokaa ja jo pelkästään siitä, mitä minä olen nähnyt, voisi kirjoittaa kirjan. Tai äärettömän monta blogipostausta. Minä taidan tyytyä jälkimmäiseen ja ruotia seuraavat pari kuukautta ruoasta aina silloin tällöin! Kotiruoka on termeistä tutuin ei lähdetään liikkeelle siitä! Ja tietysti ruokailun kulusta yleensä. Jos tiesit kaiken entuudestaan nostan sateenvarjoa; minä olin pihalla kuin heinäsirkka kun ensimmäisen kerran alettiin syödä!

Boring facts: Kiina jakautuu makujen ja raaka-aineiden mukaan erilaisiin ruoka-alueisiin, joita on Wikipedian mukaan karkeasti arvioituna neljä. Shanghai kuuluu alueellisesti itäkiinalaiseen keittiöön, joka on maultaan muita makeampi. Kaupungit erikoisuuksia ovat merenelävät, joiden sesonkiaika alkaa syksyllä, sekä haiseva tofu, jota en toivottavasti koskaan päädy maistamaan.

Tekijän huomio: Kaikki kokemukseni kiinalaisesta kotiruoasta perustuu yhden ruokakunnan tapoihin. Naapurissa tai viimeistään parinsadan metrin päässä on todennäköisesti aivan omanlaisensa tavat - eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä puhumattakaan. Pahoittelen myös kuvien puutetta.


Kiinalainen kotiruoka

Lähdetään liikkeelle siitä tärkeimmästä: Maistuuko kiinalainen samalta Kiinassa kuin länsimaissa? Karua sanoa, mutta ei. Mun kokemuksiin perustuen kiinalaisella ja länsimaiden kiinalaisella ei ole mitään tekemistä keskenään. Voi olla että se johtuu siitä, että länsimaiden kiinalainen noudattelee pohjoisen ruokaperinteitä, mutta ainakin täällä Shanghaissa poissa ovat makeanimelässä kastikkeessa lilluvat nuudelikasvissekoitukset ja mustekalarenkaat. Kertaakaan en ole törmännyt kevätrulliin tai uppopaistettuun ruokaan. Sen sijaan tilalla ovat yksinkertaiset kasvis- ja kasvislihayhdistelmät, joista useimmat on maustettu hyvin miedosti. Kastikepohjaiset ruoat ovat harvemmassa ja ovat yleensä mausteisempia. 90% kastikepohjaisista ruoista koostuu kuitenkin vain yhdestä raaka-aineesta, joka on useinmiten lihaa tai kalaa. Viimeksi mainittu tarjoillaan kokonaisena.

Riisi on jokaisen ruokailun lähtökohta ja ateriat rakennetaan aina sen ympärille. Pöydällä tai kädessäsi nököttävä riisikuppi on samalla pöydän ainoa annin, joka kuuluu yksinomaan sinulle: kaikki lisukkeet on koottu keskelle pöytää ja jokainen on vapaa kokoamaan tarjolla olevista vaihtoehdoista oman annoksensa - sekä tietysti santsaamaan ensimmäisen kierroksen jälkeen. Neljä on meidän taloudessa suhteellisen standardi määrä lisukkeille, mutta ns. tärkeämmissä ruokailuissa olen nähnyt tuplasti enemmän ruokaa. Mutta mitä ne lisukkeet siis ovat? Kaikkea maan ja taivaan välillä! Löytyy pinaattimunakasta, kukkakaali-liha -sekoitusta, possua, ankkaa, kalaa, tofua, höyrystettyä parsaa ja porkkanaa, lämpimiä salaatteja ja jotain mikä muistuttaa epäilyttävästi makkaraa. Ihan näin esimerkkinä. Niitä sitten noukitaan ruokailun kuluessa omalle lautaselle samoilla puikoilla, joilla ruoka mätetään suuhun. Kuola kiertoon!

Ruoan yhteydessä ei juoda mitään. Sen sijaan ruoan jälkeen nautitaan keitto, joka voi yllättäen sisältää mitä tahansa maasta taivaaseen. Neste on kuitenki aina kirkasta ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä keiton sisältö koostuu pelkistä kasviksista. Sienet ja vihannekset ovat melko suosittuja ja mun henkilökohtainen suosikki on kiinalainen tomaattikeitto. Mutta miten se keitto nautitaan? Sattumat noukitaan puikoilla ja neste juodaan kupin reunasta - tai syödään lusikalla mikä on ilmeisesti sivistyneempi tapa.

