Kesä Väli-Amerikassa alkaa nyt!

Tai tottapuhuen tänä yönä, mutta lähellä ollaan! Parin tunnin päästä pitäisi lastata auto ja käydä noukkimassa mun matkaseura lentokentältä. Päivä Helsingissä, yö lentokentällä ja se ois menoa sit! Ihan hullua. Normaalisti lasken päiviä reissun alkuun, mutta tää tuli jotenkin ihan yhtäkkiä. Siis vietänkö mä oikeasti ensi viikonlopun Costa Ricassa? Toisaalta siitä on melkein kymmenen kuukautta kun palasin edelliseltä reppureissulta mikä tekee kuluneesta vuodesta heittämällä pisimmän ajanjakson jolloin en ole reppu selässä maailmalla kuljeksinut sen jälkeen kun ekaa kertaa lähdin reissuun. Ehkä on jo aikakin mennä.

Rinkka makoilee eteisen lattilla valmiina lähtöön, joskin sisältö lojuu yhä vieressä lattialle levitettynä. En osannut taaskaan päättää onko kamalampaa kantaa rinkassa muutamaa ylimääräistä vaatekertaa vai pyykätä jatkuvasti, molempia kun satun kovasti inhoamaan. Onneksi näyttää siltä etten omista kuin kolme t-paitaa, eli ongelma taitaa ratketa itsestään. Sen verran oon tsempannut että aurinkorasvat on kerrankin ostettu ennen reissuun lähtöä ja tällä kertaa mukaan lähti jopa bikinit siinä missä Kaakkois-Aasiassa mentiin ilman niitä kuukauden päivät. Hups. Matkavakuutuksen hankkiminen oli aika kovan duunin takana kun en Suomessa vakituisesti asu, mutta kaikki paperihommat pitäisi vihdoin olla kunnossa. Toinen pankkikortti ei puolestaan ehtinyt perille eli sormet ristiin että kortti ei häviä taivaan tuuliin niinkuin viime kesänä Euroopassa.

Suunnitelmat on yhä suhteellisen auki, mutta näin alustavasti suunnitelmissa on pyörähdellä pääasiassa Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Guatemalassa. Ajatuksena olisi viettää kuukausi jokaisessa maassa, mutta todennäköisesti leikataan Costa Ricasta viikko tai pari pois hintatason takia ja kolutaan sen sijaan Hondurasta jos jengisodat ei nykyhetkestä pahene! Piirtelin kartalle suurpiirteiset suunnitelmat, mutta saa nähdä miten hyvin ne käy toteen. Tapana nimittäin tuppaa olemaan, että mä heitän suunnitelmat viikon tai viimeistään kahden kuluttua kankkulan kaivoon ja päädyn tekemään ihan jotain muuta kuin piti.

Jännittää. Mä en oo koskaan lähtenyt reissaamaan paluulippu taskussa, saati sitten kenenkään kanssa. Molemmat hirvittää enemmän kuin ajatus siitä, että mun espanjantaidot on luokkaa "missä on vessa" ja lattareissa - tai amerikkojen mantereella ylipäätään - ei ole koskaan tullut käytyä! Saa nähdä miten käy. Onneksi uudet jutut tarkoittaa käytännössä vain uudenlaisia seikkailuja. Niitä on ollut kuluneen vuoden aikana ikävä!

Uusille lukijoille tiedoksi, että mä en kanna tietokonetta mukaan reissuille. Maailmalla on paljon parempaakin tekemistä kun tuijotella koneen näyttöä ja muokata kuvia eli seuraavien kuukausien postaustahti on mitä on. Voi olla että sadepäivinä päädyn päivittelemään kaverin tabletin ja gopron voimin, mutta mitään en lupaa. On hyvin mahdollista että surffaan, snorklaan ja kiipeilen mieluummin kun bloggaan. Hitsit että oon innoissani!

Instagram päivittyy reissussa 100% varmuudella blogia tiuhemmin. Siitä puheenollen, oon tainnut unohtaa blogin puolella mainita, että päädyin keväällä luomaan kokonaan uuden instagram accountin. Puhtaasti reissupitoinen (ja blogin kanssa joskus tulevaisuudessa yhteisessä ajassa elävä) käyttis löytyy nimellä jasminsadventures! Sieltä mä löydyn kesällä jos blogi kokee totaallisen kuoleman.

Vuoden parhaat kolme kuukautta starttaa än yy tee nyt! Tai viimeistään siinä vaiheessa kun rinkka on pakattu.