Sivistyksestä puheenollen! Jos olette kuulleet kiinalaisista pöytätavoista niin totta joka (tai ainakin jokatoinen) sana. Koskaan en ole kuullut ketään toruttavan röyhtäilemisestä tai ääneen syömisestä. Puikkojen päässä tärisevää (mun splesiaalitaito on sheikkaavat syömäpuikot) lihanokaretta voi kiskoa kuinka eläimellisesti tahansa ja katkarapujen syöntitaktiikka on niin käytännöllinen oksettava etten olisi koskaan tullut itse keksineeksi: purraan pää poikki, sylkäistään se lautaselle ja voila: katkis on valmis nautittavaksi!

Miltä se ruoka maistuu? Ihan helvetin hyvältä näin suoraan sanottuna. Ei välttämättä pahemmalta kuin länsimainen kiinalainen, mutta hyvin erilaiselta. Mitä pahemmalta näyttää, sen paremmalta se maistuu on aika hyvä sääntö. Olen myös positiivisesti yllättynyt siitä miten hyvältä pahanhajuinen ruoka voi maistua. Viimeksi eilen pistelin poskeeni keittoa, joka tuoksahti aivan liikaa suun kautta erittyneiltä mahanesteiltä. Hyvältä kuitenkin maistui! Vastaavasti jotkut todella hyvältä näyttäneet ruoat ovat olleet todellisia pettymyksiä ja niitä on saanut niellä kynsin ja hampain. En tiedä kuinka epäkohteliasta on jättää syömättä, mutta en aio kokeilla.

Ainiin, tärkein meinasi unohtua! Kiinassa kukaan ei koskaan ikinä missään tilanteessa ole täynnä. Sä pystyt syömään niin megalomaanisen paljon kuin haluat - tai siis niin paljon kuin muut haluavat sun syövän! Jos sinä et mätä ruokaa lautasellesi voit olla vuoren varma, että joku muu mättää. Ja siinä sitä sitten syödään. Ja syödään. Ja syödään. Koska ethän sä nyt vielä voi olla täynnä! Ota tätä ja tota ja vielä vähän tuota! Ai sä söit nekin? No sullahan on sitten vielä nälkä, otapas tästä!

Turistipäivä

Musta tuntuu että mun kiinanopettajan tavoitteena on käydä poliittisia keskusteluja ennen vuoden vaihdetta. Sillä on nimittäin niin kova tahti päällä ettei tosikaan. Joko puhun loistavaa mandariinia maasta poistuessani tai sitten putoan kärryiltä heti huomenna. Mutta muuten kyseessä on maailman ihanin nainen! Eilen se selitti hymy korvissa ystävänpäivästä, jota satuttiin viettämään tällä viikolla. Arvatkaa kellä oli treffit? No ei kyllä mulla ainakaan, mutta sen verran ruusuista oli opettajani puhe, että sillä taisi käydä parempi tuuri!

Seikkailin eräänä liian kuumana päivänä People's Squarelle. Se ei näyttänyt yhtään siltä millaiseksi olin sen kuvitellut. Löysin itseni myös Nanjing Roadilta, Shanghain suurimmalta shoppailukadulta, ja palasin kotiin tyhjin käsin. Kiina on kallis niille, jotka eivät osaa etsiä. Mulla on markkinoiden metsästys vielä vähän kesken.

Turistipäiväni huipentui Bundiin näkymiin. Vesi on täällä tosiaan vihreää. Ja likaista, minkä ansiosta onnistuin kuin ihmeen kaupalla välttämään houkutuksen hypätä sillalta. Vaikka lämpötila onkin tällä viikolla jo reilusti alle neljänkymmenen, ei se siitä yhtään inhimillisempää tee. Sinä, joka kehitit Siperiaakin viileämmän ilmastoinnin Shanghain julkiseen liikenteeseen: KIITOS.

Välitilassa

Oon viettänyt Kiinassa nyt reilun viikon. Suomi tuntuu pelkältä unelta, joltain mikä tapahtui jossain kaukana kauan sitten. Jotain mihin ei osaisi enää palata. Musta ei kuitenkaan tunnu myöskään siltä, että olisin saavuttanut Kiinan. Syön riisiä kahdesti päivässä, hengitän suurkaupungin saasteita ja kävelen samoilla kaduilla tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kanssa. Oon lakannut miettimästä ja kiinnittämästä huomiota niihin pienimpiin erikoisuuksiin, alkanut nähdä kokonaisuuksia. Alkanut ymmärtää miten maailma täällä toimii - tai ainakin tietämään, sillä ymmärrykseen on matka vielä pitkä. Silti en vaan tavallaan sisäistä mun olemassaoloa. Ihan kuin leijuisin korkeksissa ja katselisin elämääni toisen silmin.

Shanghai tuntuu luonnolliselta. Sellaiselta paikalta jossa mun kuuluu nyt olla. Tuntuu niin vapauttaalta että se Suomessa vuosikausia vaivannut polte on nyt siirtynyt taka-alalle. Ettei enää tarvitse päästä pois. Että on hyvä olla juuri tässä ja nyt.

Kuvat on otettu matkalla metrolta kotiin.

Xujiahui

Xujiahuin metroasemalla on kahdeksantoista uloskäyntiä. Koska kaikki maanalaiset tilat ovat ilmastoituja, kulkevat ihmiset katujen sijaan maan alla. Parikymmentä uloskäyntiä voi kuulostaa paljolta, mutta uskokaa huviksenne ettei se ole sitä. Määrästään huolimatta uloskäynnit kattavat kärpäsenkokoisen lähtin Xujiahuista, joka puolestaan on vain yksi pienen pieni metropysäkki Shanghaissa. Täällä tuntee olonsa pieneksi.

Eilen kävi vielä alkuviikkoistakin nolommin. Selvisin vaikeuksitta metrolle, sieltä ulos ja aina oikean rakennuksen aulaan. Harmi vaan etten muistanut missä kerroksessa agencyni sijaitsee. Puhelimeen ei vastata eikä ovimies puhu englantia. Mitä tekee suomalainen? No lähtee tietysti sahaamaan kerroksia sattumanvaraisesti! Se saattoi olla kahdeksan, vai olikohan kaksitoista sittenkin? Eikun nyt tiedän: 24! No ei sitten... Ravasin summanmutikassa noin kymmenessä kerroksessa ennen kuin pystyin myöntämään tappioni. Neljäkymmentä kerrosta on vain yksinkertaisesti liikaa. Pilvenpiirtäjä vs blondi 1-0. 

40 minuuttia saapumiseni jälkeen olin edelleen avuttomassa tilassa. Päätin lähteä kotiin. Kaksi minuuttia myöhemmin metroasemalla sain informaationtäytteisen puhelun ja seuraavat kaksi myöhemmin seisoin taas siellä pirun hississä. Onko mun pakko olla näin tyhmä? Miksi sen täytyy aina olla minä joka on kujalla? Hengissä kuitenkin selvittiin, Shanghain muut aupparit tavattiin ja perjantai-aamuna starttaavat kiinantunnit. Wo xihuan Zhongguo! 

Oguri Shun

Julkinen ehdotus kiinan hallitukselle: Englanninkieliset opasteet.

Suunnitelmiin tuli muutos ja poistuin jo tänään ensi kertaa kotoa. Joojoo siis tää on ihan helppo reitti kävelet vaa tonne ja sit käännyt oikeelle ja siel on bussipysäkki ja sit ajat sillä metroasemalle. Arvatkaa löysinkö edes "tonne"? Siis ihan oikeasti kuinka sotkuinen voi yksi naapurusto olla? Mulla on hyvä suuntavaisto, mutta kun samanlaisia katuja samanlaisine taloineen jatkuu joka suuntaan on vähemmästäkin hukassa. Ehkä-tonne suunnistukseni tuotti kuitenkin tulosta ja vaivaiset puoli tuntia myöhemmin löysin itseni päätieltä! Aivoissani naksahti taas kerran jotain kriittisellä hetkellä ja päätin että hei, ei sinne metroasemalle varmaan niin pitkä matka ole! Kyllä sinne jaloinkin varmaan helposti pääsee! Joo niin varmaan. Löysin itseni metroasemalta vajaat kolme kilometriä myöhemmin kun olin ensin pyörinyt ees taas ympäri aluetta ja kävellyt kaiken kukkuraksi asemasta ohi. Miksei täällä ihan aikuisten oikeasti ole mitään opasteita? Kaikki mahdolliset turhuudet on kyllä kirjoitettu englanniksi (joku chemical factory mm. tuhannesti), mutta luonnollisesti metroasemalle ei ole minkäänlaisia opasteita. Eikä edes siihen pirun asemaan ole voitu kirjoittaa että metro! Onneksi multa luonnistuu olemattoman kiinan lisäksi verbaalinen viestintä. Siinä mä metrokarttaa heiluttelin ja selitin että qu (megalomaaninen kartan ravistus ja sormella suhaaminen) shenme zou. Ja perille löysin vaikkakin kuolemaa tehden. Hah!