Ps. Muistin just lentolippuja katsellessa että pysähdytään Los Angelesissa pari päivää menomatkalla. Oho. Mitähän siellä voi tehdä jos ei ole autoa käytössä eikä nää perus Hollywood-meiningit kiinnosta?

Pps. Muistin just samaisia lentolippuja katsellessa että saavutaan Costa Ricaan keskiyöllä eikä meillä oo edes hostellia buukattuna. Voisinko mä joskus tehdä nää hommat ajallaan?

Ppps. Mitähän Helsingissä kannattais näyttää tyypille joka ei ole koskaan Suomessa käynyt? Mä en onnistunut tähän hätään keksimään muita nähtävyyksiä kuin Tuomiokirkon (ja Suomenlinnan minne ei keritä), mutta on siellä varmaan muutakin? Vai?

Asuntolaelämää Skotlannissa

Teinit bilettää päivästä toiseen ja palovaroittimet huutaa joka yö. Kämppikset on 17-vuotiaita ensimmäistä kertaa kotoa pois muuttaneita sekopäitä, joiden on pakko rikkoa jokaista vastaan tulevaa rajaa. Käytävältä kuului niin kova mekkala etten nukkunut koko vuoteen. Näitä tarinoita Brittien opiskelija-asuntoloista kuuntelin päivästä toiseen sen jälkeen kun olin buukannut itselleni huoneen yliopiston asuntoloista. Positiiviset kommentit oli aika harvassa ja moni tuntui pitävän asuntolavuotta lähinnä pakkopullana. En tiedä mistä ne puhui tai millaisia hirviöitä niillä asui naapurissa. Mä nimittäin rakastin asuntolaelämää.

Olin vähintään skeptinen muuttaessani asuntoloihin. En halunnut solukämppää koska en halunnut ottaa riskiä, että joutuisin jakamaan asunnon sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa en tule toimeen. Buukkasin siis huoneen käytävältä. Jaetut keittiöt ja kylppärit ja neljäkymmentä ovea per kerros. 420£ kuukaudessa olisi saanut monesta Euroopan maasta helposti yksiön, mutta Aberdeenissa se oli halvin opiskelija-asunto. Enkä mä olisi yksin halunnut asuakaan. Samassa talossamun kanssa asui lopulta 160 opiskelijaa ja muutaman sadan metrin säteellä päästä kotiovelta parituhatta muuta. Sain parhaan mahdollisen diilin: seuran saattoi valita itse ja valinnanvaraa löytyi, mutta myös yksin pystyi olla kun siltä tuntui.

Mä rakastin mun käytävänpätkää. Ikäjakauma mun käytävänpätkällä oli parinkympin paikkeilla ja meno oli niin kansainvälistä etten ollut moisesta osannut edes haaveilla. Mun kanssa samalta käytävänpätkältä löytyi edustettuna ainakin Saksa, Espanja, Skotlanti, Puola, Turkki, Jenkit ja Tsekki. Mun kanssa keittiön jakaneet tytöt oli ihan huipputyyppejä. Kukaan ei muistanut kelle mikäkin kuppi keittiössä kuului enää muutaman viikon jälkeen ja pari kuukautta myöhemmin oltiin siinä pisteessä että jos ruoka oli loppu sitä saattoi suosiolla napata jonkun muun hyllyltä. Tottapuhuen oli kyse hiustenkuivaajasta, pullonavaajasta tai tamppooneista niitä löytyi aina ovia koputtelemalla. En edes epäile etteikö mulla tulisi ikävä keittiössä juoruamista - siellä nimittäin kului aikaa uunin naksahdellessa automaattisesti pois päältä aina puolen tunnin välein ja kivikautisen uunin vaatiessa kahden tunnin paistoajan käytännössä kaikelle - tai käytävällä tuttuihin törmäilemistä ja small talkia lukemattomia kertoja päivässä.