Kävin siis tänään agencylla orientaatiossa. Kyseinen mesta sijaitsee näin sivumennen sanottuna pilvenpiirtäjässä maailman cooleimmassa kaupunginosassa. Voi tsiisus niitä näkymiä. Mun kiinan tunnit pidetään siis tuolla! Näyttää myös siltä että taidan saada yksityisopetusta kys. kielessä, koska oon niin surkea siinä kaikkiin muihin auppareihin verrattuna. Jaa ihaks tosi? No, en valita. Toivottavasti se opettaja on joku supervaativa ilkimys niin munkin kielitaito voisi lähteä noususuhdanteeseen. Tai olkoot kuka hyvänsä kunhan ei ainakaan Oguri Shun...

...mistä pääsemmekin sulavasti liukumaa postauksen tärkeimpään asiaan. Meillä on agencylla Oguri Shunin kiinalaisversio! Huutomerkkejä tähän nyt! Siis ihan ilmetty kopio! Jos ette viettäneet nuoruuttanne katsellen japanilaista draamaa niin kyseessä on siis japanilainen näyttelijä. Mies ei ehkä (perusihmistä) hurmaa ulkonäöllään, mutta on näytellyt sitäkin coolimpia (romanttisia) rooleja. Mulla oli toimistolla niin hauskaa ettei tosikaan. Yritin vaan pidätellä hymyä ja naurua. Ja siitähän se riemu repesi kun tää jätkä lähetettiin mun kanssa ostamaan puhelinkorttia. Ei ollu oikeasti todellista miten hihittelin vaan itsekseni koko matkan! SIIS OIKEASTI. En tiedä johtuuko tää saasteista vai kuumuudesta vai Kiinasta yleensä mutta oon nykyään ihan hysteerinen kaiken päänsisäisen toimintani kanssa! Siis en voinu kattoa tätä tyyppiä tyyliin silmiin! Olisin muuten vajonnut lattialle ja kuollut nauruun siihen paikkaan. Että halvat ne on munkin huvit! En tiedä miten selviän elossa keskiviikosta kun lähden uudestaan agencylle... :D Hymiö koska nauran ääneen tätä juttua kirjoittaessni. Siis oonko oikeasti näin kauhea?

Ps. Huomaatteko kuinka laadukkaaksi mun tekstit ja suomenkieli on muuttunut. Kyllä huomaa että pää on vähän pyörällä. Mun lempisanat on tästä päivästä lähtien sitten virallisesti myös ja oikeasti. 

Pps. ENSI KERRALLA KUVIA MÄ LUPAAN.

edit// Paras jäi kertomatta. Arvatkaa kuka ei löytänyt tietää kotiin? Osotteet lojuu sängyllä ja minä pyörin ympäriinsä miettien että mikähän se näistä satojen samannäköisten (siis oikeasti samannäköisten) talojen joukossa oikein on. Vaadittiin aika monta värää tietä ja käännöstä ennen kuin löysin perille tunnistettuani kuistilla olevan sateenvarjon. Wuhuu!

I love my life

Otsikosta voitte varmaan päätellä että hyvin menee. Tai no, hyväkin tuntuu aika lievältä ilmaisulta verraten siihen miten mahtavaa täällä on! Saavuin Pudongin kentälle eilisaamuna ja siitä lähtien on ollut ihan tajuton meno päällä. Shanghaita oon nähnyt tasan puolentoista tunnin metromatkan, pikaisen ostoskeskusharhailun (lue: vierailin kerroksessa joka oli pyhitetty pelkästään ruoalle ja herkuille) ja kotimatkan verran, mutta voin vakuuttaa että maailmassa ei voi olla kovin montaa paikkaa jotka olis enemmän luotuja mulle!

Lentojen kanssa oli ihan tajutonta sähläystä. Lontoossa ei päästy laskeutumaan ukkosmyrskyn takia vaan kierreltiin ilmassa joku puoli tuntia yliaikaa. Heathrowlla neljän tunnin odottelun jälkeen sitten selvisi, että mun lentoa on siirretty puolellatoista tunnilla. Awesomeness. Kun pääsin koneeseen en sit tietenkään osannut nukkua ja perillä päästessä oli sit tosi kiva alottaa tutustmisrumba kun on ollut vuorokauden nukkumatta. Onneks tää mun local coordinator on maailman ihanin! Siis ihan oikeesti maailman sympaattisin tyyppi! Puhuttiin kaikkea maasta taivaisiin ja tää oli ihan suprised että suomalaiset ei ookkaan katolisia ja että minä oon uinut meressä.

Ulkona on +40 astetta lämmintä ja kuulema kuumin kesä vuosiin. Mulla ei oo ikinä ollut niin kuuma kun seistessäni täällä liikennevaloissa! Siis ihan oikeasti! Taivas on harmaa, mutta se ilma on vain niin sakeana kuumuudesta. Jos tuulee, se tuulikin on kuumaa ja kosteaa! Nää ei käy ulkona kävellen ollenkaan ja ymmärrän kyllä täysin miksi. Siis ihan tajutonta! Päätin eilen fiksuna tyttönä sammuttaa ilmastoinnin päikkäreiden ajaksi ettei vaan tule kylmä. SERIOUSLY mitä oikeen ajattelin? Herätessäni olin yksi märkä läntti ja puuteria sai sutia taas koko rahan edestä. Tänään en jaksanut vetää edes pohjameikkiä naamaan. Se olisi löytynyt poskilta ennen aamiaista.

Ja ruoasta puheenollen! Ruoka on parasta mitä oon eläessäni syönyt! En tiedä johtuuko tää mun yleisestä mielentilasta, mutta pelkkä riisi ja vesi - KYLLÄ MINÄ JUON VETTÄ - maistuu ihan taivaalliselta. Että voitte sitten vaan kuvitella kaikki nää lihapadat joiden äärellä keikun. Tänään söin illallisella mm. ankkaa ja viittä muuta "riisin lisuketta". Oon ihan taivaassa vaikken osaakaan käyttää puikkoja. Tai osaan, mutten pidä niitä oikein! Mutta minkäs mä sille mahdan ettei mun suuhun päädy yksikään riisinjyvä jos pidän niitä tikkuja oikeassa asennossa...

Perhe on ihan superihana! Oon niin rakastunut näihin tyttöihin! Mulla on myös pieni lahjojen ja piirroskuvien määrään perustava olettamus ettei nekään inhoa mua. Huomaa kyllä että on leikitty kun on kädet ja jalat ihan mustelmilla. Huomasin valitettavan aikuisia piirteitä itsessäni kun en heti tajunnut kaikkia leikkejä vaan mulle piti selittää mitä tapahtuu. Toivon että taannun pian takaisin lapsen tasolle! Ja mitä tähän pelättyyn englantiin tulee niin todellakin no worries. Lapset puhuu tosi hyvää ja selkeää englantia enkä oo vielä kertaakaan törmänny tilanteeseen missä en olis tullut ymmärretyksi. Mä puhun toisinaan liian hankalaa kieltä ja joudun vähän viittomaan, mutta enpä oo koskaan tavannut yhtä nuoria nuoria tyttöjä jotka puhuu ei-natiivina tällaista kieltä! Mun suomikin sujuu kohtuullisen hyvin. Vastaan nimittäin aina oveen koputtaessa sisään ja yes muuttuu vähän turhan helposti jooksi tai niiksi. Kiinan suhteen mulla on kuitenkin selkeät ja epäinhimilliset tavoitteet. Päätin nimittäin että kuukauden päästä ymmärrän mitä ruokapöydässä puhutaan! Siihen on hyvä pyrkiä kun suurin kielikukkaseni on bie qi wo elikkäs don't piss me off. Ja loput onkin sitä "koira on väsynyt" -luokkaa. Mutta tavoitteita pitää olla!

Eipä tässä kai muuta! Huomenna vielä lepäilen univelkojani pois, mutta tiistaina kuumottelisi kovasti seikkailemaan. Mistä vetoa etten löydä edes omasta naapurustostani pois?

Ps. Nää metrokortit on ihan helvetistä. Nää ei päästä äännähdystäkään tai näytä mitään merkkiä siitä että kortti on luettu! Tulos on että a) rynnin päin kiinni olevaa porttia b) kulutan about viisi matkaa kortistani yhteen porttiin. Yhyy.

Pps. Meri on täällä kuulema VIHREÄ. SIIS VIHREÄ.

HEIPPA SUOMI!

Heippa Suomi. Heippa Kotka. Heippa meri ja sininen taivas. Heippa tyhjät kadut, hiljaisuus, pakkanen ja lumi. Heippa metsät, havupuut ja äärettömän vihreä maailma. Heippa oma huone ja Harry Potter -boordit.

Tervetuloa maailma.

Matka alkaa nyt ja mun elämä painaa nyt virallisesti 20 kiloa.