Tuntui siltä kuin olisin elänyt hostellissa jossa ihmiset eivät koskaan vaihdu. Mun käytävällä oli super rento meininki ja parin ensimmäisen viikon jälkeen porukka tallasi jo yöpaita päällä kaikkialle. Yhteisiä tiloja ei keittiöitä lukuunottamatta ollut ja porukka kasaantui aina käytävän lattialle juttelemaan. Seinien läpi kantautuvasta melusta tiesi aina että jotain oli meneillään ja kun opiskelu ei kiinnostanut saattoi parin metrin päästä löytää juttuseuraa. Meidän käytävänpätkä oli myös maailman tsemppaavin yhteisö. Joulukuussa käytävä täyttyi Ryan Goslingin kuvilla varustetuista meemeistä, jotka tsemppasivat kokeisiin. Jos koepäivänä joku ei ollut toivottamassa onnea oli huoneen oven ulkopuolelle todennäköisesti teipattu tarralappu, jossa muistutettiin miten mahtava tyyppi sä olit. Joku oli aina toivottamassa kivaa päivää tai hyvää yötä ja toisten menoista tiedettiin kaikki. Oli vaikea tuntea olonsa yksinäiseksi.

Palovaroitin hälytti lopulta vuoden aikana kolmesti. Kaksi kertaa freshers weekillä ja kerran keväällä sellaiseen kellonaikaan, että suurimman osan porukasta ei olisi pitänyt olla pyjamat päällä. Oltiin kaikki. Bileitä löytyi rutkasti niille jotka ryyppäämisestä olivat kiinnostuneet, mutta mun talossa bileet järjestettiin aina pohjakerroksessa eikä melu kantautunut ylempiin kerroksiin. Kävin kerran ärähtämässä yöllä käytävällä kun porukka linnoittautui juoruamaan mun oveni eteen ja vuoden häiritsevimmät mun käytävänpätkällä pidetyt huonepartyt päättyivät ennen puoltayötä. Mutta siihen jäivät huonot kokemukset. Olihan ne asuntolat keskellä ei-mitään, seinät oli tehty paperista, keittöt pieniä, kodinkoneet sata vuotta vanhoja ja vuokrataso ihan käsittämätön. Kaikista eniten vihasin suihkuja, jotka toimi kerrallaan minuutin nappia painamalla, mutta en mä olisi silti halunnut asua ekaa yliopistovuotta missään muualla.

Jostain syystä en onnistunut tähän hätään löytämään yhtäkään kuvaa mun viime vuoden kämpästä, saati sitten asuntoloista näin yleisesti ottaen. Toivottavasti löytyy.

Rakas Britannia (& muutoksia tulevaisuuden suunnitelmiin)

Rakas Iso-Britannia. Englanti. Skotlanti. Yhdistyneet kuningaskunnat. Siitä on yhdeksän kuukautta kun saavuin tähän maahan matkalaukku kainalossa. Sen yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut hyvin ymmärtämään sitä turhautumista jota jokainen tässä maassa asuva kokee pohtiessaan minkä kirjaimen alta oma kotimaa löytyy internetin avautuvista valikoista. Olen oppinut valittamaan junaliikenteen hinnoista ja kehnoudesta lähes yhtä sydämelisesti kuin paikalliset ja ymmärtänyt vihdoin miksi jokainen tässä maassa asuva tyttö unelmoi irlantilaisesta miehestä. Toisaalta olen yhä hyvin eksyksissä puhuttaessa maan historiasta tai politiikasta ja putoan keskustelusta joka kerta kun puheenaihe kääntyy huumeisiin. Olen limbossa. Olen maahanmuuttaja ja mulla on täysin erilaiset silmät ja korvat kuin turistilla, mutta en silti näe ja kuule kuin kansalaiset.

Palatessani lomilta Aberdeeniin matkustin ensi kertaa Lontoo-Aberdeen välin auringonpaisteessa. Aurinko pakotti siristämään silmiä, mutta en pystynyt irrottamaan katsetta ikkunasta. Ensi kertaa ulkona ei ollut vain pimeyttä tai sadetta. Siellä oli kesään herääviä kukkuloita, vihreitä laidunmaita lampaineen ja kaukana horisontissa kohoavia lumihuippuisia vuoria. Tuijotin lumoutuneena ulkona avautuvia maisemia, niitä joiden ohi olin kulkenut koko vuoden niitä koskaan näkemättä. Ne olivat lumoavan kauniita. Sanoin kuvailemattomia. Niitä puuttomia kukkuloita ja laaksoja tuijotellessani havahduin yhtäkkiä siihen ajatukseen miten rakas tästä maasta oli mulle tullut. Vaikka mä en koskaan rakastunut Aberdeeniin ja kulunut vuosi siellä oli kaikkea muuta kuin juhlaa, niin pikkuhiljaa aivan huomaamatta tästä saaresta oli yhtäkkiä tullut koti.

Siitä Iso-Britanniasta jonka mä joskus menneisyydessä tunsin ei ole mitään jäljellä. Mä lähdin Britteihin takki auki tietämättä mitään tämän maan menosta Lontoon ulkopuolella. Olin nähnyt London Eyen ja Piccadilly Circuksen, katsonut Skinssiä muutaman tuotantokauden verran ja tanssinut englantilaisten tyttöjen ja poikien kanssa Aasiassa. Mutta ne oli aika pieniä juttuja. Siinä bussimatkalla mä heräsin yhtäkkiä huomaamaan, että olin rakentanut oman kuvani tästä maasta. Siinä maassa ei ollut punaisia puhelinkoppeja eikä brittiaksenttia. Se maa oli vuoria, nummia, laaksoja, hiekkarantoja, pieniä kyliä ja suurkaupunkeja. Se oli satojen kulttuurien kohtauspaikka ja sulatusuuni. Se maa oli gratinoitua kukkakaalia, sunday roastia, skonsseja ja kuivakakkuja, joihin kaikkiin piti aina tunkea rusinoita. Se oli vanhoja kivisiä taloja ja kukkulaista maaseutua kiviaitoineen. Karvaisia lehmiä ja satoja tapoja lausua yksi sana. Se oli kokoelma eri kansoja, erilaisia historioita: Skotlanti, Englanti, Wales ja pohjois-Irlanti yhdessä ja erikseen. Siihen maahan mahtui paljon kauniita ihmisiä ja kohtaloita, mutta myös paljon niitä kauheampia. Se maa näyttäytyi nyt kaikkien siellä kohtaamieni ihmisten kasvoina.

On lukemattomia asioita joita en tästä maasta ymmärrä vielä laisinkaan. Se glasgowlainen honotus jota englanniksi kutsutaan, jääkylmät talot talvisin ja tiskit joita ei pesun jälkeen huuhdella saippuasta. Varakkuudesta nouseva ihmisten eriarvoisuus ja sen myötä syntyvät lähtökohdat elämälle. Sipsipussit lasten lounasbokseissa. Megabus jonka busseissa ei koskaan ole toimivaa wifiä ja jotka ovat poikkeuksetta vähintään tunnin tai kaksi myöhässä aikataulusta. Oikeus äänestää Skotlannin vaaleissa vaikka olen asunut maassa vain vuoden. Se miksi kaikki valittavat huonosta kierrätys-järjestelmästä, vaikka kaikki tässä maassa tapaamani ihmiset lajittelevat jätteensä ja kuskaavat ne kierrätykseen. Se että autoja ei tarvitse parkkeerata kadunvarteen liikenteensuuntaisesti ja että mittajärjestelmät ovat täysin sekopäinen sekoitus vanhoja brittiläisiä mittayksiköitä sekä metri- ja kilo-järjestelmää. Puhumattakaan kahdesta erillisestä hanasta, jotka on kaiken lisäksi usein aseteltu niin lähelle käsienpesu allasta, että käsiä pestessä tulee hinkanneeksi myös puolet pesualtaasta puhtaaksi. Ei näissä tosin taida mitään logiikkaa paikallistenkaan mielestä olla.

Mä saavuin toissapäivänä Suomeen ja yritän yhä koota ensimmäisen yliopisto-vuoden ajatuksia kokoon. Siinä voi mennä hetki, mutta tämän postauksen yhteydessä lienee hyvä mainita, että suunnitelmat ensi vuoden suhteen muuttuivat sen verran, että mä lähden vaihtoon New Mexicoon vain kevääksi 2017. Ratkaisu ei ollut kaikista ideaalein, mutta ei ollut mikään muukaan vaihtoehto. Oman fiiliksen lisäksi päätökseen vaikutti aika vahvasti viisumeista syntynyt soppa - tai lähinnä mahdottomuus hakea viisumia reissussa, lukukauden päivämäärät mikä olisi tarkoittanut kesän reissujen keskeytystä ja uusien lentojen buukkaamista, yliopiston vaatimukset todistaa että tililtä löytyi kymppitonni kattamaan kaikki vuoden aikana syntyvät kulut sekä muutama käytännön asia alkaen aina siitä ongelmasta, että mun olisi pitänyt raahata kesän reissuun kaikki ensi lukuvuoden roinat ja että yliopisto velvoitti ottamaan niiden oman terveysvakuutuksen, jonka hinnalla olisin saanut Suomesta viisi matkavakuutusta jotka olisivat kattaneet myös matkatavarat.

Aberdeeniin pitäisi siis muuttaa taas ensi syksynä. Katsellaan miten kauniita sanoja mulla irtoaa Briteistä kun taas ensi syksynä tallaan yliopistolle kaatosateessa. Siis sillä oletuksella että mä onnistun löytämään jostain kämpän.

Kuvat on otettu hylätyltä tehtaalta eteläisestä Englannista.

Kolme vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan

Kolme vuotta sitten perustin blogin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin päättänyt lähteä Kiinaan. Aika tuntui oikealta. Olin unelmoinut Aasiaan muutosta vajaan vuosikymmenen enkä tiennyt mitä tekisin elämällä. Yliopistoon lähtö ei houkutellut, vaikka pistin paniikissa portfolion Lahden ammattikorkeakoulun mediatuotannon linjalle. En saanut kutsua edes pääsykokeisiin. Silloin se tuntui taka-iskulta, mutta nyt menneisyyteen katsoessani en voisi olla onnellisempi siitä että paikka tarjottiin jollekin toiselle. Olisin lähtenyt Kiinaan joka tapauksessa, mutta nyt mulla ei ollut deadlinea seikkailuille. Deadlinea elämällä. Mä pystyin tekemään ihan mitä halusin.

Jos olen jotain kuluneen kolmen vuoden aikana oppinut niin sen miten haurasta kaikki on. Miten hauras se tie mikä mut on tähän tuonut on ollut ja miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. Miten suuri sattumusten, päätösten ja erilaisten kohtaamisten sarja on täytynyt tapahtua, että mä olen löytänyt itseni juuri täältä. Kun mä lähdin Kiinaan mä mietin palaisinko Suomeen vuoden kuluttua, jäisinkö maailmalle pyörimään vuosi kausiksi vai lähtisinkö seuraavana vuonna opiskelemaan. Mä löin itselleni ainoastaan yhden deadlinen: 25-vuotiaana mun olisi oltava valmis lähtemään opiskelemaan ja silloin olisi tiedettävä mitä mä isona haluan tehdä. En tiedä mikä musta isona tulee enkä sitä mistä itseni 25-vuotiaana löydän, mutta antropologian kandiksi mä valmistun ennen sitä. Antropologia, nykyään niin iso osa mun elämää, mutta samalla asia, jonka ääreen en usko että olisin koskaan päätynyt kyseistä ainetta opiskelemaan. Tuskin edes sosiaalitieteitä.

Kun muutin Shanghaihin kaikki mahdollisuudet elämässä olivat avoinna. Mun tarina maailmalla olisi voinut loppua lyhyeen jos olisin tyytynyt siihen mitä mulle annettiin. Jos en olisi pitänyt päätäni ja taistellut mahdollisuudesta muuttaa Beijingiin mä en olisi koskaan tavannut joitakin mun parhaista ystävistä. Mä en olisi koskaan saanut kimmoketta lähteä opiskelemaan antropologiaa, muuttaa Skotlantiin enkä elää hullua nuoruutta. Miksikään muuksi en Beijingin yhdeksää kuukautta nimittäin voisi kutsua. Ehkä mä olisin löytänyt itseni viettämästä kosteaa yliopistoelämää jostain Suomen perukoilta, ehkä jopa päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita, mutta kaikki ne pienet vivahteet olisivat jääneet puuttumaan. Olleet erilaisia. Kaikki ne pienet mun elämää ja maailmankuvaa mullistaneet käänteet olisi kuitenkin jääneet kokematta ja mä olisin ihan eri ihminen kuin tänään. Kuka tietää, ehkä olisin ihan yhtä onnellinen vaikka olisin lähtenyt Shanghaista suoraan kotiin tai jättänyt maailman koluamaisen korkeakoulujen vaihto-ohjelmia varten, mutta en usko että olisin voinut kokea yhtä paljon missään muualla kuin Kiinassa ja sen jälkeen rinkka selässä maailmalla. Kiina kasvatti enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Muutto Kiinaan oli myös ponnahduslauta maailman tutkimiseen reppu selässä. Vaikka ajatus maailman koluamisesta rinkka selässä oli kytenyt mielessä siitä lähtien kun tiedustelin vanhemmiltani thaimaalaisen resortin aamiaisella mitä nuo valtavat reput selässä tallaavat tyypit oikein mahtoivat olla, kaikki konkretisoitui sinä päivänä kun hyppäsin Beijingissä junaan 80-litrainen miesten rinkka selässä vailla mitään tietoa missä viettäisin seuraavan yöni - eikä liioin siitä että kiinalaiset hostellit tarvitsevat lisenssin ulkomaalaisia majoittaakseen eikä mun ensimmäisestä matkakohteestani sellaista paikkaa löytynyt laisinkaan. Pää edellä ja takki auki seikkailuihin, se on ollut suurimman osan aikaa mun tapa lähteä matkaan. On matkattu täysin ilman suunnitelmia, menty minuuttiaikataululla paikasta toiseen ja jotain siltä väliltä. Suunnitelmat on muuttuneet ja uusia on syntynyt. On opittu menemään sinne minne elämä vie. Useimmiten yksin, mutta nykyään myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka oon kohdannut samoilla poluilla ja joiden kanssa kaikki on vain loksahtanut paikoilleen. Oma tyyli tutkia maailmaa on löytynyt. Se Kiinassa syttynyt todellinen palo maailmaa ja ihmisiä kohtaan on jatkanut kasvamistaan eikä loppua näy. Mielenkiinnon kohteet on mun elämän aikana vaihtunut tiuhaan ja kaikkea on harastettu japanilaisesta musiikista ja katumuodista, taiteeseen, suunnistukseen ja lukemiseen, mutta mikään ei ole koskaan kutitellut vatsanpohjaa samalla tavalla kuin maailma. Ei maailman tutkiminen koskaan toki ole ollut harrastus. Se on ollut tapa elää.

Oon kuluneiden kolmen vuoden aikana kokenut mun elämäni kauneimpia hetkiä. Oon viettänyt elämäni onnellisimpia päiviä ja viikkoja. Oon myös ollut pohjalla. Syvemmällä kuin olisin koskaan uskonut kenenkään pystyvän kaivautumaan. Oon tavannut kauniita ja inspiroivia ihmisiä, monesta niistä on tullut mun ystäviä ja vaikka me ollaan kaikki levittäydytty ympäri maailmaa ollaan yhä yhteyksissä ja tiedetään, että silloin kun on tarve toisen luokse voi aina mennä. Tiedän myös kenen luo voi Suomessa palata, vaikka en kokonaiseen vuoteen muistaisi lähettää yhtäkään tekstaria. Oon kuluneen kolmen vuoden aika pettynyt. Oon ollut vihainen ja surullinen. Oon välillä itkenyt päivästä toiseen, mutta olen mä myös nauranut. Tanssinut kaduilla ja laulanut. Oon ihastunut ja rakastunut. Ihmisiin ja maailmaan. Jos mä en olisi koskaan lähtenyt, päätynyt Beijingiin ja siitä kaakkois-Aasiaan mä en olisi sama ihminen kuin tänään. Mulla ei olisi ollut rakennuspalikoita rakentaa itsestäni samanlaista ihmistä kuin mitä tänään olen. Mulla ei todennäköisesti olisi mitään niistä arvoista, jotka nykyään heijastuvat mun jokapäiväisestä elämästä ja jotka tekevät musta niin paljon onnellisemman kuin koskaan olisin kuvitellut voivan olevan mahdollista.

Vuosi Kiinassa muutti paljon. Ei paitsi itseäni ja ajatuksiani maailmasta vaan koko mun elämän. Se oli ponnahduslauta kaikelle sille minkä mä olen kokenut elämäni kauneimpana ja rikkaimpana aikana. Kuulosti kliseseltä tai ei, mä luulen olen kokenut kuluneiden vuosien aikana enemmän kuin olisin kokenut vuosikymmenen aikana mikäli olisin päättänyt jäädä Suomeen. Vuosi Kiinassa. Au pair-duunit Shanghaissa ja Beijingissä sekä reppureissu ympäri maan kasvatti mulle siivet ja loi pohjan kaikelle tulevalle. Mitään ei enää tarvinnut pelätä. Kolmen kuukauden reppureissu kaakkois-Aasiassa. Kiina, Hong Kong, Vietnam, Cambodia, Laos ja Bangkok teki musta ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin sen ihmisen kuka mä olen tänäpäivänä. Kaksi kuukautta itä-Euroopassa. Puola, Slovakia, Unkari, Kroatia ja Bosnia ei räjäyttäneet mun elämänarvoja jalustoiltaan, mutta tapasin uskomattomia ihmisiä ja kaikki tuntui vain tosi oikealta. Muutto Britteihin ei ollut se kaikista ennalta-arvattavin vaihtoehto tulevaisuudelle ja siitä huolimatta että en Aberdeenille ole lämmennyt on Englannilla ja Skotlannilla kovin suuri paikka mun sydämessä. Paljon seikkailuja on myös edessä. Viikon päästä alkaa kolmen kuukauden reppureissu joka vie mut Kalifornian kautta Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurakseen ja Guatemalaan. Ensi vuonna lähden Uuteen Meksikoon vaihtoon ja kuka tietää mitä muuta elämä tuo tullessaan. Pieniä ja suuria asioita, pieniä ja suuria seikkailuja. Hyvin paljon ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se kaikki alkoi yhdestä päätöksestä lähteä.

Kannattaa aina lähteä. Takaisin voi tulla ja todeta että ei ollut mun juttu tai tällä kertaa meni mönkään, mutta joskus kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Mun elämä loksahti paikalleen Aasiassa. Tuntui siltä että kaikki mun sisällä velloneet tunteet ja ajatukset olisi viimein keinahtaneet jonkinlaiseen tasapainoon. Luin joskus artikkelin naisesta joka kehotti sanomaan kaikelle kyllä. Mä kehotan myös, koska on maailman paras fiilis kun tietää miten pitkälle on tultu omin avuin itseensä, muihin ihmisiin, onneen ja intuitioonsa luottaen. Kun tietää että on tehnyt elämässä oikeita valintoja. Se tekee aika onnelliseksi.

Angkor Wat ja kuinka eksyin Cambodian maaseudulle

Ihmismassat on suunnattomat. Muutaman päivä sitten hiljaisuudessa vietetty päivä alueen pienemmillä temppeleillä tuntuu kaukaiselta muistolta kun yritän tehdä tietä turistivirtojen keskellä pystyäkseni liikkumaan eteenpäin Baynin temppelillä. On aikainen aamu ja yksi vuoden kuumimmista kuukausista, mutta temppelialueella ei kuule edes omia ajatuksiaan. Turistioppaiden kantamat liput liehuvat päiden yläpuolella, päädyn vahingossa arviolta sataan lomakuvaan ja yhtäkkiä yritäessäni epätoivoisesti tehdä tietä ihmismassassa se iskee. Suurin osa turisteista on aasialaisia. Eikä vain aasialaisia, vaan kiinalaisia. Mandariini kaikuu pitkin temppelit käytäviä, selfie tikut huojuvat ilmassa ja mä tajuan ajoittaneeni reissun Angkor Watille kiinalaisen uudenvuoden aikaan.

Olisi rikollista väittää, että mä en rakastanut niitä temppeleitä. Vaikka olin ollut pyörtyä ihastuksesta jo Grand Tourin pikkutemppeleillä ei ollut epäilystäkään, miksi suurin osa ihmisistä saapuu nimenomaan näille temppeleille. Ne tuhat vuotta vanhat temppelit on yksinkertaisesti kauneimpia ihmisen luomia rakennelmia, joita mä olen elämäni aikana nähnyt. Ne oli yhtä jylhyyden, yksityiskohtien ja kauneuden juhlaa, mutta silti yksi niistä onnistui vielä totaallisesti yllättämään.

Angkor Watin temppeli on täysin oma maailmansa. En millään uskonut että se voisi olla niin kaunis ja ylväs kuin kaikki sen kertovat olevan. Se on. Ja vielä paljon kauniimpi ja ylväämpi, vaikka suuri osa temppelialueesta on kunnostuksen alla ja rakennustelineet estävät mua matkaamasta menneisyyteen. Siellä mä kuitenkin kulutan ensin tunteja ja palaan vielä pari päivänä ihastelemaan temppeliä uudestaan. En osaa sanoa miksi ihastun siihen niin palavasti. En vain jostain syystä saa tarpeekseni temppelin pitkistä käytävistä, joita reunustavat seinämät hukkuivat historiaa ja muinaisia uskomuksia kertoviin kaiverruksiin. En saa tarpeekseni niiden kolmen ikonisen tornin tuijottelusta, temppelin kaukaisimmissa nurkissa piileksivistä lepakoista, munkeista oransseissa kaavuissaan ja temppelin suunnattomista tiluksista. Olen lumoutunut tästä ihmeellisestä maailmasta.

Paluumatkalla temppeleiltä eksyn. En tiedä missä käännyn väärään suuntaan saati sitten kuinka se on mahdollista, mutta jossain vaiheessa loputtoman pitkää maaseudun poikki kulkevaa tienpätkää polkiessani tajuan olevani hukassa. Matkaa temppeli-alueelta Siem Reapiin on kuusi kilometriä, mutta arvelen polkeneeni vähintään kymmenen viimeisen temppelin jälkeen. Missään ei näy ristin sielua ja ohi ajavat autot ovat harvassa, rakennuksista nyt puhumattakaan. Vesipullo on tyhjä, keskipäivän aurinko porottaa kirkkaana taivaalla ja seitsemän tuntia kestänyt retki temppeleille näännyttää. Päätän olla kääntymättä takaisin. Kyllähän tää tie nyt jonnekin vie!

Tai sitten ei. Tienpätkä ei ota loppuakseen. Jokainen kerta tien kaartuessa odotan risteyksen ilmestyvän mutkan takaa, mutta se hetki ei vain ole koitaakseen. Kun lopulta löydän itseni tienhaarasta tajuan, että siellä ei ole ensimmäistäkään opastetta eikä mulla ei ole mitään käsitystä siitä mihin suuntaan mun pitäisi kääntyä. Taskussa olevasta kartasta ei ole paljon iloa, sillä en tiedä mistä suunnasta olen risteykseen saapumassa. Ainoa näköpiirissä oleva paikallinen ei ymmärrä sanaakaan mun puheesta. Tuskin ymmärtäisin minäkään jos ventovieras ihminen tulisi tuntemattomalla kielellä utelemaan suuntaneuvoja Siem Reapiin. Siem Reapissahan tässä ollaan, valitettavasti vain sen laitamilla. Mies pakenee näköpiiristä. Yritän etsiä suuntaa näyttäviä maamerkkejä, mutta turhaan; horisontissa näkyy vain metsää ja peltoja. Nelihaaraisessa risteyksessä konkreettisia suuntavaihtoehtoja on kaksi, joista valitsen suunnan lopulta umpimähkään. Vaihtoehtoisina päätepysäkkeinä ovat Siem Reap tai kymmenien kilometrien ylimääräinen lenkki Cambodian maaseudulla.

Poljen toiset viisi tai kymmenen kilometriä ja alan vihdoin harkita takaisin kääntymistä, kun yhtäkkiä kuin taikaiskusta tien varrella alkaa näkyä rakennuksia. Ensin pieniä taloja ja kauppoja ja lopulta suuremmaksi ja suuremmaksi kasvavia marketteja ja majataloja. Tekee mieli kiljua riemusta kun bongaan tutun näköiset hotellit: näiden ohi mä ajoin tuktukilla bussiasemalta keskustaan! Saavun suureen risteykseen joka kuhisee elämää. Tietyöt on käynnissä, jossain kadun toisella puolella on jättimäinen marketti-alue ja liikenne on villkaimmillaan. Harmi vaan etten yhä edelleenkään tiedä missä suunnassa keskusta on. Bongaan tien vieressä pari poliisia joiden hihaa menen nykimään. Ne viittovat mut aluksi pois, mutta omatunto taitaa kolkuttaa tai eksynyt turisti säälittää, koska ihmeteltyäni hetken risteyksessä ja yrittäessäni luoda kontaktia paikallisiin yksi niistä tulee näyttämään mulle suunnan.

Siem Reapissa kulutan vielä lähes tunnin polkiessani kaupunkia halkovan joen vartta edestakaisin. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä olenko kaupungin pohjois- vai etelä-osissa ja kumpaan suuntaan mun pitäisi jatkaa päästäkseni keskustaan, joten poljen hetken yhteen suuntaan, sitten toiseen. Juon arviolta kaksi litraa vettä ja unelmoin kohtaavani edes yhden englantia puhuvan ihmisen. En kohtaa, ja kun lopulta päädyn polkemaan joenvartta niin pitkälle kuin pääsen on suunta luonnollisesti väärä ja löydän itseni umpikujasta. Haluan vain hautautua peiton alle hostellille päästyäni, mutta mielenkiinto vie voiton ja googletan alueen kartan. Suunniteltuun 30 kilsan pyörälenkkiin tipahti 20 extra kilometriä. Olen niin väsynyt, etten enää edes säpsähdä suihkukoppiin kerääntyneitä gekkoja eikä hostellin katolle rakennetun dormihuoneen oviaukosta sisälle kaikuva lakkaamaton koiranhaukuta pidä mua hereillä.